Tänä viikonloppuna on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin päädyin Reykjavíkissa baariin ja tapasin siellä e...

Miten onnistuu kaksikielinen parisuhde?

7.2.16 Satu Kommentteja: 50

Tänä viikonloppuna on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin päädyin Reykjavíkissa baariin ja tapasin siellä erään komean miehen. Nyt asumme parin korttelin päässä siitä baarista. Aika rientää, juonteet silmien ympärillä lisääntyvät ja elämä kulkee omalla mukavalla tahdillaan eteenpäin. 
Vaan mitenkä onnistuu parisuhde, jossa ei alussa ole muuta yhteistä kieltä kuin huono englanti? Minäpä kerron vähän omista kokemuksistani.

Kun tapasimme, puhuimme englantia. Se oli pakkokompromissi, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Sanon pakkokompromissi siksi, koska meistä ei kumpikaan puhu englantia järjettömän hyvin. Arkipäiväinen puhe kyllä sujuu ja keskusteluja pystymme käymään aiheesta kuin aiheesta, mutta nyanssien hallinta ontuu. Emme ole asuneet pitkiä aikoja englanninkielisessä maassa eikä meistä kumpikaan ole työskennellyt pelkästään englanninkielisessä ympäristössä. Emme osaa olla hirveän hauskoja tai ikävän pisteliäitä. Englannin kielen sanastohan on ihan tajuttoman laaja, emmekä me  hallitsemme siitä vain ihan perusosan. 

Tapailimme vuoden ajan siellä täällä ja matkustimme yhdessä. Noina aikoina jatkoimme englannin puhumista. Kun muutimme pariksi vuodeksi yhdessä Barcelonaan, jatkoimme enkkua kotioloissa ja väänsimme espanjaa kielikoulussa ja espanjankielisten tuttujemme kanssa niin hyvin kuin vain perustaidoillamme pystyimme.

Muutimme Islantiin pysyvästi noin kahdeksan vuotta sitten. Tiesimme molemmat, että tänne me halusimme asettua, ostaa asunnon ja aloittaa yhdessä arjen. Silloin mulle oli heti selvää yksi asia: opetella islannin kieli. En halunnut jatkaa huonon englannin puhumista kun asuimme nyt maassa, josta toinen meistä oli kotoisin. Tasa-arvon näkökulmasta olisi ehkä reilumpaa, että puhuttaisiin sitä kieltä minkä molemmat osaavat yhtä hyvin. Se ei kuitenkaan tuntunut minusta oikealta ratkaisulta. Järkeilin sen niin, että koska mies puhuu islantia täydellisesti, minun hommani on maassa asuvana opetella kieli, koska onhan mulla kotona opettaja. Se että ainakin toinen osaa puhua kunnolla, oli minulle parempi vaihtoehto kuin se, että molemmat puhumme puoliteholla. Kun kumpikin puhuu kieltä semihuonosti, kumpikaan ei ainakaan opi mitään lisää.

Sujuvan kielitaidon saavuttamiseen meni noin neljä vuotta. Mutta eivät ne olleet niin kamalan pitkiä vuosia. Oli se hauskaakin! Alussa sekoitin islantia ja englantia lahjakkaasti sekaisin. Komminikointimme kuulosti ulkopuolisen korvaan luultavasti ihan järjettömältä. 
Kävin kielikursseilla ja menin lopulta lukemaan kieltä yliopistoon. Kun olin saanut ensimmäisen vuoden islannin-opinnot plakkariin, tunsin hallitsevani kielen perusteet sen verran hyvin, että voisimme laittaa kotona englannin hyllylle. Siitä eteenpäin meillä on puhuttu kotona pääasiassa islantia ja suomea. Minä ja mies puhumme keskenämme islantia. Lasten kanssa hän puhuu kanssa islantia, minä suomea ja kun puhumme kaikki yhdessä, puhumme islantia. Jos puheenaihe on supervaikea tai puhumme asiasta jota emme halua lasten ymmärtävän, vaihdamme salakieleen eli englantiin. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta meillä tämä on toiminut hyvin. 


Kieli on mun työni. Kirjat, lehtijutut, blogit, mainoskampanjat, uutiskirjeet, nettisivut, esiintymiset, oppaan ja opettajan hommat eli  kaikki, mitä työkseni olen tehnyt ja teen liittyy kieleen ja ilmaisuun. Eli kielen hallinta ja itseni ilmaiseminen on mulle todella tärkeää. Niinpä voitte varmaankin hyvin uskoa, kuinka paljon minua ottaa päähän, jos en pysty sanomaan sitä, mitä haluan tai jos en ymmärrä sitä, mitä muut ympärillä ymmärtävät. Huolimatta näistä satunnaisista black outeista parisuhde vieraskielisen kanssa ei tunnu ongelmalliselta. Mulla on takana joukko kirjavia suhteita. On lyhyempiä, pidempiä ja paljon siltä väliltä. Ne ovat lähes kaikki olleet yksikielisiä parisuhteita. Mutta niistä mikään ei ole lähellekään yltänyt siihen, mitä tämä nykyinen suhde on. Se että yhteisen kielen kanssa on aluksi vähän niin ja näin ei ole siis minkäänmoinen este toimivaan parisuhteeseen. Itse asiassa kielivajaus voi olla jopa parisuhdetta vahvistava tekijä. Ainakin meillä on käynyt niin. Mun islanninkielen kehitys on sellainen loputon yhteisprojektimme, joka kehittyy vuosi vuodelta. Meillä on siitä johtuen kehittynyt melkoinen läjä omia sisäpiirivitsejä mun kielioppivirheistä ja  sanoista joita olen keksinyt ilmaisemaan asioita, kun sitä oikeaa sanaa ei ole omasta sanavarastosta löytynyt. Oma vitsikoodisto on hauska ja uniikki juttu. 
Mietin muutamia juttuja, jotka ovat minusta monikielisessä - ja ihan varmasti myös yksikielisissä - parisuhteessa tärkeitä. Listasin niitä tähän alle. Ja näitähän saa kehitellä lisää! Laittakaa jakoon omat vinkkinne :-)

Empatiaa. Tätä ei voi korostaa liikaa. Molempien täytyy osata katsoa asioita toisen näkökulmasta. Mieheni on ollut tässäkin asiassa aivan täydellinen tuki ja kumppani. Hän on alusta asti suhtautunut kärsivällisesti haparoivaan kielenkäyttööni. Hän ei ole koskaan ainakaan näyttänyt turhautuvansa siihen, että vaimo puhuu välillä kuin pieni lapsi. Hän ymmärtää, että minä yritän kovasti, vaikka en välillä onnistuisikaan. Hän tietää, miltä minusta tuntuu, kun en osaa jossain tunnelatautuneessa tilanteessa sanoa mitään, vaikka ulospyrkiviä ajatuksia ja tuntemuksia olisi miten paljon. Minä tiedän, että hän ei hermostu. Sellaisessa tilanteessa ollaan molemmat ihan hiljaa vain. 

Kärsivällisyyttä. Tämä on vähintään yhtä tärkeää. Sen, jonka äidinkieltä puhutaan, on oltava ihan pirun kärsivällinen. Ei saa menettää malttiaan, vaikka toinen käyttäisi jatkuvasti hassuja sanavalintoja, taivuttaisi verbit päin helvettiä tai sanoisi vahingossa jotakin omituista. (Minä olen parikin kertaa onnistunut  haukkumaan anopin ruuat, sillä käytin väärää adjektiivia. Siinä sitten selittelimme molemmat, mitä noin niinkuin oikeasti yritin sanoa.) Oma ukkoni korjaa minua edelleen säännöllisesti. Jos sanon jonkun sanan väärin, hän toistaa sen oikein. Jos sanon jonkun kielioppirakenteen aina väärin - sellaisia toistuvia virheitä on muutamia ja niistä on muuten todella vaikea oppia eroon - hän sanoo, että huomasitko, sä teit taas sen sun virheen. Olen pyytänyt häntä korjaamaan minua ilman ujostelua, koska haluan oppia. 

Myös sen, joka opettelee kieltä, on oltava kärsivällinen. Moni asia voi tässä maailmassa ottaa päähän, mutta jos alkaa sähisemään joka kerta kun toinen ei ymmärrä, ei sitä yhteistä kieltä löydy koskaan. Kun itselläni on palaa kiinni tilanteessa, josta en selviä islantia puhumalla eteenpäin, vaihdan suosiolla englanniksi ja sitten taas takaisin islanniksi kun tuntuu että puhe kulkee paremmin ja oma tunnetila laskenut sieltä tulenpunaisesta hailakan oranssiin. 

Tärkeää on musta myös se, että puolison perhe ja ystävät tukevat kielen oppimisessa. Mieheni äiti on tässä mielessä aivan super kielenope. Hän on työskennellyt vammaisten lasten opettajana ja sijaisäitinä, eli sytytyslanka on todella pitkä ja kärsivällisyyttä riittää vaikka maailman loppuun asti. 

En tiedä oletteko te pistäneet merkille samaa, mutta minun mielestä britit ja jenkit ovat tosi joustavia kuuntelemaan huonoa enkkua. He ovat varmasti tottuneet siihen, sillä niin monet ihmiset puhuvat englantia vieraana kielenä. Pienten kieliryhmien edustajilla huonon kielen toleranssi ei ole yhtä korkealla. Mä ainakin huomasin, että alussa muutama mieheni kavereista ujosteli puhua mulle islantia, koska puhuin sitä niin hassusti ja kuulostin varmasti ihan urpolta. Mutta äkkiä ne tottuivat sitten kuitenkin. Edistystä on tapahtunut, sillä nyt ei kukaan enää vaihda minut nähdessään englantiin.

Kommunikointiongelmien hyväksyminen. Näitä on ihan joka parisuhteessa ja jokaisella omat ongelmansa. Totta kai minua ottaa päähän kun en osaa olla kamalan hauska islanniksi tai kun joudun tilanteeseen, jolloin minulla on jostain monimutkaisesta aiheesta kuten politiikasta tai taloudesta joku täysin selvä näkemys, mutta se soossaantuu käsittämättömäksi muminaksi. Siellä sanavaraston laitoja raapiessa hakkaan päätäni seinään ja turhaudun. Raivostun. Ja vaihdan englanniksi, että hieno ajatukseni menisi perille.
Älä vertaa muihin. Jokainen parisuhde on erilainen ja jokainen elämäntilanne on erilainen. Parasta siis nykäistä oma hiihto tälläkin elämänalueella. Muihin vertaamalla ei saa kuin stressin. Tunnen itse tosi monia kaksi- ja kolmikielisiä pareja. Jotkut oppivat kieliä nopeammin kuin toiset, toisilla kestää kauemmin ja jotkut eivät halua oppia lisää kieliä ollenkaan ja sekin on ihan ookoo. Tärkeintä on puhua yhdessä toiveista ja päämääristä ja sopia, mitä tehdään. 

Muistan tosi elävästi kuinka minulle sanottiin Islantiin muuttaessani, että sitä ensimmäistä yhteistä parisuhdekieltä on tosi vaikea vaihtaa jälkikäteen toiseksi. Että ehkä meidän kannattaisi vain pitäytyä englannin puhumiessa.

No olin ja olen edelleen eri mieltä. Kyllä kielen voi vaihtaa, jos molemmat niin haluavat ja päättävät. Me puhuimme englantia ensimmäiset vuodet. Sitten päätiimme vaihtaa kielen islantiin ja jatkaa sillä. Nykyään puhumme englantia keskenämme tosi harvoin. Eikä siinä vaihtamisessa itsessään ollut mitään ongelmaa. Ei minusta tuntunut kielen vaihduttua siltä, että olisin yhtäkkiä jonkun ihan toisen ihmisen kanssa. 

Ihan kaikkeen ei aina tarvita sanoa. Aina ei tarvita sanoja. Esimerkiksi rakkaudentunnustus on  yksi sellainen juttu, joka tuntuu musta hassulta sanoa ei-kotimaisella kielellä. Se kuulostaa jotenkin muoviselta ja ulkoaopitulta. Ég elska þig. Opittuahan se onkin, niin kuin kaikki kielitaito jonka on hankkinut lapsuusiän jälkeen. En ole kasvanut islannin kieleen sitä omaksuen vaan olen opetellut sen kirjoja lukemalla ja harjoittelemalla. Kun rakkaudentunnustuksen opettelee sanomaan kielioppikirjan kanssa ("subjekti, verbi, akkusatiivi"). Kun joku sanoo islanniksi että rakastaa minua, minulle tulee mieleen se kielioppikirjan sivulla seisova mustavalkoinen mummo, joka  raaputtaa lihavaa kissaa ja sanoo sille rakastavansa sitä. 

Niin, no ovathan ne kissat ja mummotkin ihan suloisia juttuja. Mutta semmoisessa romanttisessa tilanteessa on minun mielestä ihan ookoo olla hiljaa vain. Sillä vaikka aina ei ole sanoja, silti voi olla merkitys ja sen ymmärrys.

Postauksen kuvat satunnaisia otoksia vuosien varrelta Islannista.

50 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus. Olen monta kertaa pohtinut, etten pystyisi vakiintuneeseen parisuhteeseen ulkomaalaisen kanssa kielellisten haasteiden vuoksi. Erityisesti spontaanin tunneilmaisun vaikeus ja tunteiden hienopiirteisten vivahteiden ilmaisun vaikeus tuntuvat ylitsepääsemättömiltä esteiltä.

    Toisaalta parisuhdekriiseistä lukiessani olen hämmästynyt, kuinka vieraita ihmiset voivat olla toisilleen ja kuinka kauaksi he voivat ajautua toisistaan, vaikka kaikki eväät tunteiden ja asioiden selvittelyyn olisi.

    Ehkäpä itsensä ilmaisun haasteet voivatkin kääntyä voimavaraksi. Siltä teidän tilanteenne kirjoitetun perusteella kuulostaa. Kun toista joutuu huomioimaan kielen vuoksi, se pitää yllä yhteyttä ja keskinäistä ymmärrystä ja jakamista.

    Kunnioitan sitkeyttäsi kielen opiskelussa. Vieras kieli on valtava haaste. Mukava myös kuulla kärsivällisestä miehestäsi. Tilanne epäilemättä vaatii molemminpuolista sitoutumista.

    http://prntscr.com/a0ctql

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tuo piirustus oli ihan mahtava, kiitos :D

      Poista
  2. Toisaalta, uskaltaisin väittää, että kielellisen "epätasa-arvon" lisäksi jokseenkin yhtä suuri merkitys on persoonalla: meidän pariskunnassamme me olemme molemmat kantasuomalaisia, toinen puhuu ruotsia, toinen suomea äidinkielenään. Kotikieleksi on valikoitunut sattumoiden summana suomi, jota mies puhui selkeästi huonommin parisuhteen alussa kuin nyt. Silti se olen minä, seitsenvuotiaaksi 99,99999% suomea puhunut tyttö, joka potee ääretöntä turhautumista kommunikoinnissa - tosin tähän voi tietenkin vaikuttaa oleellisesti tietoisuus vastapuolen "kielikortista", sillä yritän ilmaista turhautumiseni syyn insinööriputkiaivovastapuolelle selkeästi, ja ihan aina tämä ei olekaan niin yksinkertaista; omassa päässä on selkeää miksi potuttaa niin maan vietävästi, mutta miten ilmaiset tämän vastapuolelle?

    Ehkä kysekään ei ole aina niinkään kielelisistä eroista (mehän voisimme myös tarvittaessa käyttää englantia, jolloin minun "kotikamaraetuni" poistuisi enimmäkseen, vaikka olenkin lapsena asunut ulkomailla ja puhun sikäli sujuvammin lontoota), vaan myöskin ajattelutapojen eroista. Etenkin meidän teekkarin ja jonkin sortin humanistin parisuhteessa tämä ajoittain korostuu kieltä enemmän, vaikkakin on täysin tapauskohtaista, mistä syystä kenkä milloinkin puristaa. Meillä tunnetaankin natsikortin lisäksi mieskortti, kielikortti, muistikortti sekä insinöörikortti... Onneksi näihin on oppinut suhtautumaan jonkin sortin huumorilla :D

    Summa summarum, puhukaa toisillenne, vaikkakin vähän sitten ontuvasti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori onneksi tosiaan pelastaa monesta tilanteesta...

      Poista
  3. Kiva postaus ja mä nostan sulle kyllä hattua siitä, että olet opetellut islannin kielen! Toisaalta se on musta ymmärrettävä valinta, mun mielestä olisi vähän outoa muuttaa ulkomaille, mutta kieltäytyä opettelemaan uuden kotimaan kieltä. Se kuitenkin avaa sen uuden maan (ja parisuhteen!) ihan eri tavalla kuin omassa tai jossain kolmannessa kielessä pysytteleminen.

    Tästä postauksesta mulle tuli myös elävästi mieleen kun tapasin kiwi mieheni n.15 vuotta sitten Englannissa. Oma kielitaito oli vielä silloin ihan lukiopohjalla ja olin välillä muutenkin ihan ulalla. Siihen kun sitten lisättiin mieheni suht kapea kiwiaksentti, niin eihän siitä välillä meinannut tulla mitään! Välillä tankattiin ihan perusjuttuja hyvin hitaasti ja selkeästi. Mutta niin vain siihen aksenttiinkin tottui, ja hyvin pelaa kommunikointi edelleen (ainakin kielitaidon puolesta, putkiaivoisuuden kanssa on välillä ongelmia :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun me oltiin pari vuotta sitten käymässä siellä Uudessa-Seelannissa mä en tajunnut aluksi melkin mitään siitä paikallisesta murteesta. Vaikka se ei ole edes vaikeimmasta päästä.

      Voi että mutta ois kyllä niin siistiä oppia puhumaan englantia kunnolla. Ehkäpä joskus eläkeläisinä muutamme jonnekin Coloradon vuoristoon :D

      Poista
  4. Kiva teksti, tosi mielenkiintoinen ja niin paljon tuttua juttua.

    Oma suhteeni alkoi Saksassa kun oltiin molemmat siellä vaihtarina ja molemmat puhui saksaa yhtä surkeasti. Silti kumpikin halusi oppia sitä ja saksaa tankattiin sellaisella pieteetillä, että näin jälkikäteen en edes ymmärrä miten vaivauduttiin kun kummaltakin olisi englanti sujunut paljon paremmin.

    Sittemmin ollaan asuttu muutamassakin maassa, viimeksi viisi vuotta Slovakiassa, joka on miehen kotimaa. Opettelin siellä slovakin kohtuullisen sujuvasti, mutta tuntui ihan mahdottomalta vaihtaa yhteinen kieli saksasta slovakkiin, eli kotona puhuttiin saksaa ja kaikkialla muualla slovakkia. Minäkin opiskelin siellä yliopistolla ja vaikka kokonaista tutkintoa ei jäänytkään käteen, niin sain kuitenkin ihan onnistuneesti seurattua luentoja ja kirjoitettua esseitä slovakiksi.

    Nyt asutaan Suomessa ja ilokseni mies on innostunut suomen opettelemisesta ihan kunnolla. Isoin muutos on kuitenkin ollut siinä, että kun muutettiin Slovakiasta Suomeen, niin yhteinen kieli suunnilleen yhdessä yössä vaihtui saksasta slovakkiin ihan luontevasti. Tää on ollut tosi kummallista mutta ihan hauskaa. En tunne olevani enää erityisemmin alakynnessä missään keskusteluissa, mutta riidat ja kaikki yhtään tunnepitoisemmat keskustelut käydään yhä saksaksi. Siinä ollaan molemmat samalla viivalla ja se kuitenkin oli meille se eka kieli niin kaipa siihen sisältyy ihan erityistä tunnelataustakin. :)

    Jännä kyllä nähdä miten kielikuviot elävät jatkossa, jos tulee lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! Hirmu kiinnostavaa toi että kieli vaihtui slovakkiin Suomessa. Mutta toisaaltahan sekin on ihan järkeenkäypää: te muutitte sun kotimaahan jossa sulla on muuten kotikenttäetu niin miksipä ei sitten ottaisi puolison kieltä kotikieleksi.

      Poista
    2. Joo, ehkä tässä oli kyse jostain alitajuntaisesta halusta säilyttää kontaktia Slovakiaan. En tiedä. Mistään tietoisesta päätöksestä tässä ei siis ollut kyse, vaikka Slovakiassa asuessamme monta kertaa yritettiinkin ihan tietoisesti vaihtaa kotikieltä saksasta slovakkiin. :)

      Nyt ollaan oltu Suomessa kohta kaksi vuotta ja meillä on diili, että keittiössä kaikki keskustelut käydään suomeksi ja muutoin puhutaan pääasiassa slovakkia. Hyvin sujuu. Olen itse ns. kieli-ihminen ja peräti koulutukseltani opettaja, joten on ollut ihan hauskaa seurata vierestä toisen kielenoppimista ja tukeakin sitä tietenkin.

      Ymmärrän kyllä tosi hyvin myös noi muut kommentit siitä, kuinka rasittavaa on kuunnella sitä, kun toinen yrittä saada alkuvaiheessa niitä ensimmäisiä järkeviä lauseita kasaan ja homma kestää ja kestää ja kestää ja molempia vähän turhauduttaa... Tuttuja fiiliksiä mulle sekä "opettajana" että "oppijana", mutta onneksi se vaihe ei kestä ikuisesti.

      Ehkä useampien pitäisi vain mennä suosiolla kunnon kielikursseille. Omassa tuttavapiirissä moni kaksikielinen pariskunta on yrittänyt yksikseen tai jonkun kansalaisopiston espanjan alkeiskurssin voimin oppia sitä toisen puoliskon kieltä. Siinä kohtaa kyllä kaikilla on puhti loppunut kesken vaikka kiinnostusta oppimiseen sinänsä olisikin ollut.

      Tosi mielenkiintoinen aihe ja kiinnostavia kommentteja!

      Poista
  5. Hyva juttu ja kuulosti kamalan tutulta. Musta oli aivan itsestaan selvaa etta mun on opittava Turkkia koska paatimme asua taalla, ensimmaiseksi yhteiskuntaan sopeutumisen vuoksi ja siina samalla parisuhteen vuoksi. Mekin puhuttiin alussa kökköenglantia ja nyt kun on lapsi, meilla on ihan sama kun teilla tuon suomi-turkki kuvion kanssa. En ole ikina kokenut etta meidan kielien sekamelska ja mun takkuileva turkkini silloin joskus olisi ollut jollainlailla negatiivinen asia suhteessa, painvastoin siita tuli se yhteinen juttu. Sen avulla on hitsauduttu ihan omaksi tiimiksi. Mutta siihen tarvitaan juurikin hyva tiimi :)

    VastaaPoista
  6. Olipa kiva postaus! Puhuuko tai ymmärtääkö miehesi minkä verran suomea?

    Sitten toiseen asiaan:) Olisi kiva lukea joskus postaus islantilaisesta desingistä. Onko islannissa esim. samantyylisiä brändejä kuin Iittala tai Marimekko:) Löytyykö niitä tuotteita suunnilleen jokaisen islantilaisen kotoa jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ymmärtää puheenaiheet ja osaa sanoa jotain hämäriä juttuja kummallisissa tilanteissa :D Mun mies asui Suomessa vähän aikaa ennen kuin me tavattiin eli jotain oli jäänyt mieleen jo siltäkin ajalta.

      Poista
  7. Urpoin juttu ikinä, mutta.. En ole koskaan ajatellut, etten voisi seurustella äidinkieltäni puhumattoman ihmisen kanssa, mutta olen surrut ajatusta siitä, etten voisi silloin heitellä laineja suomenkielisistä Disney-leffoista. :'D Kyllä, se on tärkeää, sukupolvikokemus! :D

    Kielitieteen opiskelijana oon aina haltioissani näistä kielipostauksista, joten antaa tulla vaan! Mites lapsi muuten, millä kielellä se juttelee vauvalle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä juttu, että se puhuu molemmilla. Jos mun mies ei ole kotona, esikoinen puhuu vauvalle suomea ja jos mä en oo kotona, se puhuu islanniksi. Tosi hauskaa nähdä, minkä yhteisen kielen ne lopulta valitsevat :D

      Poista
    2. Pakko kommentoida tuohon Disney-hommaan että kyllä vaan onnistuu kielirajojen yli! Aloin venäläisen luokkakaverin kanssa puhua englanniksi Leijonakuninkaasta ja hetken päästä oltiin molemmat heittämässä niitä Simban sydäntäsärkeviä laineja, toinen suomeks ja toinen venäjäks. Ja parku meinas tulla molemmille!

      Poista
  8. "Kielen hallinta ja itseni ilmaiseminen on mulle todella tärkeää. Niinpä voitte varmaankin hyvin uskoa, kuinka paljon minua ottaa päähän, jos en pysty sanomaan sitä, mitä haluan tai jos en ymmärrä sitä, mitä muut ympärillä ymmärtävät. "

    Ah, I feel you! Kun kirjoittaa työkseen suomeksi ja kieli on itselle niin tärkeä ilmaisukanava, on älyttömän turhauttavaa, kun ei pysty ilmaisemaan itseään toisella kielellä niin hyvin kuin äidinkielellään. Mä asun ja opiskelen nyt englanniksi Hollannissa, ja tuohon asiaan turhautuminen on tällä hetkellä ihan jokapäiväistä. En ole ikinä aiemmin opiskellut englanniksi, toisin kuin suurin osa opiskelukavereistani, joten koen jatkuvasti pientä alemmuuskompleksia, kun en väännä täydellistä ameriikkaa eikä se kieli ole niin rikasta kuin haluaisin. Samalla tietysti stressaan siitä, että haluaisin oppia hollantia, ja kotona puhutaan vain suomea. Kiva kombo. :D

    Mahtaakohan olla parempaa motivaattoria kielenopiskeluun kuin toista kieltä äidinkielenään puhuva puoliso? Mulla on paljon ystäviä, jotka ovat tehneet samoin kuin tekin: Puhuneet ensin englantia ja sitten toinen osapuoli on opiskellut sen toisen äidinkielen. Ajan kuluessa kotikieli on vaihtunut toisen (ja/tai molempien äidinkieleen viimeistään lasten myötä). Hieno juttu, että olet opetellut islantia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, ottaa päähän edelleen välillä. Etenkin silloin kun tietää että ois itsellä ihan superhyvä mielipide jostain, mutta ei pääse sanomaan sitä. Mrr..

      Poista
  9. Allekirjoitan kyllä noi tarvittavat ominaisuudet. Meillä yhteisenä kielenä on 18 vuotta pysynyt ranska, vaikka suurin osa ajasta on asuttu Suomessa - mulla ei nimittäin olisi riittänyt sitä kärsivällisyyttä miehen suomen kuunteluun. Välillä vieraalla - vaikka kuinka tutullakin -kielellä puhuminen on kyllä tosiaan turhauttavaa, mutta mä koetan sitten muistuttaa itselleni, että kyllä sitä voi parisuhteessa väärinymmärtää samalla kielelläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin voi! Ja ne kommunikointiongelmat voi johtua jostain niin sadasta muustakin asiasta kuin siitä kielestä itsessään.

      Poista
  10. Heip!

    Hieno postaus! Mua kiinnostaa myös, että puhuuko sun miehesi suomea tai ymmärtääkö minkä verran? Vai onko se lasten ja äidin välinen "salakieli"? Ja olipa miten hyvänsä, niin miksi olette päätyneet juuri tähän ratkaisuun? (Siis suomenkielen osalta, tuo islantihan tulikin jo postauksessa esille.)

    Lisäksi mua kiinnostaa miksi päädyitte asumaan juuri Islantiin? Siis sen Espanjan tai Suomen sijaan? Ja miltä tuntuu olla niin kaukana kotimaasta? Siis miltä tuntuu asettua aloilleen, ehkä iäksi, kauas omasta perheestä ja kotimaasta? Ehkä tätä on joskus blogissa käsiteltykin, mutta itse en muista lukeneeni. Ja että haikailetko joskus takaisin Suomeen? Onko sellainen vaihtoehto olemassa, että perheenne asuisi joskus Suomessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ymmärtää puheenaiheet ja osaa ulkoa yksinkertaisimmat lastenkirjat :) Mutta keskustelu ei luonnistu.

      Mä halusin muuttaa Islantiin jo ennen kuin tapasin mun miehen, eli olin ihan valmiina tulemaan tänne saman tien. Mutta jotenkin sitten järkeilimme siinä alussa, että mennään kokeilemaan tätä yhteiseloa ensin jonnekin muualle, koska jos sei se toimikaan ja kaikki menee päin persettä, ei jää huonoja fiiliksiä toisen kotimaasta (ällöttävän loogista ajattelua, heh). Barna on ihana kaupunki ja me molemmat haluttiin oppia puhumaan vähän espanjaa joten mentiin sinne. Mulla kulki työt mukana läppärillä ja ukko pääsi kiipeilemään.

      Mulla ei ole ikävä Suomea asuinmaana. Työt kulkee läppärin mukana, monet ystävät on muuttaneet muualle töihin ja mun siskotkin asuu ulkomailla. Äitiä on välillä ikävä, mutta siksi minä ja lapset käydäänkin Suomessa aina kesäisin ja mä käyn töiden takia parin kuukauden välein. Ja sit mulla on kuitenkin koko ajan semmoinen olo että oon puoliksi Suomessa ja puoliksi Islannissa kun tähän on ajanmyötä kertynyt kaikennäköistä Suomea ja Islantia yhdistävää työprojektia. Se on tietty iso etu mulle, että oon voinut jatkaa suomen kielen käyttöä "omassa elämässäni" eli töissä ja harrastuksissa.

      Poista
  11. Onnea kymmenvuotiaalle parisuhteelle!

    Mua kiinnostaa nää kieliasiat aina, kun olen itse kaksikielinen ja tulevista lapsistanikin haluan parhaani mukaan kasvattaa kaksikielisiä. Senhän tässä suomi-ruotsi-kaksikielisyydessä helposti unohtaa, että monissa kaksikielisissä perheissä vanhemmat eivät osaa toistensa kieliä yhtään. Siksi kiinnostaisikin tietää, kuinka paljon miehesi ymmärtää suomea. Varmasti jotkut toistuvat sanat ovat tarttuneet sinun ja lasten puheista, vai onko hän peräti yrittänyt opetella alkeita?

    Kiitos hyvästä blogista, jota luen ahkerasti vaikken usein kommentoikaan. Kiitos myös erinomaisesta Islannin-matkaoppaasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, anki! Kyllä se puheenaiheet ymmärtää, mutta ei juuri enempää. Se on ehkä isoin harmi että mies ei ymmärrä mun työasioista oikein mitään tämän kielimuurin takia, eli niistä ei voi juuri keskustella himassa. Mutta onhan siinä tietty puolensa ettei työt voi olla ihan joka hetkessä läsnä...

      Poista
  12. Komppaan erityisesti tuota "Älä vertaa muihin" -kohtaa. :-)

    Mulle on tosi tärkeää se, että ollaan parisuhteessa samalla tasolla, joten kun olemme kaksin, puhumme edelleen yleensä vain englantia. Vihaan sitä asetelmaa, että toinen voi ilmaista itseään täydellisesti ja toinen ei.

    Tähän liittyy myös se, että meille on itsestäänselvyys, että myös mies opiskelee suomea. Voi olla, ettei koskaan muuteta Suomeen, mutta koska minä olen muuttanut Norjaan ja opiskellut norjan, niin miehenkin täytyy nähdä vähän vaivaa ja opiskella myös mun äidinkieltä. Se on käynyt vuosien varrella kolmella kurssilla, mutta eniten se on oppinut kuunnellessaan mun ja tyttären keskusteluja.

    Mulle ideaalitilanne olisi se, että kun me ollaan perheenä kolmistaan, niin kaikki voisivat puhua omaa äidinkieltään ja silti kaikki ymmärtäisivät kaikkia. Aamiaispöydässä tämä jo onnistuukin hyvin, mutta vakavammissa keskusteluissa minäkin vaihdan norjaksi. Lapsen läsnäollessa emme puhu englantia, koska sillä menee hermo, jos ei ymmärrä meitä. ;-)

    Eli minä puhun norjaa työpaikalla ja kaikkien norjalaisten tuttujen kanssa ja silloin jos perheenä puhumme jotain syvällisempiä. Lapselle puhun muuten vain suomea ja miehelle englantia. Mies puhuu muille norjaa, mulle englantia ja joskus sen mukaan miten jaksaa, niin suomea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaanpa hieman, toi "lapselle puhun muuten vain suomea" tarkoittaa siis sitä, että jos miehen tai muun läsnäolevan henkilön ei ole ehdottoman pakko ymmärtää mitä lapselle sanon, niin puhun lapselle silloin aina pelkkää suomea enkä ikinä norjaa.

      Poista
    2. Meilläkin on esikoinen alkanut jo protestoida, jos me vaihdetaan hetkittäin englantiin. Se jotenkin aavista, että nyt puhutaan jostain tosi mielenkiintoisesta :D

      Poista
  13. Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Ei se kommunikointi tosin ole aina helppoa vaikka molemmilla olisi sama äidinkieli ;). Ehkä monikielisessä parisuhteessa joutuu enemmän miettimään, miten tulla ymmärretyksi, mutta se voi olla myös hyvä asia. Jos molemmilla on sama äidinkieli, niin helposti olettaa, että toinen ymmärtää, vaikka se olisi ihan kuutamolla. Joskus voisi olla ihan hyvä kokeilla vääntää rautalangasta tunteitaan ja toiveitaan myös omalla äidinkielellä.

    VastaaPoista
  14. Itseäni mietityttää myös lasten kasvatus monikielisyyteen. Edellisestä Reetan kommentista eroavasti me emme mieheni kanssa ymmärrä toistemme äidinkieliä kovinkaan kiitettävästi, eikä suurta muutosta ole kokemuksen perusteella tulossa lähivuosina. Nyt tässä perheenlisäyksen äärellä harkitsemme mitä kieliä aiomme lapselle puhua. Pitäisin tärkeänä, että ainakin toinen vanhempi osaa korjata lapsen kielivirheet eli puhuu lapselle opetettavaa kieltä äidinkielenään. Pelkään myös, että ei-natiivi lapsen kielimallina tekee hänestä surkean kielenkäyttäjän. Isänsä sinänsä puhuu erinomaista englantia (mikä on kotikielemme), mutta olisi kiva, mikäli lapsi ymmärtäisi jatkossa hänenkin sukulaisiaan. Mikäli molemmat puhuisimme lapselle selkeyden vuoksi vain omia äidinkieliämme, emme tietenkään ymmärtäisi toistemme keskusteluja. Mikähän sillisalaatti tästä tulee? Ruokapöydässä kolme kieltä mitkä vaihtuvat riippuen siitä kuka puhuu ja kelle? Olisi kieltämättä kiinnostava kuulla kokemuksia siitä kuinka hyvin lapset oppivat erottamaan kielet niin, että osaavat pidättäytyä yhdessä esimerkiksi puhekumppanin mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mikäli molemmat puhuisimme lapselle selkeyden vuoksi vain omia äidinkieliämme, emme tietenkään ymmärtäisi toistemme keskusteluja."

      Asiantuntijoiden mukaan tuo on ainoa oikea malli. Kummankin vanhemman täytyy puhua lapselle äidinkieltään. Kieli kun ei ole pelkästään viittaamista asioihin vaan siihen sisältyy paljon paljon muutakin. Siksi lapsen (kielellisen) kehityksen vuoksi oman äidinkielen puhuminen on tärkeää.

      Helpoin ratkaisu ongelmaan lienee kumppanin kielen opettelu, edes passiiviseksi, sen verran, että ymmärtää, mistä on kysymys.

      Poista
    2. Mulla on tämäntyylisestä esimerkki omasta lähiperheestä. Mieheni sisko on naimisissa katalaanin kanssa. Mies puhuu lapsille katalaania jota lasten äiti ymmärtää jonkin verran. Keskenään pari puhuu espanjaa. Äiti puhuu lasten kanssa islantia jos isä ymmärtää vain melko vähän. Lapset osaavat tosin myös espanjaa, koska heidän isovanhempansa Espanjassa puhuvat sitä keskenään. Kun perhe on yhdessä, he puhuvat kaikkia näistä kieliä riippuen vähän siitä kuka puhuu kenelle. Sitä on ihan mahtava kuunnella :D

      Poista
    3. Tapoja on tosiaan monia, mutta aika monet perheet käyttävät tyyliä, jossa kumpikin vanhempi puhuu lapselle omaa äidinkieltään. Tällöin voidaan olla varmoja siitä, ettei lapsi opi virheellistä kieltä ja samalla kumpikin vanhempi pystyy puhumaan lapselle omalla tunnekielellään, jolla voi ilmaista asioita juuri niin tarkasti kuin haluaa. Jos ympäristö puhuu vielä kolmatta kieltä, niin sen lapsi oppii usein aika helposti tarhassa tai koulussa.

      Jos vanhemmat puhuvat keskenään päivittäin ja lapsen kuullen myös kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan oma äidinkieli, niin uskon lapsen oppivan senkin melko nopeasti.

      Suosittelen ihan kaikille monikielisille monikielisyystutkija Soile Pietikäisen blogia "Kaksikielistä kakkua leipomassa". Hänen perheensä asuu Englannissa, äiti on suomalainen ja isä muistaakseni italialainen. Eli perheessä käytetään päivittäin kolmea kieltä. Tuolta blogista olen itse löytänyt ne kaikkein parhaat vinkit.

      http://peda.net/veraja/kulkuri/maailmalla/soile

      Poista
    4. Molempien vanhempien kannattaa ehdottomasti puhua äidinkieltään lapselle. Yhteiset keskustelut tulee ongelmaksi vasta paljon myöhemmin. Toki kannattaa sopia pelisäännöt niin ettette sano lapselle aivan eri asioita siitä mitä saa ja ei saa tehdä. :)
      Meillä on kaksikielinen perhe jossa ranskalainen mies ei osaa suomea ja asumme Saksassa. Kotikielenä ranska ja englanti, minä puhun lapselle suomea, lapsi saksankielisessä tarhassa. Lapsi on vasta kaksivuotias joten puhetta ei tule paljon mutta ymmärtää hyvin ranskaa, suomea ja saksaa. Minä joskus nopeasti tilkkaan miehelle mitä tuli lapselle sanottua että osaa kompata käskyä/kieltoa/selitystä mutta muuten miestä ei haittaa että ymmärtää vain sanan sieltä täältä. Kielitaito on kyllä parantunut lapsen saamisen myötä kun samat sanat toistuu. :)

      Poista
    5. Minäkin luulin pitkään, että ainoa oikea tapa opettaa lapsia kaksikielisiksi on, että kumpikin vanhempi puhuu ainoastaan omaa äidinkieltään (ja sillä tavalla minustakin tuli kaksikielinen). Löysin kuitenkin kaksikielisyyttä käsittelevän blogin, jossa kerrotaan monenlaisista tavoista edistää monikielisyyttä. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille, aloittaa voi vaikkapa "miten kaksikieliseksi?"-kategoriasta: https://monikielisyysmietteet.wordpress.com/category/miten-kaksikieliseksi/

      Poista
  15. Ah, niin tuttuja fiiliksiä sekä tekstissä että kommenteissa..
    Mua turhauttaa eniten se, miten palikalta vaikutan miehen suvun ja kavereiden mielestä!
    Mies on Irlannista, itse osaan englantia erittäin hyvin. En ole kuitenkaan puolta vuotta pidempään asunut englanninkielen ympäröimänä (ei vielä asuta samassa maassa), joten monen natiivipuhujan yhtäaikaiseen ja NOPEAAN keskusteluun osallistuminen on mulle todella vaikeaa. Turhauttavinta on, että ymmärrän kyllä kaiken, mutta en vain saa muotoiltua ajatuksiani lauseiksi ennen kuin keskustelu on jo pompannut kaksi puheenaihetta eteenpäin!
    Siispä istun ruokapöydässä ja vain hymyilen ja nyökkäilen kuin sekopää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhaha, mä niin tunnistan itseni tuosta.
      Nyt on esikoinen on jo siinä iässä että sen kanssa voi jutella mistä vaan, mä yleensä alan keskustella hänen kanssa ruokapöydässä suomeksi jos tuntuu että se muiden käymä keskustelu käy liian kovilla kierroksilla : )

      Poista
  16. Mielenkiintoinen postaus. Kaksikielisessä perheessä minusta "raivostuttavinta" on korjata sen toisen kielioppivirheitä tai jossakin vakavassa keskustelussa revetä, kun sana ei menekään ihan oikein. Haastavaa. Oma puolisoni on norjalainen ja kieli on suhteellisen helppoa ruotsin pohjalta, mutta kuitenkin täysin eri kieli, enkä osaa tietenkään puhua sitä mitenkään tasokkaasti, mutta kirjoittaminen on helpompaa. Hän osaa paljon paremmin suomea kuin minä norjaa.

    VastaaPoista
  17. Onnea vuosipäivän johdosta!

    Tää aihe on tosi kiinnostava, oon monesti puhunut tästä ystävien kanssa ja yllättävän moni on sanonut, etteivät pystyisi suhteeseen ihmisen kanssa, joka ei jaa samaa äidinkieltä. Musta vähän hassu periaate, koska olen nähnyt suhteita, joissa kommunikaatio ei pelaa yhtään, vaikka kieli on murretta myöten sama. Toki monikielisyys vaatii enemmän duunia, mutta parisuhde vaatii aina työtä ja monikielisyys- ja/tai kulttuurisuus tuo tullessaan myös ihan mielettömästi hyvää.

    Mulla on itselläni melko tuore monikielinen suhde. Heila on iranilainen ja puhuu äidinkielenään persiaa. Asumme Ruotsissa, ja puhumme keskenämme pääasiassa englantia. Minä puhun ruotsia sujuvasti, mutta mies vielä opettelee ja osaa keskustella lähinnä yksinkertaisimmista arkipäivän asioista. Hänen englantinsa taas on todella sujuvaa, omani on taas aika ruosteessa.

    Jos tästä päädytään pitempään parisuhteeseen, toivoisin, että voisimme opetella toistemme kielet. Olen itse niin kielirakas, että olen jo aloittanut ja persian tankkaaminen käy harrastuksesta. On ihan mahtavaa, kun kieli jonka vuosi sitten tiesin hätinä edes olevan olemassa alkaa pikkuhiljaa avautua edes pikkiriikkisen ja tajuan jonkun kielioppijutun. Voi sitä riemua kun luin ensimmäisen arabialaisilla kirjoitusmerkeillä kirjoitetun sanani, olkoonkin että se koostui kahdesta merkistä :D

    VastaaPoista
  18. Hei Satu,

    Olen seurannut blogisi viime kesästä asti. Ilomielin luen kaikkea mitä kirjoitat. Tässä kirjouituksessa on niin paljon juttuja, joita olen kokenut, että halusin sanoa KIITOS tästä! Koska olen itse turkkilainen, asun Turussa suomalaisen mieheni kanssa niin minustakin oli pakko oppia kieltä, jota puhutaan joka päivä. Tämäkin on fakta että, kielen oppiminen ei lopu koskaan. :)

    Terveiset Turusta,

    Başak

    P.s Pahoittelen mahdollisista kielioppivirheistäni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika täydellistä suomea Basak!

      Poista
  19. Ymmärrys on jotain syvempää kuin sanat. Kiitos hyvästä kirjoituksesta, joka innosti minutkin pohtimaan aihetta omasta näkökulmastani :-)
    https://puolivalissa.wordpress.com/2016/02/08/rakkautta-vieraalla-kielella/

    VastaaPoista
  20. Tämä postaus oli kyllä tosi rohkaiseva! 12 vuotta Englannilla vaikkakin 9 vuotta siitä Sloveniassa, missä tapasin Puolalaisen puolisoni. Hassua oli että Slovenialaisen miehen kanssa ei käynyt mielessäkään kielen täydellinen hallinta ja vaihto, mutta kun päätimme muuttaa Varsovaan minulle oli heti selvää että haluan oppia kielen kunnolla ja että siitä tulee meidän perhe kieli. Minulle motivaatio tuli jostain syvempää, tunteesta että hei - tästä tulee mun kotikieli :) Työn ja koulun rinnalla ajattelin antaa just tuon neljä vuotta itselleni aikaa oppia (kiitos vahvistuksesta) ja sitten viimeistään vaihtuu; reilu puoli vuotta takana ja peruskeskustelut, tekstarit yms menee jo Puolaksi ja joka paikka on täynnä post-itseja jotta uusia sanoja jäis huomaamatta päähän :D Allekirjoitan tuon empaattisuuden tärkeyden ja myös rohkaisun. Se että puoliso sanoo aina jopa yllättyneenä kuinka hyvin se jo sujuu ja kuinka voinkaan osata jo niinkin vaikean sanan tai säännön... Joka kerta haluan opiskella lisää! :)

    VastaaPoista
  21. Moi Satu!
    Itsellä takana kohta 11 vuotta saksankielisessä Sveitsissä. Ihan alussa puhuttiin max puoli vuotta (en edes muista tarkalleen) englantia, mutta aika äkkiä vaihdettiin saksaksi. Osasin saksaa jonkun verran ennenstään, mutta kappas kun täällä puhutaankin sveitsinsaksaa. Valitettavasti tai onneksi, miten sen nyt ottaa aikaisemmin oppimani saksan saksa oli niin vahva etten edelleenkään osaa puhua paikallista murretta. Ymmärtäminen sujuu jo kohtalaisesti paitsi jos keskustelukumppani on vanha äkäinen ukko tai pikkulapsi. Jostain syystä oli kieli mikä tahansa paitsi Suomi, lapsien puheen ymmärtäminen on tosi vaikeaa. No, onneksi omat sentään puhuu suomea :-)

    PS Mörssäri on muuten syötävän söpö, onnea vielä näin tooodella jälkikäteen.

    VastaaPoista
  22. Niin ja piti vielä lisätä, että minua ärsyttää suuresti ihmiset jotka ei vaivaudu opettelemaan paikallista kieltä edes yhtään vaan puhuvat aina englantia. Sitten ei voida lähteä jumppaan tai muualle kun "sen pitäis olla englanniksi" Tämän olen huomannut olevan yleistä tuntemieni ihmisten kohdalla erityisesti englantia äidinkielenään puhuvilla tyypeillä.

    VastaaPoista
  23. Kiva postaus, samankaltaisesti ajattelen. Mutta. Minulla on takana yksi parisuhde saksalaisen kanssa, missä tapauksessa vaihdoimme englannista saksaan kun muutin Saksaan asumaan. Kieli oli helppo ja nopea oppia ja aikaa sekä energiaa riitti. Nyt kun muutin Islantiin, ajattelin aluksi, että tottakai opettelen islannin kielen, että maassa maan tavalla ja niin edelleen, mutta kaikki muu on vienyt energiat. En jaksa. Ei huvita. Englannilla pärjää aivan liian hyvin, joten ei ole edes tarvetta opetella islantia. Kotikielemme on englanti ja lapsipuoli ja mies puhuvat islantia. Pian sekaan tulee suomi, kun vauva tulee. Siinä sitten ollaan kolmikielinen perhesekamelska. Jos tänne jään, aion kyllä opetella islannin vielä, mutta en usko että miehen ja minun tai lapsipuolen ja minun kommunikointikieli vaihtuu enää islanniksi...tosin täytyy sanoa että meillä on suuria ymmärtämisvaikeuksia englanniksikin. Ei johdu kielestä, vaan ihan vain itsepäisistä persoonistamme, ja sillehän ei mitään oikein voi...

    VastaaPoista
  24. Minulla on vähän erilainen tilanne. Heila on suomalainen kuten minäkin, mutta itse asun jo Saksassa ja yritän tankata saksaa liian suureksi osaksi englanninkielisessä ympäristössä. Pelottaa, että kun kumppani muuttaa perästä, jämähtääkö kielen oppiminen siihen. Toisaalta voimmehan tehdä diilin että puhumme keskenämme saksaa oppiaksemme, mutta eihän se ole yhtään sama kuin oppia natiivien kanssa. Jotenkin kielen oppimisen kannalta toivonkin, että olisipa heila saksalainen, mutta toisaalta itsekin olen niin "kielellinen" ihminen että koen sen toisaalta hirveä mukavana että saan puhua rakkaan kanssa suomea. Englanti on minulla vahva, sitä olin käyttänyt Suomessa jo ennen muuttoa kaksi vuotta päivittäin, mutta tuppaa tulla se este vastaan että kun sillä englannilla pärjää niin hyvin niin siihen turvautuu silloinkin kun pitäisi jaksaa änkätä saksaa ja tuntea itsensä idiootiksi...

    VastaaPoista
  25. Lapsen kielestä vielä kommentoin vaikka ei tekstiisi tällä kertaa liitykään: Jos Islannin kouluissa tarjotaan ns. oman äidinkielen opetusta niin suosittelen lapsillenne suomen tunteja. Kiva jos kotona käytetään kahta kieltä ja molemmista saa myös työkalun lukemiseen ja kirjoittamiseen. t. opettaja Suomesta

    VastaaPoista
  26. Mielenkiintoista! On kans tullut näitä joskus pohdiskeltua. Sloveenimiehen kanssa puhuttiin vuosikaudet saksaa eikä koskaan oikein otettu toistemme äidinkieliä haltuun, minä nyt varsinkaan.

    Jäin miettimään tuota kieli työnä -aspektia, itsekin kun puljaan työkseni lähinnä suomen kielen kanssa. Taannoin tuntui välillä turhauttavalta, kun olin kirjoittanut esimerkiksi jonkin mielestäni tosi pätevän artikkelin mutta en voinut kysyä miehen mielipidettä. (Vaikka ei kai suomalainenkaan kumppani välttämättä olisi innokas lukija :)) Ja entäs sitten, jos kyseessä olisi kokonainen kirja... Onko teillä ollut tähän jotain patenttiratkaisua vai tuntuuko tuotosten jakaminen ylipäätään oleelliselta?

    VastaaPoista
  27. Loistava kirjoitus ja loistavia kommentteja! Olipa mukavaa iltalukemista.

    Itse tapasin liettualaisen tyttöystäväni vaihdossa viime keväänä. Valmistun keväällä ja hän vuoden päästä, jonka jälkeen hänen olisi tarkoitus muuttaa Suomeen töihin. Kaukosuhteen tunnemyrskyjen, välillä epätoivon mutta myös ilon päivien keskellä mietin välillä, että paketin pysyessä kasassa, mikä mahtaa olla kielipolitiikka tulevaisuudessa mahdollisten lasten kanssa. Toki myös toimenpiteet erotilanteessa mieityttää mutta yritetään pysyä tässä kieliaiheessa. Nyt käytämme kommunikointiin rallienglantia ja riitatilanteessa kansainvälisiä käsimerkkejä. :)

    Hän on erittäin innostunut suomen kielestä ja onkin jo opetellut paljon perus sanastoa, numerot, viikonpäivät, kuukaudet, lyhyitä lauseita yms. Tokikaan keskustelu suomeksi ei vielä luonnistu. Jostain syystä itselläni ei ole kauheasti motivaatiota opetella hänen kielestään perusasioita enempää. Tämän takia tunnen itseni aivan idiootiksi! Toivoisin, että hän opettelisi suomen kielen, jolloin esimerkiksi mahdollisen lapsen kielikehitys painottuisi englantiin ja suomeen. Tämä sen takia, että esimerkiksi elintasoerojen ja palkkojen takia perhe tullaan Suomeen perustamaan. Se on ollut alusta asti selvä asia.

    Hänellä on suomen kielen kirjallisuutta ja motivaatiota. Minulla on umpisurkea liettuan mobiiliappi ilman motivaatiota. Löytäisin motivaation, jos tietäisin työskenteleväni tai asuvani tulevaisuudessa hänen maassaan. Nyt sitä ei kuitenkaan ole enkä tiedä pitäisikö minun koulun ja töiden ohella löytää aikaa myös uudelle kielelle.

    Mitä olet/olette mieltä, pitäisikö minun tulevaisuutta varten kuitenkin opetella muutakin kuin nämä tervehdykset ja esittelyt? Vai kannattaisiko keskittyä siihen, että hän oppisi suomen mahdollisimman monipuolisesta ja nopeasti? Vai onko kuitenki aina paras vaihtoehtoja se, että lapset osaavat molempien vanhempien kielet? Antakaa 25 vuotiaalle nuorelle vinkkejä :)

    Suhde ulkomaalaiseen on uusi asia ja välillä tuntuu raskaalta. Toisaalta se on avannut uusia ulottuvuuksia ja opettanut rakkaudesta. Englannin kielen käyttäminen on mielestäni loppujen lopuksi vain rikkaus tässäkin viestiketjussa mainittujen syiden takia. Tämä blogi sekä vastaukset toivat paljon näkökulmia ja usko tulevaan todellakin nousee humisten! Kiitos kaikille siitä!

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?