Meillä oli tänään crossfit-salilla hieman erilaiset harjoitukset. Päivän kaikki treenit oli omistettu itsemurhan tehneen nuoren miehen mui...

Muistotreeneissä surua ja hikeä

8.11.18 Satu Kommentteja: 4

Meillä oli tänään crossfit-salilla hieman erilaiset harjoitukset. Päivän kaikki treenit oli omistettu itsemurhan tehneen nuoren miehen muistolle. Hänen puolisonsa työskentelee tällä samalla salilla valmentajana, ja siksi salilla oltiin päätetty, että tänään hautajaispäivänä työpaikka osallistuu muistopäivään pitämällä tämän kuolleen miehen nimelle omistetut treenit.


Treenit oli rakennettu hautajaispäivästä ja vainajan iästä. Ensin tehtiin painonnostotangolla erilaisia liikkeitä ensin 8, sitten 11, 20 ja 18 toistoa. Tänään on 8.11.2018. Sen jälkeen  pyöräiltiin 35 kaloria (mies kuoli 35-vuotiaana), tehtiin voimisteluliikkeitä sarja 8-11-20-18 ja juostiin 35 kaloria.

Treenien ajan soitettiin täysillä islantilaista räppiä ja 80-luvun poppia.

Järkytyin nuoren miehen kuolemasta, hän oli etäisesti tuttu. Miehen puoliso on vetänyt minulle monet treenit. Heillä on kaksi pientä lastakin, joita näin salilla usein. Vaikka en tuntenut läheisesti, tällainen pysäyttää silti ja tuntuu surulliselta. Kuinka pienestä se onkaan kiinni, että ensin on ja sitten ei enää olekaan.

Omaa suruani ei voi tietenkään mitenkään verrata omaisten ja läheisten suruun. Se on erilaista, hukuttavaa surua, joka painaa ja jonka sulautuminen arkeen vie aikaa. Kaltaiselleni ulkopuoliselle suru on tunne, joka tulee mutta menee nopeasti ohi. Mutta surua yhtä kaikki.

Ajatukseni muistotreeneistä olivat aluksi ristiriitaiset. Täällä me hikoillaan tankojen kanssa ja liikutaan kelloa vastaan ja heitetään yläfemmoja samalla kun omaiset valmistautuvat hautajaisiin. Se tuntui aluksi jopa vähän rienaukselta. Että onko tämmöinen nyt ylipäätään edes sopivaa?

Mutta sitten lopetin sen ajatuskulun siihen ja nipistin itseni pysähtymään ja ajattelemaan. Kuka sitä on määrittelemään, millainen muistotilaisuuden kuuluu olla ollakseen oikeanlainen? Kun on jonkun ihmisen kanssa joku pieni yhteinen tekijä ja se toinen ihminen poistuu, niin onko se muka rienausta tehdä joku vainajan tai omaisten toivoma asia sen toisen ihmisen muistolle? Ei tietenkään! Muistotreenit olivat ihan hirvittävän hyvä idea, ja vaikka ennen niitä itkettikin koko tilanne, jälkeenpäin olo tuntui paremmalta. 

Kuolema tulee tutuksi jokaisen elämässä eikä suru poistu sillä, että asiasta ei puhuta tai sitä ei käsitellä mitenkään. Kamalampaa se varmasti olisi ollut vainajan lähipiirille, että kukaan työpaikalla ei olisi sanonut mitään, asiakkaille ei oltaisi kerrottu mitään ja kaikki näyttäisi jatkuvan aivan kuten ennenkin, vaikka niin ei olekaan ja monen ihmisen elämä on nyrjähtänyt hetkeksi sijoiltaan.

Oli yleisesti ottaen lohduttavaa katsella niitä noin 120 ihmistä, jotka tänään keskipäivän tunneilla olivat treenaamassa ja kuuntelemassa treenien syytä. Aika moni pyyhki silmäkulmiaan myös ennen treenejä ja jopa vielä tavallista enemmän ihmiset auttoivat tosiaan painojen siivoamisessa.

Olen iloinen, että menin. 

4 kommenttia:

  1. Olipa lämmin ja hieno ajatus. Mullakin nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Hautajaiset ja sureminen tuntuu olevan yksi perinne, jota on vaikea muuttaa. Siihen kuuluu niin paljon sääntöjä yms, sen sijaan että mietittäisiin kyseistä vainajaa ja hänen mieltymyksiään ja toiveitaan. "Vanhan ajan" hautajaiset sopivat varmaan aika harvalle nykyään.

    P.S. Ja hei kiitos älyttömän hyvistä ja mielenkiintoisista postauksista viime aikoina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Michaela!
      Ihan totta, mitä sanot. Laki määrää esimerkiksi tuhkan sijoituspaikasta ja kirkoilla on omat sääntönsä esim. esitettävän musiikin suhteen. Sekin on kai aika kirkkokohtaista, että saako soittaa esim. Katri Helenaa vai ei. Muistotilaisuus voi olla vapaamuotoinen, siinä ei oikeastaan mitään sen erityisempiä sääntöjä käsittääkseni ole. Tai siis en ole kyllä ihan varma, mutta näin arvelisin.

      Luulen tämän perinteikkyyden johtuvan osittain siitä, että kuolema tulee aina vähän yllätyksenä ja silloin vaikealla hetkellä on ehkä helpompi tukeutua perinteisin ja tehdä kuten aina on tehty, voimat eivät välttämättä riitä muuhun . Aiheena tämä on kyllä tosi mielenkiintoinen.

      Onpa kiva kuulla, että olet tykännyt syksyn jutuistani, välilä on tullut mieleen vähän kaikenlaista ja välillä tuntuu, että rönsyilenköhän nyt vähän liikaa, mutta mitäpä siitä sitten :) Elämään kuuluu kaikenlaista, eikä näitä aihepiirejä tee kovasti mieli rajoittaa.

      Poista
  2. Meidänkin salilla on ollut muistotreeni kun valmentajan äiti kuoli. Mun mielestä se on just se, että ei yritetä näyttää siltä, että mitään ei ole tapahtunut vaan huomioidaan asia omalla tavalla.
    Mari

    VastaaPoista
  3. Hieno tapa teidän saliporukalla käsitellä surua kehollisesti. Ja yhteisönä.

    Kun mun äiti yllättäen kuoli pienet poikani, silloin 4 ja6 v. purkivat suruaan monella tavalla, yks kehollinen tapa oli tanssi. hikeen asti tanssittiin olohuoneen lattialla monet kerrat ja välillä itkettiin. Ja se auttoi. Itse en olis tätä tajunnut, mut kun tulee mukaan vedetyksi niin siinä sitä tanssittiin ja yhdessä surua purettiin. Onni on viisaat lapset.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?