Syöpä voi tulla työpaikalle, mutta lapsi ei

Perheministeri Saarikko otti lapsensa mukaan työpaikalle ja osa läsnäolijoista närkästyi. Yllätyinkö reaktiosta? No en todella. Ikävä kyllä.


Välillä pysähdyn miettimään, että jaapatanko aivan liikaa tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, pakollisesta iseille korvamerkitystä isyysvapaasta ja vähän tavallisemmasta suhtautumisesta vanhemmuuteen. Elän tätä omaa kuplaani ja sieltä katsottuna välillä tuntuu, että onhan tätä perhetasa-arvopuhetta jo puhuttu että happea voisi käyttää välillä muuhunkin. 

Lue myös:
Onnellisten lasten isät ovat vanhempainvapaalla

Mutta eipä se vain olekaan niin. On vielä ihan täysin arkipäiväistä, siis ainakin Suomessa (muista maista en osaa sanoa, kun en siellä lapsia ole kasvattanut ja tilannetta sen tarkemmin seurannut), että julkisessa elämässä esimerkiksi nyt vaikka siellä työpaikoilla lasten olemassaolo lakkaa kokonaan. Ei niitä nyt herran jestas ainakaan töihin voi mukaan ottaa. 

Työpaikoille tuodaan harrastukset, urheilutreenit ja vakavat sairaudetkin. Mutta ei nyt sentään lapsia! On ehkä vähän vulgaaria puhua vanhemuudesta, huippu-urheilijasta ja syöpäsairaasta vertaillen, mutta se valottaa kivasti pointtia, johon olen matkalla.


Julkisessa johtavassa virassa oleva työntekijä voi Suomessa kertoa avoimesti lehtihaastatteluissa syöpäsairaudestaan, hoitojen vaikutuksesta työskentelytehoonsa ja hoitojen vaatimasta työarjen uudelleenjärjestämisestä. Kertojaa pidetään rohkeana, vahvana ja avoimena. Mitä hän epäilemättä onkin! Hän kertoo jotain hyvin henkilökohtaista itsestään. Hän kertoo kohtaamastaan vittumaisesta sairaudesta ja sen hoidoista ja siitä, että hän käy edelleen töissä. Ei kukaan ala silloin inistä mistään arvovaltakysymyksestä tai siitä, kuinka jotkut asiat eivät niin sanotusti kuulu työpaikalle.

Toinen esimerkki. Työpaikan esimiehellä on tärkeä harrastus: hän on todella hyvä ja menestynyt uimari. Tärkeät kisat tulossa ja niitä varten täytyy harjoitella ahkerasti. Joskus pitää ihan palaveriakin siirtää, että hiilarit ehtivät imeytyä ennen treenejä. Joskus pitää ottaa haiseva treenikassi mukaan kokoussaliin, kun sitä ei uskalla valvomattomiin eteistiloihinkaan jättää. Avautuuko joku? Vahvasti epäilen. Kilpaurheilevaa esimiestä katsotaan ylöspäin: on se vaan ahkera! Mitä hän epäilemättä onkin.

Sitten joku tuo lapsensa mukaan kokoukseen. Auts. Tai työpaikalle iltapäiväksi. Autsauts. Tai akateemista uraa tekevä imettää bebeään yliopiston aulasssa seminaarin tauolla. Nyt sattuu jo ihan kunnolla. Ja johan joku älähtää. Koska lapset eivät kuulu työpaikalle. 

Pardon my ranska, mutta voi universumin perse tätä meininkiä.

Miten onkin, että hyvin monen aikuisen ihmisen elämään joka päivä vaikuttava asia nähdään uhkana asiantuntemukselle, arvovallalle ja koko pyhälle orgaisaatiokaaviolle, jonka joku konsultti on aikanaan jyystänyt kasaan ja myynyt ylimmälle johdolle hintaan 190 €/h + alv?

Kysymykseni on puhtaasti retorinen, koska olen melko varma vastauksesta.

Syöpään sairastuu myös miehiä.
Kilpaurheilevista esimiehistä suurin osa on miehiä.
Vanhemman rooli. Ah, sitähän hoitavat Suomessa yhä enemmän naiset.

Ne ovat ne akkojen hommat, jotka uhkaavat arvovaltaa. Arvovalta ei roisku niistä natisevista hyvin harjatuista nahkakengistä seminaarihallin seinille samaan malliin, jos käsipuolessa on päiväkoti-ikäinen vesseli. 

Lue myös:
Olipa kerran islantilainen, suomalainen ja tasa-arvoinen vanhempainvapaa. Sitten suomalainen kuoli hapenpuutteeseen. (Saarikko on muuten sivuosassa tässäkin jutussa.)




Minua välillä melkein nolottaa, kun niin ahkerasti hehkutan tätä islantilaista perhevapaamallia ja mutkatonta suhtautumista perhe-elämäään. Mutta kun se on niin hemmetin totta! Täällä oli kolme vuosikymmentä sitten ihan erilainen meno. Äidit hoitivat lapset. Isät kävivät töissä. Kotihommat olivat akkojen juttuja, ja työpaikoilla kuunneltiin miehiä. 

Nykyään työpaikoilla on lasten leikkinurkkia "päiväkoti on kiinni" -tilanteita varten. Nyt kun myös isät jäävät pienten vauvojen kanssa kotiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi, lastenhoidosta ja perhe-elämästä on tullut ihan kaikkien hommaa. Haastattelin tämän vuoden keväänä ilmestyneeseen Islantilainen kodinonni -kirjaani Islannin nykyistä pääministeriä Katrín Jakobsdóttiria. Juttelimme poliittisen uran ja vanhemmuuden yhdistämisestä muutaman tovin ja hän kertoi esimerkiksi seuraavaa:

"Tasa-arvo yhteiskunnassa ei toteudu, jos se ei toteudu perheen tasolla. Vuonna 2001 säädetty laki vanhempainvapaista on yksi merkittävimpiä tasa-arvotekoja, joita Islannissa on tehty.
Lapsia hoitavat nykyään sekä äidit että isät, ja he molemmat joutuvat yhtä lailla sovittelemaan työntekoon ja vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä. Kun aikuiset ihmiset saavat lapsia, he eivät luiskahda pelkkään ”äidin” ja ”isän” rooliin vaan jatkavat elämää omana itsenään kuten aikaisemminkin. Lapset tulevat mukaan vanhempien elämään – ja väillä tosiaan myös sinne työpaikalle.
Kun koulu on ollut kiinni, minunkin kolme poikaani ovat joskus olleet mukanani kokouksissa, eikä sitä ole kukaan ihmetellyt."


Suomen syntyvyysluvut eivät ole olleet yhtä alhaalla sitten 1800-luvun nälkävuosien. Väestöliiton perhebarometrin mukaan lähes kolmannes suomalaisnaisista pitää työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmia vähintään jokseenkin tärkeänä syynä siirtää lapsen hankintaa. Erityisesti korkeakoulutetut pelkäävät, että lasten saanti vaikuttaa ammatilliseen ja uran kehitykseen. Miehiä asia ei huoleta. No ei tietenkään, kun lisääntyminen ei vaikuta heikentävästi heidän palkkapussiinsa, eläkekertymään, ylennyksiin ja niihin muihin työpaikan tarjoilemiin lisäherkkuihin.

Kun joku kysäisi, aikookohan presidentti Sauli Niinistö pitää isyysvapaata lapsen synnyttyä, kysyjää pidettiin vitsalijana. Kun lapsi syntyi, tasavallan presidentin kanslian tiedotteessa todettiin, että ”perheenlisäys ei vaikuta presidentin viran hoitoon.”

Jep.

Tunnisteet: , ,