Blogikollega-Hannet kirjoittelivat hyvin ja hyvin tärkeästä aiheesta eli kuinka kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi mutta se menee jopa pa...

Kaksi lasta ja kuuden vuoden ikäero

26.4.16 Satu Kommentteja: 61

Blogikollega-Hannet kirjoittelivat hyvin ja hyvin tärkeästä aiheesta eli kuinka kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi mutta se menee jopa paremmin, kun aika kuluu ja mukelot kasvavat.
Kannanpa oman roinani soppaan, koska alunperinhän en halunnut lapsia ollenkaan. Sitten kävi "ups oho". Hyvin pitkän aikaa yksi lapsi tuntui todella hyvältä. Kakkonen ei käynyt mielessäkään, enkä vieläkään oikein tiedä, mikä minuun meni (no tiedänpä kyllä sen, mutta noin _vertauskuvallisesti_). Meni vähän aikaa ja sitten olikin toinen tuloillaan ja siinäpä sitä oltiin että jæjja. Lisää neliöitä taidetaan tarvita.

Nyt näitä on sitten kaksi - eikä kolmatta tule (onnitteluja kolmannesta tulee muuten random-tyypeiltä vieläkin, eli kehitinpä kerrankin aprillipilan, joka meni osaan lukijoista vähän liiankin hyvin). Eli ei, en ole raskaana, en nyt enkä toivottavasti enää koskaan. Been there, done that ja nyt kun nämä raskausvauriot tästä paranevat, olen entistä freesimpi, pirteämpi ja aion oppia ne tuplanaruhyppelyt. Vaikka sitten tena housuissa.

Miten näiden kahden mukelon kanssa sitten on mennyt? Riippuu päivästä, millaisen vastauksen kysyjä saa. Kun olen lasten kanssa yksin, olen aika väsynyt vittupää. Sanon älyttömyyksiä lähipiirille ja välillä karjaisen vauvalle, jos se ei kiireisenä aamuna pysy paikallaan vaippaa vaihtaessa ja kakkaa leviää joka paikkaan eikä aikaa oman puseron vaihtamisellle oikein olisi. Ja se oma huutaminenhan parantaa kamalasti tilannetta! Tilanne pahenee ja oma olo pahenee ja kaikki menee päin vituraa. Great.

Esikoinen on näissä tilanteissa aivan ihmeellinen. Se ei ala kanssakitistä kriisitilanteessa, vaan auttaa kaikessa roskiksen vaihtamisesta aamiaisen laittoon ja pyytää, etten kiroilisi. "Äiti ei saa sanoa vittu. Mäkään en kiroile, eikä isi."

No niinpä.

Selitän hänen kypsyydestään liikuttuneena, että ihanaa kun ymmärrät että äiti on välillä aika pöljä. Että tämä on välillä aika rankkaa kun pitää tehdä kaikki yksin ja on vähän stressiä, mutta ei se teidän vika ole. Silloin esikoinen katsoo minua pitkään ja toteaa kaiken olevan ihan ookoo, koska aivan pian koittaa parhaus.

"Onneks isi tulee kohta kotiin. Ei ole montaa yötä."
Ylipäätään jos mikä tahansa on menossa vituralleen, kuusivuotias sanoo, että ei saa huutaa. Ja jos joskus vähän kirkaisen, ja välillähän niin tapahtuu, hän kehottaa soittaman isille että se tulisi aikaisemmin kotiin. Meillä kun on puolison kanssa tämä maaginen tempperamenttiero: hän ei huuda eikä suutu koskaan. Mä olen kuullut hänen huudahtavan tasan kolme kertaa. Yhden kerran kun hän jäi hevosen alle, toisen kerran kun olin ajaa autolla päin lyhtypylvästä ja kolmannella kerralla olimme vuoristovaelluksella ja hän huusi perään jääneelle meikäläiselle, että HÄN ODOTTAA SEURAAVALLA KIVELLÄ (ja laittoi kahvia).

En voi sanoa samaa itsestäni. Kun kihahtaa, niin ovi vähän lämähtää. Joskus paljon. Yleensä silloin minulle vinkataan, että voisi olla hyvä idea lähteä ulos virkistävälle kävelylle rauhoittumaan.

Esikoinen muistuttaa ulkonäöltään enemmän minua kuin kuopus, mutta luonteeltaan se on ilmetty isänsä. Se on suloista, mutta samalla vähän pelottavaa. Esikoinen on niin kiltti ja huomaavainen, että joskus pelkään sen olevan liian kiltti ja huomaavainen. Kun ei joutuisi hyväntahtoisena ja sovittelevana muiden pelinappulaksi. Yritän kannustaa häntä välillä vähän raivoamaan. Että jos ottaa päähän, ei suusta päässyt perkele tai karjaisu ole maailman kamalin juttu. 

Kun hän sitten joskus osoittaa mieltään, olen todella tyytyväinen. Olen iloinen, kun hän lyö huoneensa oven kiinni perässään ja sanoo että elämä on tyhmää, tai potkii autossa istuessa edessään olevaa penkkiä ja vänisee kun mä en heti ymmärrä, mitä hän sanoo. Noina hetkinä mulla ei koskaan pala kiinni, sillä niitä tulee eteen niin harvoin.

Oma ääliömäinen toimintani ihmisenä nousee esiin tilanteissa, joissa tekemistä on paljon, aikaa ei yhtään ja kaikki metatekeminen eli asioiden järjestely, kuskaaminen ja maailman valmistelu törmäävät samassa risteyksessä. Siinä kohtaa palaa kiinni ja lyhytpinnainen hyypiöminäni hiipii esiin. Leukalihakset jännittyvät ja päässä vähän sumenee. Siis suomeksi: silloin vi-tut-taa. Tuo olotila puskee läpi ruuhkaristeyksissä, joissa resurssit ja tarpeet eivä kohtaa - ei siis vain siksi, että väsyttää tai molemmat lapset vänisevät.

Miksiköhän näin on? Mulla on tähän oma villi arvaukseni: lasten kuuden vuoden ikäero. Kiitän itseäni ja miestä, että tuli saatua lapset tarpeeksi isolla ikäerolla. Meille tämä on tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Tästähän on tehty ihan tutkimuksiakin. Eroriski kasvaa Väestöliiton tekemän tutkimuksen mukaan jopa 50 prosentilla, jos lapset on tehty alle 1,5 vuoden ikäerolla. Oman ajan puute ja pettymys perhearkeen ajavat parisuhdeongelmiin. (Ja useinhan se oman ajan puute vaivaa etenkin äitejä eniten juuri pikkulapsivaiheessa). Tiivis lapsensaamistahti voi olla myös riski vanhempien terveydelle.

Allekirjoitain mututuntumalta nuo kaikki tutkimusväitteet. Arki kahden lapsen kanssa sisältää paljon enemmän säätöä kuin arki yhden lapsen kanssa, mutta koska esikoinen ei ole enää niin pieni, rasituskuorma ei ole päässyt kasvamaan tänä vuonna liian isoksi. Ei, vaikka olen lähes koko vauva-ajan tehnyt ainakin osa-aikaisesti töitä. Tähän tilanteeseen on tietysti vaikuttanut monta muutakin asiaa kuin lasten ikäero:

Olemme olleet onnekkaita, että molemmat lapset ovat terveitä ja sairastelevat ainakin tähänastisella kokemuksella harvoin. Kahdeksankuinen kuopus ei ole ollut vielä päivääkään sairaana, esikoinen keskimäärin seitsemän päivää vuodessa. Meillä on yksi turvaverkko, mutta sitäkin vahvempi: anoppi, joka auttaa lastenhoidossa päivittäin. Lopetin täysimetyksen vauvan ollessa kolme kuukautta ja kokonaan pätkän ehdittyä kuuden kuukauden ikään: syöppö vauva tuli hitaasti annostelevasta rintamaidosta lähinnä vihaiseksi. Kun tuuppaan reippaasti syövän ja suuren ruokahalun omaavan vauvan iltaisin täyteen velliä ja maitoa, ne 12 tunnin katkeamattomat yöunet ovat tulleet melkein kuin itsestään.

Tämä kirjoitus siis vertaistueksi heille, jotka miettivät toisen lapsen hankkimista isommalla ikäerolla tai pohtivat, että millaista se on, jos ei ihan kahden tai edes kolmen vuoden aikaslottiin saa tai pysty kahta mahduttamaan.

Niin ja se vielä, että ihmisten luonnolliseen käyttäytymiseenhän kuuluu perustella omia valintojaan tai itselle käyneitä sattumuksia parhain päin. Että näin sen kuuluikin mennä. Siitähän tässäkin kirjoituksessa on loppujen lopuksi kyse. En siis väitä, että lasten lyhyellä ikäerolla syntyisi eroperheitä ja stressipesäkkeitä. Vaan toteanpa vaan, että tämä useamman vuoden ajanjakso muksujen välillä on näin yhden elämän kokemuksella itse asiassa ihan hemmetin jees.

Jutun kuvat otoksia viimeisen 8 kuukauden varrelta. Kuvasi Björgvin Hilmarsson.

61 kommenttia:

  1. Mä olen onnellinen, että vaikka meidän lapsilla on ikäeroa kolme vuotta vähemmän, esikoinen on kuitenkin ollut jo siinä iässä, että hänen kanssaan voi keskustella. Kertoa, miksi mulla paloi pinna ja on paha mieli, pyytää anteeksi. Ja meilläkin esikoinen on se, joka on välillä joutunut muistuttamaan äitiä, että ei saa huutaa.

    En tiedä miksi, mutta mulle tuli tästä jotenkin mieleen postaus yhden vuoden ja kahden päivän takaa, Kun lastensängystä kuului lohtulaulu -postaus. Se oli tilanne, joka kaiken pahimman säädön ja väsyn keskellä sai uskomaan, että hyvä tästä tulee, jotain me ollaan vanhempina tehty oikein. http://www.mutsiavautuu.com/2015/03/kun-lastensangysta-kuului-lohtulaulu.html

    Ja kyllä, hyvä tästä tulee. Hyvä se on koko ajan ollut, mutta väsymyksen ja uupumuksen keskellä sitä on ollut välillä hankala huomata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se unilaulujuttu, muistan! Se oli ihana.

      Poista
    2. Kuulostaa siltä että tuolle väsymykselle pitäisi ehkä tehdä jotain.

      Poista
    3. Mulla ei ole kokemusta kuin muutaman viikon mittaisesta univajeesta, mutta jo sekin oli ihan hirveää. Joka paikkaa särki ja pienikin kengänpuristus alkoi ottaa isosti päähän. En tiedä, kasvaako turnauskestävyys pakon edessä.

      Juttelin tänään esikoisen tarhakaverin äidin kanssa ja hän kertoi että lapsensa ei nukkunut kunnolla ensimmäiseen 3,5 vuoteen. Huhhh! Sen takia lisää lapsia ei kuulemma edes harkittu.

      Poista
  2. Kiitos tästä kirjoituksesta! Täällä yksi ihana ja suht helppokin 2,5v emmekä silti voi ajatellakaan toista, kummankaan päät eivät kestäisi eikä varmaan myöskään parisuhde. Silti huomaan aina välillä miettiväni että ehkä kuitenkin vielä joskus, tosin ikää alkaa olla sen verran että peliaikaa ei enää montaa vuotta ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin. Mä olisin ollut lyhyine pinnoineni aika palasina lyhyellä ikäerolla. Tai niin luulen. Ei onneksi tarvinnut kokeilla...

      Poista
  3. Hyviä kokemuksia myös lasten pienestä ikäeroa
    Mutta hyvä ja rehellinen kirjoitus yleensäkin lapsiperheen arjesta, erilaisista temperamenteista, erilaisten tunteiden näyttämisestä, anteeksi pyytämisestä jne.
    Kiitos elämänmakuisesta ja rehellisesti blogistasi.
    Taina Oulusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tanja!! Niin kivasti sanottu. Piristi :)

      Poista
    2. Taina eikä Tanja. Damn auto correct :D

      Poista
  4. Minulla ja veljelläni on viisi vuotta ikäeroa ja se on oikein hyvä ikäero se. Omat ovat syntyneet reilun kolmen vuoden ikäerolla ja se sai aikoinaan vuodattamaan ihan urakalla: http://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2013/09/pitiko-tehda-toinen-lapsi-jos-ei-jaksa.html.

    Mitä pidempi ikäero, sen parempi kaikille. Nyt on hyvä, kun kuopus on menossa kouluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosta linkkaamastasi jutusta. Pystyn samastuun.

      Poista
    2. tuohon tilanteeseen vaikka omakohtaista kokemusta ei olekaan. Muuten, jännä juttu että koome vuotta myöhemmin poliittinen tilanne ja etenkin lapsiin ja lapsiperheisiin kohdistuvat säästöleikkaukset ovat menneet vain kreisimpään suuntaan :/

      Poista
  5. Kiitos ! Vielä on siis toivoa. Tosin nyt kun pullo- ja vaipparumba ja pian myös uhmaikä ovat kaukainen muisto vaan niin kynnys lähteä siihen rumbaan on koko ajan korkeampi. Blaah.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on valikoiva muisti. Ei enää mitään hajua tai muistikuvaa, millaista vauva-aika oli esikoisen kanssa. Pitäisi ehkä lukea omia vanhoja blogitekstejään...

      Poista
  6. Loistokirjoitus! Se on muuten ihan törkeä salaliitto että lapset eivät leiki keskenään jos niitä ei tee vuoden ikäerolla. Näin neljän vuoden ikäeroa seuraavana voin kertoa, että leikkivät ne jos kemiat mätsäävät - ja kivasti vieläpä, kun toinen on sen verran vanhempi että ymmärtää pienemmän rajoitteet. Vajaat kaksi vuotta nuorempi veljeni sen sijaan ei kelvannut leikkeihini ennen aikuisikää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelinkin, että saattaisit arvostaa :D On kyl tosiaam jännä nähdä miten noi leikit sujuu kun pätkis kasvaa. Se fakta on ainakin puolellani, että esikoinen on niin huomioonottava ja kiltti. Olen toiveikas!

      Poista
    2. Meillä taas yhteisleikit alkoivat sujua, kun kuopus alkoi ymmärtää isoveljen rajoitteet. Nyt ne taitavat leikkiä eniten Barbeilla. Hiukan olen huolissani siitä, millaisen miehen mallin Ken antaa, mutta onneksi meillä on myös Kristoff -nukke...

      Poista
    3. Sekin on ihan tutkittua (sori, ei oo lähdettä) että lasten luonne(erot) merkitsee enemmän kuin ikäero. Mikään 2 vuoden "ihanneikäero" ei takaa yhteisiä leikkejä, jos tyypit on ihan eri planeetoilta.

      Poista
  7. Kaksosperheissä on myös isompi eroriski, yllätys yllätys. Kaksosten vauvavuodesta ei mennyt päivääkään, etten mä olisi kiittänyt itseäni siitä, että ne syntyi vasta esikoisen ollessa neljä - alunperin siksi, että mä pelkäsin raskausmyrkytyksen ja keskosuuden uusivan, ja ajattelin, että ei ole reilua pistää esikoista kokemaan sitä kaikkea kovin pienenä. No, muuten kaikki meni paremmin kuin hyvin, mutta vauvoja tulikin kaksi, ja siinä ei todellakaan kaivattu enää yhtään vaippapeppua tai puettavaa lisää.

    Komppaan myös Katjaa, neljän vuoden ikäerolla leikit toimii ihan tosi hyvin.

    Komppaan myös siinä, että kilttiä isosiskoa käy välillä sääli, vieläkin tulee usein vaadittua ihan liian paljon venymistä ja ymmärrystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, kaksoset! Siinä on kyllä kiinnostavat paikat. Eikä kaksi saletisti mene siinä missä yksi :D

      Ei kai tässä voi muuta sanoa kuin että tsemppiä kaikille, joilla tällainen vauvavuosi edessä...

      Poista
  8. Ah, ihanan kadehdittavaa, että lapsia on voitu suunnitella ja miettiä, montako vuotta niiden väliin laitetaan :) Ja että tämä "X vuotta on meille sopivin vaihtoehto". Joo, olen se tylsä lapsettomuuden puolesta valittaja.

    Nyt kun viiden vuoden epätoivon jälkeen ehkä viikon tai kahden päästä se esikoinen on tulossa meillekin lopulta (toivon mukaan selviää hengissä syntymästä), on hiipinyt mieleeni outoja ajatuksia. Koska olen jo vanha (kohta 37), on mahdolliselle kakkoselle annettava pian mahdollisuus. Varsinkin jos tekoon menee toiset viisi vuotta. Mutta entäs, jos yhtäkkiä "paikat on auenneet" ja nr 2 antaisi itseään ilmi heti kohta? Ja tietysti se olisi hienoa (koska ei ehdi viittä vuotta enää iän puolesta odottamaan), mutta kaikki maailmassa viittaa siihen suuntaan, että lapset pienellä ikäerolla on el katastroof, varma avioero, hermoromahdus, sekoamisen paikka, kidutusta, kammottavista ikinä, elämä pilalla. Ja mitäs tänään, blogi maailma täynnä tätä kahden lapsen karmeus -aihetta. Pitääkö tässä yhtäkkiä ruveta ehkäisemään vuosien jälkeen, just on case?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ärsyttävä autocorrect. In case! :D

      Poista
    2. Kyllä sitä järjissään on pysynyt, vaikka meillä on isompien ikäero vain 1,5 v. Ja avioliittokin on yhä olemassa.
      Ja kokemusta on isommastakin ikäerosta, kuopus on 6 vuotta keskimmäistä nuorempi. Ihan hyvä tääkin on.

      Poista
    3. Ärsyttäväähän se on, että toiset saavat muksuja vahingossa ja toiset eivät yrittämälläkään, mutta elämä on.

      Meidän muksujen ikäero olisi isompi, ellen esikoista saadesssa olisi ollut reippaasti päälle kolmekymppinen ja pienempi, jos olisin tullut raskaaksi helposti.

      Optimaalinen ikäero on ohan kiva keskustelunaihe, mutta ainakin meillä - ja uskoisin että hyvin monissa muissakin perheissä - optimiin on mahdoton päästä.

      Poista
    4. Maija, meillä tehtiin kaks ekaa lasta hoidoilla. Hoitava lääkäri varoitti että muistakaa sitten ehkäisy jos ette enempää lapsia halua. Ei me uskottu sitä. Tuli yllätysjättipotti:luomukaksoset. Alkushokin jälkeen maailman ihanimmat ❤ neljä lasta viidessä vuodessa, rankkaa ollut välillä mutta olen hirveän ylpeä ja onnellinen perheestämme ja parisuhdekin on vain vahvistunut. Mutta ei me enää unohdeta ehkäisyä �� terv kolmen pojan ja yhden tytön äiti

      Poista
    5. Tää on niin sattumaa. Ja kuten tossa postauksessakin sanoin, usein ihmisillä on kyky - ihan järjissä selviämisen nimissä - selitellä itselle sattuneita asioita tai ihan omatekemiä päätöksiä parhain päin. Mä "sorrun" siihen samaan itse, vaikka lausahdukset "what doesnt kill you makes you strong", "saat sen mistä luovut" saa mut lähinnä oksentamaan vähän :D

      Poista
    6. Täällä yksi entinen lapseton ja nykyinen kahden lapsen (ikäero 2,5 vuotta) äiti. Helppoa ei ole ollut, oma aika nollissa, välillä vituttaa ja välillä on maailman ihaninta. Kuopus on iisi vauva, mitä nyt nukkui ekan puoli vuotta vain kantoliinassa puolen tunnin pätkiä, mutta nyt 9kk kohdalla alkaa elämä olla jo valoisampaa.

      Sitä vaan Maijalle, että tee se kakkonenkin heti perään, jos onnistuu. Mä pelkäsin hirveästi ettei onnistu ja kiirehdin, vaikka olen vasta 32. Jotenkin ajattelen, että rykäistään sit kerralla, niin jossain kohtaa helpottaa. Näin ainakin haluan uskoa :)

      Poista
    7. Kiitos kaikille tuesta! :) Anonyymi: OMG!!! :D Huh huh!! En keksi edes mitään muuta kommenttia! Voimia! :D Itsekin olen kaksonen joten voin sanoa että se on parasta maailmassa. Ja sisarukset noin ylipäänsä, varsinkin näin aikuisena. Lapsena ei tainnut olla pelkkää onnea ja iloa elää siskojen kanssa...

      Poista
  9. Kuusi vuotta on loistava ikäero! Varsinkin jos pukkaa pari palleroa siihen väliinkin... hupshupshupshelp!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe. Siinähän on jo ihan mukiinmenevä pesisjoukkue!

      Poista
  10. Hassua kun mun mielestä taas kuopus on enemmän sun näköinen. Sun silmät! Mutta juu, jos meille joskus toinen ipana tulee, niin ei kyllä tuu vielä moneen vuoteen - ainakaan suunnitelmallisesti. Välttelen härdelliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin sillä on muon LUONTO. Ei pysy yhtään paikallaan, menee leuka nykien paikasta toiseen ja saa karseet raivarit jos ruokaa ei saa kerralla tarpeeksi ja tarpeeksi nopeasti. Hehee...

      Poista
  11. Mulla on kokemusta sekä pienemmästä että isommasta ikäerosta. Kahdella ekalla on ikäeroa vähän reilu kaksi vuotta ja kolmas syntyi isosiskojen ollessa 5 ja 7 vuotta. Kyllähän se elämä oli välillä aika rankkaa vauvan ja parivuotiaan kanssa, mutta en mä sitä aikaa mitenkään kauhulla muistele. Se oli yksi vaihe elämässä ja loppujen lopuksi se ei kestänyt edes kovin kauan. Nyt tietysti kun pienimmällä lapsella onkin kaksi isoa siskoa, niin kyllähän tässä itse tavallaan helpommalla pääsee, kun on pari viihdyttäjää ja avustajaa messissä. Tietysti sitä pyykkiä, siivoamista ja ruuan laittoa on kyllä sen verran että ei tässä nyt laakereilla lepäämään pääse.

    Ja turvaverkostojen apua ei todellakaan pidä vähätellä. Onnekkaita ovat ne, joilla on avuliaat isovanhemmat. Meillä näin ei ole ja koenkin että lapsenlapsista kiinnostuneiden isovanhempien puute on ollut paljon pahempaa kuin se lyhyt vaihe jolloin jaloissa pyöri vauva ja taapero.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Elämässä on se ihana asia, että asiat muuttuu koko ajan.
      Ja turvaverkot! Olen nimittäin ajatellut näin jälkeenpäin, että ilman anoppia ja hänen omistautumistaan lastenlasten hoitoon mä en ikipäivänä olisi lähtenyt harkitsemaan toista lasta.

      Poista
  12. Tässäkin on varmasti se, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle. Meillä on lapsilla 2 v 4 kk ikäero ja se on ollut mielestäni juuri se sopivin :)

    Rose

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No aivan varmasti! Olemme kaikki erilaisia. Ja ymmärrettävästi se oma valinta usein tuntuu itsestä parhaalta, koska sen kanssa saa / joutuu elää.

      Poista
  13. Sanoit, että esikoinen on kiltti ja huomaavainen - aivan kuin isänsä. Onko miehesi liian kiltti ja toisten pelinappula? Jos ei, niin älä ole huolissasi esikoisestakaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ala-asteella se joutui itsekin vähän kiusatuksi, koska piti niin paljon toisten puolia ja tarttui asioihin, jotka koki epäoikeudenmukaiseksi. Musta se on hieno piirre ja tietysti hänestäkin, mutta se ala-aste olisi voinut olla itselle vähän helpompi, jos olisi mennyt vähän välinpitämättömällä vaihteella. Vaan onneksi ei mennyt, koska onhan se nyt hienoa kun voi oikeasti olla noin esimerkillinen ihminen (ja sanon tän nyt ihan ilman mitään ironiaa tai sädekehän kiillotusta).

      Poista
  14. Kiitos tästä! Mullakin on välillä (usein) todella lyhyt ja kireä pinna, eikä asiaa auta yhtään se, että 6-v esikoinen on varustettu samanlaisella temperamentilla. Ollapa siinä muumimammana kun toinen kiireaamuna raivoaa ettei sukkien raidat ole suorassa, ja itseäkin ottaa pattin. Pikkusisko taas on kiltti ja kärsivällinen kuten isänsä ja odottelee, että mun ja esikoisen riita loppuu. ;) Mut on kyllä ollut todella opettavaista (ja hermoja raastavaa) nämä kuusi vuotta!

    Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on siis ihan sama, paitsi että kuopus on se mä ja esikoinen on kuin isänsä. Huikeeta!

      Poista
  15. Loistavaa, tämä keskustelu on ollut parasta pitkään aikaan - monta eri näkökulmaa monella eri tontilla ja paljon kommentteja! Kiitos siis tästäkin hyvästä tekstistä ja lohdutuksesta, mä kun joskus vähän kipuilen sitä että jos joskus vielä se Kolmonen niin tuleeko sille jo ihan holtiton ikäero...siis ei sillä että olisi kolmosta suunnitelmissa. Kolme päivää peräkkäin unohdetut minipillerit on ihan eri asia :D

    Mä muuten uskoin tohon pienen ikäeron leikkikaverimyyttiin! Hyvä kuulla ettei niin ole!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon niin samaa mieltä! Olisin varmaan seonnut sotkuihini jo niin lukemattoman monta kertaa ellei olisi näitä blogeja ja niiden ympärille kutoutuneita yhteisöjä. I love it!

      Poista
  16. Itsellä ja puolisoa ikäeroa omiin ainoisiin sisareni se kuusi vuotta. Ei ole huonoja muistoja ja nyt aikuisenakin ollaan todella läheisiä. Toista lasta ei olla vielä jaksettu tähän mennessä ajatella, joten nyt näyttää hyvin mahdolliselta se samainen kuuden vuoden ikäero. Esikoinen täyttää syksyllä viisi. Tuntuu häiritsevän muita enemmän kuin meitä. T. Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on nuorimpaan siskooni 6 v ikäero ja me tunnutaan musta ihan samanikäisiltä - tai se jopa hieman kypsemmältä kuin mä.

      Poista
  17. En voisi olla kanssasi samempaa mieltä, itselläni on eka lapsi 5v. ja toinen 5kk. Toisen lapsen saaminen aiemmin olisi ollut liian aikaisin mulle. Nyt isoveli pystyy auttamaan ja hetken huolehtimaankin pikkuveljestä. Kivasti voi itse käydä vessassa tai meikata tai sen sellaista päivittäistä askaretta hoitaa. Kirjoituksesi oli muuten niin hauska että naurahtelin yksikseni täällä kahvilassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Toi huoltoapu on niin tärkeää ja ihanaa. Voin hakea pyykit, heittää roskat tai vaikka laittaa ruoan sillä välin kun esikoinen esittää ihailevasti tuijottavalle pikkusiskolleen tanssi- ja lauluesityksiä.

      Poista
    2. Joo! Juurikin niin! Jännä muuten miten tanssiesitykset uppoavat vauvalle =D Isoveljen ja ihan äidinkin!

      Poista
  18. Me saatiin kolme lasta neljässä vuodessa. En kiellä etteikö tiukkaa olisi ollut hetkittäin (varsinkin kun siinä välissä rakennettiin yksi omakotitalokin), mutta mun mies sanoi fiksusti: "Nyt meillä on vähän rankempi jakso, mutta ei sitä aina tarvii elämässä niin helppoa olla. Kyllä me selvitään ja kohta helpottaa". Tämä antoi mulle voimaa kun toistelin sitä joskus itselleni...
    Ja ihan käytännön neuvona omasta kokemuksesta; jos vaan mahdollista, niin laittakaa vanhempia lapsia osittain päivähoitoon. Se helpottaa ihan mielettömästi, lyhyetkin hoitopäivät ja muutama päivä viikossa. Omasta lähipiiristä kaikin tavoin väsyneimpiä ovat olleet ne äidit, joilla lapset pienellä ikäerolla ja kaikki kotona koko ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin samaa mieltä tuosta päivähoidosta: meillä siis esikoinen ollut koko ajan samanmittaista päivää päiväkodissa kuopuksen synnyttyä. Eihän siitä tulis _mitään_ että ne olisivat molemmat täällä. Kuusivuotias kuitenkin jo haluaa tehdä vähän muutakin kuin hengailla vauvan ja vanhemman/isoäidin kanssa rattaiden vieressä.

      Poista
    2. Tuosta päivähoidosta: pienenä shokkina tuli tieto, että yksityisessä päiväkodissa oleva lapsemme "pääsee" pitkälle kesälomalle, sillä jos toinen vanhempi on kotona ei palveluseteliä myönnetä kesä-elokuulle. 4-vuotias 3 kk putkeen kotona - ei hyvä lapselle eikä kyllä äidillekään! Kävi mielessä onko tämä laillistakaan asettaa lapsia näin eriarvoiseen asemaan. En ole ainakaan kuullut että kunnan päiväkodeissa olisi sama käytäntö.

      Poista
    3. Meillä esikoinen oli 2,5-v., kun kuopus syntyi. Oli kk ajan päiväkodissa, mutta kesän jälkeen ryhmään tuli hirveästi vain vuoden ikäisiä lapsia. Leikkiseuraa ei juuri ollut ja hoitajien aika meni vauvojen kanssa. Isojen ryhmään vähän puhuva kaksivuotias olisi ollut ihan liian pieni. Hän jäi kotiin, enkä ole katunut. Kyllä mulla pää räjähtää joka päivä, mutta nyt tuosta 3-vuotiaasta on jo apuakin. Mä en ole sinänsä yhtään vauvaihminen, että musta vauvan kanssa on ihan supertylsää. 3-4 tuntia pelkkää pallon vierittelyä on mulle liikaa. Joten onneksi on isosisko, jonka juttuja pienempi innolla seuraa. Toki on ihan perseestä, ettei isompi nuku päiväunia enkä saa ikinä hengähtää, mut mut, kai se tästä helpottaa.

      Poista
  19. Me haluttiin pieni ikäero, mutta jos toinen lapsi vielä joskus saadaan, niin ikäeroa tulee vähintään neljä vuotta. Sanoisin itse, että jos yhtään haluaa useamman kuin yhden lapsen, niin kannattaa yrittää mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, eikä miettiä liikaa, että mikä ikäero toimii parhaiten. :) On varmasti hyvin perhekohtaista tietty, mikä ikäero on sopiva. Me ei sitä voitu "valita", toisaalta kyllä huomaa tuon tällä hetkellä ainokaisen kasvaessa, että helpompaa se varmasti on, kun ei ole kahta samaan aikaan vaipoissa jne. Mutta tän nyt ei ollut tarkoitus olla mikään säälipisteiden keräys, vaan siis oma näkökulma asiaan. :)

    Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä näkökulmasta! Ja siis sehän on ihan totta, että ei niitä lapsia voi tehdä/saada/hankkia juuri silloin kun itselle sopii. Ei se aina niin helposti kuitenkaan aina tule ja monta mutkaa ja kuoppaa voi tulla matkan varrelle.

      Poista
  20. Mulla on ensimmäinen tulossa, ja olen 38v. Eli jos halutaan toinen, niin pitäisi kai ryhtyä hommiin melkein saman tien, vaikka tämä eka alkoikin helposti. Tuntuu vaan jo etukäteen siltä, etten jaksa enkä halua enkä pystyisi olemaan hyvä äiti kahdelle pienelle. Jos olisi varaa odotella se 4-5 vuotta niin olisi eri juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun miehen äiti oli yli 40 ekan syntyessä ja niitä tuli sitten kolme ihan peräkkäin. Oli kuulemma tosi helppoa eikä kukaan lapsista valvottanut yhtään. Vähän tuumin että onkohan aika kullannut muistoja, mutta ei kuulemma ollut, vannotti anoppi :D

      Poista
  21. Mukava keskustelu. Meillä on kolme lasta neljässä vuodessa, koska toivottuina saivat tulla kun tulivat ja nuorina päätimme jaksaa. Kyllä matkan varrella on ollut niin iloa kuin hammastenkiristystäkin, mutta nyt kaikki asuvat aikuisina omillaan ja meillä on viisikymppiset vasta tulevaisuutta. Eipä elämää etukäteen voi tietää ja liika taktikointi voi olla pahasta. Asioilla on tapana järjestyä ja ihmeesti sitä arjessa joustaa, vaikka onkin inhimillinen myös heikkoine hetkineen.

    VastaaPoista
  22. Ihanaa! Ja kyllä se niin on, että kun tilanne on päällä, sitten joustetaan. Tuossa aikaisin aloittamiessa on muuten monia hyviä puolia, nuorena jaksaa valvoa enemmän kuin vanhempana ja lasten kasvaessa itse ei ole vielä ihan ikäloppu :D Ongelma on (tai no, ainakin mulla) se, että sopiva kumppani löytyi vasta ollessani itse kolmenkympin korvilla.

    VastaaPoista
  23. Kirjoituksen toiseen tärkeään teemaan eli temperamenttiin liittyen, eli sekin vaikuttaa ihan hitosti siihen onko ikäero hyvä vai huono millaisia ne lapset on. Meillä molemmat on helppoja temperamentteja, mutta jos kuopus olisi ollut vaikee vauva olis ikäero 2,5v tuntunut liian lyhyeltä. Luen juurikin Liisa Keltinkangs-Järvisen kirjaa Temperamentti ja suosittelen lämpimästi kaikille. Mun lyhyt pinna ei kahta vaippaikäistä olisi kestänyt. Mutta kuten sanottua, kovin tarkka suunnittelu lisääntymisen suhteen on hankalaa. Esikoista odoteltiin jonkun aikaa, mutta kuopus sai alkunsa noin heti ekalla niin ikäero on lyhyin mahdollinen haluttu

    VastaaPoista
  24. Mä luulen myös, että temperamentit on todella oleellisia asioita miten homma pyörii tai ei pyöri. Onneksi ei edes yritetty toista lasta heti perään, ekan ollessa vielä lähes vauva, koska esikoinen osoittautui todella haastavaksi luonteeksi uhmaiässä, ja sitä uhmaa kesti kauan. Silloin muistan ajatelleeni että järki ja henki lähtisi jos olisi uhmiksen kanssa vielä vauvakin niinkuin monilla jo oli! Toinen lapsi tuli kun esikoinen oli 5, ja silloin tilanne oli jo ihan ok. Kolmas lapsi taas syntyi reilu pari vuotta siitä ja sekin sujui ihan hyvin koska keskimmäinen lapsi oli niin kovin paljon tasaisempi luonteeltaan kuin ensimmäinen.

    VastaaPoista
  25. Mä en kyllä allekirjoita noita väitteitä pienistä ikäeroista ollenkaan :-)

    Meillä tuli 4 lasta 4,5 vuodessa ja viides haaveissa ensivuodelle :-)Näinkin siis voi käydä :-D

    Päivääkään en vaihtaisi pois ja hyvin selvitään vaikka lapset kotona. Leikkikaveri-ajatuksella emme näitä halunneet (vaikka kivasti leikkivätkin kyllä yhdessä), haaveena oli vain että sisaruksia tulisi. Kätevästi tullut aika peräkkäin koska iso perhe oli haaveissa alusta asti, 5-6 lasta ja kyllä joskus haluaisin töihinkin palata. Ja ehkäisy on ollut käytössä kaikissa väleissä :-D

    Mutta itselleni oli tärkeää että isommatkin lapset saavat olla pitkään kotona ja sisarussuhteet vahvistuu <3 Ja samalla saan vähän haastetta tähän kotiäitinä olemiseen joka on välillä, jopa mulla, pikkuisen tylsääkin :-) Ja koen lasten huomioimisen helpommaksi kun voidaan tehdä samojakin juttuja kaikki yhdessä.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?