Haa! ...en todellakaan tiedä. Olen ymmärrettävästi saanut viime päivien aikana eri kanavissa joku sata kysymystä, jotka kaikki ovat kuta ku...

Toinen lapsi - siksi, koska....

1.4.15 Satu Kommentteja: 44

Haa! ...en todellakaan tiedä. Olen ymmärrettävästi saanut viime päivien aikana eri kanavissa joku sata kysymystä, jotka kaikki ovat kuta kuinkin tällaisia: "Ihanaa, onnea! Mistä moinen päätös?" Kysymys on helvetin hyvä, sillä edes minä en tiedä siihen vastausta. Olenhan kuitenkin julkisesti ilmoittanut olevani vehyla. Vapaaehtoisesti yhden lapsen äiti. Olemme korkanneet miehen kanssa skumppapullonkin yksilapsisen perheemme kunniaksi. Tulin nielaisseeksi sen kuohuviinin ja vähän myöhemmin syöneeksi omat sanani, mutta se nyt on tuttua kamaa. Elämässähän yksi siisteimmistä jutuista on se, että omaa mieltään voi muuttaa, jos uuteen mielipiteeseen tai näkökulmaan löytyy vanhaa parempia argumentteja. Eihän maailmassa muuten koskaan tapahtuisi mitään, jos kaikki ajattelisivat koko elämänsä kaikista asioista samalla tavalla.
Tällä kertaa turvanani onneksi ovat nämä Vuoden mutsi -self help oppaat.
Olen edelleen sitä mieltä, että yksi lapsi riittää mainiosti ja pärjää elämässään ihan yhtä hyvin kuin lapsi, jolla on sisaruksia. Ne epätasapainoiset ihmiset, joita itse tunnen, ovat kaikki lähtöisin perheistä, joissa on useampi kuin yksi lapsi. Tämähän ei ole mikään vedenpitävä todiste puoleen tai toiseen, sillä suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä on sisaruksia, joten todennäköisyys sille, että tuntemani ihminen on sekaisin päästään ja hänellä on sisaruksia on isompi kuin se, että on sekaisin päästään ja perheen ainoa lapsi.

Alle nelikymppisenä avioeronneista tutuistani lähes jokaisella on eron aikaan ollut kaksi lasta tai enemmän. Eronneita yksilapsisien perheiden vanhempia tunnen vähemmän.  Eli kulkeeko perhe-elämä luistavampia latuja, kun lapsia on vain yksi? Hankala sanoa, sillä kuten sanottua, tunnen enemmän yli yksilapsisia kuin yksilapsisia pariskuntia.

Kuten huomaatte, en tässä päättelyssä pääse lähtöviivaa pidemmälle.
Joku hetki viiden vuoden takaa.
Ei, se ei ollut yllätys kuten edeltäjänsä. Mutta toisaalta: en myöskään kokenut vauvakuumetta. En tunnistanut itsessäni voimakkaita tuntemuksia, jotka olisivat usuttaneet vauvantekoon. Irtokarkkihyllyllä olen kyllä tuntenut suurta halua osaa puoli kiloa kirpeitä, neonvärisiä kastematoja. Pieniä vauvoja nähdessäni en tuntenut kaipausta omaan vauvaan. Huomaan, että en ole lisääntymistä kohtaan enää yhtä angstinen, kuin ensimmäistä odottaessa (Lukekaa vaikka tämä juttu viiden vuoden takaa, jos uskallatte. Huhhuijaa, mitä settiä...), mutta en ole myöskään tuntenut voimakkaita lisääntymishaaveita. Ajatus jonkun uuden tyypin äitinä olemisesta tuntuu todella pimeältä.

Mitkä asiat tämän päätöksen ääreen sitten houkuttelivat? Pitkän ajatusväännön jälkeen onnistuin rajaamaan mielipidevaikuttimet kolmeen: lapsi, puoliso ja elämän rajallisuus.
Eräretkellä 2013.
Tyttäremme on pyytänyt sisarusta siitä asti, kun hän oppi puhumaan. Äiti mä haluaisin siskon. Tai veljen. Mä haluaisin leikkiä jonkun kanssa kotona.  On tylsää leikkiä iltaisin yksin. Haluaisin olla jo iso tyttö (ja sittenhän on siis iso, jos perheessä on joku, joka on itseä pienempi). Kaikilla muillakin on. (Okei, tuo on laadultaan huono argumentti, mutta argumntin frekvenssi on sen verran korkea, että se oli pakko mainita). Elämä viisivuotiaan lapsen kanssa on ihanaa. Meistä on tullut vuosien saatossa todella läheisiä ja tärkeitä toisillemme, vaikka asiaa aluksi rohkeninkin epäillä. Sanomattakin on selvää, että oman lapsensa eteen tekee mitä tahansa. Minut se sai harkitsemaan kakkosen hankkimista.
Niin, onhan minullakin siskoja, mikä on upea juttu.
Puoliso on suhtautunut kasvavaan lapsikatraaseen - öh miten sen nyt sanoisi - erittäin positiivisesti. Hän ei ole painostanut tai pälättänyt asiasta jatkuvalla syötöllä, mutta ajatus on pulpahdellut esiin harkitun satunnaisesti. Olisi kyllä niin siistiä, jos noita olisi kaksi. Lapsesta tulisi loistava isosisko. Kelaa miten siistiä sitten kun me ollaan jotain kuuskyt niitä tuleekin kylään kaksi! Kun on kaksi lasta, on todennököisempää, että meitä käy edes joku jeesaamassa. Mä kyllä herään joka kerta kun sekin herää ja jään pitkäksi aikaa kotiin hoitamaan. Meistä on tullut vuosien saatossa entistä läheisempiä ja tärkeitä toisillemme, vaikka parisuhteen tulevaisuutta lapsiperheessä aluksi rohkeninkin epäillä. Sanomattakin on selvää, että yhtä lailla kuin oman lapsen myös oman puolisonsa eteen tekee mitä tahansa. Minut se sai harkitsemaan kakkosen hankkimista.
Tyypit!
Elämän rajallisuus. Tämä on kinkkisin ja hankalimmin selitettävä asia. Siis. Olen miettinyt, että anoppini, josta on meille korvaamaton apu lastenhoidossa ja arjen pyörityksessä, alkaa pian lähestyä kahdeksaakymmentä. Hän on ikäisekseen erinomaisessa voinnissa eikä pistäisi yhtään pahakseen pientä lisäprojektia. Useamman kuin kerran hän on ilmaissut huolensa siitä kun kaikki lapsenlapset ovat jo pian kouluiässä, että mitä ihmettä hän sitten tekee, kun puolisoakaan ei enää ole. Olisi miellyttävää saada lisää tekemistä arkipäiviin, mieluiten lastenhoitoa! Kun tietää, että arjessa on apuvoimia lähellä, ajatus uudesta pikkulapsiajasta ei tunnu niin uuvuttavalta. En siis tosiaankaan lisäänny anopin mieliksi, mutta siltä suunnalta tullut lupaus avustaa arjenhallinnassa painoi vaa'assa. Toisekseen myös mietin, että joskus anoppia ei enää ole. Viiden vuoden kuluttua tilanne ei olisi enää yhtään sama kuin nyt. Parempi kiirehtiä, kuin jäädä jahkailemaan asiaa. Kun ei tässä elämässä muutenkaan mikään varmaa ole. Oma mutsini on anoppia paljon nuorempi, mutta hän on vielä työelämässä - ja mielellään auttaa meitä kaikkina loma-aikoinaan. Kun hän jää eläkkeelle, lapset ovat sopivasti kouluiässä. Viime aikoina perhe- ja tuttavapiirissä on tapahtunut vakavia sairastumisia, jotka osaltaan laittoivat miettimään elämän rajallisuutta. Että ei tämä laiffi kenellekään itsestäänselvyys ole.
Metsää puilta ja puilta metsää.
Ja sitten elämän rajallisuuteen liittyviä sellaisiakin käytännöllisiä ajatuksia, joita ei mielellään mieti. Kuten vaikka se, että jos on kaksi lasta ja niistä toinen kuolee vaikka autokolarissa, meillä on vielä toinen lapsi elossa. Tai vaikka niistä molemmat kasvaisivatkin aikuisiksi asti, niistä voi toinen syystä tai toisesta kyrpiintyä vanhempiinsa, katkaista välit tai lähteä terroristiksi jonnekin Keski-Afrikan sissiarmeijaan. Jää meille sitten ainakin toinen.

Mutta kuten aina: toisaalta. Toinen lapsi ei ole mikään henki- tai tapaturmavakuutus. Mehän voimme kaikki räjähtää joku päivä ilmaan, sairastua vakavasti, halvaantua auto-onnettomuudessa, kyrpiintyä toisiimme tai hautautua tulivuoren alle. Ja mitä enemmän näitä asioita pyörittelee päässään, sitä vakuuttunemmaksi tulee siitä, että elämässä voisi käydä paljon hankalampiakin asioita kuin toinen lapsi.

Joten tulkoon nyt sitten, jos tulee, me päätimme. Otatin veks verrattomana ehkäisyvälineenä viisi vuotta palvelleen hormonikierukan (apuah, on tuossakin blogikirjoituksessa taas tyyli niin kohdallaan, että ihan poskia kuumottaa) ja tsädäng. Kului kymmenen päivää.

Mutta se onkin sitten toinen juttu, koska kaikki ei millään mittapuulla sujunut opaskirjojen, lekurin ohjeiden ja nettilaskureiden mukaan. Palaan aiheeseen. Nyt on pakko mennä nukkumaan, kun vielä voi. Eh.

Kuvat ja henkinen tuki: Björgvin Hilmarsson

44 kommenttia:

  1. Jee, tätä postausta olen odottanut :)
    Enpä todella usko, että elämä tuosta ainakaan huononee toisen lapsen myötä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Voihan sitä sattua vaikka mitä muutakin...

      Poista
  2. Jes, vihdoinkin päästit tämän(kin) uteliaan piinasta ja raoitit tätä verhoa. Mielellään luen lisääkin! :)

    Meille odotellaan nyt jo kolmatta, ja mä tunnustan olleeni se hormonihuuruinen ja vauvakuumehoureinen ovulaatikyttääjä. Nyt kun tämä haave on realisoitumassa (puolivälissä mennään), oon alkanut kyseenalaistaa mielenterveyttäni. Miksi oi miksi olen ehdoin tahdoin palaamassa siihen vaipparumbaan ja yövalvomisiin?? Juuri kun kaksi edellistä alkavat jo saada älliä päähänsä (pian 4v ja 2,5v) eivätkä enää työllistä mun käsiä tai syliä 24/7. Ei tää järkihommaa ole mutta muistelisin että joka lapsen kohdalla kokonaisrakkaudenmäärä on kuitenkin loppujen lopuksi eksponentiaalisesti kasvanut, joten jospa se tälläkin kertaa kantaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että teksti tyydytti tarpeita ;-) Asiaa on kyllä luvassa vastaisuudessakin, ei ainakaan puheenaiheet nyt ihan äkkiä lopu.

      Poista
  3. Onnea tulevasta! Itsekin yksilapsisena aina välillä pohdin samaa asiaa. Nyt kyllä (osin itsestä riippumattomista syistä) taitaa tosiaan jäädä ainoaksi. Tosin takaisin kirjoitukseesi - onkohan tämä sittenkin aprillipila.... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se oo, täällä päin ei vietetä aprillipäivää. Mä tajusin päivän olemassa olon vasta, kun luin Oi mutsi mutsin verrattoman aprillipäiväpostauksen :D

      Poista
    2. Ja mä just huomasin, että sinähän paljastit tämän jo viikko sitten :D Eli paljon onnea ja mukavaa (?!) raskausaikaa :)

      Poista
  4. Onnea onnea! Mukavaa se on kahdenkin lapsen kanssa vaikka itse mietin vielä laitokselle mennessä että kenenkähän h'''''tin idea se tämä toinen lapsi oli (minun tietysti!) Olen itse ainut lapsi ja halusin ehdottomasti enemmän kuin yhden lapsen... Olisin halunnut enemmänkin, mutta luontoäiti päätti meidän puolesta että se lisääntyminen loppuu nyt, siinä ei omat haluamiset auttaneet. Mietin kyllä silloin kun odotin toista että miten sitä voi ikinä rakastaa toista lasta niin paljon kuin sitä ekaa, mutta se kyllä unohtui heti kun sai sen numero kakkosen syliinsä :)

    Hienoa että lapsi saa syntyä vanhemmille, jotka oikeasti haluaa hänet ja ovat jopa miettineet etukäteen tukiverkkoa yms. vaikka eihän tässä elämässä mitään takuuta ole mistään. Liian paljon on mielestäni sellaisia lapsia, joita kumpikaan vanhempi ei ole halunnut eivätkä ole mitenkään kyvykkäitä hoitamaan :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Joo mä luulen että mulla käy tuo sama ajatus mielessä jossain kohtaa. Useastikin.

      Poista
  5. Minulla on neljä lasta aika paljon samoin perustein. Minun ei, tota, pitänyt siis alunperin KOSKAAN hankkia lapsia ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neljä, wow! No tuo on jo ammattimaista :) Kiitokset onnitteluista!

      Poista
  6. Onneksi olkoon, edellinen viesti karkasi käsistä.

    VastaaPoista
  7. Meillä on myös päädytty hankkimaan toinen lapsi, pääsääntöisesti siksi, että haluamme lapselle sisaruksen. Ennemmin tästä sisarusaspektista kuin siitä, että itse haluaisin toisen lapsen. Toki haluan joo, mutta sisaruus vetää pidemmän korren. Noin lyhyesti asia tiivistetysti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli samaa latua hiihdetään...

      Poista
  8. En yllättynyt ollenkaan, vaikken teitä tunnekaan. Olen huomannut, että mitä raivokkaammin ihminen vastustaa jotain, sitä todennäköisemmin hän kääntää kelkkansa. Ehkä raivokkuuden takana on alitajuinen pelko, että takinkäännölle on pieni mahdollisuus olemassa ;) Teillä sitä paitsi mies oli jo valmiiksi asialle myönteinen. Kun sitten rupesi tulemaan bloggauksia asunnonlaajentamissuunnitelmista ja kuvia esikoisen vauva-ajoilta niin ajattelin ahaaa! Sitten vielä uusi 4wd-perheauto (johon näytti jäähakkujen lisäksi mahtuvan paljon muutakin, kuten rattaat ja turvaistuimia ;) ), niin aloin veikata kaksosia :D

    No leikki leikkinä. Onnea edelleen kovasti. Ja minusta ainakin on kiva lukea myös odotus-, vauva- ja lapsiaiheisia postauksia, nehän mukavasti laajentavat blogin aihealueita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Verrattoman hyvin päätelty :D
      Tuo asunnonlaajennus ois joka tapauksessa pitänyt tehdä, koska tarvitsen työhuoneen. No tuleeko nyt sitten työhuonetta vai kaksi lastenhuonetta jää nähtäväksi...

      Poista
  9. Kiitos tästä !

    Mielenkiintoista pohdintaa ja kun nyt jälkikäteen ajattelen, itse varmaankin kävin samantyylistä pohdintaa noin 13 v sitten, kolmannen lapsen saamisen kanssa...
    Miehen kanssa meille oli jotenkin "itsestään selvää" että kaksi lasta tehdään, jos se vaan suinkin onnistuu. Mutta se kolmas...

    Meillä lapset on melko tasan 3,5 v ikäerolla ja muistan minäkin miettineeni olenko totaalisen hullu kun juuri olen edellisen saanut suhteellisen "omatoimiseksi" niin sitten on taas pieni siinä hoidettavana...Muistelen myös ennakoineeni että nyt olis sopiva hetki kolmannelle lapselle, kun vanhin tyttö oli menossa kouluun seuraavana vuonna eli saisin kivan aloituksen esikoiselle kouluun...
    Täysin itsekäs motiivi siis. ;)
    Ja täytyy sanoa että en ole katunut kolmannen lapsen saamista ikinä.

    Olen ihan varma että teillä menee hyvin. Raskausajassa nyt on omat kiemuransa riippuen henkilöstä, samoin vauva-ajassa, mutta teillä on niin hyvät tukiverkot että selviätte niistä varmasti. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin vanhempi tyyppi aloittaa muuten koulun aika pian, reilun vuoden päästä. Aika hurjaa.

      Poista
    2. Niinpä... aika kuluu vuosi vuodelta nopeammin.
      Meillä vanhin kirjoitti nyt tänä keväänä, keskimmäinen ens vuonna vikaa vuotta yläkoulussa ja nuorin ens vuonna vikaa vuotta alakoulussa.. Mihin nää vuodet on menneet...arkipäivään...

      Hyviä vointeja sulle !

      Poista
  10. No tässä oli nyt suunnilleen ne argumentit, jotka itsekin käyttäisin (paitsi että mulla mies on yhtä vastahakoisen epävarma kuin mäkin - jos ei olisi, tilanne olis varmaan jo muuttunut!). Mutta mukavuudenhalu voittaa. (...ko?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me oltaisiin luultavasti jättäydytty edistämästä asiaa, jos mies olisi ollut mun kanssa yhtä skeptinen jahkaaja.

      Poista
  11. Meillä toinen lapsi tulossa, asiaa mietittiin hartaasti ja minun päätökseni sinetöi keissin. Olin juuri päässyt takaisin kunnolla kiinni työelämään ja kun esikoinenkin osaa jo (halutessaan) pukea, syödä ja olla hauska fiksu lapsi, ajattelin kauhulla sitä synnytystä seuraavaa puolentoista vuoden yövalvomis- ja lapsiasiakaspalvelurumbaa. Asiaa tarkemmin mietittyäni totesin kuitenkin, että olisi aika epäreilua olla antamatta lapselle sisaruksia jos se fyysisesti onnistuu - oma siskoni on paras kaverini, enkä voisi kuvitellakaan lapsuutta (saati aikuisuutta) ilman sisaruksiani. Myös se painoi vaakakupissa, ettemme jätä itseämme ainoastaan yhden lapsen harteille vanhuksina vaan että hänellä on joku jolle avautua meidän omituisuuksistamme ja uppiniskaisuudestamme. :) Plus 35-vuotias ei enää nuorru: nyt tai ei koskaan. Tosin vaadin miehen jäämistä vanhempainvapaalle ja suurempaa panosta huushollin pyörittämiseen: en halua viettää vuosia kotona enkä varsinkaan halua olla mikään neljän hengen tiimin projektipäällikkö ja jokapaikanhöylä. Diili tuli, kohta tulee vauvakin, haluttuna ja odotettuna. -Sara-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasaisesti jaettu kodinhuoltovastuu on kyllä aivan ehdoton, siis näin omasta puolestani kun puhun. Se, että jäisin vaikka pariksi vuodeksi kotiin tarkoittaisi meillä sitä, että yhteen lapseen olisi jäänyt. Olemme nyt vähän suunnitelleet arkipäivien pyöritystä siten, että pidän joustavien työntekomahdollisuuksieni takia kolmen kuukauden äitiysloman ja mies on sen jälkeen poissa töistä puoli vuotta. Sen jälkeen jeesaa anoppi ja parivuotiaana aukeaa päiväkodin portti.

      Poista
  12. Isot onnittelut minunkin puolestani.
    Mielenkiintoista pohdintaa. Rupesin jo lähes suremaan sitä, ettei meillä ole yhtäkään lasta jolle yrittäisi sisarusta. Sureminen alkaa toisin olla myöhäistä kun ikää on 41 v...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista!
      Mutta hei, vaikka asia ei mulle kuulukaan niin näin sivuäänenä tuli mieleeni, että ei se välttämättä ole myöhäistä. Mun anoppi, jolla on kolme lasta noin 1,5 vuoden ikäeroilla sai esikoisensa, eli mun miehen, reilusti yli nelikymppisenä.

      Poista
  13. Onnea odotukseen! (Mietin parikin kertaa onnittelenko kun päivämäärä on mikä on, ;) )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei tosiaan ollut aprillipila. (Kirjoitin tän sitä paitsi maaliskuun puolella Islannin aikaa, hehe).

      Poista
  14. Kymmenen päivää! Biologiakin taisi olla samaa mieltä ;)
    Onnea vielä tätäkin kautta!

    Mulla aika samat perusteet, ja lisäksi ekaa kertaa elämässäni mulla oli todella ihan oikea vauvakuume. Ei (kai) kovin paha, mutta aika vaaleanpunaisia haaveita oli, jotka ovat kyllä täyttyneet, aivan ihana 3,5 kk vanha tyttö on tuossa vieressä. Vuosi sitten (vaikka olin jo raskaana, en vain tiennyt sitä vielä) olin jo tosi kärsimätön, kun yli puolen vuoden yritys ei ollut (muka) tuottanut tulosta.

    Mulle sisko on tosi tärkeä, ja halusin että omalla lapsellakin on sellainen. Mies vaati vähän suostuttelua, mutta lupasin olla vähemmän rikki kuin ekalla kerralla. Viiden vuoden ikäero sopi meille tosi hyvin, kahden vaippaikäisen kanssa olisin ollut varmasti aika hukassa. Täytyy sanoa, että näin toisella kerralla tämä on tosi paljon helpompaa, kun ihan kaikki ei ole uutta, vaikka ei tietysti ihan samanlaista kuin viimeksikään (sen verran kuin siitä mitään muistaa).

    On tosi tärkeää, että on tukiverkkoja ympärillä, hienoa, että teillä(kin) niitä on. Voi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo aikamoisia sprintterisoluja - syytän islantilaista puolikasta. Täällä on kai syystäkin Euroopan korkeimmat syntyvyysluvut ;-)

      Kahden vuoden ikäerolla mä en olisi pystynyt tähän. Eikä silloin tuo ykkösen argumentaatiokaan ollut vielä kovin kehittyneellä tasolla, ja miestäkin väsytti. Että kai tämä nyt oli se oikea aika. Kiitos onnitteluista ja tsempeistä!

      Poista
  15. Kyllahan tuollainen jarjellinen pohdintakin voi olla osaltaan "vauvakuumetta". Siis tarvitseeko sen kuumeen olla jotain pakkomielteista vauvatihanaaaa-oioi? Mun mielesta sun syyt ovat aarettoman hyvia ja kypsia. Varsinkin tuo anoppipohdinta. Kumpa kaikki osaisivat ajatella noin selkeasti! Ihan mielenkiinnosta, kuinka pitkan pohdinnan tulos tama sun lista muuten on?

    Tuon parisuhteen kestavyyden osalta mulla on tallainen teoria: ne yksilapsiset jotka eroaa, eroaa hyvin pian esikoisen syntyman jalkeen. Naista suhteista iso osa, toki ei kaikki, ovat valmiiksi epastabiileja suhteita, hyvin tuoreita suhteita tai suhteita joissa toinen osapuoli on "vain" lapsentekomielessa, jne. Niilla ei siis mahdollisesti muutoinkaan olisi kovin pitkaa tulevaisuutta.

    Ne hyvat suhteet, jotka jatkuu, ja joihin ei tule toista, ovat sitten vahvoja suhteita ja mahdollinen ero tulee sitten vasta paaaaljon myohemmin (keski-ian vaiheilla ja sen jalkeen?) syista, joilla ei ole mitaan tekemista lapsen kanssa.

    Niista parisuhteista jotka selviaa esikoisesta, mutta ovat silti vahan hataria, tulee eroperheita sit toisen jalkeen. Usein kuitenkin muutama vuosi sinnitellaan, koska kahden kanssa on vaikeampi erota, mika taas saattaa pahentaa parisuhdesolmuja. Tahan keskikastiin osuu valitettavasti suurin osa parisuhteista. Tama jo siis ihan siksikin, etta parisuhde on toisen lapsen tullessa usein ylittanyt sen "maagisen" 7 vuoden rajan ja kahden lapsen arjessa tarvittaisiin jo huomattavasti parempia parisuhdetaitoja kuin mita keskivertosuomalaisella on kaytettavissaan.

    VastaaPoista
  16. Onnea paljon teille!

    Mullakin on 2 suloista vahinkoa (Kyllä, ehkäisty oli) ja nyt mahassa on yksi kertalaakista alkunsa saanut. Mä olen mm. omaa rauhaa tarvitseva, itsekäs äkäpussi, mut aivan mahtavaa että mulla on kohta oma lauma. 3 ihmistä, joilla on samat juuret ja historia. Onpahan joitakuita keille valittaa et mutsi on paska ja faija ihan kalkkis. Kaikkea hyvää!

    Sylvia

    VastaaPoista
  17. Onnittelut! Ei ole yhtään hullumpaa huolehtia ja pohtia etukäteen ja todeta jälkeenpäin kaiken olevan ok. Itse halusin aina ison perheen ja neljä tytärtä tuli. Aika hauskaahan elämä heidän kanssa on vaikka välillä palaakin päreet ja täytyy karata jäähdyttelemään tunteitaan kahvilaan. Katsotaan kuinka moni heistä haluaa tavata mua/ meitä vielä aikuisena. Palauttaa haluaisin säännöllisin väliajoin vain miehen. 😄

    VastaaPoista
  18. Onnittelut :)
    Meillä noita mukuloita on kolme, kun oon aina halunnut kaksi tai kolme lasta. Itselläni on kaksi pikkuveljeä.
    Uskon, että yhdestä lapsesta voi kasva aihan yhtä täyspäinen, kuin sellaisesta, jolla on sisaruksia, mutta se vaatii vanhemmalta paljon enemmän. Meillä ikäerot on kaksi ja kolme vuotta niin tuo trio kyllä opettaa toisilleen jakamista, sosiaalisia taitoja ynnä muuta. Mun ei tartte huolehtia siitä puolesta ollenkaan niin kovasti, mitä tarvitsisi yhden kanssa. (Samalla kun kirjoitan tätä kuuntelen kuinka ensi syksyn eskarilainen tuolla juttelee puolivuotiaalle "Ei oo mitään hätää, tässä on sulle tämä helistin, ei tarvi itkeä" ja mun ei tarttenut nostaa persusta penkistä :D )

    VastaaPoista
  19. Mielenkiintoista pohdintaa. Tsemppiä odotukseen!
    Väkisin tuli myös mieleen, että onneksi en ole kuuluisa bloggaaja, niin en ole 'velvollinen' selittelemään omia takinkäännöksiäni kenellekään :) (tämä siis tuli mieleen, kun sait niitä "alahan selitellä"-tyylin kommentteja )

    VastaaPoista
  20. Onnea! Meille on tulossa toinen lapsi kesällä ja lapsillemme tulee siis noin 5 vuoden ikäero. Melkein 5-vuotiaan kanssa on ihanan helppoa (ja mielenkiintoista!), joten hieman hirvittää täälläkin, että mihin sitä ollaan ryhtymässä. Toisaalta meille on ollut selvää, että haluamme lisää lapsia "sitten joskus". Koska se 35 vuoden rajapyykki alkaa olla lähellä, se joskus on sitten nyt. Ensimmäistä lasta hoidettiin 6 kk (minä) + 4.5kk (mies) + 2kk (minä) mallin mukaan ja sitten lapsi aloitti päiväkodissa. Tämä sopi meille todella hyvin. Asumme tällä hetkellä jenkeissä (minun työni takia), joten nyt mennään paikallisen mallin mukaan; minä aion hoitaa vauvaa 3 kk (ollaan onnellisia, että tässä osavaltiossa on oikeus tähän huimaan 3kk äitiyslomaan - useimmissa osavaltioissa äitiyslomia ei ole ollenkaan ja näin ollen koko USA:ssa 1/4 äideistä, jotka palaavat töihin saatuaan lapsen, palaavat sinne alle 10 vrk synnytyksestä. Hardcorea...Ymmärrettävästi monet eivät sitten palaa töihin ollenkaan) ja mies on sitten palkattomalla vapaalla seuraavat 3 kk (no tämä on melkoisen pohjoismainen ratkaisu). Siitä eteenpäin on turvauduttava kodin ulkopuoliseen apuun. Ensimmäisen lapsen synnyttyä kesällä 2010 löysin tämän blogin, ja se on ollut hieno vertaistuki monessa! Tuntuu mukavalta saada vertaistukea tälläkin kertaa. Onnea vielä kerran!

    Anne

    VastaaPoista
  21. Ihanaa, miten tästä postauksesta käy ilmi, miten onnellisia te olette. Päätöstä ei tee äiti yksin, vaan koko perhettä kuullaan, tulevaa isää etenkin.

    Vauva-aika on tosiaan lyhyt ja sen jälkeen on paljon parempaa luvassa. En ole koskaan halunnut vauvaa, vaan kouluikäisiä lapsia. On tuo kohta kuusi täyttäväkin jo ihan kiva, mutta kyllä tämä vain vuosi vuodelta paranee.

    VastaaPoista
  22. Onnea! Hurjan hauskaa päästä lukemaan toisestakin kierroksesta!

    Meidän kakkoskierroksen vauva-aika oli ainakin tsiljoona kertaa helpompi kuin ekan. Ehkä teillekin käy niin! Tokalla kerralla jotenkin niin vähän muuttui, koska lapsiperhe me oltiin jo, eikä enää ahdistanut niin paljoa muutenkaan.

    VastaaPoista
  23. Paljon onnea, hyvän päätöksen teitte :) Olette myös onnekkaita, kun teillä tärppäsi saman tien. Itse jouduin aikoinaan kokemaan lasten välissä yhden keskenmenon ja toinen antoi sen jälkeen odottaa itseään. Siskollani on vain yksi lapsi ja hän on siihen täysin tyytyväinen. Minä taas aina halusin enemmän kuin yhden, toki pitäen koko ajan mielessä, että välttämättä en saa ensimmäistäkään. Kaksi ihanaa tytärtä meillä on tällä hetkellä ja meilläkin on jopa kuultu toiveita pikkisiskosta tai - veljestä, mutta no way, nämä olivat nyt tässä. Toinen tytöistä toivoi joskus muuten isoveljeä..hmm...sitä toivetta hankala toteuttaa. Mukavaa odotusaikaa sinulle!

    VastaaPoista
  24. Meillä, tai oikeastaan minulla, kaksi lasta oli niin itsestäänselvyys (ellei jopa pakkomielle) että se ajoi kaikkien järkisyiden ohi. Itselläni on vain vuoden nuorempi veli, ja olemme koko ikämme olleet yksi toistemme tärkein tuki ja turva. Tämän saman halusin antaa omille lapsille ja onkin aivan ihanaa seurata lasten sisarussuhteen kehittymistä ja kuinka he nyt jo (1,5v ja kohta 4v) ovat toisilleen jotakin niin suurta ja ainutlaatuista että meillä muilla ei ole edes asiaa väliin.

    Ihanaa että teillekin tulee mahdollisuus seurata sisarussuhteen kehittymistä! Sisaret kuitenkin muokkaavat meitä kaikkia, eikä meillä ainakaan kakkosesta olisi tullut sitä mitä on nyt, ilman isosiskoaan (niin hyvässä kuin pahassa) ;)

    -kape-

    VastaaPoista
  25. Tervetuloa kaksilapsisten joukkoon, elämää helpottaa suuresti kyllä se, kun muksut ovat alkaneet leikkiä keskenään. Se oli ilouutinen meidän likallekin, hän suureen ääneen ilmoitti hiljattain että "kato äiti kato, mää leikin veikan kanssa!". Niin ja onnea siis vain!! :)

    VastaaPoista
  26. Kuten olettaa saattoi, asiaa oli pyöritelty joka kantilta. Senhän nykyihminen toki tietää, ettei kaikkeen voi vaikuttaa (ja hyvä niin). Myös meikäläinen aikoinaan funtsi läpi myös nuo kauhuskenaariot (jottei pääsis yllättämään yhtään mikään).
    Mielenkiinnolla odottelen täydentäviä tietoja kuinka kummallista tavallinen voikaan olla. Hiukka kade tosta vastuitten jakamisesta, kolkyt vuotta sitten toimittiin toisin. Ja kyllä, se rakkaus voi todella lisääntyä kerta toisensa jälkeen.

    VastaaPoista
  27. Me myös pyöriteltiin joka kantilta ja sitten tuli luonto väliin. Sellainen pienimuotoinen sokkiyllätys että hei, sun muka-25vee-munasarjat on ennemminkin 40v-munasarjat että kannattaa nyt oikeasti miettiä haluaako toista lasta yrittää vai ei. Ja päätettiin yrittää, mutta mitään lopputulosta ei ole tullut, ja saa nähdä tuleeko ollenkaan. Esikoinen on reilu 4v ja minusta on maailman huonoin hetki saada lisää lapsia, mutta jos vaihtoehdot on ottaa riski lapsettomuudesta ja vauva väärään aikaan, niin valitsen sen vauvan mielummin. Kun sitten voi olla liian myöhäistä kun olisi hyvä hetki, vaikka ei uskoisi, kun just täytin 25. You never know.

    Sitten se meidän yksilapsisuus on ainakin ihan tähtiin kirjoitettu jos ei onnistu.

    VastaaPoista
  28. Iha mieletöntä, luulin että oon ainoa joka ajattelee myös tolleen ikävästi et jos sattus jotain ni ois ainaki toinen ja sit se et ku on vanha nii ois etes toinen ehkä seurana ja sitte vielä tuo et meijänki esikoinen tahtoo pikkusisaruksen ja vielä se että mun isä on jo vanha mutta tykkää kans hoitaa esikoista ja oon sen ainoa lapsi ja se kyselee myös että missä viipyy toinen, hän haluaa auttaa. :,) oon nii hävenny ittiä et oon iha outo ja en oo aukassu suuta. nyt löysin tän postauksen ja blogisi ja aah ku helpotti :) jään lukiaksi!

    VastaaPoista
  29. Näitä on mukava lueskella. Täällä järjestän ensimmäisen lapsen rippijuhlia ja nautin vapaasta elämästä - ja vauvakuumeilen ihan tuskissani. Onneksi mies on alkanut näyttää viimein vihreää valoa, meillä molemmilla (kaikilla) alkaa jo olla ikää, että vielä pitäisi ehtiä. Kai mun piti ensin kasvattaa yksi melkein aikuiseksi, ennenku mies uskoi, että mun kans vois enemmänkin näitä hankkia :D

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?