Ennakkovaroituksena: jätä tämä juttu välistä, jos ruumiintoimintokuvaukset aiheuttavat pahoinvointia tai olet kokenut keskenmenon etkä halu...

Raskausviikko 13

20.5.15 Satu Kommentteja: 48

Ennakkovaroituksena: jätä tämä juttu välistä, jos ruumiintoimintokuvaukset aiheuttavat pahoinvointia tai olet kokenut keskenmenon etkä halua muistella asiaa juuri nyt. Raskausviikko 13 nimittäin jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Makaan aamulla sängyssä. Muu perhe on jo herännyt ja touhuaa jotain keittiössä mutta minä en jaksa heti nousta. Heräsin yöllä taas pariksi tunniksi ja nyt väsyttää. Yhtäkkiä alavatsassa käy omituinen tunne. Kuin sisääni olisi pingottunut hevosen häntäjouhi ja nyt se olisi katkennut. Naps. Ehkä joku ruoansulatushäiriö, ajattelen. Könyän ylös ja avaan makkarin ikkunan.

Mutisen perheelle hyvät huomenet ja menen kylppäriin pesemään hampaita. Mies lähtee ulos putsaamaan autoa lumesta ja lapsi saa luvan katsoa hetken aikaa piirrettyjä, ennen päiväkotiin lähtöä. Hampaidenpesu keskeytyy kun havahdun siihen, että jalkojani pitkin valuvan todella paljon kirkkaanpunaista verta. Tajuan heti, mistä on kyse. Ensimmäinen mieleen syöksähtävä ajatus on, että pysy rauhallisena, tämä on todella tavallista. Noin 15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon ja nyt se tapahtuu minulle.

Hetken kestävän tyhjän olon jälkeen mieleen työntyy paniikki. Mitä tässä tilastollisesti niin kovin tavallisessa tilanteessa tulee tehdä? Mies on ulkona lumitöissä, lapsi katsoo iPadilta lastenohjelmia ja minä olen yksin täällä vessassa ja apua tuo ovikaan ei ole lukossa, että mitä jos se lapsi nyt kävelee sisään tänne ja näkee kaiken ja paniikki. Eihän täällä mitään siteitäkään ole ja tässä ei nyt vessapaperi auta. Voi saatana. Onneksi laatikosta löytyy käsipyyhe. Harpon ulko-ovelle pyytämään miestä sisään ja selitän tilanteen. Olemme molemmat vähän poissa tolaltamme. Lapsi katselee rauhallisena piirrettyjä eikä kysy mitään vaikka minä ja mies pyörimme molemmat vähän aikaa ympyrää olohuoneen ja keittiön välillä ja hosumme jotain järjetöntä. Saamme lopulta päätettyä, että mies lähtee vielmään lasta tarhaan, käy kaupassa ja minä jään sohvalle makaamaan.

Tuntuu superkurjalta. Kurjemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Vartin kuluttua mies palaa tarhareissulta lähikaupan kassi kanssa. Siellä on siteitä, neljä viineriä ja irtokarkkeja. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta juuri nyt ei kyllä tee mieli syödä mitään.

Koska pidän itseäni järkevänä ja ratkaisukeskeisenä ihmisenä, päätän soittaa ihan ensiksi lääkäriin. Ensin pitää vain selvittää, mitä keskenmeno on islanniksi.

Soitan terveyskeskukseen ja kerron langan päähän saamalleni kätilölle asian. Keskustelu on outo.

"Ahaa. Tuleeko verta paljon?"
"No tulee. Ainakin yli desilitra."
"Onko sulla menkkakipuja?"
"En mä tiedä minkälaisia ne ovat. On mulla vähän vatsa kipeä. Mitä mun nyt pitäisi tehdä?"
"No eipä juuri mitään. Kuulostaa siltä, että raskaus on menossa kesken. Ei sun tänne kannata tulla, ei me sille mitään voida tehdä."
"No mitä mä sitten teen?"
"Et voi tehdä mitään eikä me voida tehdä mitään. Ei me sitä takaisinkaan voida laittaa." (?!?)

Tekisi mieli kiittää maailman paskimmasta asiakaspalvelusta, mutta jatkan silti inttämistä jatkotoimista, sillä muistan keskenmenon kokeneiden kavereideni kokemuksista, kuinka he olivat joutuneet menemään kaavintaan, koska kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla:

"Niin mutta pitäisikö mun tullä lääkäriin tarkistuttamaan että sinne sisälle ei jää mitään?"
"No se on tietysti ihan hyvä idea. Mene vaikka ensi viikolla, mutta parempi varata aika yksityiseltä lääkäriasemalta, sinne saa paremmin aikoja."

Maksan tähän helvetin maahan veroja yli 40 % tuloistani joka kuukausi, maksan arvonlisäveroa, sosiaaliturvarahaa, vanhempainkassarahaa, eläkemaksuja ja kaikkea muuta ihme paskaa, ja te käskette mun mennä yksityiselle lääkäriasemalle tarkastamaan, onko delannut sikiö tullut kokonaan ulos? Voi saatanan perse, tekisi mieli huutaa. 

Olen kuitenkin kokonaistilanteesta niin hämmästynyt, että en pysty sanomaan tuota ääneen. Sanoin rauhallisesti vain jotain myötäilevää.

"Me voidaan kyllä kirjoittaa sulle sairaslomaa, jos haluat. Mutta parempi olisi yrittää heti jatkaa tavallista elämää. Heti kun pystyt, niin ala tehdä tavallisia asioita. Ei tee hyvää jäädä kotiin murehtimaan. "

Joo kiitos neuvosta. Kiitän avusta, perun ensi viikolle varatun ensimmäisen äitiysneuvola-ajan ja lupaan soittaa yksityiselle naistenlääkärille saman tien.

Seuraavaksi puhun miehen kanssa pari tuntia ja soitan niille ystäville, jotka ovat kokeneet saman. Ensin on pakko jakaa syyllisyydentunnetta. Aiheutinko minä tämän itse menemällä sinne hiihtovaellukselle? Olenko urheillut liikaa? Oliko pakko eilen kantaa ne kaikki neljä ostoskassia sisään yhdellä kertaa? Kerron, että minusta ei tunnu siltä, että olen menettänyt lapsen, mutta silti tuntuu uskomattoman paskalta, ja juuri se tuntuu kummalliselta. Mitä minä tässä oikein suren? Menkkoja?

Eniten pelkään. Kamalimmalta tuntuu ajatus siitä, että joutuisin nielemään sen tyhjennyspillerin tai menemään kaavintaan. Ajatus tuntuu kammottavalta. Mieluummin kaavinta kuin se pillerihoito kotona, ajattelen etsiessäni netistä lääkäriaseman puhelinnumeroa. Tiedän, että homma on kuitenkin pakko hoitaa, joten soitan lääkäriasemalle saman tien ja selitän taas saman asian uudestaan. Lekuriaseman respallakin on huono päivä.

"Miksi sä meille soitat, miksi et mene sairaalaan?"
"No mun oma kätilö neuvoi tulemaan teille, kun ajan saisi kuulemma nopeammin."
"Ahaa. Asutko sä Islannissa, oletko sosiaaliturvan piirissä, onko sulla vakuutusta?"
"Asun ja olen mutta ei ole vakuutusta, pitäisikö muka olla?"
"Käynti on aika kallis, ehkä joudut maksamaan koko hoidon omasta pussista." (!?!)
"Kuule ei haittaa mitä se maksaa. Mä haluan tämän asian selväksi, joten voitko nyt ystävällisesti varata mulle sen ajan mahdollisimman pian, että pääsen ottamaan selvää onko mun sisälle jäänyt jotain vai ei."

Saan ajan seuraavan viikon maanantaille. Siihen on viisi päivää.

Alkaa pitkä odotus.

Selaan nettiä. Vauvapalstoja, lääkäripalstoja, tutkimusartikkeleita. Juttelen lisää ystävieni kanssa. Kaikki lähteet sanovat samaa: Se ei ole sinun vika. Keskenmenolle ei useimmiten voi mitään. Se joko tulee tai se ei tule, eikä yhden ylimääräisen kauppakassin nostaminen muuta tilannetta mihinkään. Silti päässäni jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos en olisikaan lähtenyt hiihtämään. Tai mitä jos olisin lopettanut kaiken urheilun heti raskaustestin näyttäessä plussaa. Tai olisiko pitänyt nukkua pidempiä yöunia!!

Pidän loppupäivän lomaa. Syön kolme viineriä ja makaan flegmaattisena sohvalla. Syön ne irtokarkitkin ja yritän olla reipas. Se on aika vaikeaa. Illalla lapsi tulee perässäni vessaan ja kysyy, että miksi sä äiti itket täällä yksin. Selitän jotain vatsataudista ja että maha on nyt vähän kipeä. Lapsi ehdottaa, että jos mentäisiin nukkumaan. Ja niin me menemme.

Seuraavina päivinä teen niin kuin kätilö neuvoi: palaan tavalliseen arkeen. Verta tulee vieläkin ja paljon. En uskalla tarkemmin katsoa, koska en halua nähdä yksityiskohtia. Ihme juttu muuten, kuinka nopeasti sitä oppii käymään vessassa silmät kiinni.

Oikoluen kirjani vedoksia, koska se on pakko saada seuraavan kahden päivän aikana painokuntoon. Yritän säätää kirjan markkinointisuunnitelmaa yhdessä kustantajan kanssa, mutta siitäkään ei tunnu tulevan yhtään mitään. Oikoluen kiukulla ja hyväksyn hommaan palkatun oikolukijan tekemiä korjauksia. Kirjoitan kuvatekstejä, lähettelen viimeisiä kuvia ja vastailen sähköposteihin.

Haluan takaisin treeneihin, koska se tuntuu normaalilta elämältä. Otan osa CrossFitin Openin ensimmäiseen lajipäivään ja kiskon tankoa ja vatsoja kiukulla. Huolestuneen näköinen mies ja actionista iloinen lapsi jäävät salin aulaan seuraamaan. Tiedän, että ei miestä oikeasti treenini kiinnosta. Hän haluaa vain olla paikalla jos tarvitsisin apua tai menettäisin itsehillintäni.

Iltaisin kun tekeminen loppuu, tyrskähtelen ja mietin, että miksi tämä hyvin tavallinen tapahtuma tuntuu niin hirvittävän pahalta. Tiedän, että en sure lasta, koska sitä ei minulla vielä ollut. Suren jotain, mutta en oikein tiedä, mitä se on.

Yksi ystävistäni pukee sen omituisen tunteen sanoiksi. Se tuntuu pahalta, koska menetät ne tulevaisuuden odotukset, joita sulla oli.

Niin se kai sitten on. Toivon, että maanantai tulisi pian.

Täältä löydät aikaisemmat raskausviikkopostaukset:


Raskausviikko 1
Raskausviikko 2
Raskausviikko 12

48 kommenttia:

  1. Voimia koko perheelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Me selvittiin tuosta sitten kuitenkin säikähdyksellä, vaikka menetin aika paljon verta. Laitan jatko-osan seuraavaan postaukseen, ettei juttu veny liian pitkäksi....

      Poista
  2. Huh! Hyvä, että varoitit! Tätä lukiessa alkoi tosiaan itkettää. (Olen itse kokenut keskenmenon just noilla viikoilla.)

    Ilmeisesti se ei sitten kuitenkaan ollut keskenmeno sun kohdalla? Vai olisiko matkassa ollut ensin kaksi, joista toinen meni kesken? Niin tai näin, hurjalta kuulostaa. Olen pahoillani, että jouduit käymään ton läpi. :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa mäkin ajattelin (että niitä olisi ollut kaksi), mutta ultratessa lekuri ei osannut sanoa mitään varmaa... Karmaiseva kokemus - ja siis vielä hirveämpi heille, joilla se ihan oikeasti menikin kesken.

      Poista
    2. Moikka! En kestä. Mua otti syrämestä tämä postaus! <3

      Mun äidillä muuten sanottiin menneen toinen kesken, kun sillä tuli mun veljeä odottaessa moiset oireet. Tiedä sitten, siitäkin on kohta 40 vuotta aikaa.

      Poista
    3. Tiedä sitten selviäisikö lisää synnytyksessä kun näkee ne istukat ja muut. Ainakaan ultrassa ne ei osanneet sanoa mitään.

      Poista
  3. Hui, rankka kokemus lukijallekin, saati sitten varmasti näkijälle ja kokijalle! Myötäelän täällä tippa linssissä! Ja siis uskomattoman paskaa kohtelua terveydenhoidon ammattilaisten taholta! Onkohan tuossa ollut vielä joku mamurekisteri käytössä, vai olisiko natiivihädän vastaanotto ollut yhtä jäätävä?

    Ilmeisesti raskausviikkosarja saa kuitenkin jatkoa? Muistaakseni jossain reissutekstissäsi oli maininta salamatkustajasta, joten toivon, että kaikki oli loppujen lopuksi hyvin. Jään sydän syrjällään seuraamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, on hyvin. mikä tuntuu täysin käsittämättömältä.
      biologiassa ei ole mitään järkeä... eikä islantilaisessa asiakaspalvelussa (ihan käsittämätöntä kuraa)

      Poista
    2. Ihan samaa kuraa se on Suomessakin. Usko pois.

      Poista
  4. Nyt putosin jo kärryiltä. Mutta hurjaa tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päiväkirjamerkinnät jatkuvat...

      Poista
    2. Tajusinhan mäkin nyt että nämä postaukset eivät ole 'online'

      Poista
  5. Huhhuh miten tunteetonta ja asiantuntematonta palvelua sait. Mulla pisti vihaksi sun puolesta (ei itketä, koska tiedän, että kaikki on nyt hyvin). Anna palautetta, ellet tehnyt sitä jo.

    Ja tosiaan, noilla viikoilla tuskin olisit voinut tehdä mitään toisin, se ei tosiaankaan ollut sun vika! Myöhemmin raskaudessa kannattaa käsittääkseni välttää painavien taakkojen kantamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palvelu oli kyllä uskomatonta, niin epäinhimillistä. Jotenkin hämmentävää, että yllättävän monet muut ovat saaneet osaksi samanlaisen vastaanoton kun näissä asioissa on soitettu lekurille. Kylmäävää. Kun asia on muutenkin niin vaikea.

      Poista
  6. Hyvä että päädyit jakamaan tänkin "jakson"! Mä kannustin siihen jo silloin koska niin monella on noita kokemuksia ja kaikki päätyy aika samaan loogiseen lopputulokseen: mitäs läksin hiihtovallukselle / nostin kirjalaatikon hyllylle / pyöräilin kauppaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NIinpä. On se kummallista, että sitä ihan tavallisetkin ihmiset alkavat kelata, mitä _minä_ tein väärin, vaikka loogisesti ajateltuna sitä tietää että se ei ole oma vika.

      Poista
  7. Täytyy täälläkin ihmetellä tuota paskaa asiakaspalvelua. :( En olisi varmaan itse kestänyt... Mutta helpottavaa on huomata millainen mies sulla on. Musta tuo irtonamujen ostaminen oli todella liikuttavaa.

    Koin samaisia kauhunhetkiä viime vuonna loppukesästä: Mies oli jo lähtenyt töihin kun nousin aamulla ylös ja suuntasin vessaan. Pyyhkiessä paperiin tuli hirveä määrä verta (olin muistaakseni viikolla 11). Soitin kauhunsekaisin tuntein miesystävälleni, selitin tilanteen ja soitin heti perään neuvolaan. Kerroin kätilölle mitä oli tapahtunut ja selitin myös, että olen käynyt jo pari viikkoa aikaisemmin ultrassa, jolloin todettiin että kohdussa on asukas. Kätilö ymmärsi pakokauhuni ja sanoi, että voin tulla iltapäivällä hetkeä ennen virallista aukioloaikaa, niin voidaan tsekata tilanne. Koin olevani todella onnekas, että pääsin vielä samana päivänä neuvolaan (mieskin tuli töistä kotiin tueksi), eikä tarvinnut turhaan pitkittää epätietoisuuden tunnetta.

    Onneksi meillä tilanne päättyi hyvin ja tällä hetkellä tuolla sohvalla köllöttelee 2-kuukautinen pöllikkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kätilö, kun ehdotti tuollaista järjestelyä!

      Poista
  8. Itse olen ollut kaksonen (tai no kaipa sitä olen edelleenkin, vaikka itse en niin koe, mutta noin biologian mielestä), mutta toinen meni kesken raskauden alkuvaiheessa. Kaipa sekin on aika tyypillistä, mutta ei tällaisesta usein kuule kenenkään puhuvan. Jaksamista ja voimia myös loppuraskauteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistäköhän sen saisi tietää, onko niitä alussa ollut kaksi... Aionkin kysyä tätä kätilöltä, kun menen tsekkiin ensi viikolla.

      Poista
  9. No kyllä on ollut todella tökerö kätilö :( Mulla on kyllä aika paljon huonoja kokemuksia töykeistä lääkäreistä,hoitajista,kätilöistä sekä vastaanottoapulaisista.En esimerkiksi saanut synnyttää meidän kaupungin sairaalassa koska olin täyttänyt palautelapun jossa lääkäreiden mielestä kritisoin heitä (olin pakkolevossa 3 vko sairaalassa ja palaute oli siltä ajalta, eikä tod.ollut mitään hirveää kritisointia vaan ihan asiallista palautetta) ja he potkivat mut pihalle ja piti mennä synnyttämään toiseen sairaalaan. Mutta siis,mulla on kummassakin raskaudessa ollut alussa verenvuotoja (eikä oo vuotanut paljon mutta kivut kovat) ja mut on heti otettu suoraan sairaalaan tarkistuttamaan tilanne. En voi ymmärtää että sun on pitänyt odottaa noin kauan!Mun mielestä joka vuodon kohdalla pitäisi päästä mitä pikimmin lääkäriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että se kätilö luuli että se on mennyt kesken jo eikä ajatellut muita vaihtoehtoja. Tai jotain. Ai niin: hän muuten ehdotti myös raskaustestin tekemistä, näin voisin itse selvittää asian "eikä tarvitsisi lääkärille mennä". Oh lord.

      Tosi inhottavia nuo sunkin kokemukset : ( Hyvä kuitenkin, että näistä puhutaan, niin sitä hoitavan asiantuntijan huonoa päivää tai asennetta ei ota henkilökohtaisesti. Silti, yksikin tökeryys on liikaa...

      Poista
  10. Jep. Onneksi tietää, että jatkoaseuraa. Hoitohenkilökunnan suhtautuminen on joskus todella nurjaa. Itse olen kokenut 3 keskenmenoa. Yksi meni kaavintaan. Lääkäri vain totesi aistentautien päivystyksessä,että mitäs pillität. Olet nuori a voit tehdä näitä lisää... jep....ja kun se ei ollut edes ensimmäinen keskenmeno... ja onhan sulla jo yksi lapsi jne. :/ sanat satuttavat vielä enemmän kuin itse tapahtuma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei voi ei voi ei, miten tökerö lääkäri. Kaameaa! Ei tippaakaan potilaslähtöisyyttä tai empatiaa. Mä en tajua, miten kukaan voi sanoa noin - edes lääkäri, joka näkee tällaisia tilanteita hyvin usein. :(

      Poista
  11. Varmasti tosi säikäyttävä juttu. Onneksi jäi kuitenkin säikähdykseksi.

    Pakko kuitenkin kysyä, että kun tätä kirjoittaessasi tiesit, ettei kyseessä ollutkaan keskenmeno, niin miksi annat lukijan luulla niin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tämä nosti ehkä vääränlaisia tuntemuksia minussakin. Kun on itse kokenut keskenmenon ja luulee aluksi, että olet joutunut saman kokemuksen kohtelemaksi, niin tuntuu epäreilulta, että kaikki onkin hyvin ja olet turhaan itkettänyt lukijoita. Siis epäreilua ei ole se, että kaikki on hyvin, vaan epäreilua on huijatuksi tulemisen tunne. Tähän asti olen tykkäillyt blogistasi.

      Poista
    2. Ymmärtääkseni tässä kuvataan sen hetkistä tuntemuksia, jolloin kirjoittaja oletti kyseessä olleen keskenmenon. Itse odotan jännityksellä jatkoa ja sitä miten asiat oli.

      Poista
    3. Huomatkaa, että Satu alkuun ilmaisi, ettei kannata lukea, jos aihe liippaa liian läheltä... Ja toisaalta, kun on ollut tiedossa, että laskettuaika on syyskuussa, oli kai selvää ettei tämä voinut olla keskenmeno.

      Poista
    4. Itse olen seurannut tätä blogia pitkään. Kyllähän Satu on muissa postauksissaan selkeästi tuonut ilmi olevansa edelleen raskaana ja näkyy viimeisimmissä kuvissakin. Lisäksi, alkuvaiheen postauksissa tuli kyllä esiin, että ikäviäkin vaiheita on raskauteen sisältynyt, niin, että tämän tyyppistä postausta osasi kyllä odottaa. Itselläni ei ole lapsia enkä ole onnekseni myöskään keskenmenoja kokenut, joten voin vain kuvitella, miten kauheaa sellainen on. Mielestäni se, että on viisi päivää joutunut luulemaan menettäneensä lapsen ja vain siksi, ettei saa palvelua terveydenhuollosta, on todella julmaa kohtelua. Toki kaikkein kauheinta on menettää lapsi, mutta keskenmeno itsessään ei kai useimmiten ole kenenkään syy.

      Satu on koko ajan kirjoittanut raskauspostaussarjaa ikään kuin jatkokertomusluonteisesti ja on mielestäni jättänyt tässä kertomuksen juuri jännittävään kohtaan. Jännittävään - ei pelottavaan - siksi, että tarinaa seurannut tietää jo, että raskaus jatkui myös viikolta 13.

      Osanotto kaikille keskenmenon kokeneille ja tsemppiä Satulle raskauteen! Todella kiva blogi sinulla, kaikki postaukset kiinnostavia, niin lapselliset kuin lapsettomatkin :)

      Poista
    5. Lukijoina voimme ottaa vastuuta sisällön ymmärtämisestä. Raskaustarina on edennyt päiväkirjamaisesti raskausviikko kerrallaan eikä se alkanut reaaliaikaisena tikkuunpissaamishetkellä. Jos on seurannut blogia, tämän pitäisi olla selvillä.

      Minusta on hyvä, että kirjoitetaan ja luetaan raskauden eri vaiheista ja tuntemuksista. Neuvoloiden oppaat ovat hyvin ympäripyöreitä. Odottajat ovat erilaisia ja kokevat odotuksensa omalla laillaan, mutta aina löytyy jotakin, johon voi samastua. Minä(kin) olen kokenut keskenmenon kaavintoineen, joten nuo hämmennnyksen, tyhjyyden, järkeilyn, surun, epätietoisuuden ja syyllisyyden (jos sittenkin edellisiltainen rehkiminen kuntosalilla...) tunteet löytävät heijastuspintaa. Oma kokemus muistui vahvasti esiin, mutta yhtään en tunne tulleeni huijatuksi tai itketetyksi.

      Nyt jännittyneenä odottelen jatkoa ja seuraavien viikkojen kuulumisia :)

      Poista
    6. Voi miten surullista, jos jollekin on tullut huijattu olo. Se ei tietenkään missään nimessä ollut tarkoitukseni. Keskenmeno on kamala ja surullinen asia, eikä sellaisella asialla juonen kieputtaminen tulisi mieleenikään. Siksi laitoin tuohon jutun alkuun disclaimerin. Pahoittelut vielä, jos jollekin tuli huono olo jutusta. Se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni.

      Etenen näissä raskausviikoissa viikko kerrallaan siksi, että asiat eivät tule yhdessä megapitkässä kokonaisuudessa ja tietoa on jälkeenpäin lukevan sitten helpompi löytää (siksi olen linkittänyt nuo kaikki aikaisemmat postaukset saman postauksen alle, niin jutut löytyvät nopeammin).

      Poista
  12. Koskettava jakso raskaussarjaan. Kiitos, Satu, kun jaoit!

    Toisen Satun kanssa samaa mieltä, ihana mies sinulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, välitän terveiset :)

      Poista
  13. Kiitos kirjoituksesta. Itselläni meni 2013 raskaus kesken vko 7. Vaikka tapahtuneesta onkin kulunut aikaa, olen edelleen vihainen siitä, miten huonosti asia hoidettiin. Viikkokausia sai soitella ja anella ultra-aikaa, kun olin vakuuttunut siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Vitkuttelun ansiosta pitikin sitten kaapia kaksi kertaa...

    Hienoa kuitenkin, että sinun kohdallasi oli kyse väärästä hälytyksestä. Ja minäkin odotan innolla seuraavaa postausta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hirvitys - kaksi kertaa! Olet joutunut kokemaan kovia. Voimia sinulle.

      Poista
  14. Hurja kokemus varmasti, eikä vähiten tuon onnettoman palvelun takia!
    Mä muistan kovin elävästi tuon älyttömän surun, mikä siitä keskenmenosta alkoi. Meillä siis meni ihan oikeasti kesken, jo viikolla 7+. Se oli oikeasti tosi hassu tunne; mä porasin kolme päivää ihan solkenaan, vaikka kyllä hyvin tiesin että niin voi käydä, eikä siinä edes ole mitään ihmeellistä. Ei oltu kerrottu koko raskaudesta kenellekään, juuri siksi että se keskenmenon mahdollisuus oli. Ja vaikka siihen kuinka olevinaan oli valmistautunut, niin en mä osannut todellakaan odottaa miten älyttömän paska fiilis sen jälkeen tuli.
    Onneksi pääsin ultraan heti seuraavana arkipäivänä (tottakai se taisi olla pe-ilta), kaikki oli ok ja lääkärin sanoin "eikun sitten seuraavaa tekemään, kyllä te keskenmenon kokeneet yleensä synnytätte jo puolentoista vuoden kuluessa". No, niin kävikin, olin raskaana taas jo 4vk kuluttua ja lapsi nyt 5kk.

    Ja varmaan vielä pahempaa oli se tauoton itsensä syyttäminen; johtuiko se siitä että kävin juoksulenkillä, siitä että hevonen teki viimeksi kentällä jonkun x-hypyn, vai siitä, että söin jotain mitä en olisi saanut?

    Onkohan naisissa joku sisäänrakennettu juttu, mikä saa syyttämään itseänsä (ihan turhaa) tälläisissä tilanteissa..? Ihan sama kuinka usein mies toisti etten ollut tehnyt mitään väärää, niin ei, silti hakkasin päätä seinään ja porasin vielä vähän kovempaa että niin mutku!!

    Tsemppiä sulle loppuraskauteen, onneksi selvisitte säikähdyksellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista, että sait keskenmenon. Mutta upeaa tässä on se, että toisella kerralla kaikki meni hyvin ja saitte lapsen :)

      Poista
  15. Mulla on joka raskaudessa ollut (3.menossa juuri) tällainen kokemus. Ensimmäisen kohdalla myös kohtu supisteli selkeästi. Ja asiakaspalvelu oli ihan samaa Suomessa.. Toisen kohdalla olin juuri kantanut 1,5v esikoista autolle kaupasta ja kotiin päästessä alkoi vuoto. Ja ihan hillittömät itsesyytökset. Silloin onneksi pääsin neuvolalääkärille ja selvisi että vuoto tuli istukan reunasta. Kolmannella kerralla en soittanut mihinkään ja niskapoimu-ultrassa selvisi sama syy kuin toisella kerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, joka kerta vuotoa? Itse asiassa olen kuullut vastaavia kokemuksia yllättävän monelta omien kokemusten jakamisen jälkeen ja olen vähän ihmeissäni, että tästä ei hirveästi puhuta missään, esimerkiksi äitiysneuvolassa. Olisi kiva kuulla, että puhuttaisiin verenvuodonmahdollisuudesta ja siitä, mitä se voi tarkoittaa ja mitä silloin kuuluu tehdä.

      Poista
    2. Samaan olen myöhemmin törmännyt, että yllättävän yleistä tämä on. Ja yhtä kauheaa myös kolmannella kerralla, vaikka tavallaan sitä osasi odottaa.

      Poista
  16. Pitkään mietin, että kommentoinko ollenkaan, mutta päätin lopulta kirjoittaa. Sain itse keskemenon kokolailla noihin aikoihin ja olisin nyt siis yhtä pitkällä kuin Satu nyt on. Aluksi päätin, etten aio lukea näitä raskausviikkokirjoituksia ollenkaan. Liippaisi liian läheltä ja vertailisin kuitenkin koko ajan että "no noin iso mun maha nyt olisi, jos..". Mutta nämä onkin olleet parasta terapiaa. Uskon edelleen, että uusi raskaus tulevaisuudessa vielä onnistuu, ja pääsen taas kokemaan itsekin kaiken tuon!

    Tämä kirjoitus toi kyyneleet taas silmiin. Itselläni keskenmeno todettiin ensimmäisessä ultrassa, jossa sydänääniä ei löytynytkään. Samassa kävi ilmii, että kyseessä oli ollut kaksoset. Ja ensimmäinen tuntemus oli juurikin tuo sama, jonka ystäväsi oli sanonut. Että en osannut surra menetettyjä lapsia vaan surin niitä suunnitelmia, joita olimme jo ehtineet tehdä (vaikka hyvin tiesimme, kuinka yleisiä keskenmenot ensimmäisen kolmanneksen aikana ovat. Siitä muistuttaminen ei muuten helpota keskenmenon saanutta yhtään, vinkiksi vaan kaikille jotka yritätte lohduttaa). Toivuin kaavinnasta hyvin, mutta niinkin ilmeisesti voi käydä, että siitä huolimatta sinne jää ”pieni määrä materiaalia”, joka sitten voi päättää tulla ulos kaksi kuukautta myöhemmin keskellä kaunista päivää kaupungilla tyylillä ”ämpärillinen verta housuihin hulahtamalla”. Pahinta koko prosessissa olikin se, että pieni tyttäreni oli tuolloin paikalla ja näki kaiken hätääntymisen ja hässäkän ja pohtii edelleen itsekseen miksi äidillä yhtäkkiä oli kädet punaiset ja sitten juostiin sairaalaan. Olen yrittänyt parhaani mukaan selittää, että äiti tuli yhtäkkiä kipeäksi ja lääkärin piti antaa äidille lääkettä (olin tiputuksessa muutaman tunnin) ja näytin heti kädet pestyäni, että se oli vain likaa, kädet ovat ihan kunnossa. Huolehtiminen lapsesta on ollut parasta toipumista.

    Tuolla edellä joku kritisoi sitä, miksi teksti ”jää kesken” eikä siinä kerrota, että kyse ei sitten lopulta ollutkaan keskenmenosta. Itselleni tämä oli nimenomaan hyvin voimakas tehokeino tekstin aiheeseen liittyen. Koska oikeastikin noihin tilanteesiin liittyy niin paljon epävarmuutta, odottelua ja ilmassa leijuvia kysymyksiä.

    Pakko muuten myös minunkin mainita kuinka timanttista tilannetajua mieheltä tuo ostoslista kaupasta. Kolme viineriä!

    VastaaPoista
  17. Hyvä kun kirjoitat näistä ongelmista. Itse ainakin käsittelin kahden keskeytyneet keskenmenon aiheuttamaa ahdistusta lukemalla metritolkulla muiden kokemuksia aiheesta. Samalla taisin myös löytää syyn keskenmenoilleni. Nyt nukkuu ylhäällä pinniksessä ihana poika. Siitä huolimatta on aiheen muistelu edelleen aika rankkaa.

    Toinen keskenmeno aiheutti minulle myös ongelmia, joille lääkärit vain pyörittelivät päätään. Jotain (hyytynyttä verta?) oli kai jäänyt sisään. Onneksi ongelma parani ajan kanssa itsekseen, mutta ihmettelen kyllä silti, että mitään apua ei kukaan osannut tarjota. Sen sijaan sain kerran jopa luurin korvaan. Lopulta sain lähetteen julkiselle puolelle, mutta odottelu oli sen verran pitkä, että olin jo uudestaan raskaana, kun aika olisi ollut. Eli osataan sitä täällä Suomessakin.

    VastaaPoista
  18. Täällä myös keskeytyneen keskenmenon kokenut. Itsekin haluan jakaa sen, miten asiaton kohtelu jäi painamaan pitkäksi aikaa. Keskenmeno havaittiin ensimmäisessä ultrassa. Valitsin pillerit kotiin, mutta lääkkeellinen tyhjennys ei toiminut ja jouduin kaavintaan. Tässä vaiheessa alkoivat omat kokemukseni asiattomasta kohtelusta. Odotin kaavintaa osastolla koko päivän juomatta ja syömättä. Kyselin sitten, että enkö tosiaan voisi vähän juoda, kun olo oli heikko niin hoitaja siihen että haluatko tipan? Jaa itsekö se pitää tietää, koska tipan tarvitsee. Illalla viimein pääsin toimenpiteeseen. Odotellessa vuoroani, joku hoitaja/kätilö tuli kyselemään, joko minun kanssani oli sovittu ehkäisystä jatkossa. Olin ihmeissäni ja sanoin käsittäneeni, että voidaan yrittää uudestaan heti. Hoitaja siihen, että ei hän tiennyt, miksi olin kaavintaan tulossa ja lähti tiehensä. Jälkeenpäin mietin, että onpa ikävää, jos hän käy aborttiin päätyneitä kiusaamassa tuossa kohtaa, kun toimenpiteeseen joutuminen pelottaa muutenkin.

    Viisi vuotta myöhemmin ja kaksi lasta saaneena osaan jo hyväksyä tapahtuneen. Esikoisen synnyttyä mietin vielä millaista olisi ollut, jos vauva olisikin syntynyt kesällä pimeän ja kylmän talven sijaan. Mielikuva vauvasta on voimakas.

    VastaaPoista
  19. Völu Froskabitar5/20/2015 7:53 ip.

    Koskettava teksti. Mutta pakko kysyä: mitä sille neljännelle viinerille tapahtui, kun söit vain kolme? ;)

    VastaaPoista
  20. Hyvä kirjoitus, joka toi mieleen myös oman tarinani. Yllättävän monella tuntuu olevan näitä kokemuksia... Raskauteni oli viikolla 10 ja seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä ekaan ultraan. Illalla alkoi kova verenvuoto ja soitin heti päivystykseen, jossa vastaanotto oli aika tyly: se on mennyt kesken eikä me sille mitään voida tehdä. Kuitenkin käskivät mennä seuraavan päivän ultraan tarkastamaan "jäikö sinne jotain kaavittavaa". Meninkin seuraavana päivänä aika synkeissä tunnelmissa ultrattavaksi ja tuntui pahalta nähdä muiden raskaana olevien isot vatsat odotushuoneessa. Ultraava kätilö oli tosi sydämellinen ja iloisesti kyseli vointia. Aloin itkemään ja sain ehkä jotenkin soperrettua edellisen illan tapahtumat. Olo oli todella tyhjä ja tuijotin ultrakuvaa ilmeettömästi, kun sitten kätilö sanoi: "siellä pamppailee pieni sydän" <3 Tää lause on jäänyt mun mieleen ikuisesti. Verenvuoto jatkui vielä yli kuukauden ja oli todella pelottavaa, mutta syytä sille ei koskaan löytynyt. Tänä päivänä lapsemme on 2,5-vuotias.

    VastaaPoista
  21. Minullakin on vastaava kokemus. Kaksi vuotta lasta toivottuamme olin viimein raskaana. Viikolla 12 oli ensimmäinen ultra ja kaikki oli hyvin. Uskalsin huokaista helpotuksesta ja uskoa että saisin kaiken odotuksen jälkeen vauvan. Pari päivää myöhemmin heräsin aamulla viideltä siihen, että tunsin vuotoa. Muistan vieläkin sen tyhjän tunteen joka seurasi sitä kun tajusin että vuoto on tosi voimakasta. "Se oli sit siinä" ajattelin turtana. Pahimmalta tuntui se että olin ehtinyt saada hyvät uutiset ja nyt se kaikki kuitenkin vietiin pois. Mä soitin sairaalaan ja sain ihan ok palvelua. Itse kerroin varmana asiana saaneeni keskenmenon ja vastannut kätilö totesi että kyllähän vuoto voi sitä tarkoittaa, muttei välttämättä. Sain ohjeen tulla aamulla tarkastamaan tilanteen ja muutaman tunnin odotuksen jälkeen pääsin jo ultrattavaksi. Siellä se pieni sydän edelleen sykki, ja sydämen omistaja on nyt kuusi vuotias rakas esikoiseni. Kyse oli verenvuodosta kohdussa, ja siitä tihkunut veri oli ensin kerääntynyt kohtuun ja kerralla sieltä hulahti ulos. Sairaalan suhtautumiseen ilmeisesti muuten vaikutti se, että olin ehtinyt käydä siinä ekassa ultrassa, kun sen jälkeen vastuu vaihtui jotenkin osastolta toiselle. Mutta niitä viittä tuntia en kyllä unohda, enkä voisi kuviteella että se olisi ollut viisi päivää...

    VastaaPoista
  22. Hain itse tästä kirjoituksesta lohtua, kun viime viikolla ollessani raskausviikolla 12+0 alkoi tiputteluvuoto. Toivoin kovasti, että olisi jotain tämän tyyppistä. Ikävä kyllä np-ultrassa 12+5 huomattiin alkion kuolleen jo viikkoja aiemmin 8+4 ikäisenä. Takana lääkkeellinen tyhjennys ja tyhjä olo. Onneksi Satu sinulla meni hyvin ja edelleenkin näyttää masu kasvavan mukavasti. :) Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tuntuu tosi pahalta puolestasi; ikävä kuulla, että sinulle kävi näin...

      Poista

Mitä tuumaat?