Ensimmäisen kouluvuoden kasvukausi

Esikoisen kouluvuosi on kohta ohi. Vastahan se alkoi ja nyt jo kolkutellaan kesälomalle. Mahtavaa. Vuosi on ollut lapsen itsensäkin mielestä tosi hyvä, mitä nyt aamusin voisi nukkua pidempään. Ymmärrän hyvin: jokainen aamu kun on täällä meillä päin kahdeksan aamu. 


Uutta tekemistä on paljon ja uusia ihmisiä pyörii ympärillä satoja. Hän on kuitenkin löytänyt paikkansa valtavan kivirakennuksen loputtomilla käytävillä ja löytänyt vielä noiden käytävien varrelta oikean luokkahuoneen, ruokailusalin, koulun oman uimahallin ja koululaisten kirjaston.

Vuoden aikana vaatenumero on kasvanut yhdellä ja kengänkoko kahdella. Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin siellä henkisellä puolella, sielun kasvussa. Persoonalliset piirteet ovat nousseet vahvemmin pintaan ja niitä omia ajatuksia tuodaan nyt myös aikaisempaa voimakkaammin esiin. 

Tuntuu vähän "äiti tässä kehuu upeita lapsiaan" -jaapatukselta jakaa näitä seuraavia, mutta onhan tämä nyt hienoa, joten menköön. 

Se aina miettii, miltä muista tuntuu. Olen usammankin kerran kuunnellut lastenhuoneen oven takana ovi kiinni korvassa keskusteluja, joissa hän kysyy kylässä olevilta frendeiltään, miksi kaikki eivät vaan voisi olla kavereita ja leikkiä keskenään. Kolmannen sulkeminen kahden leikeistä pois tuntuu esikoiselta pahalta. Nistä sosiaalisista kuvioista ja niiden satunnaisesta järjettömyydestäkin on pidetty kotikeittiössä viime vuoden aikana monta keskusteluhetkeä. 

Se aina miettii, onko pikkusiskolla kaikki hyvin. Kun mörssäri veti tuossa yksi päivä pyörimmällä "päiväkännit", törmäsi lipastoon ja sai otsaan järkyttävän kokoisen kuhmun, esikoiselle tuli paniikinomainen huoli siitä, mitä siskolle nyt käy. Voiko kuhmuun kuolla?

Se miettii asioista hyvää. Kun Helsingin-matkalla tuli vastaan kerjäläisiä kadulla, lapsi mietti ensiksi että tottakai niille pitää antaa rahaa, että he voisivat ostaa itselleen kodin.

Se on vastuuntuntoinen. Puolison ollessa työmatkalla olisin ihan helisemässä kotitöiden, työn ja kuljetutusvastuun kanssa ilman esikoisen apua. Hän osaa hakea pyykit pyykkituvasta, leikittää pikkusiskoa, laittaa aamiaista, viikata pyykit ja käydä kaupassa ostamassa unohtuneen maitotölkin. Läksyjen teko ei tältä muikkelilta unohdu.

Sitä todella ottaa pannuun roskaaminen. Melkein joka kerta ulkona kävellessämme hän bongaa roskia ja poimii niitä taskuunsa. Katukivetyksiin litistyneet purkat saavat hänet lähes hermostumaan: Siis miksi ihmiset ei voi laittaa näitä roskikseen? Validi kysymys.


Nämä ovat hienoja asioita kaikki. Mutta vastuuntunnosta,  oikein tekemisestä ja fiksuna olemisesta voi herkälle ihmiselle tulla myös taakka. Koulussa mitataan asioita: lukemista, laskemista ja asioiden muistamista. Olen huomannut, että lasta on vaivannut se, jos hän ei ole tehnyt asioita täydellisesti oikein.

Olen yrittänyt muistuttaa, että ei kaikkea aina tarvitse tehdä superhyvin. On erittäin hyvä, jos ei tunnista viittätoista lintulajia kotiseutuopin tunnilla. Yksi riittää. Olen itse kohta 40 ja tunnen vain variksen, harakan ja lunnin varmuudella. Muut menevät arvauksella. Aina voi googlata ja katsoa kirjoista, ei kaikkea tarvitse koko aikaa muistaa.

En halua  missään nimessä vähätellä esikoisen pohjatonta hyvyyttä ja täydellisyyden kaipuuta, mutta en halua myöskään kannustaa siihen. Olen ymmärtänyt tässä mörssärinkin kasvaessa, että tunnollisen lapsen kanssa pitää olla eri tavalla varpaillaan kuin rasavillin pikkusiskon. Pitää yrittää vaalia sitä kunnollisuutta ja oikein tekemistä ja näyttää omialla teoilla ja sanoilla, että se miten hän toimii on oikein ja aivan loisteliasta. Koitan silti samaan aikaan pitää päivittäisarjessa yllä puhetta siitä, että ei sen nyt niin väliä ole, että tiskikone on hassusti täytetty tai sanomalehti repesi, kun sen otti postiluukusta. Tai että töihin lähtiessä puserossa on puurotahra. Who cares, en minä ainakaan.

Niin. Tässä on yksi syy siihen, miksi minusta on tärkeää viettää kahdenkeskeistä aikaa vain isosiskon kanssa. Kahdenkeskeiset kahvilakäynnit, kävelyretket, leffaillat tai isän ja esikoisen telttaretket ja kiipeilysalivisiitit antavat mahdollisuuksia keskeytyksettömään yhdessäoloon ja jutteluun, jota ei häiritse äänekäs pikkusisko tai kaverien seura. Minun ja esikoisen yhteiset Lontoon-reissut ja Kanarian-matkat ovat tietysti sitä tämän osaston luksusta, mutta yhtä kaikki tärkeitä juttuja meille molemmille. Siksi vihjailut esikoisen ja minun kahdenkeskisistä jutuista ja kuopuksen "sulkemisesta" niiden ulkopuolelle tuntuvat täysin turhilta. Kuopuksen persoona on eri puusta veistetty ja tulevaisuus näyttää, minkälaista jeesiä ja yhdessäoloa juuri hän aikanaan tarvitsee.


Vaikka en pahemmin noista huoneentauluista lämpene, niin äskettäin Pinterestissä silmiini osui yksi niin osuva mietelause, että se vaatii ripustamista tähän kuin takki naulakkoon: 

"Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin." –Eija Ahvo

Tunnisteet: ,