Raskausviikko 36

Viimeinen raskauskuukausi kännistyy. Se on juuri niin hirveän epämukava, kuin pelkäsinkin sen olevan. Ei olisi pitänyt silloin viikolla 33 valittaa, kun vähän piti pikkuisen kävellessä nojata eteenpäin.

Ei paljon naurata. (Se on aurinko, joka paistaa silmään.). Tämä Mamalilan takki onneksi mahtuu vielä päälle.

Tällä viikolla en nimittäin pääse enää edes sängystä ylös kuin kierimällä. Pystyn nukkumaan tasan yhdessä asennossa eli oikealla kyljellä tyynyvuoren keskellä sängyn molemmat päädyt koholla. Törmäilen joka paikkaan, astun asioiden päälle enkä todellakaan poimi lattialle tippunutta tavaraa kuin äärimmäisen pakon edessä.

Muutaman päivän takainen remontoiminen on pitänyt kroppaa ja päätä kutakuinkin kuosissa, mutta heti kun istahdan työtuolille vaikkapa vain tunniksi, tule tunne, että taju lähtee. Koska en saa henkeä. Miksi voi hengästyä paikallaan istumisesta mutta ei laudan hiomisesta? Luultavasti syynä on se, että istuessa sikiö ja kohtu painavat rintakehää ylöspäin entistä enemmän eikä tilaa hengittää juuri jää. Tunne on vähän samanlainen kuin kärsisi paniikkikohtauksesta aina laittaessaan perseensä penkkiin. On siis pakko kirjoittaa seisaallaan, tukisukat tukevasti jalassa.

Viimeisen raskauskuukauden alussa on ollut havaittavissa myös kaikenkattavaa vitutusta, joka ei kohdistu mihinkään tai kehenkään muuhun paitsi ihan vaan tähän omaan veemäiseen olotilaan.

Vitutuskäyrä oli jyrkimmillään tässä pari yötä taaksepäin. Olin yksin kotona: mies oli työmatkalla ja lapsi anopilla hoidossa. Tulin töistä kotiin myöhään, kello oli pitkälle yli puolenyön. Suunnitelmissa oli nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa. Painoin pääni tyynyyn ja nukahdin heti.

Kunnes kello kolme heräsin kummalliseen ääneen. Piip. Sitten hetken aikaa hiljaista. Ja taas uudestaan  piip. Piip. Piip. PIIP.

Jumaleissön, palohälytin ilmoittaa pattereiden loppumisesta! (By the f*cking way, se oli pari vuotta sitten taloon hankittu Jalon palohälytin, jonka ensimmäisten pattereiden piti kestää viisi vuotta - no näemmä ei ihan kestänyt).

Kolmen metrin huonekorkeus yhdistettynä yhteen 160-senttiseen valaan notkeudella liikkuvaan naiseen ja siihen faktaan, että talossamme ei ole tukevia sisätikkaita ei juuri nostanut mielialaa.

Mitä jos laittaisin korvatulpat? No eivät auttaneet.
Mitä jos piippaus lakkaisi? Eh, no ei ihan lakannut.
Mitä jos vain ignooraisin palohälyttimen? Yeah right.
Entä jos kiipeäisin tuolille ja löisin hälyttimen lattiaharjalla mäsäksi? Yritin kyllä, mutta isolla mahalla on vaikea täsmähuitoa. Siinä pesäpallopelissä hajosi ensimmäisenä maila: käsipidike irtosi ja lensi suoraan pöytämäkin näyttöön. (Joka ei onneksi uskaltanut mennä rikki.)

Etsin katseellani pimeästä kämpästä kotitalouden korkeinta siirrettävää tavaraa. Baarijakkaroihin tämänhetkinen tasapainoni ei riittäisi. Sohva on liian matala. Nojatuoli samoin. Keittiön pöytä on kiinni lattiassa. Menin lastenhuoneeseen ja näin vaipanvaihtopöydän. Siinä se on, korkeutta reilusti yli metri!

Työnsin hyllyn asunnon läpi palohälyttimen alle (onneksi meillä ei ole kynnyksiä), nousin tuolille, josta jollain ihmeellisellä nelinkontin tekniikalla pääsin könyämään hoitopöydälle, punnersin itseni seisomaan (jaa, tottakai siinä punnertaessa tuli taas vessahätä), pistin palohälyttimen mäsäksi, laskeuduin alas, löin varpaani ja kompuroin vessaan.  Siinä pyntyllä polvet ruvella istuessani mietin, että jos joku tulisi nyt sanomaan että raskaus on naisen elämän parasta aikaa ja yhteys omaan kehoon paranee ja kaikin puolin muutenkin on hiton kokonainen olo, olisin ilman harkinta-aikaa reippaan omakätisesti ollut valmis tervaamaan ja höyhentämään kyseisen tyypin ja antanut sille läksiäislahjaksi yhden kappaleen rikkinäisiä palovaroittimia. Onneksi olin sen yön yksin kotona.