Esikoisen kouluvuosi on kohta ohi. Vastahan se alkoi ja nyt jo kolkutellaan kesälomalle. Mahtavaa. Vuosi on ollut lapsen itsensäkin mieles...

Ensimmäisen kouluvuoden kasvukausi

29.5.17 Satu Kommentteja: 22

Esikoisen kouluvuosi on kohta ohi. Vastahan se alkoi ja nyt jo kolkutellaan kesälomalle. Mahtavaa. Vuosi on ollut lapsen itsensäkin mielestä tosi hyvä, mitä nyt aamusin voisi nukkua pidempään. Ymmärrän hyvin: jokainen aamu kun on täällä meillä päin kahdeksan aamu. 


Uutta tekemistä on paljon ja uusia ihmisiä pyörii ympärillä satoja. Hän on kuitenkin löytänyt paikkansa valtavan kivirakennuksen loputtomilla käytävillä ja löytänyt vielä noiden käytävien varrelta oikean luokkahuoneen, ruokailusalin, koulun oman uimahallin ja koululaisten kirjaston.

Vuoden aikana vaatenumero on kasvanut yhdellä ja kengänkoko kahdella. Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin siellä henkisellä puolella, sielun kasvussa. Persoonalliset piirteet ovat nousseet vahvemmin pintaan ja niitä omia ajatuksia tuodaan nyt myös aikaisempaa voimakkaammin esiin. 

Tuntuu vähän "äiti tässä kehuu upeita lapsiaan" -jaapatukselta jakaa näitä seuraavia, mutta onhan tämä nyt hienoa, joten menköön. 

Se aina miettii, miltä muista tuntuu. Olen usammankin kerran kuunnellut lastenhuoneen oven takana ovi kiinni korvassa keskusteluja, joissa hän kysyy kylässä olevilta frendeiltään, miksi kaikki eivät vaan voisi olla kavereita ja leikkiä keskenään. Kolmannen sulkeminen kahden leikeistä pois tuntuu esikoiselta pahalta. Nistä sosiaalisista kuvioista ja niiden satunnaisesta järjettömyydestäkin on pidetty kotikeittiössä viime vuoden aikana monta keskusteluhetkeä. 

Se aina miettii, onko pikkusiskolla kaikki hyvin. Kun mörssäri veti tuossa yksi päivä pyörimmällä "päiväkännit", törmäsi lipastoon ja sai otsaan järkyttävän kokoisen kuhmun, esikoiselle tuli paniikinomainen huoli siitä, mitä siskolle nyt käy. Voiko kuhmuun kuolla?

Se miettii asioista hyvää. Kun Helsingin-matkalla tuli vastaan kerjäläisiä kadulla, lapsi mietti ensiksi että tottakai niille pitää antaa rahaa, että he voisivat ostaa itselleen kodin.

Se on vastuuntuntoinen. Puolison ollessa työmatkalla olisin ihan helisemässä kotitöiden, työn ja kuljetutusvastuun kanssa ilman esikoisen apua. Hän osaa hakea pyykit pyykkituvasta, leikittää pikkusiskoa, laittaa aamiaista, viikata pyykit ja käydä kaupassa ostamassa unohtuneen maitotölkin. Läksyjen teko ei tältä muikkelilta unohdu.

Sitä todella ottaa pannuun roskaaminen. Melkein joka kerta ulkona kävellessämme hän bongaa roskia ja poimii niitä taskuunsa. Katukivetyksiin litistyneet purkat saavat hänet lähes hermostumaan: Siis miksi ihmiset ei voi laittaa näitä roskikseen? Validi kysymys.


Nämä ovat hienoja asioita kaikki. Mutta vastuuntunnosta,  oikein tekemisestä ja fiksuna olemisesta voi herkälle ihmiselle tulla myös taakka. Koulussa mitataan asioita: lukemista, laskemista ja asioiden muistamista. Olen huomannut, että lasta on vaivannut se, jos hän ei ole tehnyt asioita täydellisesti oikein.

Olen yrittänyt muistuttaa, että ei kaikkea aina tarvitse tehdä superhyvin. On erittäin hyvä, jos ei tunnista viittätoista lintulajia kotiseutuopin tunnilla. Yksi riittää. Olen itse kohta 40 ja tunnen vain variksen, harakan ja lunnin varmuudella. Muut menevät arvauksella. Aina voi googlata ja katsoa kirjoista, ei kaikkea tarvitse koko aikaa muistaa.

En halua  missään nimessä vähätellä esikoisen pohjatonta hyvyyttä ja täydellisyyden kaipuuta, mutta en halua myöskään kannustaa siihen. Olen ymmärtänyt tässä mörssärinkin kasvaessa, että tunnollisen lapsen kanssa pitää olla eri tavalla varpaillaan kuin rasavillin pikkusiskon. Pitää yrittää vaalia sitä kunnollisuutta ja oikein tekemistä ja näyttää omialla teoilla ja sanoilla, että se miten hän toimii on oikein ja aivan loisteliasta. Koitan silti samaan aikaan pitää päivittäisarjessa yllä puhetta siitä, että ei sen nyt niin väliä ole, että tiskikone on hassusti täytetty tai sanomalehti repesi, kun sen otti postiluukusta. Tai että töihin lähtiessä puserossa on puurotahra. Who cares, en minä ainakaan.

Niin. Tässä on yksi syy siihen, miksi minusta on tärkeää viettää kahdenkeskeistä aikaa vain isosiskon kanssa. Kahdenkeskeiset kahvilakäynnit, kävelyretket, leffaillat tai isän ja esikoisen telttaretket ja kiipeilysalivisiitit antavat mahdollisuuksia keskeytyksettömään yhdessäoloon ja jutteluun, jota ei häiritse äänekäs pikkusisko tai kaverien seura. Minun ja esikoisen yhteiset Lontoon-reissut ja Kanarian-matkat ovat tietysti sitä tämän osaston luksusta, mutta yhtä kaikki tärkeitä juttuja meille molemmille. Siksi vihjailut esikoisen ja minun kahdenkeskisistä jutuista ja kuopuksen "sulkemisesta" niiden ulkopuolelle tuntuvat täysin turhilta. Kuopuksen persoona on eri puusta veistetty ja tulevaisuus näyttää, minkälaista jeesiä ja yhdessäoloa juuri hän aikanaan tarvitsee.


Vaikka en pahemmin noista huoneentauluista lämpene, niin äskettäin Pinterestissä silmiini osui yksi niin osuva mietelause, että se vaatii ripustamista tähän kuin takki naulakkoon: 

"Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin." –Eija Ahvo

22 kommenttia:

  1. Meidän esikoinen kuulostaa ihan samanlaiselta, tosin vasta nelivuotias, pikkusiskolla vauhtia tuntuisi olevan enemmän. Pitääpä itsekin ottaa aikaa esikoisen kanssa enempi ihan kahdestaan, pienempi ottaa kyllä osuutensa muutenkin. Kiitos tästä tekstistä ja iloista kesälomaa koululaiselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria, ja hyvää kesää!

      Poista
  2. Teidän vanhempikin tyttö vaikuttaa aivan supertyypiltä. Olen itse opettajana monesti miettinyt, että pitkälle elämässä pärjää sillä, että osaa ottaa toiset huomioon, on kohtelias, huomaavainen ja vastuuntuntoinen jne. Jos ei muista jokaista vuosilukua tai peipposen munien määrää on toisarvoisempaa, kwg. Kääntöpuolena tietysti tuo liiallinen tunnollisuus, joka toivottavasti ei hänelle tule liian isoksi taakaksi. Te vanhemmat tunnutte osaavan siinäkin tukea hienosti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos anonyymi opettaja :-) Me puhuttiinkin tästä aiheesta hänen opettajansa kanssa; kun välillä tuntui että lapsi on tosi stressaantunut esimerkiksi läksyistä, jos ei vaikka heti ymmärrä jotain tehtävänantoa. Hän sanoi huomanneensa saman ja pyrki just olemaan hirveästi huomauttelematta virheistä ja opettamaan tietynlaista suupiirteisyyttä. On kyllä ihan mahtavaa, että hänelle osui noin mainio ope ekaksi vuodeksi.

      Poista
  3. Aina puhutaan kiltteyteen sairastumisesta mutta siihen reippauteen sairastuminen on kamalaa kanssa: tekee, jaksaa, hoitaa, huolehtii, pärjää. Aina ja ikuisesti. Näistä piirteistä tyttöjä tosi helposti kehutaan ja sitten siitä tulee se itseään ruokkiva kehä. Mahtava asenne ja tulokulma teillä kyllä lasten kasvatukseen. Ja lapsia ei todellakaan voi kasvattaa samalla tavalla kun ne vaan on niin erilaisia. Olkoonkin että todennäköisesti ne lapsuuden vääryyden kokemukset kumpuavat varmaan osin just näistä: jollekin pitää esim. olla tiukempi kuin toiselle mutta lapset harvemmin näkevät muuta kuin sen että toista kohdellaan eri tavalla kuin toista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyl, kyl! Mielenkiintoiseksi tämä muuttuukin sitten kun kuopus kasvaa ja sen luultavasti aika räiskyvä persoonallisuus tulee vielä paremmin esiin. Siinä saa aika lailla varmasti nostaa framille eri asioita.

      Poista
  4. Kunhan tuon kuopuksen sielunmaisema aukee, niin repee koko Islanti. Anteeksi oli ihan pakko...Sinun tyttäresi ovat juurikin yhtä upeita kuin sinä, tinkimättömiä lajeissaan. Varmasti heillä on maailman ihanin isä. Samasta puusta veistettyjä koko porukka! Muista olla siitä aina iloinen ja ylpeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista. Joo, kyllä mä olen :) Yleensä meistä se joka eniten friikkaa, oon mä. Lapset on vaan energisiä, niiden pitää kokeilla kaikkea mahdollista.

      Poista
  5. Sun lapset kuulostaa (ja varmasti ovatkin) aivan ihanilta ja valloittavilta persoonilta. Mä tunnistan samoja juttuja meidän esikoispojassa. Se tasapainoilu sen välillä, että kehuu ja arvostaa tunnollisuutta, mutta, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Meillä esimerkiksi vappupäivänä kävi niin, että oltiin Helsingin keskustassa lasten kanssa hulinoimassa ja syömässä. Oli jätskiä, puistoa ja iloa. Esikoinen kuitenkin halusi pian kotiin, koska halusi päästä viilaamaan läksyjä ja tarkistamaan, että oli varmasti tehnyt kaiken. Silloin sanoin, että nyt vaan ollaan. Kaikki hoituu kyllä. Erityisesti mua ilahduttaa myöskin ne sosiaaliset taidot. Se että ystäviä riittää ja heikompia puolustetaan. Mistä se on saanut tuollaisen oikeudentajun?!

    Pari muuta lastani ovatkin sitten mallia mörssäri.. Olin kutsunut kahville ihmisiä ja valmistanut rahkapiirakan, kun silmä vältti, oli kohta 6v. käynyt sormillaan syömässä kaiken täytteen, niin että vain pohja oli jäänyt vuokaan. (Esikoinen ei IKINÄ olisi tehnyt niin.) Selitys kuului pöydän alta; "Iski niin järjetön himo, etten voinut vastustaa". Pointsit rehellisyydestä.

    Pienin taas 1v. 10 kk, elää pahinta (toivottavasti pahinta, en kestä jos tää pahenee) uhmaansa. Herää öisinkin raivoamaan mitä sattuu,(esimerkiksi vaatimaan tietyn ohjelman katsomista klo 3.30) että saa taatusti päivän ragekiintiön täytettyä. Toisaalta osaa olla hurmaavakin. "Minä se olen sellainen pikku peruna."

    Eri naruista on näitä lapsia vedettävä.

    Sylvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahahaa toi lapsen kommentti! :) Minusta on myös tosi mielenkiintoista se että miten paljon asema sisarussarjassa vaikuttaa luonteeseen ja käyttäytymiseen. Kyllähän ne kakkoset joutuvat hakemaan huomion eri keinoin kuin esikoiset. Tuntuu että järjestään esikoiset on järkevämpiä ja rauhallisempia: eivät leikkaa yöpaitoja, piirtele seiniin eivätkä varastele leivonnaisia..

      Poista
    2. Ihania mukeloita! Mä oon kuullut itse asiassa tosi monelta, että esikoinen on usein rauhallisempi ja kuopus - kai tehdäkseen itsensä enemmän näkyväksi ja totuttuaan lapsiperhemeteliin - taas se kovaääninen energiapallo.

      Poista
    3. Ihania kyllä! Meilläkin kuopus on se räiskyvämpi, mutta kyllä vaan esikoinenkin (5 v) edelleen varastelee leivonnaisia :D Katsotaan minne tie vie..

      Poista
  6. Oletko lukenut kirjan Nuorin, vanhin ja katraan keskeltä. Miten paikka sisarussarjassa vaikuttaa elämääsi.
    Vaikka on myös ammattikirjallisuutta, on kuitenkin helppolukuinen. Esikoisista noin pääsääntöisesti kasvaa helpommim vastuunkantajia kuin junioireita ym. Se näkyy meilläkin. Esikoinen on osannut stressata mm kokeita varten. Juniori ei ole kolmen ekan vuoden aikana stressanut mistään kokeesta. Kysy ihmeissään:"Että miksi kokeita pitäisi jännittää?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut, mutta pitääkin hankkia tämä kirja. Kuulostaa just kiinnostavalta!

      Poista
  7. Tuo huoneentaulu on aivan mahtava!
    Sinä huomioit todella upeasti molemmat lapsesi ja minusta on hienoa, että pystyt huomioimaan heidät molemmat omilla heikkouksilla tai vahvuuksilla. Ei minkäänlaista vertailua tyttöjen kesken. Kumpikin saa olla oma itsensä. Se on aivan mahtavaa! Hienoa on myös se, että hyväksyt ja yrität saada esikoisen myös hyväksymään itsensä ei ihan täydellisenä tyttönä. Hän on hienosti kasvanut tämän kouluvuoden aikana, kuten yleensä lapset tekevät. Ensimmäinen kouluvuosi muokkaa mielestäni lasta enemmän kuin mikään sen jälkeen. Pienestä lapsesta tulee iso lapsi. Ihanaa kesää koko teidän perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari, tosi hyvin sanottu tuosta kouluvuoden vaikutuksesta. Mä en tullut (tätäkään) ajatelleeksi aikaisemmin, vasta nyt vuoden loputtua.

      Poista
  8. Ihan tosi hienoa, että tunnistat lapsen tarpeet noin hyvin! Moni ei sitä osaa eikä huomaa. Olen itse ollut samanlainen lapsena: reipas, ahkera, tunnollinen ja kova stressaamaan. En vaan päässyt siitä yli koskaan. Jatkoin suorittamista ja stressaamista, kunnes aikuisena lopulta sairastuin masennukseen. Nyt terapiassa käsitelen näitä ahdistuneisuuksia ja opettelen viimein olemaan armollisempi itselleni. Jos joskus lapsia saan, niin toivon, että osaan ottaa susta esimerkkiä äitiyteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella upeaa itseanalyysiä, ytimekkäästi ja mikä vapauttava toteamus uuteen nousuun. Varmasti osaat kohdata mahdollisten tulevien lastesi, lapsen temperamentit ihan omalla esimerkilläsi. Totta toki sekin, että blogin kirjoittaja on oivallinen esimerkki siitä, miten aidosti hän elämästään kirjoittaa - ei koskaan saarnaa ja toista kasvatusoppaita, vaan jättää tilan inhimillisyydelle, ja luottaa siihen. Ihmisten kunnioittaminen luo voimaa lukijoille. Kiva näin.

      Poista
    2. Toinen samanmoinen terapia-asiakas täällä. Huolellisuus on hyvä asia mutta ilman sitäkin pitää kelvata.

      Poista
    3. Tarpeeksi hyvin riittää. (Muuten ei jää aikaa tehdä niitä kivoja juttuja). Mutta eihän tätä heti ihminen ymmärrä, eikä varsinkaan jos on sellainen tunnollinen luonteeltaan, joka loistaa muiden kiitoksista. Tunnistan tässä itseänikin...

      Poista
  9. En tunne teitä enkä esikoistasi mutta empaattiselta ja syvälliseltä tytöltä hän vaikuttaa. Häntä on rakastettu paljon. Häntä on kasvatettu viisaasti ja kuunnellen. Ole ylpeä äiti! <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, ihana viesti. Kiitos sinulle :-)

      Poista

Mitä tuumaat?