Islannin paras alakerran naapuri

Anoppi muutti meille. Siis väliaikaisesti vain, mutta puolestani tämä ajanjakso voisi ihan hyvin venyä pitkäksikin. Vaikka vuodeksi tai kahdeksi. Niin mahtava järjestely tämä on!


Kuten monet tätä blogia säännöllisesti seuraavat jo tietävätkin: välit anoppiini ovat erinomaiset. Ei hän nyt tietenkään sama asia ole kuin minun oma äiti, mutta kovin läheinen kuitenkin. Oikeastaan anoppi on monen asian summana osa meidän ydinperhettä.

Kesän ja syksyn aikana sattui niin ikävästi, että meidän remontti on rakennuslupapaperimössön takia vähän viivästynyt aiotusta. Onni ikävässä tilanteessa oli se, että anoppi sattui myymään oman kotinsa kesällä tarkoituksenaan muuttaa vähän pienempään asuntoon. Koska uutta asuntoa ei kuitenkaan löytynyt ostettavaksi niin nopeasti kuin arvioitiin - jep, Islannissa on taas ihan hullu nousukausi menossa - oli itsestään selvää, että anopin muuttokuorma muuttaa meille eikä mihinkään superkalliiseen vuokra-asuntoon. Anoppi ei muuttanut osaksi tätä meidän 58 lattianeliötä, vaan alakerran tilavaan kaksioon. Siis niihin huoneisiin, joista joskus hamassa tulevaisuudessa tulee meidän kotimme makuuhuoneosasto ja nykyistä hieman tilavampi kylpyhuone. Sitten joskus, kun ne rakennuslupa-asiat ovat vihdoin selvät.



Anoppi alakerran naapurina on aivan loistava järjestely eikä vähiten siksi, että kuopus on edelleen päivähoidossa mummollaan. Aamupuuron jälkeen esikoinen lähtee kävellen kouluun ja kuopus siirtyy yhden kerroksen alaspäin. Meillä on kaksi alle 7-vuotiasta lasta ja asumme lämpötilojen osalta ikuisessa marraskuussa, eikä minun edes marraskuussa tarvitse pukea aamutuimaan kenellekään kurapukua, villakerrastoa ja pipoa lapasineen. Eikö olekin jo melkein törkeää?

Kuvasanakirjassa ei siis ole luksuksen kohdalla LV:n käsilaukkua vaan kuva meidän aamusta: esikoinen pukee itse ja lähtee kättä heilautettuaan kohti koulua ja kuopuksen matka päivähoitoon kestää sen noin viisi sekuntia.  

Anopilla on avain paitsi omiin neliöihinsä, myös meidän asuntoon. Jos mörssäri tarvitsee päivän aikana lisää vaippoja, puhtaita vaatteita tai lisää maitoa, varustearsenaali on tosiaan täällä viiden sekunnin päässä. Välillä kun tulen asioilta kotiin, ulko-ovelle asti leijailee kahvintuoksu, siisti kenkärivi on ojennuksessa eteisessä ja olohuoneessa on vastassa koko kööri. Roskiskin on viety. Ah.



Minulta on joskus kysytty, että eikö anopin jatkuva läsnäolo tunnu yhtään tungettelevalta. Että eikö se ole vähän ärsyttävää, jos se järjestelee teidän astioita tai viikkaa omasta aloitteestaan sohvalla makaavaa puhdasta pyykkikasan sisältöä vaate kerrallaan vaatekomeroihin.

No ei herrantähden! Ei se tunnu lainkaan tungettelevalta tai ärsyttävältä. Päinvastoin, se on vain ja ainoastaan luksusta. Jos hän haluaa laittaa puhtaat astiat tiskikoneesta kaappiin ja viikata pusereot siisteihin pinoihin, se on enemmän kuin ihanaa. Se on arkielämän apua, jota ei koskaan saa liikaa. Tiskikoneen tyhjentäminen ei astu henkilökohtaiseen tilaani millään tavalla. (Totta puhuakseni sehän on itse asiassa tila, jonne joutumista yritän vältellä.)



Eikä minulle tule tästä jatkuvasta avunsaamisesta edes hyväksikäyttäjäolo. Avun vastaanottamisesta jää hyvä mieli, koska tiedän, että tilit menevät kuitenkin loppupeleissä tasan. Mekin jeesailemme häntä tarpeen mukaan kaikessa mahdollisessa ja pidämme mummoa aktiivisessa menossa mukana. 

Niin. Ja maanantaisin ja torstaisin en sovi mitään aamutyömenoja, koska silloin on anopin laatuaikaa. Hän ajelee kyljistä pienille lommoille kolhiintuneella Subarullaan vesijumppaan, käy samalla saunassa ja kuuntelee ajomatkalla vanhoja islantilaisiskelmiä.

Tunnisteet: , ,