Hyvästi keskivartalo, 20 metrin mittainen hölkkä ja nopeat sängystänousut. Tervetuloa neljäsnnestunnittainen pissahätä, kädestä lattialle t...

Raskausviikko 30

18.7.15 Satu Kommentteja: 6

Hyvästi keskivartalo, 20 metrin mittainen hölkkä ja nopeat sängystänousut. Tervetuloa neljäsnnestunnittainen pissahätä, kädestä lattialle tippuvat ihan kaikki ja anteeksi lapsi, kun äiti astuu jatkuvasti varpaillesi.  Teen sen ihan vahingossa. Onneksi meillä ei ole kotona jaloissa pyöriviä lemmikkieläimiä, sillä niillä ei olisi enää häntiä.
Voiko napa pudota?
Eteenpäin törmäillessä auttaa yksi ajatus: ENÄÄ KYMMENEN VIIKKOA JÄLJELLÄ. (Samalla pieni ääni korvassani muistuttaa, että toivottavasti ei muuten yhtään lyhyempää aikaa, koska ei tässä ennen syyskuuta mitenkään minnekään synnärille ehdi.)

Vartalo paisuu ja arjen toiminnot hankaloituvat. Tuntuu kummalta, että crossfit-treenaaminen ei aiheuta hankaluuksia. Minusta on paljon helpompaa tehdä maastavetoja kuin nousta ylös sohvalta. On vaivattomampaa soutaa nopealla tempolla kilometri ja tehdä 100 punnerrusta (okei, polvet tukevasti maassa) kuin laittaa tavalliset kengät hengästymättä jalkaan. 

Tuntuu kuin salilla häviäisin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Paikkaan, jossa ei kuseta koko ajan, ei voi lukea sähköposteja, miettiä ruokaostoksia, laskuja, projektiekseleitä tai pelätä sitä, että kohta pitää taas synnyttää ja että meneekö kaikki hyvin, ja että kuoleeko meistä jompi kumpi ja jos ei kuole eivätkä muutkaan pelot toteudu, niin mitenkä sitä jaksaa taas ne seuraavan vuoden yöheräilyt. Ainoastaan salilla olo ja ajatukset tuntuvat normaalilta – normaali siis synonyymina täydellisen ihanalle.
Sunnuntaitreenien kaveri.
Vaikka fanitan ulkoilua ja rakastan luonnossa kulkemista, minussa on se toinen puoli, joka nauttii sisätilaurheilusta. Hiestä, hengästymisestä ja kalkista kyllästynyt sisäilma vie maha-arjesta pois. Jo pelkästään se, että näkee muiden juoksevan vaivatta, tuntuu hyvältä. Pystyn ajattelemaan, että ei piru vie, kyllä minäkin vuoden päästä vedän noita leukoja hakematta tukea kuminauhoista. 

Valmistelen raskaana treenaamisesta vähän isompaa juttua, jonka julkaisen täällä blogin puolella heti kun puoliso vain ehtii käsitellä kuvat...
Reaktio, kun ähellän varusteita takaisin telinehyllyyn.
Käyn tällä viikolla myös äitiysneuvolassa. Vastaanotto kestää tutut kymmenen minuuttia: vaihdetaan kuulumiset, kuunnellaan sydänäänet, katsotaan mittanauhalla mahan (tai siis ilmeisesti kohdun) suuruutta, mitataan verenpaine, katsotaan veriarvot, tehdään itsepalveluperiaatteella pissatesti ja varataan uusi aika viiden viikon päähän.

Pyydän päästä käymään vaa'alla ja sekös kätilöä naurattaa. Yleensä kukaan ei kuulemma halua tietää, paljon paino nousee. Olen sitä mieltä, että tässä asiassa arvailut lisäävät tuskaa, ei tieto. Se on karvan alle 70 kiloa. Jostain pimeästä syystä se tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin 40 kilon painolla tehty maastavetosarja. 


6 kommenttia:

  1. Eikö Islannissa punnita joka helvetin neuvolakerralla? Ah miten ihanaa! Kaikkein eniten inhosin noita punnituksia ja terkkarin moittivaa ilmettä: "On tainnut herkut maistua?"

    Jos vielä joskus hankkiudun raskaaksi, muutan odotusajaksi Islantiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei punnita! Se on aika hassua. Kaikkea muuta kyllä seurataan. Mut ohjattiin vaa'alle ekalla käynnillä, sen jälkeen ei. Paitsi jos (kun) olen itse pyytänyt.

      Poista
  2. Ihana tuo lapsen ilme :D
    Musta on jostain syystä tosi kiva lukea kaikkia raskausjuttuja, vaikken itse ole raskaana enkä ainakaan tietääkseni raskaaksi halua enkä tämän miehen kanssa varsinkaan. (Pakollinen huom. miehessä ei ole mitään muuta vikaa kuin perinnöllinen vakava sairaus, jolla en halua mahdollista lasta raskauttaa!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vaan! Sopiva sekoitus häpeää ja riemua:D
      Kiva kuulla, että tykkäät blogin paksuilujutuistakin. Voisitteko te muuten tilanteessanne ajatella jonkun vieran spermasolujen käyttöä? Kun eihän se vanhemmuus kuitenkaan puhtaasti vain biologisesta yhteydestä synny...

      Poista
  3. Joo, kiva on seurata paksuilua (oma vitkuttelee vielä mahassa) ja sitä seuraavaa vauva-arkea. :) Oli pakko tulla kommentoimaan, kun olemme päättäneet mennä naimisiin tämän kolmannen lapsen synnyttyä. Satuin katselemaan tv:tä jossa oli jotain juttua Reykjavikin maratoonista tms.ja ruudussa haastateltava iso ja komea Islantilaismies. Mietin hetken ihan tosissani että nyt jäis nuo "Issikat" kokematta, että pitäiskö vielä harkita.. ;)

    Sylvia

    VastaaPoista
  4. Minäkin mielenkiinnolla odotan tulevaa vauva-arkea! T. Edelleen veyhla ;)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?