Mummoni isäni puolelta kuoli tänä kesänä. Kuten näissä tilanteissa usein sanotaan, tuntuu surulliselta että hän kuoli, mutta hän sai kuite...

Mun mummoni oli mun mummoni

4.8.18 Satu Kommentteja: 4

Mummoni isäni puolelta kuoli tänä kesänä. Kuten näissä tilanteissa usein sanotaan, tuntuu surulliselta että hän kuoli, mutta hän sai kuitenkin elää yli 90 vuotta kestäneen ja pääosin hyvän elämän. 


En päässyt mummoni hautajaisiin. Olin töissä. Matkajärjestelyiden tekeminen olisi ollut perhetilanteenkin takia vaikeaa, sillä puolisonikin oli töissä ja anoppini oli lupautunut kesäkuuksi lapsenhoitohommiin toisaalle. Jätin siis muistotilaisuuden väliin.

Nyt kun olemme täällä Suomessa käymässä ja tapaamme lomailun ohessa sukulaisia, meillä oli tilaisuus katsella yhdessä hautajaiskuvia ja kuunnella hautajaisissa pidettyjä puheita ja laulettuja lauluja.

En päässyt mummoni hautajaisiin kesäkuussa, mutta vastoin kun pelkäsin, se että en päässyt muistotilaisuuteen, ei vetänyt mieltäni kovinkaan apeaksi. Samalla kun katselimme kuvia hautajaisista, katselin vanhoja kuvia mummosta ja mummosta ja minusta. Vahvistui se tunne, että tärkeämpää ihan kaiken kannalta on se, millaisia muistoja meillä on ihmisestä kun hän on ollut vielä elossa ja mitä sen ihmisen kanssa on yhdessä koettu kuin se, kuinka häntä hänen kuolemansa jälkeen muistellaan.

Hautajaiset ja muistotilaisuudet ovat varmasti äärimmäisen tärkeitä silloin, kun on menettänyt läheisen ihmisen yllättäen. Hautajaiset konkretisoivat läheisen kuoleman ja sen, että tästä eteenpäin elämä jatkuu erilaisena. En tiedä, auttaako hautajaisiin osallistuminen surutyössä. En osaa sanoa, koska en ole aikuisena ollut sellaisen ihmisen hautajaisissa, jonka kuolema olisi vienyt ison palan omasta elämästä. 

Mummoni poismeno ei vienyt mitään isoa pois tämänhetkisestä elämästäni. En järkyttynyt, vaipunut syvään suruun tai voimakkaaseen menettämisen tunteeseen, joka tekee hengittämisenkin vaikeaksi. Ehkä se johtui siitä, että mummoni oli jo iäkäs ja varsin sairas; kaikki tiesivät kuoleman tulevan hyvin pian. Tai ehkä pienieleisyyteni johtui siitä, että minä ja mummoni emme olleet minun kasvaessa aikuiseksi enää kovin läheisiä.

Mutta lapsena me olimme kuin juna ja perävaunu. Vietin kotimme lähellä mummolassa satoja jos ei jopa tuhansia arkipäiviä, lukuisia viikonloppuja ja kesälomia. Kävimme kävelyillä, keräsimme tupakantumppeja tienvarresta muovipussiin ja veimme roskiin. Ja aina oli aikaa kahteen. Lettujen paistamiseen ja perunoiden keittämiseen. Ei niin lyhyttä visiittiä mummolaan ollutkaan, etteikö keittiöstä olisi kuulunut "Laitetaaks potut kiehumaan?"

Mummon kellarissa oli aina vähintään kaksi limsakoria täynnä päärynä- ja mansikkalimonadia. Limun voimalla uskalsin kävellä kylmät kiviraput pimeään kellariin ja avata kellarikomeroista sen vasemmanpuoleisen isolla painavalla avaimella.

Mummolta kyselin lapsena kaikkea mahdollista. Tiedustelin, miten lapsia saadaan. Koska mummo kertoi, esitin todella paljon jatkokysymyksiä. Muistan miettineeni ääneen esimerkiksi sitä, juokseeko niitä siemeniä siellä peiton alla joka yö. Kyselin sitäkin, miksi muka ei saa piereskellä kuin ulkona tai vessassa. Mummo vastasi siihenkin. 

Äänitimme yhdessä jutustelujamme tuolla kuvan vanhalla radiolla. Minulla taitaa yksi sellainen kasetti olla tallessa vielä jossakin. 

Katselimme iltapäivisin suomalaisia mustavalkoelokuvia telkkarista. Poimimme karviasmarjoja, omenoita, herneitä, mustaviinimarjoja ja punaviinimarjoja. Teimme mehuja, hilloja ja kiisseleitä. Nyt vasta vanhempana olen ihmetellyt, kuinka ihmeessä hänellä oli kaiken sen muun tekemisen ohella aikaa pitää omakotitalon takapoihalla ammattilaistasoista puutarhaa. Se ei meinaan ollut mikään ihan pieni viljelyslaatikko. 

Mummo oli ahkera puurtaja. Ja tuon yli 30 vuotta vanhan valokuvan perusteella jäätävän tyylikäs. Katsokaa nyt tuota valkoista kauluspaitaa, istuvaa hametta ja esiliinaa, jossa on kauniit kukkakirjailut. Upea! Tässä kuvan tilanteessa oltiin muistaakseni odottamassa, että hella kuumenisi ja voitaisiin paistaa niitä lettuja.  

Elämään mahtuu monenlaisia tärkeitä ihmissuhteita, osa niistä on lyhyitä, osa pitkiä. Eikä pituus kerro tärkeydestä, arvostuksesta tai sen puutteesta. Minusta on hyvä muistaa, että ihmissuhteen ei tarvitse olla tietynlainen ollakseen onnistunut tai arvokas. Se ei ole epäonnistuminen, että jokin ystävyyssuhde jää syystä tai toisesta vain muutaman vuoden mittaiseksi. Eikä sekään ole, että elämän romanttinen rakkaus olikin monta viisivuotista yhden pitkän sijaan. Tai että mummo on tosi läheinen kaksitoista vuotta, mutta jää sen jälkeen hieman etäisemmäksi.

Ihmissuhteet ovat kuin elämiä pienoiskoossa: joskus monimutkaisia, aika usein vaihtelevia ja joka kerta yllätyksiä tynnä. Meillä oli mummon kanssa tavattoman lämpimät välit koko lapsuuteni ajan. Se oli tosi tärkeää meille molemmille. 

Kiitokset mummolle.  Ja uskon, että et pahastuisi, vaikka en päässytkään sinne hautajaisiin.

4 kommenttia:

  1. Jäätävän tyylikäs kyllä. Ihanaa pohdintaa.
    Näinhän se on, elossaoloajan muistot ovat tärkeimmät, hautajaiset niille jotka tarvitsevat sen hyvästelytilaisuuden.
    Mikä oli vastaus ja neuvo pieremispaikkaa koskien?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Ulkona paras, niin tuuli vie hajut mennessään. :-)

      Poista
  2. Olisi voinut olla melkein mun kirjoittama, toinen mummoistani oli lapsuudessa läheinen muttei enää nähty aikuistuttuani niin paljon, mammani taas oli loppuun asti 98veeksi läheinen. En päässyt hautajaisiin maailmalta mutta tiedän myös mammani tuntien ettei olisi laittanut pahakseen. Pieremisjutusta muistan että kyllä maailmaan hajuja mahtuu oli aika hyvä neuvo :)

    VastaaPoista
  3. Terveiset täältä mummolasi naapurista! Tuntuu hyvältä nähdä noin ihana kuva. Minäkin muistan hänet. Tapasin hänet silloin tällöin myös kirkonkylässä, kun hän oli asioilla rollaattorin kanssa. Hän oli hyväntuulinen ja kiitollinen vanhus. Juhannuksena muistelimme naapureiden kanssa isovanhempiasi. Toiset muistivat asioita pidemmältä kuin minä. He olivat hienoja ihmisiä ❤ . Ihmisellä pitää olla juuret, jotta se saa siivet, vai kuinka se sanonta menee...

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?