Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä,  Karjala -lehti halusi haastatella palstalle, ...

Lähtöpaikka: Karjala

19.8.18 Satu Kommentteja: 48

Sain alkukesästä sähköpostiini yllättävän haastattelupyynnön. Yksi Suomen vanhimpia lehtiä, Karjala-lehti halusi haastatella palstalle, jossa karjalaisten jälkeläiset kertovat elämästään. Lehdessä oli sukunimestäni päätelty, että sukujuureni taitavat olla ainakin osittain Karjalan seudulta. No aivan oikeassahan he olivat.


Tietysti annoin haasatattelun. Sen voi lukea ensi viikolla ilmestyvässä lehdessä. 

Aloin kiinnostua omien sukulaisteni matkasta siihen missä minä nyt olen 16-vuotiaana lukiossa. Syyttää voi yhtä: todella hyviä historian tunteja. Tai siis kahta. Meillä oli Forssan yhteislyseossa tavattoman hyvät hissanmaikat, jotka osasivat sitoa menneitä tapahtumia nykypäivään ja kertoa myös muusta kuin siitä, mitä oppikirjoissa yleisellä tasolla kerrottiin. Yhdellä valinnaisella kurssilla meille oppilaille annettiin tehtäväksi haastatella jotakuta omaa sukulaista, joka oli ollut elossa sodan aikaan. 

Kyselkää elämästä ja arjesta. Mitä he tekivät sodan aikana, millaisia vapaa-ajanviettotapoja heillä oli, mitä syötiin, miten selvittiin. Minkälaista arki oli sodan jälkeen, kaikkea sellaista, opettaja kehotti.

Haastattelin isäni isää eli äijääni, joksi meillä isoisää kutsuttiin (hän kuoli useampi vuosi sitten), ja isäni äitiä mummoa, joka haudattiin tänä kesänä (Lue: Tarina mummostani ja minusta). He olivat molemmat kotoisin Karjalasta. Äijä joutui sotaan 16-vuotiaana, mummoni joutui jättämään kotinsa. Myös äitini äiti eli toinen mummoni on Karjalasta ja hänkin joutui evakoksi.  


Kolme neljännestä minusta on siis kotoisin Karjalasta. En ollut karjalaisuutta sen kummemmin miettinyt, ennen kuin yhtenä kesäpäivänä teininä luin vanhoja kellastuneita aikakauslehtiä yhden hylätyn autiotalon vajassa. Lehdet olivat 1950-luvulta ja niissä oli kaikissa kirjeenvaihtopalsta, jossa aikuiset etsivät seuraa ja ystäviä. Ilmoituksissa oli tapana kertoa, kuka etsii ja ketä, minkä ikäistä seuraa, etsitäänkö kaveria vai tositarkoituksella ja mistä päin. Ja sitten se kummallisin juttu: useammassa ilmoituksessa oli viimeisessä virkkeessä maininta, että Ei karjalaisille. Tai: Karjalaiset älkööt vaivautuko. 

Se hetki tuntui todella hämmentävältä. Se, että sillä oli joidenkin suomalaisten silmissä väliä, mistä päin Suomea joku toinen oli kotoisin. Se ei siis ollutkaan ihan sama asia, oliko 1950-luvun Suomessa kotoisin Viipurin maakunnasta vai Hämeenlinnasta. 

Aloin kysellä Karjala-jutuista isovanhemmilta yhä enemmän. Oman kodin ja omaisuuden taakse jättäminen oli tietysti kamalaa. Mutta en ollut aikaisemin tullut ollenkaan ajatelleeksi sitä, kuinka kamalan vaikeaa uuteen paikkaan asettuminen oli, jos vastaanottajat perseleivät. Ja sitähän tapahtui.

Maan sisäisistä pakolaisista ei ihan joka puolella digattu. Maatilalliset, joilta mitattiin maata Karjalasta tulleille, eivät kaikki suhtautuneet velvollisuuten ihan kamalan hyvin. Tulevat tänne ja vievät meiltä pellot, oli kuulemma joissakin paikoissa ihan perusvastaanotto. 

Karjalaisilla oli aika erilainen ruokaperinne kuin nyt vaikka hämäläisillä (karjalaiset sukulaiseni asttuivat siis Hämeeseen, siksi minäkin olen virallisesti kotoisin Forssasta). Sekin aiheutti närää. Mummoni kertoi, kuinka heihin karjalaisiin suhtauduttiin ruokahommissa vähän hölmöinä tuhlareita. Hämäläiset leipoivat leipää paljon harvemmin ja säilöivät kuivia ruisleipiä katonrajassa. Karjalaiset taas kuulemma leipoivat monta kertaa viikossa, ja siihen suhtauduttiin tuhahdellen. Miten niillä muka on varaa syödä koko ajan.

Juu ja karjalaiset myös puhuivat aika paljon ja heillä oli omituisia sanojakin. Kuulin kuvaavan esimerkin kartano-sanasta. Kun karjalaiset puhuivat kartanosta ja kartanoon menosta, tarkoitettiin että mennään ulos, talon pihalle, pellolle, latoon, ulos töitä tekemään. Siitä jotkut sitten riemastuivat. Saatettiin ajatella, että nämä ovat siis kaikki niin rikkaita, että niillä on kaikilla ollut oma kartano rajan takana. Ja sellaisille pitäisi vielä omista pelloista antaa, saakelis. 

Joka ajassa se on ollut samanlaista: väärinymmärrykset kertaantuvat jokaisella juttelukerralla ja kun tarpeeksi jotain asiaa toistetaan muka-totuutena, siitä aika pian tulee totuus ja kunnon soppa on valmis.


Minun mielestäni nämä ovat ihan tavattoman kiinnostavia juttuja. Kuinka paljon kaikkia arkisia sattumuksia, väärinymmärryksiä, salaisuuksia, maailmanpolitiikkaa, kyläjuoruja, avuntantoa ja kiusanpitoa voikaan mahtua ihan jo vain omien sukulaisten elämään. Mikä tavattoman suuri tarinoiden aarrearkku.

Olen silloin tällöin mietiskellyt, että mitkäköhän omista piirteistäni ovat peräisin karjalaisesta perimästä tämän lyhyen varren ja näiden upeiden muhkeiden reisieni lisäksi.  Tämä seuraava nyt perustuu ihan vaan omaan arvailuun ja omien sukulaisten puheista valikoidusti kuunneltuihin juttuihin. Omaa historiaansa on kiinnostavaa tarinallistaa ja asetella jonoon valittuja ja valittuihin kohtauksiin liittyviä paloja.

Mutta siis.

Olen aika puhelias. Puhun melkein aina päälle ja keskeytän (tiedän, se on väärässä paikassa todella ärsyttävää). Puhun yleensä ensin ja ajattelen tarkemmin vasta sen jälkeen. Uloshengittäminen ilman puhumista tuntuu minusta vähän tuhlaukselta. Siksi juttelen myös yksin ollessani. Saatan papattaa juttuja ihan vain omaksi ilokseni. Vähintääkin kuuntelen äänikirjaa (ja saatan myös kommentoida sen sisältöä itselleni), ettei tarvitse ihan hiljaa olla.


En jäädy.  Jos edessä on ihan hemmetisti tekemistä ja iso urakka, sytyn tekemään kahta kovemmin. Silloin en jaksa välittää yksityiskohdista vaan vetelen isolla pensselillä. Muksuna rakensin poneille tallin kylmään latoon. Naulasin rakennustyömaalta löytämiäni lasivillalevyjä kiinni ulkoseinien sisäpuolelle ja niiden päälle naulasin kiinni erikokoisia lastulevyjä. Sieltä täältä saumoista pursui eristettä enkä ollut miettinyt mitään kosteus- tai lämmöneristämisjuttuja. Mutta noh, tulihan siitä eräänlainen kesätalli poneille. Mikään tekeminen ei sen isommin jännitä. Ulkomaille muutto, kirjojen kirjoittaminen, uuden kielen opiskelu, töiden teko vieraassa maassa, verkostojen rakentaminen aikuisella iällä uudelleen ja yritysten perustaminen ja kaikki muu mahdollinen uusi ei ole tuntunut järjettömän isolta urakalta. Se on ollut jono pieniä peräkkäin tehtyjä juttuja, joka toivottavasti joskus valmistuu kokonaisuudeksi.  

Muistan, kuinka mummoni joskus sanoi, että heillä ei lapsuudessa niin huonoa tilannetta ollutkaan, että isä ei olisi sanonut, että kyllä tämä tästä ratkeaa. He joutuivat sentään jättämään kodin ja kaiken oman omaisuuden taakseen kaksi kertaa ja aloittamaan kaiken alusta kaksi kertaa. Silti vain tehtiin, pikkuhiljaa. Siinä sinnikkyydessä ei ole ollut varaa kokea valkoisen paperin kammoa. On vaan pitänyt alkaa pikku hiljaa duunailla juttuja eteenpäin.

Siltä minustakin on uusien asioiden edessä tuntunut: pitää vain ottaa jostain reunasta kiinni ja alkaa tehdä. Ei ole aikaa pelätä epäonnistumista, kun pitää itsensä kiireisenä tekemällä jotain.


Olisi tosi mukava kuulla, onkohan teissä karjalaisia. Ja jos on, niin huomaatteko te sitä itse, tai onko se edes asia, jonka itse itsessään tiedostaa?

Nämä kuvat ovat otoksia isän puolen suvun vanhasta kotialbumista.

48 kommenttia:

  1. Mummoni oli Karjalasta. Lapsuudessani pyysin aina yökyläillesäni "Mummo kerro Karjalasta". Ja siitä kuulinkin. En tiedä sieltäkö sitten on peräisin puheliaisuus vai mistä, mutta en tosiaan maanhiljaisiin kuulu��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana muisto, kivaa että kuulit mummoltasi juttuja Karjalasta.

      Poista
  2. Myöskin karjalaistaustaista ystävääni lainaten: "se, että puhun paljon ja liikutun helposti johtuu vain karjalaisista sukujuuristani".

    VastaaPoista
  3. Minä! Veljeni vaimon mukaan meillä on tosi stereotyyppinen karjalaissuku, ja allekirjoitan tämän täysin. Me kokoonnutaan mielellään isolla porukalla, pöydät notkuu, on paljon puhetta ja naurua ja laulua jne. Tehdään ja puuhaillaan mielellään kaikenlaista koska ei osata olla tekemättäkään, toisaalta opitaan helposti kaikkea uutta (ainakin osittain) siksi että ryhdytään vaan kokeilemaan. Ei kai sitä voi oppia jos ei yritä!

    Mä olen erittäin mielelläni sukujuuriltani Karjalainen, tai oikeastaan se on niin iso osa identiteettiä että en voisi muuta kuvitellakaan. Ja olen huomannut että muiden karjalaisten kanssa on helppo tulla juttuun. Mä myös kerran järkkäsin yhdelle kaverilleni kyydin kun mun äidillä oli sama matka, eikä yhtään tarvinut miettiä että onkohan niillä autossa vaivaannuttava hiljaisuus - kahden karjalaisen ei ollut vaikea keksiä jutunjuurta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tajusin muuten tätä lukiessani, että islantilaiset muistuttaa aika paljon karjalaisia, siis sellainen yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja koko ajan pieni häsä päällä. Eikä hiljaisia hetkiä juuri ole..

      Poista
  4. Kotipaikkakunnllani Pirkanmaalla (tai lapsuudessani puhuttiin Hämeestä) oli mummoja, jotka halusivat tulla haudatuksi hautausmaan vanhalle puolella, jossa EI OLE KARJALAISIA. Vanhempiani pidettiin omituisena, kun he keräsivät ja söivät madonlakkeja (sieniä). Aika rasisteja olivat suomalaiset (jo) silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauhee. Mutta tällaista se oli, näistä jutuista en vaan kovasti kuullut missään virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi historiantunneilla. Siis esim sitä miten niitä evakkoja juna-asemilta käytiin valitsemassa, oltiin töykeitä ja vihaisia. Eihän se tietysti helppoa ollut kenellekään, kun sotakin oli juuri käyty, mutta jotain myötäelämisen taitoa nyt odottaisi...

      Poista
  5. Famo (isän äiti) oli kotoisin Karjalasta. Hänkin joutui lähtemään kahdesti evakkoon lasten kanssa.
    Hän kertoi Karjalasta ja lähtemisestä. Onneksi ehdin kysellä asioista.

    En tiedä miten paljon karjalaisuus vaikuttaa itsessäni. Etelä-Suomesta Pohjanmaalle muuttaneena huomaan kyllä eron ajattelutavassa.
    Ehkä karjalaisuus on minussa sitä, että oli tilanne mikä hyvänsä, näen asioiden valoisan puolen tai miten päästä eteenpäin tilanteesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo positiivinen karjalamindfullness on kyllä niin totta, olen havainnut samaa vikaa kaikissa isovanhemmissa ja meidän suvuissa. :)

      Poista
  6. Mielenkiintoinen juttu!

    Minussa on 2/4 karjalaista - isän äiti ja äidin isä molemmat evakkoja. Itselleni on tutumpi äidin puolen suku. Oma Rämön pappani päätyi Muolaalta Humppilaan. Tiedä sitten, vaikka olisimme jotain etäistä sukua.😊

    Itse en juurikaan tunnista itsessäni karjalaista. Kulttuurillinen vaikutus on jäänyt etäiseksi enkä edes ole kovin perillä karjalaisten mukanaan tuomista tavoista ja kulttuurista. Sen vuoksi tässä jutussa olikin paljon kiinnostavia detaljeja.

    Mitä olen kuullut papan ja veljesporukkansa asenteista ja tavoista toimia, niin heillä omanarvontunto on ollut kova. Uuden asuinalueen asenteisiin taidettiin vastata enemmän ylpeillen kuin nöyristellen. Toki kun koko iso perhe ja monta veljestä on samalle alueelle asettunut, niin joukossa on varmaan ollut voimaa. Erityisen puheliaana tai lupsakkana pappa ei ole jäänyt mieleen. Ei tainnut sitten olla ihan stereotyyppinen karjalainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saatetaan hyvinkin olla! Muolaasta minunkin isovanhemmista on kaksi.

      Poista
  7. Karjalaiset sukujuuret täälläkin ja ylpeä niistä. 😍 Tuo puheliaisuus kyllä itselläkin selkeästi on vahvana, välillä vois varmaan olla hiljaakin. 🙈

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä suotta, aina kuitenkin rittää vain hyviä juttuja :D

      Poista
  8. tjaah, mie oon aina ollut poissa jostain ja kun muutin takaisin tänne itärajalle tajusin, että nyt mie en oo poissa mistään. Isän puolen suku on rajantakaisia ja maamo oli minulla lapsenvahtina kun olin pieni. Kouluun mennessä piti kuulema opetella puhumaan suomea, maamo puhui jotain 'rajantakaista' myös minulle ja mie likka opin kerrasta kaikki maamon litaniat. Äitin puolelta osa suvusta on pohjanmaalta ja kai se tekee minusta varsin erakon. Erakko karjalainen on aika outo. En vaan jaksa tyhjänpäistä paasaamista jos ei oo asiaa.

    Maamon puutarha oli kuulema ryssäläinen, sienet ihan noitahommaa ja ortodoksisuus oli melkein rikos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erakko karjalainen - toki niitäkin varmasti on :) Minun isän isä oli karjalainen myös, mutta hän ei kyllä ollut järin puhelias. Kova tekemään töitä tosin, siinä ei tainnut energiaa enää riittää kotona jutteluun...

      Poista
  9. Pappani oli karjalasta ja kymenlaaksolainen mummoni on kertonut, että hänen kotikylänsä emännät nihkeilivät karjalaista sulhasta, kun he menivät naimisiin. Olisi kuulemma ollut sulhasia omalta kylältäkin.

    Oma identiteettini on lievästi sanottuna repaleinen, olen syntynyt savoalaisen ja kymenlaaksolaisen lapseksi. Äitini puolelta olen syvästi savolaista sukua ja syntynyt savossa, mutta kasvanut kymenlaaksossa muutaman kylän etelämpänä kuin isäni aikanaan. En kuitenkaan koe oleni oikein kumpaakaan ja karjalainen osa näkyy ehkä eniten sukunimessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä alueelliset erot Suomessa ovat todella mielenkiintoisia. Täältä Islannista kun ne nykyään puuttuvat melkein kokonaan. Oonpa tosi iloinen, että kirjoitin tästä aiheesta, näitä teidän kommentteja ja kokemuksia on nimittäin niin mukava lukea!

      Poista
  10. Mummoni äidin puolelta on myös Karjalan evakkoja. Olen kokenut myös sen puheliaisuuden ja toimeliaisuuden tulevan sieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina kädet täynnä hommaa, tullessa viedään ja viedessä tuodaan :)

      Poista
  11. Äitini äiti oli karjalan evakko. Myös pari äitini sisarusta, mutta äiti itse syntyi Suomessa. Äiti on erittäin puhelias, itkeä tirauttaa aina tilaisuuden tullen, mutta on myös erittäin topakka, joskus jopa liian. Ahkera tekijänainen. Mummostani jäi mielikuva pelottavasta naisesta. Ei hymyillyt usein.

    Toiselta puolelta olen pohjanmaalainen. Puhun kyllä jos on pakko, tai kukaan muu ei puhu täyttääkseni hiljaisuuden, mutta joukossa en ole äänessä.

    En ole koskaan kuullut tuosta karjalaispelosta/-vihasta, aivan uutta minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta, mullekin tämä tieto karjalaisten kokemista ongelmista on ollut ihan uutta. Tosi valaisevaa kuulla kaikkien muidenkin muistoja ja tarinoita.

      Poista
  12. Täällä kanssa Karjalaisen ja Savolaisen lopputulema; ja sen kyllä huomaa. Juurikin tuo puhuminen ja tekeminen ja että ikinä ei saa luovutta; kyllä se siitä lutviutuu.

    Mieheni on ihan pk- seudulta ja taisi olla ehkä toka lause minkä hän mulle sanoi "sä et kyllä ole täältä päin". Juu en, ja se näkyy kyllä.

    Jos ruokaa laitetaan niin sitä pitää olla paljon ja samalla tavalla kuin aiemmatkin kommentoivat niin elän aika suurella sydämellä ja tunteella enkä sitä pysty pidättelemään.

    Mä en edes pitänyt itseäni puheliaana ennen kuin muutin pk- seudulle. Ja puhun myös itsekseni jos nyt on vaan tarve puhua; ajattelen ääneen, selitän ja jäsentelen asioita.

    Ehkä se syvin tunne on että ihan mitä ikinä elämä tuokaan eteen niin kyllä siitä selviää kun vaan ei anna periksi ja yrittää. Tavalla tai toisella.

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksinään puhuminen on muuten kyllä ihan mahtavaa hommaa. Kukaan ei keskeytä tai kommentoi, siinä on joskus puolensa :-)

      Poista
  13. Nooh. Olen juuriktani hämäläinen ja varsin puhelias ja itsekseni(kin) pölättävä, joten en nyt sitä puheliaisuutta ihan karjalaisuuden piikkiin laittaisi. Ehkä Karjalassa se on muinoin ollut hyväksyttävämpää (?) kulttuurisista syistä? Hämeessä on taidettu arvostaa vaikenemista. Nyt kun ulospäinsuuntautuneisuus ja puheliaisuus on sosiaalisesti hyväksyttävää joka puolella niin pääsevät henkilön omat piirteet esiin asuinpaikasta huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varmasti ihan totta! Erot ovat lieventyneet kun muutenkin liikutaan reippaammin paikasta toiseen ja pidetään yhteyttä eri alueilla ja eri maissa asuviin ihan päivittäin. Ja yksilöllisiäkin eroja on aina. Oma karjalaisukkini ei esimerkiksi oikein koskaan puhunut mitään. En muista kovin montaa useamman virkkeen mittaista keskustelua hänen kanssaan. Mummot ovat sitten onneksi pälättäneet hänenkin edestä.

      Poista
  14. Olen 100% karjalainen.Olin koulupiirini ainoa karjalainen ja minua kiusattiin koulussa. Kotona ja sukutapaamisissa puhuttiin karjalan murretta, noudatettiin karjalaista ruoka- ja tapakulttuuria. Kodin ulkopuolella puhuin Satakunnan murretta ja opin pitämään heidän ruoistaan ja tavoistaan, mutta silti olin ulkopuolinen. Minulla on kaksi äidinkieltä ja kaksi identiteettiä.Muutin ilolla paikkakunnalta muualle Suomeen opiskelemaan ja työhön. Pidin karjalaisen identiteettini salassa. Ristiriitaista, että pohjoispohjalainen lankoni (kansakoulunopettaja!) ja eteläpohjalainen kälyni (psykologi!)ivasivat meitä, olivat olevinaan ylempiarvosia ja olivat röyhkeitä.
    Asun Saksassa ja salassa suomalaisen identiteettini, mutta säilytin kansallisuuteni ja minulla on pieni suomalainen ystäväpiiri, jonka kanssa toteutamme suomalaisuuttamme.Saksalaiset ruoat ja tavat ovat ok, mutta ei vihamielisyys kaiken maailman maahanmuuttajia kohtaan. Kasvatin, opetin ja integroin 40 vuotta uutta sukupolvea Saksassa. Paljon uudessa sukupolvessa muuttunutkin parempaan päin.
    Nykyisin ei puheestani kuule suomalaista korostusta - kiitos sille, että puhun kahta murretta.Korva oppi kuuntelemaan tarkasti ja suu imitoimaan hyvin. Avioliito loppui, kun en jaksanut enää sietää ex-miehenija sukunsa aliarviointia, väheksyntää ja provinssissa olevan pikkukaupungin silloin vielä ummehtunutta ilmapiiriä. En kelvannut, vaikka minulla on kaksi akateemista loppututkintoa eli yksi kummastakin maasta ja olin valtion virassa. Kyllästyin kälyihini ja lankoihini eli myös veljeeni ja sisareeni,lopetin kaiken kanssakäymisen ja käyn enää harvoin Suomessa.
    Lapsen logiikallani päättelin muinoin, että kaiken rahan ja tavaran voi menettää, mutta oma pää ja kädet ovat aina mukana ja nollapisteestä voi työllään nousta.
    Ehkä paras piirteeni on se, että kestän hyvin painostusta, enkä sorru sen alla. Olen sitkeä. Sanon kuvainnollisesti, että minut saa ajaa vaikka katujyrällä littanaksi, mutta sen jäkeen nousen jaloilleni ja sanon "eteenpäin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista ja että jaoit kokemuksesi. Tavattoman kiinnostavaa lukea näitä elämäntapahtumia, jotka kytkeytyvät erilaisiin taustoihin ja historiankin painolastiin.

      Poista
  15. 100 % siirtokarjalaisten tytär ja allekirjoitan tuon puheliaisuuden. Kun suvut kokoontuu niin pöydät notkuu ja juttua piisaa. Olen erittäin ylpeä juuristani ja kerron kaikille halukkaille (ja myös ei halukkaille :)) sukujuuristani!
    Isäni kertoi paljon siitä negatiivisesta suhtautumisesta kun evakkoperheensä pohjanmaalle sen oman pienen kotinsa perustivat. Olin kyllä yllättynyt tappelun nujakoista mitä koulussa saivat kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olin ihan hämmentynyt tästä maan sisäisten pakolaisten kohtelusta. Se kun on aina kerrottu niissä hissankirjoissa sellaisena suomalaisena urotyönä, kuinka ne Karjalasta tulleet evakot asutettiin ja kaikki saivat uuden kodin. Kyllähän se näin oli, mutta sosiaalinen kustannus oli varmasti olemassa. Ei ollut henkisesti helppoa tulla epätoivottuna ja yrittää aloittaa kaikkea uudelleen.

      Poista
  16. Itä-Suomesta kotoisin ja olin mieheni hämäläisen sukulaistädin kanssa kahdestaan kauppareissulla. En nyt ole puheliaimmasta päästä,mutta siinä kyllä törmäsin hämäläiseen hitauteen ja hiljaisuuteen. Se oli todella ahdistavaa, kun toinen ei juuri vastaa tai ei ainakaan vie juttua eteenpäin... Ehkä eka kerta, kun oikeasti mietin, et nää vanhat mielikuvat erityyppisistä suomalaisista on totta. Ja kyllä karjalaiset tarjoaa vieraille aina jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, tiivistit aika hyvin omatkin havaintoni Hämeestä; asuin 18 vuotta Tammelassa/Forssassa, ja olihan se kyllä valtaosin aika hiljaista ja harkitsevaa.

      Poista
  17. Täälläkin yksi, puolikas karjalalainen. Isän puolelta täysin. Koska äitini on hämeestä, niin ehkä musta siksi on tullut juuri tällainen; joskus multa ei saa puheenvuoroa ja toisinaan taas musta ei saa irti yhtä sanaa enempää.

    VastaaPoista
  18. Mummini on Karjalasta, muu suku Etelä-Pohjanmaalta, missä itsekin kasvoin. Minulle tuli melko karjalaiset geenit: puhun paljon, eläydyn puheeseen käsilläni, ja olen myös erittäin toimelias. Koko ajan hommia, aina multitaskausta! Itselleni karjalaisuudesta on periytynyt toimeliaisuus, puheliaisuus, rakkaus laulamiseen sekä ruokakulttuuri. Mummin tavoin laitan paljon ruokaa uunissa, kun taas Länsi-Suomessa käytetään hellaa yleensä paljon enemmän. Niin, ja ruokaa pitää laittaa aina kolmea sorttia kerralla :D Toisaalta olen minä pohjalainenkin, aina sanani mittainen ja jämpti. Enkä pelkää yrittää, komiat onnistuu aina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiinnostavaa! Tämä hella-uuni-juttjen ero on muuten ihan konkreettinen ero, jonka tunnistan nyt kun sen kirjoitit.

      Poista
  19. Suomihan on eri "heimoista" koostuva joukko, eikä mikään yksi yhtenäinen kansa, joten ei mikään ihme, jos evakot kokivat toiseutta uusilla asuinsijoillaan.

    Oma identiteettini ei ole mitenkään erityisen karjalainen, 50% sikäläisistä sukujuurista huolimatta. Olen asunut useassa kolkassa Suomea, mutta en koe kuuluvani oikein mihinkään. Ulkopuolisin olo oli Lapissa.

    Lapsuuteni Varsinais-Suomessa sukulaiset naljailivat usein keskenään karjalaisuudesta ja länssuomalaisuudesta, mutta en muista että se olisi ollut pahantahtoista. Vaan mistäpä minä tiedän mitä rivien välissä seisoi.

    Pahalta tuntuu nuo tarinat karjalaisten syrjinnästä. Toisaalta muistan myös karjalaisen isoisäni loppumattomat ja vuolaat kehuskelut joka käänteessä siitä, miten Karjalassa kaikki oli kauniimpaa ja parempaa. Silloin ärsytti, nyt tajuan, että kyseessä oli kotinsa menettäneen, sodan käyneen ja traumatisoituneen miehen tarinat.

    Muutenkin, ei sodissa ja sen jälkeisissä tapahtumissa ole yleensä yksilötasolla kuin uhreja. Karjalaisten uhrauksia väheksymättä, pitää muistaa että evakkojen asuttaminen ja maakankintalain mukainen pakkolunastus iski aika ankarasti kaikkiin, paitsi ihan pienimpiin tiloihin. Sodan jälkeisen pula-ajan yhteiskunnassa ei sekään ollut ihan pikkuhomma.

    VastaaPoista
  20. Hitsi, mä olen seurannut sun blogia jo muutaman vuoden eikä mulla ollut hajuakaan että ollaan samalta kylältä. Sama koulukin käyty, vaikka se oli eri niminen minun siellä ollessani. Itselläni ei ole karjalaisia sukujuuria, mutta olen kahdenkin eri Rämön kanssa ollut samalla luokalla. Sukulaisia kenties? :)

    VastaaPoista
  21. Kyllä, juuristaan ylpeänä. Isän isä ja äitin äiti olivat evakkoja, harmittavan vähän heidän kanssaan aiheesta tuli puhuttua, mutta ukin kotipaikalla karjalassa olen käynyt. Oli melkoista tunteiden vuoristorataa se reissu.

    Itsestäni en kyllä noita piirteitä hirveästi tunnista, mutta parhaiten viihdyn kyllä karjalalaisen iloisessa ja nauravassa seurassa. Läntisessä mielenlaadussa on jotain jonka koen monesti hankalana.. :D

    Karjalaisten dissaaminen kantaväestön toimesta ei ole minulle uutta, mutta en osaa sanoa mistä siitä olen kuullut. Naurettavaa, ja erityisen naurettavaa on se, että vielä meitä 80-luvun lapsia on kiusattu ja ryssitelty karjalaisten sukujuurien takia, mm. paikallisen tilallisen lapsille oli opetettu että "ryssät perkele tulee ja vie maat" ja että vielä kahden sukupolven jälkeen on tarpeen asiasta kiusata. Nyt lähinnä tekisi mieli mennä kysymään näiltä lasten vanhemmilta että mitähän vi**ua.

    VastaaPoista
  22. Molemmat sekä mummo että ukki äidin puolella olivat Karjalasta. Itse olen puoli-saksalainen, ja kesti kyllä kauan kunnes älysin että ei kaikki suomalaiset ole samanlaisia kun meidän suku, me nimittäin ollaan (ainakin kun isovanhemmat vielä eli) sitä prototyyppiä, kokoonnuttiin isolla ryhmällä, pöydät notku, yksi sukulaisista saattoi suunnitella mitä vaan sinulle, jne... Nykyään olen ihan sitä mieltä että karjalaiset ovat Suomen italialaiset tai espanjalaiset :-)

    Valitettavasti tämä suvun yhteishenki on häviämässä pikkuhiljaan, enään ei tavata niin tiuhaan tahtiin eikä enään niin isolla porukalla.

    VastaaPoista
  23. Mun vanhemmat oli Karjalan evakoita. Myös heille oli tuttu sukunimi Rämö. Ja isoisää tosiaan sanottiin äijäksi.

    VastaaPoista
  24. Olen puhdas hämäläinen.Vanhoilla sukulaisilla tuli kiire sodan jälkeen pyytää veljenpoikaa, eli vaariani pitämään taloa, jotta se ei menisi karjalaisille. Ymmärrän tämän todella hyvin.En minä tänä päivänäkään haluaisi luopua omasta maasta ja talostani. Toisaalta täälläpäin tultiin suht koht hyvin toimeen keskenään. Ja onhan sitä sanottu, että jos hämäläiset olisivat joutuneet evakkoon, me emme olisi vieläkään päässeet yli siitä.

    VastaaPoista
  25. Ensiksi kiitos mahtavasta blogista, olen lukenut pitkään blogiasi, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa kommentoin, sillä Karjalaan liittyvät jutut ovat minulle tärkeitä.

    95 vuotias mummoni on lähtöisin Karjalasta ja viime vuosina kiinnostukseni juuriini on herännyt. Mikä onni, että mummo on edelleen tolkussa kunnossa, tarinoita Karjalasta riittää ja omiin kysymyksiin saa vastauksia. Karjalaisia luonteenpiirteitäni on erityisesti puheliaisuus ja toimeliaisuus, myös suvun ja perheen yhteisöllisyys on Karjalan peruja. :)

    VastaaPoista
  26. Mun isovanhemmista 2/4 on Karjalan evakkoja (loput Kainuusta ja Satakunnasta). Olen ollut aina sukujuuristani ylpeä, mutta olin kyllä kuullut evakkojen kohtelusta. Yritin siitä aikanaan mummoltani kyselläkin, mutta hän ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Vastaus olikin vain jotain sinne päin, että hyvin on aina kohdeltu. Mutta sanoi kyllä jotain siitä, että kaikki joilla maata oli, joutui sitä luovuttamaan evakkojen asuttamiseksi. Myöhemmin olen tädiltäni kuullut, että heillä kotona puhuttiin karjalaa, mutta kodin ulkopuolella lapset vaihtoivat paikalliseen murteeseen. Tämä ehkä kertoo kuitenkin jotain suhtautumisesta evakkoperheisiin. Omista luonteenpiirteistäni en osaa sanoa mistä tulevat, geenit on kuitenkin aika hyvin eri puolilta Suomea kasattu =)

    VastaaPoista
  27. Mun äidin äiti oli Karjalasta, ja moni kuvailemasi asia osuu kohdilleen, mutta tiedätkö mitä, ne tulee kuitenkin äidin isän puolelta, joka taas oli varsinaissuomalainen. Äidin puolen perhe on kovaääninen, nauravainen ja puhelias. Yhdessä kun ollaan, puhutaan päällekkäin ja nostetaan aina vain vähän volyymia, jotta omatkin ajatukset tulee kuulluksi. �� Sellainen pappakin oli. Mamma oli elänyt aika rankan lapsuuden ja nuoruuden ja ehkä se oli muovannut hänestä hiljaisemman ja hiukan jopa ihmisiä väittelevän. Rakkaita olivat molemmat. ❤

    VastaaPoista
  28. Isän äiti on myös karjalasta. Omasta luonteesta poimin ehdottomasti sen puheliaisuuden olevan sieltä peräisin. Toki myös käsillä tekeminen tulee vahvasti sieltä ja sellainen tyynen rauhallinen, periksi antamaton þetta reddast asenne löytyy niin isältä kuin minultakin. Itsekkin asun Islannissa ja ei ole paljon ylimääräisiä murehdittu maiden välisistä muutoista tai paljon muustakaan, ne ovat menneet omalla painollaan ja jälkeen päin vain tuumattu että tulipahan tehtyä :) ja jos jotain ei osata niin sehän opetellaan 😂

    VastaaPoista
  29. Olen 3/4 viipurlaine :) Tosin Helsingssä syntynyt ja paljon Hämeessä aikaani viettänyt mutta karjalainen sukuperimä näkyy vahvana. Olen nopea liikkeissäni ja pistän toimimaan kun jotain on päätetty, ruotsalaismieheni stressaantuu kun ei ole kuulemma "aikaa ajatella". Olen puhelias ja tykkään järjestää kahvikekkereitä milloin mistäkin tekosyystä. Ja meillä pidetään huoli, että vierailla on vatsat täynnä kun tulevat ja lähtevät. Aina pitää olla ruoka odottamassa, varsinkin pitkän matkan vieraita. /Mari

    VastaaPoista
  30. Molemmat mummoni ovat Karjalan evakoita. Olen kovaääninen, puhelias, lyhyenläntä, paksureisinen, juuristani ylpeä tunteikas höpsö. -K.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?