Olin viikon kansalaisjärjestö Planin kanssa kenttämatkalla Ugandan Kamulissa. Jutunaloitukseni on kliseisen klassinen: en tiedä, mistä pit...

Onnistumisia Ugandassa

18.3.18 Satu Kommentteja: 6

Olin viikon kansalaisjärjestö Planin kanssa kenttämatkalla Ugandan Kamulissa. Jutunaloitukseni on kliseisen klassinen: en tiedä, mistä pitäisi aloittaa, koska sanottavaa on niin paljon. Valeäiti kirjoitti tästä tuntemuksesta hyvin omassa blogissaan. Hanne sanoitti tosi hyvin myös oman erityisasemamme tiedostamisesta, kiitokset teille kaikille blogiemme lukijoille ja Instan seuraajille ja kiitokset ylipäätään siitä mahdollisuudesta, jonka saimme, kun meidät kolme tälle matkalle mukaan valittiin. Lukekaapas Hannen juttu, allekirjoitan siitä ihan kaiken.

Kaupallisessa yhteistyössä Plan International Suomen kanssa.

Kouluvierailulla. Kuva: Hanne Kettunen.

Minä haluan kertoa nyt siitä, kuinka onnellinen olen onnistuneesta työmatkasta. Koin, että onnistuimme niin monessa asiassa - eikä se tietenkään ollut vain meidän kolmen ansiota vaan myös kaikkien teidän, jotka jollakin tavalla kommentoivat, kyselivät, tykkäsivät, jakoivat ja keskustelivat aiheista, joita reissun aikana koimme ja teimme. 

Ennen kuin kerron tarkemmin kummina olemisesta, kummilapseni kohtaamisesta, toivon ja epätoivon hetkistä, paljasjalkaisista lapsista ja kahdeksan neliön kodeista, haluan perustella tämän matkan järkevyyttä.

Nimittäin kirjoitinhan juuri lentomatkustamisen ilmastovaikutuksista. Lentomatka Ugandaan oli pitkä ja perilläoloaika itsessään lyhyt. Paluulennolla Suomeen jännitin, pysyykö kone ilmassa, koska Ruandan (välilaskupaikka) kentällä tuuli niin, että kone tärisi kovemmin kuin koskaan aikaisemmin lennoillani. Ja samalla podin huonoa omaatuntoa siitä, että kasvatin jälleen omaa hiilijalanjälkeäni usealla numerolla. 

Oliko matka sen arvoinen?

Väitän, että kyllä oli. Moninkertaisesti. Tämä oli sellainen matka, joka oli pakko tehdä. Oli tärkeää käydä paikan päällä ja nyt kerron, miksi.

Planin tukemissa kouluissa keskitytään esimerkiksi väkivallan torjumiseen: oppilaita ei saa kurittaa ruumillisesti ja kaikilla on oikeus käydä koulua turvallisesti. Tämän asenneilmaston juurruttaminen vaatii pitkäjänteisyyttä.

Vietimme Ugandassa kolme täyttä kenttäpäivää. Se näyttää kirjoitettuna lyhyeltä, mutta elettynä pitkältä. Tuntui, että saimme noina päivinä uskomattoman paljon aikaan. Ensinnäkin se kirjaprojekti. Se paisui paljon isommaksi, kuin mitä osasimme etukäteen ajatella. Teimme yhdelle paikalliselle kirjakustantajalle luultavasti isoimman yksittäisen myynnin ikinä. Ja mikä tärkeämpää: teimme yhdelle koululle sen historian suurimman opetusvälineinvestoinnin. Me kolme ja te meidän rakkaat lukijat. 

Plan on toiminut tässä kyseisessä koulussa vasta noin vuoden ajan, eli kaikki oli vielä alussa. Plan on ehtinyt kouluttaa opetushenkilökuntaa, rakentaa ovellisen vessan, edistää vedenjakelua (lähialueelle on rakennettu kaivo) ja hankkia matot opetustiloihin, jotta pienten oppilaiden ei tarvitse istua hiekalla. Isommilla oli pulpetit, ja nekin viimeistä senttimetriä myöten käytössä. Kirjoja ei juuri näkynyt.

Tässä on varhaiskasvatusluokan (4–5-vuotiaat) matematiikkanurkka. Pullonkorkkien avulla harjoitellaan laskemista.

Kirjaimia, tavuja, kokonaisia sanoja. Alaluokkalaisten opetusvälineitä.

Ennen matkaa minä, Hanne ja Laura kysyimme Planilta, mikä olisi järkevin juttu, johon voisimme kerätä lahjoituksia ennen matkaamme. Halusimme tehdä reissussa jotain järkevää käytännöllistä havainnoinnin ja tiedonkeruun lisäksi. Jotakin, joka jeesaisi mahdollisimman montaa.

Tuokaa koulukirjoja, meille vastattiin.

Vasta paikan päällä ymmärsimme, että koululla ei ollut ennen lahjoitustamme lainkaan oppikirjoja. Viitosluokan opettaja kertoi meille, että hänellä on tähän asti ollut käytössä yksi toisesta koulusta lainaamansa kirja, jota hän on käyttänyt opetuksen tukena. En löydä sanoja kuvailemaan sitä kiitollisuutta ja riemua, joka opettajantyötä tekevistä välittyi sen jälkeen, kun olimme pinonneet tuhat kirjaa suuren puun alle tuoduille pöydille. Joudun vieläkin nieleskelemään, kun mietin sitä intensiivistä tilannetta, harrasta tunnelmaa ja sateen ropinaa (Instassa on pieni videopätkä luovutusseremoniasta). 

Kirjankustantaja toi kirjalaatikot ensimmäisenä iltana hotellillemme. Koska aikaa ei ollut hukattavaksi, teimme kirjatilauksen samoilla silmillä, takana 26 tunnin lento- ja automatkat. Planin avustustyöntekijät valitsivat sieltä kirjat, joita tarvittiin kipeimmin. Kirjat pakattiin, ekselöitiin ja koululla niihin lyötiin Planin leima. 

Tarkoituksemme ei alunperinkään ollut vain tuoda kivannäköisiä lahjoja koululle, saada lasten kasvoille hymy ja itselle hyvä omatunto. Toki kaikki tämä oli plussaa, mutta tärkeintä oli se, että lahjoitimme jotain, joka tukisi alueella pitkäjänteisesti toimivan Ugandan Planin toimintaa. 

Koulun rehtori avasi meille kirjojen luovutusseremoniassa lahjoituksen merkitystä. Kyse ei ole kuulemma vain kirjoista, vaan myös siitä, että tämän myötä koulun arvostus paikallisten silmissä nousee. Kun koulussa on kirjoja ja sitä kautta parempaa opetusta, on todennäköisempää, että lapset eivät keskeytä koulunkäyntiä vaan jatkavat peruskoulunsa loppuun. Opettajat pystyvät opettamaan ja sitä kautta nauttimaan työstään enemmän. Kun koulun arvostus nousee, se houkuttelee kouluun enemmän lapsia ja enemmän ja parempima opettajia. 

Pienillä, oikein valituilla asioilla saattaa olla isojakin seurauksia. Tuntuu mielettömän hienolta ajatella, että me kaikki lahjoitukseen osallistuneet muodostamme pienen lenkin siinä hyvin pitkässä  ja monihaaraisessa ketjussa, joka vie kohti parempaa tulevaisuutta.

Lapset opettelevat lukemaan. Ugandassa on kymmeniä eri kieliä, mutta maan virallinen kieli on englanti ja lapset oppivat sitä koulussa. 

Matkalla konkretisoitui roolimalliuden merkitys. Jos ei ole käsitystä siitä, miten asiat voisivat olla, on vaikea pyrkiä sitä kohti. Minä, Laura ja Hanne huomasimme siellä lasten, lasten vanhempien ja opetushenkilöstön keskuudessa liikkuessamme, että itse asiassa juuri meidän läsnäolollamme oli yhteisölle väliä. Mehän olimme roolimalleja. 

Olimme tyttöjä, jotka tekivät asioita itse ja joita kuunneltiin Esimerkiksi jo se oli nähtävyys, että me kolme naista kannoimme laatikoita autoon ja autosta pois. Me tutustuimme lapsiin, me kiersimme paikallisyhteisöissä katsomassa Planin aikaansaannoksia, me kyselimme paikallisilta heidän elämästään, he kyselivät meiltä meidän arjestamme. Me teimme ihan niitä kaikkia samoja juttuja, mitä miehetkin. Me emme kumartuneet polvillemme puhuessamme seurueemme miehille tai paikallisille miehille. Puhuimme yhtä kovalla äänellä kuin miehet ja katsoimme puhuessa kohti. 

Kun paikalliset tytöt näkivät, että paikalliset aikuiset juttelivat meille naisille kuten vertaisilleen ja että me toimme koulun kirjastoon ne kirjat, annoimme samalla tärkeän viestin tytöille. Me tytöt voidaan tehdä ihan samoja juttuja kuin pojatkin. Olla kovaäänisiä, ottaa huomiota ja tilaa ja tehdä asioita, joilla on merkitystä muille. 

Koulutyttöjä ja -poikia. Sadepilvien läpi paistava aurinko teki maisemasta hetkeksi vaaleanpunaisen.

Tämän auton kyydissä matkustimme kirjojen ja muun koulutusmateriaalin kanssa Kampalan kaupungista maaseudulle Kamuliin.

Yksi mieleenpainuvimmista roolimallikohtaamisista tapahtui koulun pihalla. Siellä tapasimme noin kymmenenvuotiaan down-pojan. Erityisopetusta ei tuossa koulussa vielä tunneta, vaan hän kulki muiden lasten mukana mutta tietysti hieman hitaammin kuin muut. Huomasimme, että muut lapset hieman naureskelivat hänelle ja kuiskuttelivat. 

Omalla esimerkillä on valtava voima. Meidän jokaista askeltamme seurattiin tarkasti, poikkesimmehan paikallisista kuin huutomerkki. Me yritimme ottaa down-pojan huomioon siinä missä muutkin lapset. Otimme hänestäkin kuvia, pelasimme keskenämme jalkapalloa ja kuuntelimme, kun hän tuli tutustumaan meihin. Pistin merkille, kuinka muut lapset katsoivat meitä aika pitkään. Otimme tuon vähän syrjään jääneen pojan vastaan samanlaisena lapsena kuin ne kaikki muutkin koulun lapset, ja sellainen käytös saattoi olla monille lapsista ihan uutta. Harras toiveeni on, että se hetki päivästä jätti jäljen edes muutamiin lapsiin ja sai pohtimaan omaa suhtautumistaan. 

Meidän ihana tiimi!

Planin tuella rakennettu vessarakennus. Tärkeää: 1) Ovet, jotka saa lukkoon. 2) Seinässä on luukku kertakäyttösiteille 3) Pesutilat kestositeiden pesuun. 4) Käsienpesupaikka. Rakennuksen edustalla koulun rehtori. Tämä kuva on otettu koululta, joka on ollut Planin tukema jo neljän vuoden ajan.

Kenttämatkalla opin, kuinka tärkeää on pitkäkestoinen ja suunnitelmallinen avustustyö. Kerronpa esimerkin menkkakerhosta. Planin paikallistoimisto organisoi erässä vierailemassamme koulussa terveyskerhoa, jota aloin kutsua tuttavallisemmin menkkaklubiksi. Se on osa valinnaisia opintoja peruskoulun yläluokkalaisille. Kurssin on valinnut suuri joukko sekä tyttöjä että poikia. Planin menkkamanageri (hänellä on paljon virallisempi titteli käyntikortissaan) on kouluttanut koulun opettajat vetämään kurssia, jossa tytöille ja pojille kerrotaan kuukautisista. Kurssilla kerrotaan, mitä ne ovat ja miten niiden kanssa kuuluu toimia. Kurssilla ommellaan kestokuukautissuojia tytöille (siis sekä tytöt että pojat ompelevat) ja neuvotaan niiden käytössä. Planin tukemana koululle on rakennettu vessat, joissa kuukautissiteen voi vaihtaa ja pestä ja mahdolliset kertakäyttösiteet polttaa.

Tämä Planin menkkamanageri on aivan mahtava roolimalli ihan kaikille ja oman esimerkkinsä kautta hänellä on paljon vaikutusvaltaa nuoriin.

Vierailmme yhdessä katsomassa menkkakerhon toimintaa. Hän jutteli ryhmälle ja kyseli nuorten kuulumisia. Hän kehotti jatkuvasti tyttöjä puhumaan lujempaa. Se vaatii yrittämistä, sillä naiset eivät ole tottuneet ilmaisemaan mielipidettään kovin voimakkaasti vaan puhuminen on pääosin ollut miesten hommaa.

Kun hänen luokseen tulleet tytöt menivät polvilleen hänen edessään (tämä on vanha paikallinen tapa, jossa "alempiarvoinen" osoittaa kunnioitusta "ylempiarvoiselleen" eli nainen miehelle, nuorempi vanhemmalle jne), hän otti heitä kädestä kiinni ja kiskoi takaisin seisomaan. Tuollaisen niiaustavan voisi ihan hyvin unohtaa, sillä ei kukaan ole toista vähempää tai enempää arvokkaampi, hän sanoi.

Terveyssiteiden ompelua.

Kun koulussa alettiin Planin menkkaohjelman kautta puhumaan kuukautisista ja opettamaan menkkojenaikaisesta hygieniasta, asiaa alettiin käsitellä myös paikallisissa perheissä. Kuukautisista ei aikaisemmin kukaan puhunut missään mitään. Tytöt eivät tienneet, mitä heidän kehoissaan tapahtui. He eivät uskaltaneet mennä menkkojen aikaan kouluun, koska heillä ei ollut kuukautissuojia.

Kun kuukautistietoisuutta alettiin koulussa levittää, tyttöjen terveys parani, poikien suhtautuminen tyttöihin parani, avoimuus tyttöjen terveysasioita kohtaan perheissä parani ja mikä hienointa: tyttöjen koulujenkeskeyttämislukemat laskivat. Tyttöjen itsetunto on parantunut. Nytkin ryhmässä moni yritti tosissaan puhua kovemmalla äänellä ja katsoa kysyjää silmiin eikä lattiaan, vaikka se oli silminnähden vaikeaa monelle.

Tässä viitosluokkalaisten opettaja, joka kiitteli meitä ja teitä vuolaasti uusista opetuskirjoista. Kuvassa on myös hänen tyttärensä, joka käy samaa koulua.

Tuolla matkalla ymmärsin konkreettisen kouriintuntuvasti, että tuollaisia asennemuutoksia ei saa aikaan hetkessä. Ei vuodessa eikä kahdessakaan. Iso rahalahjoitus ei yksinään riitä, vaan tarvitaan tietoa ja koulutusta. Tarvitaan suunnitelma. Mitä halutaan, millä keinoilla, miten se toteutetaan ja miten tavoitteisiin pääsyä valvotaan.

"Kannattaa lahjoittaa suunnitelmalliseen ja valvottuun avustustyöhön" on järjestöjargonia, mutta  se on totta. Älä anna kiloa perunoita, vaan anna siemenperunat ja kerro, miten perunoita kasvatetaan. 

Tuolla matkalla näin kymmeniä esimerkkejä siitä, että kuukautissidetyöpaja ei ole vain ompelukerho eikä käsinrakennettu maitokannu vain lelu, vaan ne ovat pieniä konkreettisia polunpalasia sillä tiellä, joka tähtää koko yhteisön hyvinvoinnin lisäämiseen ja kaikista köyhimpien olojen parantamiseen.

Tässä on kummilapseni Kamulista. Tutustuimme yhdessä kameroihin ja katsoimme ottamiamme kuvia ja videopätkiä. 

Olimme Ugandassa liikkeellä seitsemänhenkisellä jengillä. Meitä kummeja ja bloggaajia oli mukanan kolme, Planin Suomen toimistosta viestinnän ja mediatuotannon tyyppejä neljä. Lisäksi mukanamme kulki muutama Ugandan Planin asiantuntija ja alueen hyvin tunteva sosiaalityöntekijä. 

Meillä ei ollut pomoa, joka olisi vetänyt vierailuja ja ohjannut jokaista oikeaan paikkaan. Ei ollut ketään, joka olisi neuvonut, opastanut ja käskyttänyt. Kun maastoautomme pysähtyivät maalaistalon tai koulun pihaan, kaikki ottivat omat roolinsa ja alkoivat tehdä omaa osuuttaan. 

Tiimin jäsenet pelkällä läsnäolollaan motivoivat tosiaan painamaan pitkää päivää, paljon töitä ja kokemaan ylpeyttä siitä, mitä tekivät. Koin tuolla matkalla voimakasta tekemisen riemua. Siksi halusin kertoa muutamin hajanaisin ajatuksin siitä, mitä vierailun aikana mielestämme saimme aikaan.  

Seuraavassa jutussa kerron ugandalaisen perheen kohtaamisesta maaseudulla ja siitä, mitä aion elämäni ensimmäiseen kummikirjeeseen kirjoittaa. Nyt nimittäin tiedän paremmin, millaisia viestejä alueen lapset kaikista kipeimmin kaipaavat.

6 kommenttia:

  1. Ihan superhyvä havainto tuosta esikuvien voimasta! <3 Koska niinhän se on: tämä meidän asemamme perustuu myös siihen, että olemme aina eläneet vapaassa yhteiskunnassa ja voineet valita idolimme valtavasta (kansainvälisestä) tarjonnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se! Tuli mullekin ihan yllätyksenä tämä havainto. Koska siellä, missä me käytiin, ei siellä yleensä käy ketään uusia tyyppejä, ei ole telkkareita, radioita, lehtiä tai mitään muuta. Idoleita ei oikein ole. Ja tästä mä sainkin ihan huikeen motivaation alkaa kirjoittaa niitä kummikirjeitä: yes you can!

      Poista
  2. Hienoa, kun olitte ja upeaa, kun kirjoitatte!
    Mä jäin miettimään tuota silmiin katsomista tai pikemminkin sitä, että ei katsota. Eikö se ole ihan vaan yleinen käytöstapa Itä-Afrikassa? Täällä Kampalassa en ole nähnyt kenenkään polvistuvan mihinkään, mutta tuo vähäinen silmiin katsominen on sellainen, jota yritän muistaa noudattaa. Suomalaisena tulee helposti tuijotettua liikaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattaa hyvinkin olla; minä en tästä ollut tietoinen... Saatoin hyvinkin tehdä käytöstapamokan. No, sellaista sattuu.

      Poista

Mitä tuumaat?