Olin kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että äitiys tai vanhemmuus ei tee ihmistä onnelliseksi. Kolme ja puoli vuotta napanuoran katkaisun...

Vähän äitiydestä ja onnesta

29.9.13 Satu Kommentteja: 35

Olin kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että äitiys tai vanhemmuus ei tee ihmistä onnelliseksi. Kolme ja puoli vuotta napanuoran katkaisun jälkeen huomaan olevani edelleen samaa mieltä. Se, että minulla on lapsi, ei ole tehnyt minusta järin paljon aikaisempaa onnellisempaa tyyppiä. Itse asiassa se ensimmäinen vuosihan oli - anteeksi nyt kun sanon tämän - aika hemmetin kaamea. Siis ei lapsi, vaan se elämäntilanne: yöheräily-vaipanvaihto-ruokinta-röyhtäytys-vaipanvaihto-rintasuojus-linjasto pyki ja pahasti. Ensimmäisen vuoden aikana olin onnellisimmillani silloin, kun vauva oli hiljaa ja nukkui.

Aihepiiriin löyhästi liittyen: alkulehmä ja maailman eka tyyppi Ymir.
Näitä asioita mietin tänään, kun vietimme ihanan laiskaa sunnuntaiaamua kotona. Lapsi istui sohvalla ja katseli iPadilta piirrettyjä. Röhnötin itse samalla sohvalla lukien uutta Parnassoa kahvikuppi kädessä. Mies duunasi pöydän ääressä kynällä ja ruutupaperilla jonkun uuden maastopyöräreitin suunnitelmaa, jonka se kävi myöhemmin päivällä testaamassa maastossa. Olimme näissä asemissa KAKSI TUNTIA. Siis kaksi kokonaista tuntia ja kaikki viihtyivät oman tekemisensä parissa - itsenäisesti mutta silti yhdessä. Voi luoja, minulla oli näitä hetkiä ikävä silloin 3,5 vuotta sitten!

Viikonloppujuttuja.
En tiedä, onko blogini lukioista moni ollut mukana alusta asti, mutta ne jotka ovat, muistavat, että blogin alku oli aika angstinen. Mutta niin oli kirjoittajakin. Olin nimittäin ollut koko aikuisikäni melko varma siitä, että olen vela. Siis vapaaehtoisesti lapseton. Ei onneen mielestäni tarvittu lapsia - kiksit ja hyvän olon saisi kyllä muualtakin. Muut näyttivät lisääntyvän ympärilläni sen verran ansiokkaasti, että en onnistunut ottamaan mielipiteestäni edes minkään mittapuun mukaisia yhteiskunnallisia paineita. Kun joku lisääntyy, mä voin sillä välin vapaaehtoisesti käydä töissä ja maksaa veroja.

Kolmen vuoden aikana tapahtunutta: 50 cents ja otsarypyt.
Siksi olikin nieleskelyn paikka, kun huomasin olevani paksuna: pulla oli ollut uunissa asian tajuttuani jo hyvän aikaa. Mietin moneen otteeseen, että miksi joku sellainen, joka ihan oikeasti on jo pitkään halunnut ja yrittänyt saada lasta, ei voi tulla raskaaksi. Miksi mun, joka ei edes yhtään halua tätä, täytyy. Raskaudenkeskeytys kävi mielessä sekunnin murto-osan, mutta hylkäsin ajatuksen ennen kuin ehdin vakavissani edes miettiä sitä: olin lähes kolmekymppinen, minulla oli (on) hyvä puoliso, onnellinen elämä, olin terve ja niin edelleen. Puitteista huolimatta olin silti paniikkinappula pohjassa: en pysty, en osaa, en halua ja mikä hemmetti on lypsykone?!?

Pyysin sitä poseeraamaan samassa kuvassa äidin ja isän kanssa.
Epävarmuuden sävyttävä sekoilu on kolmen vuoden aikana hävinnyt (tai sitten siihen ei ole ollut aikaa, onhan sekin mahdollista, tirsk), eikä tuo pätkäkään ole enää kovin pätkä. Sillä on omia päiväkotikavereita, joita se moikkailee kaupungilla. Sillä on mielipiteitä ja se kertoo niistä. Vaikka kolmevuotiasta täytyy jo kasvattaa (kun vauvan kanssa riitti, että sen pitää ruoassa ja vaipoissa), on elo metrisen kanssa huomattavasti iisimpiää kuin puolimetrisen kanssa.

Onnellisesta velasta on tullut onnellinen veyhla. Onnellisesti vapaaehtoinen yhden lapsen äiti.

35 kommenttia:

  1. Lapseni on vasta 2 vee, mutta enpä voisi olla enemmän samaa mieltä tämän kirjoituksen yleisen tunnelman kanssa. Mahtava postaus!

    VastaaPoista
  2. Meillä lapsi on 1,5-vuotias taapero, mutta pilkahduksia tuollaisesta itsekseen yhdessä viihtymisestä alkaa jo näkyä. Vauvavuosi oli kyllä aika kuormittava, varsinkin aluksi refluksin kanssa tapellessa. Nyt jonkinlainen tasapaino oman itsen ja äidin roolin välille alkaa löytyä ja huh, että se tuntuu mukavalta. Olen aina halunnut lapsen/lapsia eli sinällään lähtötilanne on eri, mutta silt "väärään aikaan" tulostaan ilmoittaneen lapsen vanhemmaksi ryhtyminen on ollut melkoinen mylläkkä. Suvantovaiheesta ei voi kuin kiittää.

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2013/09/24/milta-tuntuu-olla-aiti-juuri-nyt/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olo, kun tajusi ekan kerran, että lapsi tosiaan viihtyy välillä itsekseenkin tai tekemällä jotain, jossa mä en ole 100 % läsnä, oli aika huojentava. :)

      Poista
  3. Välillä olen suorastaan kateellinen (sillein hyvästi :D) sun elämälle ja jopa tuon lapsen kohdalla tän kaltaiset kirjoitukset saa minussakin sellasen hetken kestävän ihan pienen empimisen; "oliskohan sittenkin pitänyt".

    Osaat myös kirjottaa tällasesta asiasta ilman että siitä tulee mitään vaaleenpunasta hehkutusta, minkä vuoksi olen tän sun blogin lukenut läpi ja sitä edelleen seuraan.

    Paljon onnellisia hetkiä tulevaisuuteenkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana viesti, kiitos!!
      Meiltä muuten kysellään aika säännöllisesti Sen Toisen Lapsen hankintaa. Ja vaikka tän ekan kanssa on mennyt paremmin kuin aluksi epäilin, en silti pysty vakavissani kuvittelemaan tilannetta, jossa kovasti haluaisin yrittää toista lasta. Jotenkin just nyt on hyvä, enkä haluaisi venettä keikuttaa :)

      Mutta toisaalta, vaikka just nyt on hyvä, niin voihan se vene keikkua muustakin syystä. Elämästä koskaan tiedä, loppujen lopuksi.

      Poista
  4. Monesti pitäisikin kai muistaa, että ne lapset asuvat kotikotona keskimäärin jotain 20 vuotta ja se vauva-aika on kieltämättä varsin lyhyt ajanjakso siinä mittakaavassa. Ei se silti siltä tosiaan aina tunnu.

    Mun(kin) mielestä on ollut ihan superihanaa kun noista vauvoista on kasvanut omia persooniaan. Välillä sitä oikein ihmettelee, että miten äärettömän hyviä tyyppejä ne on. Ihan parasta seuraa parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei se lyhyeltä tosiaan tuntunut silloin ekan vuoden aikana. Mutta jo nyt kun tässä kolmen ja puolen vuoden kohdalla kun katsoo taaksepäin, niin vauva-aika näyttäytyy lyhyeltä. (Onneksi.)

      Poista
  5. Samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa: kirjoitustyylisi on kertakaikkiaan "uppoava"!
    Susanna

    VastaaPoista
  6. Viisaita pohdintoja. Tunnistan tuon, että kolmevuotiaan kanssa on jo helpompaa. Sen kanssa voi tosiaan jo keskustella asioista ja sillä alkaa olla jo aika mielenkiintoisia pohdintojakin. Meillä rapsahti mittariin justiinsa neljä ja ne pohdinnat tuntuvat sen myötä vaan lisääntyvän.

    Korpikissa

    VastaaPoista
  7. Voisiko olla niin, että jos pääsee tuohon vaiheeseen ja sen yli, niin onnistuu jäämään veyhlaksi, kun ei enää tosiaan halua keikuttaa hyvin kelluvaa venettä? Mulla iski vähän ennen esikoisen kolmivuotissynttäreitä kamala vauvakuume, eli vasta kun seesteiseen vaiheeseen oltiin pääsemässä - tosin kaksoset oli siihen aika hyvä lääke, mä luulen, että neljättä ei tosiaan ole tulossa vaikka nuo nuorimmaisetkin on nyt jo sen maagiset kolme vee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että meille on vahvasti käymässä just näin; että ei tee mieli keikuttaa venettä. Vaikka pikkusiskot ja -veljet on tietty (useimmiten) tosi mukavia. Mutta just nyt näin on hyvä, en taida uskaltaa ottaa riskiä.

      Poista
  8. Ihan samat fiilikset, siksi toinen lapsi oli hyvä laittaa alulle ensimmäisen ollessa n. 1,5 vuotias koska muuten en olisi tähän ryhtynyt. Ihanaa, että niin moni muukin kokee sen ensimmäisen vuoden olevan sieltä ja syvältä. Mummoni, joka on 86-vuotias ja 5 lapsen äiti lohdutti mua sanomalla, etteivät kaikki äidit suinkaan ole "vauvojen"-äitejä vaan nauttivat enemmän lapsistaan sitten isompina, jotka osaavat jo touhuta ja kommunikoida.

    VastaaPoista
  9. Voi kyllä, samaistun niin täysillä noihin mietteisiisi!

    Juuri viikonloppuna pohdin samaa, kun maattiin koko perhe (minä, mies ja 3,5v poika) lauantai-iltana sohvan pohjalla! Poika katseli piirrettyjä iPadista, mä luin kirjaa ja mies katseli tölsöä. Välillä höpistiin, pusuteltiin, naurettiin, syötiin lauantaiherkkuja jne.. ja ai että oli mahtavaa! Mä olen niin odottanut näitä hetkiä, kun tuo lapsonen on jo ton ikänen, että ensinnäkkin vaikka se on kotona, niin silti pystyy jo jotain omia juttuja tekemään ja toisekseen, se on ihan hulvattoman hauskaa seuraa. Sen kanssa on mukava tehdä asioita ja mennä joka paikkaan.

    Tää on kyllä ehdottomasti paras vaihe tähän mennessä :D

    Tosin mulla alkaa heräilemään jokin pienimuotoinen vauvakuume (jota en neverever olisi uskonut tulevan..), johon mieskin totesi, että meidän paratiisissa on tällä hetkellä asiat niiiin hyvin, et kuin mä ehdoin tahdoin haluan laittaa koko pakan uusiksi :D niinpä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta toi vanhempi lapsihanon sitten jo ihan kelpo lapsenhoitoiässä; nelivuotias pystyy jo ihan hyvin jeesaan pikkujutuissa kuten vaippojen hakemisessa ja tuttipullon pitämisessä, eiks vaan ;)

      Poista
  10. Ihanaa veyhla, tilastoharvinaisuus Suomen maassa ;) T. Onnellisesti yhden 2,5-vuotiaan äiti, nytkin on jo helppoa, mitä vuoden päästä! Ah onni ja "vapaus"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ja varsinkin Islannissa. En taida tuntea yhtäkään islantilaista, joilla olisi vapaasta tahdosta vain yksi lapsi...

      Poista
  11. Satu, sä oot mun idoli. En ole ollut mukana blogin alusta asti, taisin sattua tänne ensimmäisen kerran joskus reilu pari vuotta sitten. Muutamassa illassa olin kuitenkin lukenut kaikki tekstit läpi. Ja olenpa saattanut joskus jonkun viestinkin jättää. Olen koko elämäni uskonut olevani vela (tähän asti). Olen kuitenkin monesti "toivonut", että minullekin olisi sattunut vahinko, sillä olen tiedostanut, että joku osa minusta voisi joskus myöhemmin katua asiaa. Kun sitä vahinkoa ei sitten ole osunut kohdalle, niin piti alkaa yrittää oikeasti. Miehen vauvakuumeesta syttyi siis pikkuhiljaa mun lapsikuume (vauvaa en halua(isi)). Sinä olet elävä esimerkki siitä, että vauvavuodesta voi selvitä hengissä ja elämisestä lapsen kanssa oikeasti nauttia. Toivottavasti niin käy minullekin, jos siihen tilanteeseen joskus päästään. Ilmiannan itseni sitten, jos meillä tärppää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi kiitos, olipa ihana viesti! Meillä on ollut sitten aika samanlaiset fiilingit tästä lisääntymisasiasta. Mäkään en varmaksi tiedä, oisko halu lapsen yrittämiseen tullut, jos en ois tullut vahingossa raskaaksi. Tsemppiä teille, ja muista tulla ilmiantamaan, jos pulla alkaa kypsyä uunissa ;)

      Poista
  12. "Se, että minulla on lapsi, ei ole tehnyt minusta järin paljon aikaisempaa onnellisempaa tyyppiä."

    Kiitos tuosta. Velana on koko ajan enemmän niiden mielipiteiden ja lausuntojen kohteena, joiden sisältö on pääpiirteissään, että en vielä voi ymmärtää miten onnellinen ihminen voi olla, sen ymmärtää vasta kun ihmisellä on oma lapsi. Ei mikään ihme, että [äitiysikäisistä ja vanhemmista] lapsettomista naisista on olemassa stereotyyppi "kärttyinen vanhapiika". Kärtyttää nimittäin ihan helevetisti välillä kun toiset ei ymmärrä, että elän täydellistä ja täydellisen onnellista elämää siten kuin sen itse olen rakentanut. Ei ole vielä tähän mennessä moni äitiyden myötä "totuuden löytänyt" ystävä osannut nähdä, että muitakin totuuksia voi olla - eikä se silti ole pätkääkään pois niistä lapsi-ihmisten omista onnellisuuksista ja niiden täydellisyyksistä.

    Tätä blogia on tosi kiva lukea juuri siksi, että et dissaa aiempia ajatuksiasi perheellisyydestä nyt, kun sinulla on erilaisia ajatuksia. (Ja muutenkin kirjoitat hauskasti. :-) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Argh, mä niin en kestä tuota "vasta sitten tiedät, mitä onni on kun sulla on lapsia" -vuodatusta. Höpöhöpöä, jos minulta kysytään. Ihmiset tulee onnelliseksi erilaisista asioista. Eikä omaa onnellisuuttaan voi minusta lapsen (tai jonkun muun ihmisen) harteille laittaa; siis kääntäen: jos on lapsia ja onneton elämässään, ei se ole niiden lapsien syy.

      Kiitos sulle kommentistasi, ja kivaa että olet täällä :)

      Poista
  13. Nyt munkin tavoitteena on olla veyhla! Ihan vielä en ole siinä, vaikka onnellinen yhden lapsen äiti olenkin. Järki sanoo, että ei missään nimessä enää toista lasta, mutta jossain sisällä kaihertaa kysymys, josko sittenkin. Tämä ensimmäinen on ollut helppo lapsi, mutta äiti on ollut sen verran sekaisin hormoneista ja ties mistä, että ei kiitos samaa enää uudestaan. Ja lasta todella halusin; en vain tiennyt, että synnytyksen jälkeen mieli ei pysy mukana kaikessa.

    No mutta, pointtini tässä sekavassa selostuksessa taitaa olla se, että on ihanaa lukea muidenkin ajatuksia siitä, että on ihan ok olla yhden lapsen äiti. Meiltäkin odotetaan kovasti sitä toista, jota ei ehkä koskaan tule. Olen itse melkein hyväksynyt asian, mutta pientä prosessointia tämä vielä vaatii. Meidän muksu on vasta 1,5-vuotias, mutta vauva-aikaan nähden elämä on jo nyt helpompaa. Melkein nousee ihokarvat pystyyn ajatuksesta, että pitäisi elää ne synnytyksenjälkeiset kuukaudet uudelleen. Ja vielä kahden kanssa! Ou nou.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieti tuota samaa välillä: että pitäiskö ja pitäiskö. Että ois jännä nähdä, miten pätkä diggaisi siskosta tai veljestä. Uteliaisuus ei ole kuitenkaan riittävä peruste toisen yrittämiselle. Joten hengaillaan nyt kolmisin ainakin joku epämääräinen aika :D

      Poista
  14. Itsekin pysähdyn juuri noihin hetkiin, kun lapset (3 ja 6- vuotiaat) leikkivät pitkät pätkät keskenään. Miten ihan yhtä-äkkiä ne ovatkin noin itsenäisiä! Juuri äsken kuusivuotias tyhjensi itse astianpesukoneen, kun äiti parantelee Islannin tuliaisena tullutta flunssaa. Hämmentävä hetki :D Täällä siis sama Krista, joka kävi moikkaamassa sua kaupalla lauantaina :) Oli kyllä huikea reissu, käytiin jäätiköllä ja perinteisellä kultaisen kolmion kierroksella! Tää oli tälläinen yhdistetty duuni/huvimatka, joten tunnit meinasi loppua kesken (vaikka niitä ei hukattu ainakaan nukkumiseen, 3 yön unisaldo 10 tuntia :D ). Mutta mukava oli tavata pikaisesti livenä, kiitos vielä loistavasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moro!! Kivaa että kävit kaupalla, oli hauskaa tavata. Harmi ettei ehditty jubailla enempää; lauantait on aina (onneksi) niin kiireisiä kauppapäiviä.... Toivottavasti teillä oli kiva reissu!

      Poista
    2. Meillä oli kyllä mieletön reissu ja Islanti yllätti erittäin positiivisesti :) Kiva, että islantilaisetkin arvostavat suomalaista designia ja huippua, että teidän kauppa tarjoaa sitä ihan livenä! Mukavaa syksyn jatkoa teille!

      Poista
  15. Niinpä! Ja tuhannet kiitokset vertaistuesta, olin nimittäin itsekin aika angstissa siinä vaiheessa kun löysin blogisi. Meidän napero putkahti maailmaan pari kuukautta myöhemmin, ja on myös tosi hauska tyyppi. Aika kivaa että aika kuluu!

    Tosin tänään just erehdin ihastelemaan kanssaäidille sitä, että kuopus kasvaa ja on kohta yksi vee. "Ai miksi se on kivaa, onko teillä ollut jotenkin vaikeaa?" No selitäpä sitä sitten. Musta ihmiset on kivempia kuin vauvat.

    VastaaPoista
  16. Jäin lukijaksi kun odotin itse esikoistani ja luin sun kirjoituksen paksun pulun potkaisemisesta. Se on jäänyt edelleen sellaiseksi kirjoitukseksi jonka aina välillä kaivan esiin kun joku tuttavapiirissä kokee sen tyyppisiä fiiliksiä raskaudessaan (tai kun itse odotin kuopustamme ja vanne pään ympärillä alkoi kiristyä). Samaistuin ihan täysillä ja samaistun yhä edelleen kohtuullisen usein. :) Kiitos Satu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, se pulujuttu. Soveltuu edelleen käytettäväksi muissakin tiukoissa paikoissa esim. työpalavereissa ;)

      Poista
  17. Minun pitää nyt vähän puolustaa ihmistä ja lasta. Ajattelisin näin, että emme kukaan ole tyhjiä saarekkeita, joihin muilla ihmisillä ei olisi mitään vaikutusta. Hyvään tai huonoon suuntaan. Joku sanoo, että hänellä on ihana puoliso ja luulisi, että se lisää ihmisen onnellisuutta. Miksi hän muuten olisi tuon ihmisen kanssa, jos siitä ei seuraisi jotain hyviä, onnellisia asioita? Samoin on lasten kanssa. Miksei lapsi voisi tuoda ihmiseen onnellisuutta, kun sitä tuovat niin monet muutkin asiat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsi on ihminen :)

      Tottakai ihmisillä on vaikutuksia toisiimme - onnellisempi hyvän puolison kanssa kuin huonon puolison kanssa, tottakai. Mä näkisin tän siten, että ei kukaan ulkopuolinen meihin sitä onnellisuutta yksinään pysty tuomaan, se tulee myös oman pään sisältä.

      Ja tottakai lapset voi tuoda onnellisuutta elämään - tuo omakin lapsi onnea omaan elämään. Mutta en ole merkittävästi onnellisempi nyt kuin olin ennen lasta. Olen ja tunnen ihan samalla tavalla :)

      Olemme niin heterogeenistä porukkaa, että on mahdoton keksiä yhtä asiaa, joka tuo kaikille yhtä paljon onnen tunteita.

      Poista
    2. Joo, ajattelin korostaa tuota lapsen ihmisyyttä (ja arvoa) :) Kyllä, onni tulee myös oman pään sisältä, eikä lasta voi todellakaan syyttää (kuten totesitkin) jos aikuinen on onneton.

      Poista

Mitä tuumaat?