Perheemme on kaksikielinen. Puolisoni puhuu islantia, minä suomea ja lapset molempia. Minä puhun lapsille jutellessa aina suomea. Miehen ...

Kaksikielisen perheen kälätys

25.9.16 Satu Kommentteja: 24

Perheemme on kaksikielinen. Puolisoni puhuu islantia, minä suomea ja lapset molempia.

Minä puhun lapsille jutellessa aina suomea. Miehen kanssa kahdestaan keskustelemme islanniksi. Mieheni puhuu lapsille tietysti islantia. Jos pälätämme nelistään, puhumme islantia - ja esikoinen korjaa väsymättä kielioppi- ja ääntämysvirheeni. Vahvimmassa asemassa ovat siis lapset: ne osaavat molempia kieliä yhtä hyvin.


Esikoinen puhuu ja vähitellen myös kirjoittaa ja lukee islantia ja suomea yhtä hyvin. Kirjoittamisessa ja lukemisessa eniten hankaluuksia aiheuttavat islannin ja suomen erilaiset ääntämyssäännöt.

Ai miksi (islanninkielinen) "sauma" lausutaan söima mutta (suomenkielinen) "sauma" lausutaan sauma?! Ei mitään järkeä!

Lohdutan lasta kertomalla, että ei siinä minunkaan mielestä ole mitään järkeä. Nuo säännöt nyt vaan pitää opetella erikseen. Että niin äitikin on joutunut tekemään.

Joo mä tiedän. Ja sä teet muuten aika paljon virheitä. Mutta hei isä ei osaa suomea ollenkaan! Käkäkäkäkä...

Tästä sutkautuksesta olen ihan hemmetin ylpeä: hän ymmärtää itsekin puhuvansa islantia paremmin kuin minä ja suomea paremmin kuin isänsä.



Haastattelin muutama vuosi sitten kaksikielisyyden tutkijaa siitä, miten monikielisessä perheessä olisi parasta toimia. Olen pyrkinyt noudattamaan hänen neuvojaan kaikki nämä vuodet ja näköjään ihan onnistuneesti. Peräänantamaton suomeksi puhuminen, muumien katselu, kirjainten opettelu ja naisporukkamme Suomen-lomat on palkittu. Olen yrittänyt pitää yllä suomen puhumista, suomeksi kirjoittamista ja suomen kuuntelua. Ilokseni huomaan, että olen saanut juuri sitä, mitä olen kylvänyt: Islannissa asuvat mutta sujuvasti suomen kieltä puhuvat kakarat.

Kuopuksen puhuminen rajoittuu vielä viiteen sanaan, mutta ajatellapa, että niistäkin on osa suomea ja osa islantia. Se on hurjan hienoa! Äiti tulee suomeksi, isi islanniksi (pabbi), mummo islanniksi (amma) ja kiitos islanniksi (takk). Viides sana on kätevä ja kansainvälinen ooohhohhhh, jonka voi tiputtaa minkä tahansa kieliseen keskusteluun missä kohtaa keskutelua tahansa.

Minä puhun islantia ihan, noh, tarpeeksi hyvin. En täydellisesti enkä ihan kaikkia sanoja ja nyansseja halliten, mutta suuni ei mene hämmästyksestä suppuun puhelinmyyjän soittaessa eikä enää edes verotoimistossa. Luen uutisia ja ymmärrän suurimman osan, mutta en kaikkea. En osaa vieläkään kiroilla uskottavasti vieraalla kielellä - enkä tiedä onko se edes mahdollista, koska v*ttu-p*rkeleen ylittänyttä voimakirosanaa ei kyllä ole. Parisuhde-islanti on välillä vähän niin ja näin, kun mennään kotitöistä ja roudaamiskuvioista astetta diipimpään keskusteluun, mutta siitäkin on näköjään jotenkin selvitty. (Kaksikielisestä parisuhteesta kirjoitin muuten tarkemmin täällä.)

Nelihenkisessä tiimissämme heikoimmalla oksalla istuu omaksikin harmikseen mies, joka ei ymmärrä suomea eikä osaa sitä oikein puhuakaan. En pidä sitä kovin isona juttuna, koska eihän hän ole Suomessa kovin pitkiä aikoja asunutkaan. Minun mielestäni kirjoista yksinään on kieltä vaikea opetella. Olen ainakin omalla kohdallani huomannut, että näin koululaisiän ylittäneenä uuden kielen oppiminen kunnolla on mahdollista vain, jos asun ja elän siinä ympäristössä, jonka kieltä opettelen.


Esikoinen on muuten ehtinyt jo siihen ikään, että kysymykset ja keskustelunavaukset alkavat olla aika kiinnostavia ja välillä vähän monimutkaisiakin. Joskus puolisoa selkeästi harmittaa, kun lapsi ei kysy häneltä (siis islanniksi) vaan minulta (suomeksi). Siinä tilanteessa toimitaan usein niin, että pyydämme lasta sanomaan saman islanniksi, että isäkin pääsisi mukaan keskusteluun. Toive huomioidaan - mutta ei kuitenkaan aina.

Esikoisella on nimittäin välillä mielessä asioita, jotka ovat juttuja vain äidille. Toki tavaraa on myös "isäjutut"-osioon, mutta jotta ne säilyisivät vain tyttären ja isän välisinä juttuina, ne pitää kertoa jossain muualla kuin kotona minun läsnäollessa. Jotta tasapaino esikoisen äidille tai isälle yksityisoikeudella jaettavien juttujen kesken säilyisi, yritämmekin säännöllisin väliajoin järjestää hetkiä ja retkiä, joihin minä en osallistu. Kiipeilyretkiä, telttailureissuja tai oleskelua kotona äidin ollessa työmatkalla.

Useimmiten keittiöstämme kuuluu kuitenkin hitonmoinen kälätys, joka keskeytyy yleensä siihen, kun jompi kumpi perheen aikuisista älähtää, että ei tajua nyt yhtään mitään, mistä täällä oikein puhutaan. Ja sitten se kälätys taas jatkuu.

24 kommenttia:

  1. Tämä kaksikielisyysaihe on aina niin kiehtova! Ota joskus miehesi blogitekstiin mukaan, videona tai haastatteluna tms :)
    Toinen asia, mitä olen miettinyt, on sinun ystävyyssuhteesi Islannissa. Aikuisiällä on haastavampi ystävystyä, vieläpä "vieraalla" kielellä. Löytyykö "bestikset" suomesta, vai onko Islantilaisten kanssa ollut helppo ystävystyä? Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi ystävyysjuttu on tosi kiinnostava. Koska se on ihan totta, että aikuisiällä ystävyyssuhteita on vaikeampi solmia - ihan jo paitsi ajanpuutteenkin mutta senkin takia että ei enää pyöri sellaisissa ympäristöissä, joissa hengaa paljon muitakin seuraa etsiviä. Tähän tekeekin mieli palata joskus ihan oman postauksen kanssa. Kiitos hyvästä vinkistä!

      Poista
  2. Mulla on saksan suhteen sama tilanne, osaan sitä _tarpeeksi hyvin_ mutta sujuvaa kielitaitoa on tässä iässä hankala saavuttaa. Olenkin ollut hämmästyksestä sanaton kun olen kohdannut jo monta saksalaista miestä, jotka ovat suomalaisten vaimojensa toiveesta tai omasta aloitteestaan opetelleet lähes sujuvan suomen. Vaikka eivät ole koskaan asuneet Suomessa kesälomia pitempään. Eräskin jopa käänsi Kalevalan Platdeutschiksi.

    Olen itse opiskellut mieheni kielen romanian alkeet ja tätä nykyä passiivinen kielitaito on aika hyvä. Ymmärrän siis suurimman osan mutta puhuminen on alkeellista. Mies taas ei ole koskaan ollut kiinnostunut suomen opettelemisesta mutta sen verran korvaan tarttui parin vuoden Suomessa asumisen aikana, että hän ymmärtää keskusteluita yllättävän paljon. Tällä hetkellä kun lapsi on kolmevuotias, ei kenenkään tarvitse kääntää keskusteluja toisille. Mutta kun lapsi kasvaa ja juttujen vaikeustaso nousee, voi tilanne olla toinen. Meillä on sikäli tasapuolista että molemmat vanhemmat ovat yhtä pihalla :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No vau, tosi hyvin näiltä saksalaismiehiltä!

      Poista
  3. On aina niin kiinnostavaa lukea kaksikielisistä perheistä ja miten se kieli sujuu lapsilta, joka on kuitenkin vähemmällä käytöllä. Meillä siis sama tilanne, että asutaan isäkielen maassa ja suomea lapset kuulevat päivittäin vain minulta. Mä olen sitä mieltä, että pelkästään mun panos ei olisi riittänyt siihen, että lapset oikeasti puhuvat hyvin suomea (ovat nyt 3- ja 6-vuotiaat, eivätkä ole koskaan asuneet Suomessa). Meillä avainasemassa on ollut se, että ollaan käytännössä vietetty kaikki lomat Suomessa (talvella ja kesällä) - toki välillä harmittaa, kun ois kiva lomailla muuallakin, mutta sitten toisaalta, on se sen arvoista että lapsilla on läheinen suhde Suomen ihmisiin ja isovanhempiin ja vahva suomen kieli. Meilläkin kyllä keskustelu menee esim. iltaisin iltapalapöydässä isäkielellä, koska sitä osaan itsekin sujuvasti. Mutta oon vähän lepsunut tässä - muuten kyllä puhun lapsille suomea, mutta tosiaan perheen etu sikäli edellä, että joskus helpottaa vaan kun puhutaan kaikki samaa kieltä eikä tarvii toistella asioita kahdella kielellä (jotta se isikin pysyis kärryillä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti toi lomailu on tärkeä aspekti ja se, että esim mun mutsi ja siskot puhuu kersoille suomea. Mikä tapahtuu useimmiten juuri kesälomien aikaan.

      Poista
  4. Kaksikielisyys on niin mielenkiintoista! Meilläkin on kaksi lasta, joista 3-vuotias puhuu ja ymmärtää molempia kieliä yhtä hyvin (kiitos Suomi-reissujen ja lasten äänikirjojen tuen) ja 1-vuotias ymmärtää mutta ei itse vielä tuota kumpaakaan kieltä. Helpottava tekijä on se, että meillä sekä mieheni että minä osaamme molemmat kotonapuhutut kielet. Käytämme kumpikin omaa äidinkieltämme lasten kanssa, mutta toinen pysyy kärryillä, että mistä puhutaan. Ja esikoinen on innokas tulkki siitä huolimatta!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on mahtavaa, että ootte samalla viivalla kielitaidossa ukon kanssa. Ehkä mekin joskus tehdään joku parin vuoden mittainen invaasio Suomeen niin kieli tarttuu puolisollekin. :)

      Poista
  5. Hahah, minulla ei ole omakohtaista kosketusta monikieliseen perheeseen, mutta kieliopiskelleena tuo toteamus suomalaisesta veeprkleesti oli enemmän kuin osuva. Siinä sitä on tunnetta kun sen sanoo. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eikö!! En mä niihin islanninkielisiin ärräpäihin samanlaista tunnelatausta saa millään.

      Poista
  6. Kuulostaa hyvin tutulta. Multa on monesti kysytty, etta eikö suomen kielen puhuminen ole vaikeaa lapselle, ehka se on asennekysymys mutta en ole koskaan ajatellut asiaa vaikeana. Painvastoin, musta on ihanaa etta meilla on tytön kanssa yksi yhteinen oma juttu, suomen kieli. Iso apu on ollut siita, etta isovanhemmat Suomesta paasevat tanne pitkin vuotta pitkiksikin ajoiksi ja viime kesina on kayty Suomessa useamman vuoden tauon jalkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että kun sen suomen - tai minkä muun tahansa oman äidinkielen - puhumisen aloittaa lapselle heti, niin sitä on mun mielestä luonteva jatkaa. Jos pari vuotta puhuisi ensin jotain muuta kieltä, oma äidinkieli voisi alkaa tuntua vieraalta.

      Poista
  7. Hienoa! Mä uskon myös tuohon, että kun sitkeesti itse puhuu omaa kieltään lapsikin sen oppii ja kun ei käytä toista kieltä, lapsi muistaa, että tämän vanhemman kanssa puhutaan vain tätä kieltä. Mutta on ihana, että teillä on myös isä-tytär -juttuja, joita äidin ei tarvitsekaan tietää ja toisinpäin. Kaikkia asioita ei koko perheen tarvitsekaan jakaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo, ettei kaikkea tarvitse jakaa. Se o musta hienoa, kun voi kaikilla olla vähän omia juttuja ja kahdenkeskeisiä juttuja niiden yhteisten rientojen lisäksi.

      Poista
  8. Se on erittäin tärkeää, että puhuu lapselleen äidinkieltään eikä mitään muuta! Ensin täytyy hallita äidinkieli (tai kaksi) ennen kuin voi hyvin oppia muita kieliä.

    Mä en osaisi kuvitella tilannetta, jossa meillä mies ei ymmärtäisi mitä mä lasten kanssa puhun. Tai mun ei ole tarvinnut kuvitella :) Ja ollaan siis kaksikielinen perhe. Mies opetteli (ja opettelee) suomen. Mikä anoppilassa ollessa aiheuttaa hauskoja tilanteita kun en muista ettei kaikki ymmärräkään mitä sanon lapsille. Lapsilla suomi on hieman vahvempi johtuen että asutaan Suomessa.

    Töiden puolesta olen nähnyt paljon lapsia, joille vanhemmat ei ole puhuneet äidinkieltään aina ja sitten ne lapset on puheterapiassa ja ei opi Suomeakaan kunnolla kun ei ole sitä äidinkielen antamaa pohjaa mille rakentaa.

    Tsemppiä kaikille jotka joutuu äidinkieltä opettaan ja pitään yllä muualla kuin kotimaassa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jebulis! Eikä kukaan ikinä opi sitä vierasta kieltä yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltään/-kieliään. Siksi omalle lapselle ei-oman kielen puhuminen tuntuisi ainakin musta itsestäni vähän hölmöltä.

      Poista
  9. Olen kasvanut kaksikielisessä perheessä, isän maassa. Äitini puhui omaa kieltään ja isäni opetteli äitini kielen, kotona puhuttiin vain äidin kieltä. Isän kieli oli keskustelukielenä kielletty, jopa meidän sisarusten kesken. Jäi pieni sivumaku. Vaivaamaan jäi sekin, että vaikka vietimme muutaman vuoden äidin maassa, silti puhuimme vain äidin kieltä. Loogistahan olisi ollut puhua silloin koko perheen isän kieltä. Arvatenkin isän kieli kärsi ja palattuamme takaisin isän maahan, ei meidän lasten kielellinen tilanne ollut kovinkaan kadehdittava.
    Isän kielestä on kuitenkin tullut minun äidinkieleni. Äidin kieltä puhun vain äidin kanssa. Ja olen löytänyt työpaikaltani tätä kieltä puhuvan yhteisön, heidän kanssa sitä on kiva puhua.
    Itse muutin sitten kolmanteen maahan. Ja solmin perinteitä noudattaen kaksikielisen avioliiton. Puhun uuden kotimaani kieltä hyvin, useimmiten ihmiset eivät tajua minun olevan ulkomaalainen. Omille lapsilleni puhuin syntymästä saakkaa äidinkieltäni, siis isäni kieltä, luimme kirjoja, katselimme muumeja. Mieheni ei kuitenkaan opetellut kieltämme. Lasten kasvaessa tämä vaikeutti kommunikaatiotamme kotona ja koulu-uran edetessä mieheni kielestä tuli kotikielemme. Ei kovin suuri menestys siis. Lapset kuitenkin osaavat kieleni perusteet, ovat siitä kiinnostuneita, harjoittelevat sitä aina kuin voivat. Arkikiireissä ei kärsivällisyys riitä mutta sitten aina välillä innostuvat juttelemaan ja kokeilemaan, osaavatko toista kieltään. He ovat ylpeitä toisesta kielestään, eivät arkaile puhua sitä minulle julkisesti missään. Päinvastoin, käyttävät sitä joskus salakielenä. Jännityksellä odotan, mitä uusia kieliä ja kulttuureja tähän perheeseen tulee mukaan tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei miten ikävää, että isän kieltä ei kotona puhuttu. Väärinhän se on...

      Poista
  10. Meillä on perheessä sama tilanne: mieheni ei puhu suomea, kotikieli on miehen kieli norja ja minä puhun suomea lapsille. Asumme pohjoisessa, jossa norjalaistaminen on vienyt monelta paikalliselta mahdollisuuden vanhempiensa äidinkieleen saameen (myös mieheltäni). Minulle alleviivataan hyvin usein, että muista puhua kieltäsi lapsille, se on rikkaus. On jopa sanottu, että se on varastamista lapselta, jos ei anna työkaluja kahden kielen oppimiseen.

    Tähän mennessä suomi ja norja ovat tarttuneet ipanoille helposti. Ensin suomi oli vahvempi, sillä minä olin lasten kanssa kotona enemmän ja meillä on ollut kaikkina vuosina suomenkielinen au pair kesäisin. Nyt, kun lapset ovat norjalaisessa päiväkodissa, huomaan että norja on vienyt voiton ja puhuvat sitä sujuvammin ja kieliopillisesti oikeammin kuin suomea. Sanavarasto on laajempi norjaksi (Tänään kuopus sanoi pöydässä "minäkin haluan krydderiä", kun ei tiennyt mausteelle suomenkielistä sanaa).

    En ole tästä nykyisestä tilanteesta niinkään huolissani. Mutta olen kyllä huolissani siitä, miten tulevaisuudessa suomen kielen käy, kun koulut käydään norjaksi ja esikoinen ainakin osoittaa sellaista innostusta englannin kieleen, että haluaisi puhua sitä kanssani ennemmin kuin suomea.

    Panostan siihen, että luen iltasatuja ja loruja suomeksi, kuuntelemme suomenkielistä lastenmusiikkia. Joku mainitsi muumit, pitää ehkä hankkia ne DVDnä, josko ipanat innostuisi katsomaan muumeja suomeksi.

    Mietin jo nyt, mitä sitten tapahtuu, kun lapset ovat koulussa. Haluaisin antaa heille myös suomen kieliopin ja opettaa heidät lukemaan ja kirjoittamaankin suomea. Mutta missä menee raja, ettei suomenkielestä tule pakkopullaa kaiken muun koulutyön ohessa. Mahtavaahan olisi, jos suomea saisi valita koulussa valinnaiseksi kieleksi, mutta se ei taida onnistua.

    Onneksi näitä on vielä aikaa pohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikin kivaa, jos lapset alkaisivat keskenään puhua suomea, että siitä tulisi heidän yhteinen kielensä. Mä vähän täpinöin, että siinä kävisi meidän kohdalla niin. Katsotaan :D

      Poista
  11. Jos esikoisellasi on islantilainen kaveri kylässä tai kuljetat heitä harrastukseen ja sinun pitää sanoa esikoiselle jotain vain häntä koskevaa (esim. harrastuksen jälkeen pitää tehdä lheti äksyt, koska lähdette illalla kylään) niin sanotko asian suomeksi vai islanniksi?

    Ala-asteella minulla oli kaveri, jonka kotikieli ei ollut suomi, mutta hän kävi suomenkielistä koulua ja puhui hyvää suomea. Kerran viikossa hänen äitinsä haki meidät koulusta ja vei yhteiseen harrastukseemme. Kaverini ja hänen äitinsä puhuivat silloin aina keskenään suomea, jotta minä ymmärtäisin, vaikka asia, josta he puhuivat, ei minulle mitenkään kuulunut tai en asiasta mitään tiennyt. Sama juttu, jos olin kaverini luona kylässä. Jos hän puhui vanhempiensa tai sisarustensa kanssa minun kuulteni, se tapahtui aina suomeksi. Minusta se oli hyvin luonnottoman kuulloista ja olisi tehnyt mieli sanoa, että puhukaa vain omaa kieltänne, jota olisin myös halunnut kuunnella, vaikken mitään ymmärtänytkään. En kuitenkaan koskaan sitä uskaltanut sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sanon suomeksi jos se on sellaista asiaa, joka koskee vain omaa ipanaa ja jonka voi hoitaa nopeasti. Jos puhun lapsille yhteisesti tai yleisesti höpöttelen autossa jotain, sitten puhun islanniksi.

      Poista
    2. Niin ja silloinhan mun lapsi usein katsoo asiakseen selittää kaverilleen, että äiti puhuu vähän hassusti joskus, kun se on opetellut islannin vasta aikuisena :D

      Poista
  12. Mielenkiintoista! Meillä nyt 2-vuotias ymmärtää ja puhuu kolmea kieltä, tällä hetkellä kaikkia jokseenkin yhtä hyvin. Äidin, siis minun, kanssa aina suomea, isän kanssa englantia, ja tarhassa (js muualla asuinmaassamme) saksaa. Minä ja mieheni puhumme keskenämme englantia. Päivittäin skypetämme Suomeen isovanhemmille. Eikä mitään ongelmia toistaiseksi, laaja sanavarasto jne. Sanoisin, että tärkein juttu on systemaattisuus,

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?