Ajattelin viikonloppuna paljon auttamista ja siitä syntyvää iloa. Vakkariseuraajat ehkä muistavatkin, kun kirjoitin marraskuussa crossfit...

Se ken lampun sytyttää

3.12.18 Satu Kommentteja: 2

Ajattelin viikonloppuna paljon auttamista ja siitä syntyvää iloa. Vakkariseuraajat ehkä muistavatkin, kun kirjoitin marraskuussa crossfit-salimme muistotreeneistä. Yhden valmentajistamme puoliso teki itsemurhan, häneltä jäi kaksi alakouluikäistä lasta.


Kammottavan surullista ja vaikeaa. Yksin salin aktiivitreenaajista, Einar nimeltään, halusi tehdä jotain enemmän auttaakseen tätä yksin lasten kanssa jäänyttä äitiä ja treenisalilta kaikille tuttua valmentajaa.

Hän keksi, että voisi soutaa 500 kilometriä yhden viikonlopun aikana ja nostaa tällä tempauksella tietoisuutta itsemurhaa hautoville suunnatuista mielenterveyspalveluista ja madaltaa kynnystä puhua ylitsepääsemättömältä tuntuvasta surusta ja ahdistuksesta ja hakea siihen apua. Samalla soutuviikonlopun aikana kerättiin rahaa perheelle. 


Kuolema on aina raskas isku läheisille ja usein siihen liittyy myös taloudellisia seuraamuksia, eikä niiden aiheuttamaa huolta kuulu vähätellä. Yhtäkkiä tienaajia onkin perheessä enää yksi, mutta menot ovat silti yhtä suuret, ehkä suuremmatkin. Hautajaisetkin maksavat, samoin läheisten tarvitsema terapia ja moni muukin asia, jolle uudessa elämäntilanteessa on tarve.


Einarin soutuhommiin sai osallistua kuka tahansa; Reykjavikin crossfit-salin soutulaitteet olivat vapaasti käytössä ja kaikki halukkaat saivat tulla soutamaan ja pitämään seuraa. Itse en perhesyistä päässyt paikalle, mutta seurasin soutumatkan edistymistä livelähetyksen kautta. Viikonlopun aikana soutuhomma eskaloitui ihan mielettömän hienoksi tapahtumaksi. Siellä soudettiin, hierottiin, hikoiltiin ja itkettiin. 

Einarilla oli mahtava motto tähän hommaan alusta asti. Koko soutuviikonlopun ideana oli tehdä näkyväksi se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei pysty yksin mutta pystyy yhdessä. Hän sanoi itsekin, ettei pystyisi ikinä soutamaan 500 kilometriä yksin treenihuoneessa ilman tsemppiä, kannustusta ja huoltojoukkoja. Se kannusti ihmisiä mukaan soutamaan, tuomaan välipaloja ja tarjoamaan hierontaa. Kukin toi sitä, mitä osasi ja pystyi. Oli se sitten urheilujuomaa, 100 kilsan soutukaveruus lauantain ja sunnuntain väliselle yölle tai rahalahjoitus, joka meni itsemurhan tehneen miehen lähiomaisille. 

Soutuviikonlopun idea oli todella hyvä. Koska samalla ajatuksella toimii elämä noin muutenkin: ei täällä yksin kukaan selviä tai ei selviä ainakaan niin pitkälle mitä selviäisi jos jakaisi ilot, surut, vastoinkäymiset, taakat ja riemut jonkun kanssa. 

Mun sydän ihan pakahtuu kun mietin tätä asiaa. Tällaiset einarit ovat täyttä kultaa. Meistä ihmisistä lähes kaikki ovat sellaisia, jotka haluavat auttaa. Auttamisen tarve on ihmisissä sisäsyntyinen: kun meitä autetaan, syntyy meille tarve auttaa takaisin. Vaikka se saattaa tuntua kliseeltä, niin kyllä se niin on, että annettu apu palaa jossain muodossa antajalleen.


Mutta sitten on kuitenkin se tosiasia tunnustettava, että auttaminen ei ole aina helppoa, ei minulle itsellenikään. On tilanteita, joissa haluaisin tehdä jotain mutta en välttämättä tiedä yhtään että mitä ja miten. Sellaisissa tilanteissa on kiitollinen maailmalle siitä, että on tällaisia einareita, jotka paitsi itse haluavat vilpittömästi jelppiä, he samalla rakentavat alustan muille auttaa ja antavat muille mahdollisuuden kokea sen hyvän olon tunteen joka toisen auttamisesta seuraa. Nämä einarit avaavat auttamisen oven raolleen ja pistävät ovilampun päälle, jotta muutkin löytävät sisään. 

Tätä voi testata omalla kohdalla ja ihan itsekkäästi kysyen: milloin minä olen ollut auttamisesta kaikkein onnellisin? Mietin tätä hetken ja keksin heti yhden esimerkin tältä vuodelta. Haluan kertoa sen teillekin. 

Kun minä, Valeäidin Hanne ja Mamma rimpuileen Laura keräsimme rahaa ugandalaislasten koulukirjoihin. Saimme itse auttaa, nähdä kuinka apu meni perille ja kaikista hienointa oli se, että me pystyimme tarjoamaan muille mahdollisuuden auttaa. Eihän tämäkään tietenkään yksin meidän omaa eikä Suomen Planin ansiota ollut, vaan siihen tarvittiin myös Ugandan Plania, yhtä paikallista koulukirjakustantajaa ja koulua, joka pystyi järjestämään meille tilaisuuden kirjojen luovuttamiseen. Tällaisessa mukana olemisesta jäi älyttömän hyvä mieli, joka tuntuu vieläkin.


Vielä parempaa kuin jeesiminen on se, että pystyy rohkaisemaan muita osallistumaan samaan. Olisi kai aika mahtava juttu, jos me kaikki yritettäisiin tänä jouluna ja sen jälkeenkin olla pikkuisen einareita?

2 kommenttia:

  1. Tällaiset einarit on niin tärkeitä <3.
    Meidän lasten päiväkodissa yhden lapsen äiti sairastui vuoden alussa syöpään ja joutui pikaisesti leikkaukseen ja hoitoihin, heillä on viisi lasta. Päiväkodissa vanhempien keskuudessa järjestyi tosi nopealla aikataululla ruoka-apu tälle perheelle niin, että kaikki jotka halusivat saivat osallistua viemällä yhdenä päivänä viikossa heille ruokaa. Se, miten lopulta sitä ruoka-apua saatiin yhteisvoimia vietyä yli kuukuaden ajan, joka päivä, saa mut edelleen liikuttumaan ja tiedän, että se oli tosi iso juttu tälle perheelle. Se oli paitsi ihan konkreettinen, suuri apu arkeen, mutta myös henkisesti tärkeää. Ja itselle ainakin tuli siitä hyvä olo, että sai konkreettisesti auttaa jotenkin. Kyllä vaan yhteisön voima on suuri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten ihanasti hoidettu tuon perheen tukeminen. Hienosti toteutettu ja just mahtavaa se, että kaikki pääsevät osallistumaan - nekin jotka haluaisivat mutta eivät välttämättä tiedä tai uskalla auttaa.

      Poista

Mitä tuumaat?