...ainakin mielenhallintaa. Tässä viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut seuraavaa. Kaksi aikuista, kaksi lasta, neljä matkalaukkua (j...

Matkailu lasten kanssa avartaa

8.1.16 Satu Kommentteja: 22

...ainakin mielenhallintaa. Tässä viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut seuraavaa. Kaksi aikuista, kaksi lasta, neljä matkalaukkua (ja huom, mun omat matkatavarat oli muutamat pikkarit, kaksi paitaa ja kahdet hosut + talvitakki + pipo + hanskat + kalsarit), neljä käsimatkatavaralaukkua ja yksi turvaistuin peittoineen saatu siirrettyä ensin Reykjavikista Keflavikin lentokentälle, sieltä lentäen Helsinkiin, sieltä vuokra-autolla Turkuun, sieltä junalla Tampereen kautta Kolariin, sieltä bussilla Äkäslompoloon (siellä hiihdellen tunturilta toiselle), sieltä bussilla Kolariin, junalla Tampereen kautta Turkuun ja sieltä junalla Helsinkiin josta lentäen Keflavikiin, josta taksilla autokorjaamolle (laitoimme auton vuosihuoltoon reissumme ajaksi), josta autolla anopin luo ja valmiiseen ruokapöytään. Koska juuri nyt ei tee yhtään mieli tehdä itse ruokaa. Tai edes nostaa omaa pikkusormeaan.
Takanamme on ihan mahtava loma. Eihän tätä kaikkea tekisi, jos se ei olisi pirun kivaa. Mutta se on myös muutakin, kuin pirun kivaa. Välillä on todella raskasta ja pinnaa venyttävää tämä lasten kanssa matkustaminen. Matkustamisessa on aina oma säätönsä ja väsymyselementit, vaikka matkustaisi yksin, mutta kun matkassa on yksi sylivauva, sitä sähläämistä on noin satakertaisesti. Ei siis ihme, että juuri nyt äiti on vähän väsynyt.

Olimme lomalla Suomessa 16 päivää ja siitä neljä täyttä päivää kului siirtymisessä paikasta toiseen. Tajusin juuri, että sehän on neljännes koko lomasta! Ei ihme, että juuri nyt tässä maaliviivalla tulee vähän hoiputtua kuin antenni tuulessa. Kiitos maailmankaikkeudelle nyt on perjantai eli tässä voi pari päivää keräillä itseään, pestä vaatteita, totuttaa lapset arkirytmiin, käydä kaupassa ja maksaa laskut ennen kuin rentouttava ja tavallinen eli ihana arki jälleen alkaa.

No nyt varmaan joku miettii, että miksi ihmeessä me reissaamme näinkin paljon kuin reissaamme (tästä pääsee lukemaan parin vuoden takaisen maailmanympärireissumme juttuja; tosin silloin vielä yksilapsisena perheenä), kun totta puhuen olisi paljon rentouttavampaa olla ihan vain kotona ja tehdä korkeintaan päiväreissu bussilla tai autolla uimahalliin. 
Syitä on tosi monia. Ensinnäkin mun Suomen-perheeni asuu ympäri maailmoja eikä mulla ja meidän lapsilla ole mahdollisuutta tavata mun sukulaisia ilman matkustamista. Oma perhe on kuitenkin itselleni sen verran tärkeä ja Suomen olemassaolo ja suomen kieli samoin, että haluan mahdollistaa nämä jutut myös lapsille. Jos emme kävisi Suomessa lasten ollessa pieniä ja hankkisi sieltä muistoja ja viettäisi juhlahetkien lisäksi myös ihan löhösohva-arkea, tuskin lapset sinne kaipaisivat viisitoista täyttäessään. Lopputulos olisi, että sukulaissiteet minun sukulaisiini laimentuisivat ja Suomen-suhteet väljehtyisivät.  Ja sitähän mä en missään nimessä halua.

Mietin kyllä myös ihan itseäni. Olen sopeutunut uuteen maahan, asettunut sinne kodiksi ja rakentanut sinne arjen. En silti halua unohtaa Suomea, tietenkään! Mä haluan itsekin tavata mun sukulaisia, haluan päästä käymään suomalaisissa kirjakaupoissa, suomalaisessa ruokakaupassa ja kuulla ympärilläni suomen kieltä. Ulkomailla asuessaan näiden toiveiden täyttämisen eteen nyt vaan pitää nähdä vähän vaivaa.

Teimme Suomen-reissulla kotimaanmatkailua Lappiin. Se oli ihan itsekkäistä syistä. Halusin ehdottomasti päästä urheilemaan ja nauttimaan kunnon talvesta. Viikon reissu Lappiin oli kaiken vaivan arvoinen. Hikoilu raikkaassa ulkoilmassa hyvässä seurassa, kaamosvärit kylmällä talvitaivaalla ja hiihtokenkillä vastaan jolkotelleet porot olivat upeita kokemuksia.

Suomi-loman laajentaminen mutsin kodin ulkopuolelle on myös käytännössä melko välttämätöntä. Karu fakta tässä perhekoon kasvaessa on nimittäin myös se, että ei me tällä neljän hengen porukalla enää oikein mahduta yhden ihmisen, siis mun mutsin, kaupunkiasuntoon kovin pitkäksi aikaa niin että sopu säilyy ja kaikki saavat kunnon yöunet. Useamman makuuhuoneen mökin vuokraaminen onkin siksi tosi kätevä vaihtoehto: saadaan tarpeeksi tilaa kaikkien osallistujien lomatarpeisiin ja samalla mahdollisuus reissata Suomessa. Nyt joululoman loputtua me jo kuumeisesti aloimme suunnitella seuraavaa Hanko-kesää. Eli puolen vuoden päästä menemme taas vähäksi aikaa mutsin luo Turkuun, mutta laajennamme reissua Hankoon. Reissuporukallemme sopiva talo keskustasta on jo viikoksi vuokrattu.
Ja onhan mulla tässä myös se ideologinen puoli haudattuna. Yritän nimittäin niin kovasti edelleen uskotella itselleni, että elämän ei ole pakko muuttua aivan kamalan paljoa lasten myötä. Itsehuijauksen puolellehan se välillä menee, sillä kyllähän se nyt fakta on, että matkustaminen oman puolison kanssa kahdestaan on aika hemmetin erilaista kuin mitä matkustaminen oman puolison, yhden esikouluikäisen ja yhden sylilapsen kanssa on. Kysykää vaikka mun siskoilta, jotka saivat kunnian seurata tätä hulabaloota läheltä viimeiset pari viikkoa. Aivan kaikki vie lasten kanssa reissun päällä enemmän aikaa, aiheuttaa enemmän meteliä, lyhentää yöunia (mutta vähentää krapuloita!), tekee urheilupainotteisen lomailun hankalammaksi ja vie enemmän rahaa. Omaa aikaa lomailla jää vähemmän ja kompromissien määrä lisääntyy. MUTTA SILTI. Matkailua ei tarvitse lopettaa kokonaan, vaikka reissun sisältö vähän muuttuukin. Lasten tulon ei siis tarvitse myllätä muuta elämää ihan kokonaan. 

Toki olisi helpompaa, rentouttavampaa ja halvempaa jäädä kotiin ja jättää lapsettomaan elämään kiinteästi liittynyt matkailu nolliin. Mutta tulee siinä kotonaolemisessakin muutoksia: kaupassa käyminen on hankalampaa lasten kanssa kuin yksin, ulkoilu vaatii enemmän säätämistä lasten kanssa kuin ilman, kahvilassa ei enää piipahdeta vaan sinne mennään pitkän prosessin tuloksena noin viiden vessakäynnin, vaatteidenvaihdon, vaipanvaihdon jne. jne. jälkeen. Kirjastossa ei käydä lasten kanssa lataamassa akkuja, vaan säntäilemässä hyllyjen välissä, juuttumassa rattaiden kanssa liukuoven väliin ja etsimässä hädässä kakkoskerroksesta vessaa ennen kuin tulee pissat punttiin.
Olen pähkäillyt tämän asian niin, että kyse on kaikessa suhteellisuudesta. Jos jättäisin matkailun siksi koska se on nykyään vähän työläämpää kuin ennen, joutuisin samalla logiikalla jättämään väliin myös kirjastokäynnit, ruokakaupassakäynnin ja kirjastoon menon, koska se on lasten kanssa monimutkaisempaa kuin yksin. Lopulta maailmani pienenisi hankaluuksien ja niskakakkojen pelossa puolikkaan pisteen kokoiseksi ja siinä olisikin sitten valmis paikka hermoromahdukselle. 

Mistä löytää se kohta, joka kertoo milloin asia on niin vaivalloinen, että se kannattaa jättää tekemättä? Kansantaloustieteen termein: milloin vaivanpanoksen lisääminen ei enää lisää tarpeeksi mielihyvää eli milloin siis rajakustannus on korkeampi kuin rajahyöty? Sama suomeksi: ei kannata ryhtyä mihinkään, mikä vituttaa enemmän kuin iloistuttaa. Ja se vaivalloisuus-mielihyväoptimipiste on meillä kaikilla vähän eri paikassa. Jokaisen pitää vain se pisteensä löytää itse. Ei kannata ajaa itseään hermoromahduksen partaalle tekemällä jatkuvasti asioita, jotka vievät enemmän kuin antavat. Mutta ei saisi myöskään olla tässä elämisessä ja olemisessa liian varovainen ja karttaa kaikkia mahdollisia epämukavuusalueita, koska silloin on vaarana että jättää tekemättä kaikki itsellekin tärkeät asiat. Ja se kostautuu sitten jossain kohtaa keski-iänkriisinä, aviokriisinä, kestovitutuksena tai muuna epätasapainona. 
Olen myös huomannut tässä viime vuosien aikana, että ton todella hienoa, jos se oman kumppanin vaivalloisuus-mielihyväpiste on vähän eri paikassa kuin oma. Näin toinen pystyy nappaamaan hankalassa tilanteessa kopin. Oma pinnani esimerkiksi on ihan saamarin lyhyt ja se palaa todella nopeasti ahtaissa paikoissa, metelissä ja reissun päällä. Tänään kun vauva alkoi känistä lentokoneessa paria tuntia ennen saapumista, eikä sille kelvannut heijaaminen, tissi tai edes kakkaa lumella -laulu, meikäläisellä alkoi ylähuuli kiristyä ja muodostua ketutusryppy silmien väliin. Mies on onneksi vikkelä huomaamaan nämä tilanteet. Se nostatti ensin mun kierroksia toteamalla että eihän tän elämän aina helppoa kuulu ollakaan (ai että mä vihaan tuota lausahdusta, ja se tietää sen) ja otti sitten mörssärin kainaloon ja lähti näyttämään sille lentokoneen käytävää, tarjoiluvaunua ja lentokoneen vessan sisustusratkaisuja. Käninä kuulemma loppui heti. Minä sain sillä välin oikoa jalkojani ja selata lentoyhtiön ilmaisjakelulehtiä esikoisen katsellessa viereisessä penkissä Lego-elokuvaa.

Pääsimme kotiin iloisina, mutta väsyneinä. Kädet ovat matkalaukkujen raahaamisesta maitohapoilla, kaksi varpaistani on kynsien alta mustelmilla ja silmiä kutittaa unenpuute. Vilkaisin meitä aikuisia eteisen suuresta peilistä ja huomasin, että meillä on kyllä silmäpussit loman myötä vähän kasvaneet, mutta silmissä on kuitenkin enemmän pilkettä. Onneksi sen tietää jo kokemuksesta, että ainoa hyvän loman merkki ei ole se, että ei yhtään väsytä.

22 kommenttia:

  1. Mua itketti tää juttu. Aivan ihana kaikille teille että jaksat nähdä vaivaa mummun, tätien ja ennenkaikkea lastesi eteen. Jaksuhali ja iso sydän!

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti, se kolahti! Mä olen lapsen syntymän jälkeen myöskin yrittänyt pitää yllä sitä uskomusta että kaiken ei ole pakko täysin muuttua ja reissattu on ihan lapsen vauva-ajoista asti. Nyt tätäkin kirjotan riippumatosta Thaimaasta naperon (2,5 v) rakentaessa vieressä autorataa hiekkaan.

    Allekirjoitan tuon, että lisää säätöä ja rahanmenoakin lapsen kanssa matkustaminen aiheuttaa. Meilläkin se on koettu kuitenkin säädön arvoiseksi.

    Tasapainoksi olen myös reissannut lapsen syntymän jälkeen ajoittain yksin/kavereiden kanssa. Silloin saa vaihteeksi nauttia vähemmästä säädöstä, vaikka yleensä tuleekin naperoa sen verran ikävä, että seuraavalle reissulle lähdetään taas sitten koko perheellä.

    Tuo teidän kahden lapsen kanssa reissaus varmaan lisää haasteita, meillä se on ainakin vielä kokematta😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja siis ehdoton kyllä täältä myös ei-lapsi-matkoille. Niissä on oma hohtonsa, ei sille mitään voi...

      Poista
  3. Hyvin kirjoitettu! Meillä on tiukasti pidetty kiinni siitä, että reissataan säännöllisesti kolmen alle kouluikäisenkin kanssa. Vaikka matkakohteet on hiukan muuttuneet (no jos ollaan rehellisiä niin aika paljonkin, ei me koskaan kahdestaan matkustettu Kanarialle), niin loma on aina loma eikä niitä samoja kokemuksia saisi kotona. Ja vaikka aina hetken kotiinpaluun jälkeen saatankin ajatella että seuraava loma vietetään kotona, niin aika pian meillä kyllä suunnitellaan jo uutta reissua. Lapset on toki tyytyväisiä siellä lähiuimahallissa tai -leikkipuistossakin, mutta kyllä meillä matkojakin muistellaan jo kovasti vuosien jälkeenkin ja kouluikää lähestyvillä on jo selkeät suosikkimatkakohteet joihin toivovat pääsevänsä. Lämmittää kovasti tämän äidin sydäntä kun tätä maailmaa saa jakaa omien lastenkin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Kanariallakin voi tehdä vaikka mitä! Luonto on upea.

      Poista
  4. Teillä olikin hurjan pitkä loma. Ihan varmasti pinna venyy mut kivat muistot jää. Matkailu tosiaan avartaa, ja kotiin on aina ihana palata. Mulla pitää aina olla vähintäänkin yks seuraava matka buukattuna kun tulen edelliseltä matkalta - muuten on levoton olla. Vissiin olen nuori sielu kun pitää päästä niin usein matkaan.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa kyllä hyvin tutulta. Silti, matkailusta en luovu, kompromisseja on kyllä jouduttu reissukohteiden suhteen tekemään. Katsotaan miten keväällä sujuu viikon Keski-Euroopan kaupunkiloma kahden muksun kanssa...

    VastaaPoista
  6. Ainakin itsellä lomareissuista jää tosi paljon kivoja ja hyviä muistoja joita muistella ja jotka tiivistävät perhettä entisestään: tääkin säätö koettiin yhdessä ja hyvin vedettiin. ;) erilaisia muistoja ja tunnelmia kuin siitä arkielämästä. Lisäksi mä tykkään reissata suht säännöllisesti koska muuten odotushorisontti lomamatkalle nousee liian korkeaksi ja sitten vitutus on kova jos vaikka sairastutaan, säät ei suosinut tms. Kun matkalla käy pari kertaa vuodessa niin yksi katastrofikeikka ei niin haittaa.

    VastaaPoista
  7. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen ikuisesti kiitollinen omille vanhemmilleni siitä, että he matkustivat myös silloin, kun minä ja veljeni olimme lapsia - ja me lapset siis pääsimme niille matkoille mukaan. Minulla on ihan mahtavia muistoja viikkojen telttareissuilta Keski-Euroopassa. Siinä se omakin ikuinen matkailukärpänen taisi alun perin syntyä, vanhempien kanssa alle kouluikäisenä matkatessa.

    VastaaPoista
  8. Mukava kirjoitus. Me reissataan myös kolmen kakaran kanssa niin usein kuin pystytään. Yleensä sillä tekniikalla, että lennot jonnekin, auto alle ja majoitus joko etukäteen pariksi yöksi tai suoraan tien päältä. Mä olen meidän perheen "eritevastaava" (eli lentokoneessa sattuneet niskapaskat ja syliyrjöt on mun heiniä, ihan siitä syystä et miestä ällöttää mua ei)mies ajaa aina ja mä hoidan buukkaukset yms. Muutenkin työnjako reissun päällä on jopa soljuvampaa kuin kotona. Tehdään erilaisia reissuja, joskus enemmän, joskus vähemmän onnistuneita, mut aina ne jää positiivisen puolelle. Viime kesäkuussa seikkailtiin autolla itäisessä euroopassa ja kuljettiin välejä myös laivoilla esim.Tukholma-Riika. (En saanut enää raskauden siinä vaiheessa lentää) Sitten lokakuussa haettiin lämpöä Kanarialta ja vauva 2 kk oli ekalla lentsikkamatkalla.Nyt kun lapin matka ei ottanut tuulta alleen, on mielessä keväinen reissu Sloveniaan. Vanhimman lapsen, (joka on viettänyt kuukausia meidän kanssa reppureissaillen esim. Indonesiassa ja Thaimaassa) mielestä paras reissu koskaan on ollut tädin ja serkun kanssa tehty pakettimatka Kreetalle. Ajattelemisen aihetta siinäkin. ;)

    Sylvia

    VastaaPoista
  9. Mielenkiintoinen ja nokkelasti kirjoitettu teksti! Oli hauska nähdä mielipiteitäsi puolesta ja vastaan ja toisaalta huomata, että asiasta muodostettiin loppujen lopuksi selkeä ja perusteltu mielipide. Näitä lisää! :)

    VastaaPoista
  10. Kivulias aihe: olimme vaimoni kanssa ennen lapsensaantia uber-innokkaita reissaajia, vähintään yksi kaukomatka vuoteen, muutama pitkä viikonloppu euroopassa, hiihtoloma lapissa ja pari viikkoa joka kesä välimerellä osakepurjeveneellä. Se oli ihanaa. Meni kaikki aika ja rahat, mutta oli sen arvoista. Ehkä senkin takia että lastensaantikin oli mielessä ja ajateltiin että parempi reissailla varmuuden vuoksi vähän varastoon siltä varalta ettei se enää niin vaan onnistu kun/jos perheyksikön sierainparilukumäärä kasvaa.

    Haikara kävi sitten vierailulla 13 kuukautta sitten. Ekat lentoliput pojalle oli jo varattuna ennen syntymää ja paineltiin maaliskuuksi Lappiin talvea etsimään. Meni ihan ok, toki säädön määrä kasvoi lisääntyneen matkatavaramäärän myötä jonkin verran. Kesällä keksittiin että roudaus-relaus balanssin optimoinniksi vuokrataan kämppä uima-altaalla Kroatiasta. Taas meni ihan ok, hypoteesini siirtymien minimoimisessa vauvamatkailussa osui oikeaan. Vauva tarvitsee n. puoli kuutiota matkatavaroita ja niiden pakkaaminen/purkaminen/siiretely vie järjettömän paljon aikaa ja intoa. Syksyllä bundlattiin vielä Kreikan työmatkaani pari päivää Ateenassa ja Mykonoksella perheen kanssa - ei isompia ongelmia lennoilla eikä muutenkaan, lämmintä riitti, Mutta, jotenkin ei vaan tunnu enää samalta. Ajatus uudesta reissusta ei vaan kutkuta enää kuten ennen.

    Nyt hieman reissailun tauottua olen analysoinut syitä. Tällä hetkellä paras veikkaukseni on se, että kun ennen matkat tarkoittivat irtautumista arjen vittumaisuuksista, seuraa se nykyään lasten myötä osittain mukana. Jotenkin se vaan nakertaa iloa matkasta, että ne normaalisti kyllästyttävät pukemis/riisumis/syöttämis/vaipanvaihtamis/nukuttamisrumbat seuraavat mukana sinne, mikä ennen oli pakopaikka kaikesta siitä tylsästä puolesta kotielämässä. Jos se taapero edes itse tajuaisi että on jossain siistissä paikassa, mutta inhorealistisesti on sanottava ettei 13 kuukautta nuori bonanpurija vielä oikeasti tajua siitä yhtään mitään. Tuntuu huonolta sijoitukselta laittaa aikaa, vaivaa ja rahaa sellaiseen, joka aikuisille on enää puoli nautintoa ja lapselle todennäköisesti vain ylimääräinen stressinaihe.

    Nyt on sitten ajatuksena pysyä kotona ja koittaa keksiä täällä niitä kivoja päiväretkiä ja laittaa pihalle puhallettava uima-allas. Harmittaahan se ettei enää mennä, mutta jotenkin lumous on nyt vaan rikottu. Katsellaan uudestaan sitten kun lapsi alkaa itse saamaan jotain irti siitä uudesta ympäristöstä.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin ymmärrän sua! Kun esikoinen oli kolmen-neljän, reissaaminen yhdessä alkoi olla jo aika huoletonta ja siitä nautti itsekin melkein koko ajan. Nyt kun on tuo vauva, tuntuu että on taas siinä melko veemäisessä starttiruudussa. Yritän tässä vain ajatella, että noin parin vuoden päästä ollaan taas sillä samalla tasolla reissufiililiksissä kuin ennen vauvaa ja pitää katseen horisontissa.

      Matkustaminen ilman lapsia on edelleen musta ihanaa. Kovasti jo odotan ensi kevään muutaman päivän mittaista matkaa, jolle lähdetään miehen kanssa kahdestaan.

      Poista
    2. Pakko sanoa kans, että symp symp. Tunnistan kaikki kommentoijan tunteet, vaikka me nyt ei niin pitkälle olla mentykään, että oltaisiin päätetty luopua reissaamisesta. (Ehkä se on se pahin vaihtoehto, että vituttaa liikaa ja silti lähtee :D)

      Oltiin jouluna perhematkalla Seychelleillä. Oli aika katkeraa katsoa vierestä sitä konkreettista eroa, millainen se loma olis myös voinut olla, kun mukana oli myös veli ja avovaimo, jotka on lapsettomia. Ne tuli, meni ja teki kaiken juuri niin kuin niitä huvitti. Vituttihan se seisoa rannalla jalka hiekkaämpärissä, pidellä puoliksi syötyä banaania kädessä ja odottaa kun toinen päättää, aikooko vielä haukata siitä vai onko maha jo täynnä, ja samalla katsoa kun vastarakastunut pariskunta bodysurffaa mahtavissa aalloissa kuin viimeistä päivää tietäen, että ne jää pimeän tullen rantabaariin imemään eksoottisia drinkkejä ja kruunaa kaiken hässimällä kuin aropuput. Lähde siinä sitten itse parhaan auringonlaskun aikaan lukemaan toiselle Pete ja Pulmu: Lätäkkö lattialla.

      Kiitos kun sain avautua. :D

      Poista
    3. Kiitos tästäkin - olen niin samaa mieltä!! Kuvasit sen turhautumisen tunteen hiekkarannalla niin hyvin.

      Reissaaminen ilman lapsia on erilaista, se on eri tavalla hyvin paljon hauskempaa.

      Yritän repiä näistä kokoperheenmatkoista kaiken mahdollisen ilon irti koska se toinen vaihtoehto, kotiinjääminen, ei nappaa myöskään.

      Onneksi on sitten näitä lapsettomiakin matkoja, niistä en luovu.

      Poista
  11. Kiitos tästä! <3 Odotan esikoistani, joka ilmoitti tulostaan yllättäen ja suunnittelematta. Asutaan maassa, joka ei ole meidän kummankaan (siis miehen tai mun) kotimaa. Se itsessään jo vähän ketuttaa. Ketuttaa se, ettei omat sukulaiset vaivaudu käymään kylässä, mutta itse pitää sitten lapsen kanssa vaivautua, jos haluaa, että lapsi oppii tuntemaan vanhempiensa kotimaat ja sukulaiset (- ja tietenkin halutaan). Samoin ottaa päähän ja pelottaa se, ettei oo tukiverkostoja lähellä.. Omia valintoja tietenkin! Mutta ennen kaikkea pelottaa juurikin se, että lakkaa itse olemasta oma itsensä ja tekemästä itselle rakkaita asioita - ja katkeroituu. Tää antoi kuitenkin toivoa! Parempi tietenkin olla suunnittelematta liikoja etukäteen, mutta nyt ainakin tiedän, että kaikki on mahdollista! :)

    VastaaPoista
  12. Meidän kääpiökokoinen matkaseura on nyt 4- ja 8-vuotiaita. Noin vuosi sitten havahduin siihen, että reissaaminen ml reissuunlähteminen olikin taas tosi helppoa, kun pienempikin ymmärtää ja pääosin uskoo puhetta + kaikenlainen tapaturma-alttius on vähentynyt radikaalisti, reissuun ei tarvita matkarattaita, turvaistuimia, vaippoja eikä ylipäänsä mitään, minkä unohtaminen voisi aiheuttaa puolifataaleja seurauksia. Jos jostain haluaa etsiä huonoja puolia, niin ainoa pieni rajoite matkustamiselle on esikoisen koulunkäynti ja sen määrittämät mahdollisuudet reissata. Tästä ei varmaan ole enää kuin kivenheitto, kun teinit eivät halua lähteä vanhempien kanssa mihinkään... nyt kuitenkin nautin tästä helposta ja mukavasta tilanteesta täysillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äskeinen ano vielä. Piti lisätä, että me myös sitkeästi reissassimme lasten ollessa pienempiä juuri reissujen hyvien puolien vuoksi. Silloin koin reissuunlähtemisen valmisteluineen(se pakkaaminen univelkaisella aivolla!!) sen verran rankaksi, että reissuun yritettiin samalla vaivalla lähteä vähän pidemmäksi aikaa, jos mahdollista. Tarkoitus oli myös sanoa, että yllättävän pian se helpottaa, varsinkin toisella kierroksella vauva- ja taaperovuodet sujahtivat jotenkin tosi nopeasti ohi!

      Poista
    2. Juurikin näin. 1-vuotiaan kanssa matkustaminen ei ns. ollut rentouttavaa, mutta nyt kun kääpiöt on 4- ja 6-vuotiaita on jo ihan eri meininki. Eli älkää vauva- ja taaperoperheet heittäkö kirvestä kaivoon, toi on ohikiitävän lyhyt vaihe.

      Poista
  13. Vuosi sitten teimme pitkän viikonlopun Lontooseen puolitoistavuotiaan kanssa ja silloin puhisin, että ei enää ikinä matkalle lapsen kanssa... Kesällä teinkin ihanan parin yön pyrähdyksen tyttökavereideni kanssa Champagneen - ilman lasta. Mutta nyt anoppilasta palattua 2,5-vuotiaan kanssa ei voi kuin hämmästellä, miten erilaista reissaaminen tällä kertaa oli. Ei yhtään kiukkukohtausta kumpaankaan suuntaan matkustettaessa, eikä itse asiassa perilläkään koko viikon aikana! Maagista! Uhma varmasti iskee jo tänään uudestaan päälle tällaisen keulimisen myötä.

    Tavaramääränkin sai tällä kertaa pienemmäksi, mukanamme oli vain yksi matkalaukku ja käsimatkatavarat. Emme ottaneet edes rattaita, sillä saimme perillä sellaiset lainaan. Oma lukunsa on sitten se, että en viihdy niin maan yhtään itäeurooppalaisessa anoppilassani. Mutta lapselle täytyy antaa mahdollisuuksia viettää aikaa myös isänsä puolen suvun kanssa ja tutustua toiseenkin (tai kolmanteen) kotimaahansa. Seuraava reissu on jo suunnitelmissa, eikä se tällä kertaa suuntaudu Suomeen eikä anoppilaan vaan Italiaan!

    Olen muuten juuri aloittanut oman blogin, tervetuloa vierailulle! puolivalissa.wordpress.com

    VastaaPoista
  14. Mulla oli monia noista kirjoituksessa mainituista syistä, kun lähdin 1- ja 3-vuotiaiden ja oman äitini kanssa kymmenenksi päiväksi etelään pari vuotta sitten. Mies ei päässyt töidensä vuoksi mukaan ja voi että se oli voimaannuttava kokemus, kun selvisin! Ihan parhaat muistot jäi, vaikka olinkin täysin piipussa kotiin päästyä.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?