Vähän äitiydestä ja onnesta

Olin kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että äitiys tai vanhemmuus ei tee ihmistä onnelliseksi. Kolme ja puoli vuotta napanuoran katkaisun jälkeen huomaan olevani edelleen samaa mieltä. Se, että minulla on lapsi, ei ole tehnyt minusta järin paljon aikaisempaa onnellisempaa tyyppiä. Itse asiassa se ensimmäinen vuosihan oli - anteeksi nyt kun sanon tämän - aika hemmetin kaamea. Siis ei lapsi, vaan se elämäntilanne: yöheräily-vaipanvaihto-ruokinta-röyhtäytys-vaipanvaihto-rintasuojus-linjasto pyki ja pahasti. Ensimmäisen vuoden aikana olin onnellisimmillani silloin, kun vauva oli hiljaa ja nukkui.

Aihepiiriin löyhästi liittyen: alkulehmä ja maailman eka tyyppi Ymir.
Näitä asioita mietin tänään, kun vietimme ihanan laiskaa sunnuntaiaamua kotona. Lapsi istui sohvalla ja katseli iPadilta piirrettyjä. Röhnötin itse samalla sohvalla lukien uutta Parnassoa kahvikuppi kädessä. Mies duunasi pöydän ääressä kynällä ja ruutupaperilla jonkun uuden maastopyöräreitin suunnitelmaa, jonka se kävi myöhemmin päivällä testaamassa maastossa. Olimme näissä asemissa KAKSI TUNTIA. Siis kaksi kokonaista tuntia ja kaikki viihtyivät oman tekemisensä parissa - itsenäisesti mutta silti yhdessä. Voi luoja, minulla oli näitä hetkiä ikävä silloin 3,5 vuotta sitten!

Viikonloppujuttuja.
En tiedä, onko blogini lukioista moni ollut mukana alusta asti, mutta ne jotka ovat, muistavat, että blogin alku oli aika angstinen. Mutta niin oli kirjoittajakin. Olin nimittäin ollut koko aikuisikäni melko varma siitä, että olen vela. Siis vapaaehtoisesti lapseton. Ei onneen mielestäni tarvittu lapsia - kiksit ja hyvän olon saisi kyllä muualtakin. Muut näyttivät lisääntyvän ympärilläni sen verran ansiokkaasti, että en onnistunut ottamaan mielipiteestäni edes minkään mittapuun mukaisia yhteiskunnallisia paineita. Kun joku lisääntyy, mä voin sillä välin vapaaehtoisesti käydä töissä ja maksaa veroja.

Kolmen vuoden aikana tapahtunutta: 50 cents ja otsarypyt.
Siksi olikin nieleskelyn paikka, kun huomasin olevani paksuna: pulla oli ollut uunissa asian tajuttuani jo hyvän aikaa. Mietin moneen otteeseen, että miksi joku sellainen, joka ihan oikeasti on jo pitkään halunnut ja yrittänyt saada lasta, ei voi tulla raskaaksi. Miksi mun, joka ei edes yhtään halua tätä, täytyy. Raskaudenkeskeytys kävi mielessä sekunnin murto-osan, mutta hylkäsin ajatuksen ennen kuin ehdin vakavissani edes miettiä sitä: olin lähes kolmekymppinen, minulla oli (on) hyvä puoliso, onnellinen elämä, olin terve ja niin edelleen. Puitteista huolimatta olin silti paniikkinappula pohjassa: en pysty, en osaa, en halua ja mikä hemmetti on lypsykone?!?

Pyysin sitä poseeraamaan samassa kuvassa äidin ja isän kanssa.
Epävarmuuden sävyttävä sekoilu on kolmen vuoden aikana hävinnyt (tai sitten siihen ei ole ollut aikaa, onhan sekin mahdollista, tirsk), eikä tuo pätkäkään ole enää kovin pätkä. Sillä on omia päiväkotikavereita, joita se moikkailee kaupungilla. Sillä on mielipiteitä ja se kertoo niistä. Vaikka kolmevuotiasta täytyy jo kasvattaa (kun vauvan kanssa riitti, että sen pitää ruoassa ja vaipoissa), on elo metrisen kanssa huomattavasti iisimpiää kuin puolimetrisen kanssa.

Onnellisesta velasta on tullut onnellinen veyhla. Onnellisesti vapaaehtoinen yhden lapsen äiti.

Tunnisteet: , , ,