lapsi huolehti ravinnonsaannistani. Tällä viikolla hän kysyy, milloin kuolen. Koska jalkani näyttävät kuulemma ihan yhtä sinisiltä kuin Islannin-mummon.
Kiitän suorapuheisuudesta ja vakuutan, että en ole kuolemassa vielä pitkään aikaan.
Oikea jalka näyttää kaamealta. Nilkasta polveen turvonneen säären sisäsyrjä on täynnä violetteja verenpurkautumia, joita siniset mustelmannäköiset kivasti rytmittävät. Lopputulos näyttää ihan kieroon menneiltä led-jouluvaloilta. Jalkaan polvesta ylöspäin ilmaantuu paksuja rusinoita, jos seison minuutin. Kun nostan jalan vaaka-asentoon, rusinat tasoittuvat. Tuntuu kuin taistelisin aikaa vastaan: kehittyykö jalkaan kahdeksassa kuukaudessa isot rypäleet vai pysyvätkö suoneni kasassa vielä seuraavat kahdeksan viikkoa.
Kerron esikoiselle, että tässä on kyse suonikohjuista, joita joskus tulee, kun on raskaana. Että ne häipyvät sitten kun vauva on syntynyt.
 |
No okei. Maha näkyköön, mutta ei enempää. |
Mutta entä jos ne eivät lähde?
Voi tyttäreni, sitähän minäkin tässä mietin. Laserhoito, leikkaus, uudet jalat?! I dunno.