Arkeeni on hiipinyt aikavaras. Se vie aivan liian paljon tunteja viikosta, tuskaisen monta. Netflix. Ja se tapahtui ihan vahingossa. Ensin katsoin pari jaksoa silloin tällöin. Sitten jakson joka ilta. Yhtäkkiä huomaan tuijottavani kolmea jaksoa
joka päivä. Se on ihan älytön määrä.
Havahduin tähän sisään kutsumaani varkaaseen kirjan ääressä. Kirjoitin viime viikolla jutun
ruuhkavuosirallista ja kirjasta, josta sain ajatusruokaa oman arjen tasapainottamiseen. Kun kustantaja lähetti kirjan tuota kaupallista yhteistyöjuttua varten, paketissa tuli pari muutakin kirjaa. Tartuin näistä kahdesta ohuimpaan, koska ajattelin sen sopivan hyvin pääsiäisloman pitkän automatkan viihteeksi.
Kun kirjan nimi on
Keskittymiskyvyn elvytysopas (sen ovat kirjoittaneet aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala), pakotin itseni keskittymään sen lukemiseen. Lyhyet kappaleet, tiivis ilmaisu ja järjestelmällinen eteneminen - pystyin siihen plus pariin bensispysähdykseen.
Etkö pysty enää keskittymään? Poukkoiletko pikkuhommasta toiseen ja huomaat tehneesi jotain ilman että ajatus on ollut lainkaan mukana? Tunnistatko itsesssäsi levottoman älylaitteiden parissa räpeltäjän?
Kirjassa kysytään. Vastasin:
No vähän vaikeaa on välillä.
Kyllä. Huomaan että näin on ainakin muutaman kerran viikossa.
KYLLÄ.
Oletteko te kenties huomanneet, että en ole ehtinyt postata tänne blogiin entiseen malliin yhtä paljoa? Myönnän, että en vain ole saanut aikaiseksi.
Nämä jutut eivät näy ulospäin, mutta näidenkin asioiden kanssa olen painiskellut:
Seuraava kirja, jonka pitäisi olla jo työn alla. Äh, en vain ole saanut sitä aloitettua.
Ja sitä seuraava, johon sain apurahan, pitäisi käynnistyä, kun tuo ensiksi mainittu on saatu valmiiksi.
Työhuoneeni on räjähtänyt papereista, kansioista, kirjoita, johdonpätkistä, kynistä ja pölystä. Ei ole (muka) ollut aikaa järjestellä.
Listaan voisi lisätä vielä vaikka ja mitä, mutta en nyt jaksa keskittyä siihen enempää. Ironista.
Keskittymiskirja teki pisteliäitä havaintoja, joista osa osoitti yhtäläisyysmerkkejä omaan arkeeni. Kirjan neuvoista olin muutamaa jo näköjään alitajuisestikin alkanut työstää. Yksi suurimmista tämän vuoden saavutuksista on ollut se, että olen saanut kiireen tuntua karsittua tehtyäni tietoisen päätöksen siitä, että
en enää halua olla ihminen, jolla on kiire. Se päätös on pitänyt aika kivasti.
Mutta ihan hiton paljon tässä on vielä tehtävää. Eikä tullut muuten mitenkään yllätyksenä, että Netflixin tuijottaminen on lisääntynyt samaan aikaan kuin tunteeni siitä, että arki ei ole nyt ihan niin paljoa hallinnassani kuin mitä se voisi olla.
Jumaleissön. Minä olen addiktoitunut katsomaan televisiosarjoja. En aikaisemmin ollut "tällainen". En tiennyt televisiosarjoista oikein mitään, hankin Netflixinkin tuttavapiirissäni viimeisten joukossa. Ihan oikeasti ajattelin, että
minä en kyllä tähän suoratoistoon lähde vaan vuokraan leffani videovuokraamosta. Kolme vuotta sitten uhkailin, että
en todellakaan aio uusia Netflix-tilaustani. Juu ei ihan pitänyt se lupaus sitten.
Koska onhan se mielihyvä nyt ihan mielettömän kiva minkä saa, kun painaa punamustaa logoa ja applikaatio aukeaa kännykännäytölle. Kuulokkeet päähän ja aah siellä Alicia Florrick tylyttää syyttäjää. Vielä yksi ja vielä yksi jakso ja sitten kyllä nukkumaan/tekemään töitä/lukemaan/<lisää tähän ihan mikä tahansa toiminto>. Ja siinähän se keskittymiskyky sitten menikin.
Jälkeenpäin olo on sisäisesti tahmea eikä mieleen jäänyt pyörimään mitään oikeasti viisasta. Luultavasti ei mitään. Ehkä pari hataraa havaintoa käsikirjoittajien nerokkuudesta ja Alician uudesta kampaustyylistä. Ei jäänyt edes hyvä, rentoutunut olo vaan päinvastoin: turhautunut, vähän ahdistunut ja laiska olo. Aivan päinvastainen olo kuin siitä ihanasta leijumisen tilasta jonka saavuttaa kävellessään leffateatterista ulos hyvän leffan jälkeen. Vaikka leffa olisi ollut hömppää tai juoneltaan hassu, siitä jää silti rentoutunut ja kiva olo. Netflixin jälkiolo on aivan toisenlainen.
Tämän Netflix-piereskelyn syy on siinä, että ihmisen vahvuus on usein myös se ihmisen heikkous.
Solahdan täysillä siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Enkä varmasti ole mikään maailmankaikkeuden poikkeus. En tiedä onko edes olemassa sellaisia ihmisiä, jotka syövät konvehtirasiasta vain yhden suklaan, katsovat 500 jaksoa sisältävästä televisiosarjasta vain jakson silloin tällöin, keräilevät postimerkkejä mutta vain yhden per vuosi, ovat hyvin verkostoituneita ja osallistuvat hallitustyöhön, mutta vain yhden yhtiön hallitukseen kerrallaan tai käyvät crossfitissä vain kerran parissa viikossa.
Koska tämä Netflix-asia solahtaa laariin asiat, joihin voin vaikuttaa (
inspiraationa tämä Valeäidin mainio juttu), tämä on asia johon aion vaikuttaa.
Tein siis itselleni Netflix-säännöt.
1. Katson loppuun Good Wifen viimeisen tuotantokauden (olen nyt sen puolivälissä). Sen jälkeen deletoin Netflix-applikaation kännykästäni. Kun ohjelmaa ei voi katsoa missä vain ja milloin vain, sitä katsoo aivan varmasti vähemmän.
2. Jos Sopranosiin tulisi lisää jaksoja, antaisin itseni katsoa ne. Mutta kun ei tule, niin ei tarvitse katsoa.
3. Aion käyttää Netflixiä enää vain tykillä. Eli kun katson jotain viihdykettä, sen pitää olla sen arvoista, että jaksan laittaa laitteet päälle, odotella että videotykki alkaa toimia, ehdin tehdä popcornia, ehdin valmistautua asiaan, jolla on väliä.
4. Katson Netflixistä enää asioita, jotka eivät jatku. Eli vaikka leffan tai dokumentin.
5. Koska en pidä täyskielloista, edelliseen kohtaan on yksi poikkeus: aion katsoa sarjaa, jos se on hyvä ja se on suomalainen. Jos Sorjoseen tai Karppiin tulee lisää jaksoja, katson ne. Ratamo ja Ivalo ovat minulle vielä tuntemattomia, mutta jos tulee tilaisuus, nämä ovat poikkeuslistalla myös. Ja vain tykillä.
Minulla oli tänään tunninmittainen tyhjä kohta päivässä ja päätin kirjoittaa tämän tekstin Netflixin aikasyöppöydestä sen sijaan että olisin katsonut yhden jakson Good Wifea (sen kohdan, jossa Alicia ehkä päättää asettuuko ehdolle syyttäjänvirastoon vai ei, iiks). Tästä se lähtee.