Olen mielenkiinnolla seurannut tätä viime viikkoina vellonutta keskustelua isovanhemmista, heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan. On toisa...

Isovanhempi osana lapsiperhettä

8.6.16 Satu Kommentteja: 38

Olen mielenkiinnolla seurannut tätä viime viikkoina vellonutta keskustelua isovanhemmista, heidän lapsistaan ja lapsenlapsistaan. On toisaalta pahasteltu sitä, että vanhemmat käyttävät omia vanhempiaan hyväksi ja kärräävät muksut sinne hoitoon harva se päivä, vaikka oikeasti mummo tai vaari ei ollenkaan jaksaisi. Sitten toisaalla ovat he, jotka haluaisivat edes nähdä lapsenlapsiaan, mutta eivät voi, koska lapset eivät salli vanhempiensa osallistuvan lastenlastensa arkeen.  Kamalaa.
Nämä kaksi kokemusta ovat ne tilanteen surkeat ääripäät, joista tuo ensiksi mainittu on vilahdellut satunnaisesti täällä omankin blogini kommenttiboksissa ja yleensä silloin, kun olen puhunut anoppini osallistumisesta perhearkemme pyörittämiseen. On vihjailtu, että käytämme anoppia vähän hyväksi, ja vähän kauhisteltu sitäkin, että miten vanha ihminen nyt jaksaa, ja on muistettu sanoa myös, että aika paljon aikaa lapsenne tuntuvat viettävän siellä mummolassa.

Noista väitteistä kolmas muuten pitää ihan paikkansakin: kuusivuotias esikoinen ja 10-kuukautta vanha mörssäri viettävät paljon aikaa mummolassa. Eikä tätä tapahdu ainoastaan erikoispäivinä jonkun pikaloman  tai vähän pidemmän reissun yhteydessä, vaan ihan tavallisena arkenakin: kuopus on anopilla päivähoidossa arkisin, esikoinen joskus päiväkodin jälkeen tai päiväkodin ollessa kiinni, joskus lapset ovat siellä hoidossa myös sairaana ja joskus yötäkin esimerkiksi silloin, kun molemmat olemme työmatkalla. 
Tiedän, että olemme pirun onnekkaita kun meillä on läheinen, joka on näin tavattoman paljon kiinni meidän arjessamme. Mutta hän tekee sen ihan omasta tahdostaan. En suostu lähtemään siitä oletukesta, että vanhat ihmiset eivät kehtaa puhua totta. Enhän ajattele niin nuoremmistakaan ihmisistä. Kun mieheni sanoo, että hän voi herätä yöitkuun vauvaa ruokkimaan, en ensimmäisenä ajattele, että jaksaako se tosiaan pitkän työpäivänsä jälkeen ihan oikeasti vai eikö se nyt vaan kehtaa sanoa, että mieluummin jatkaisi nukkumista. Mitä ihmeen kommunikointia ja yhdessäoloa sellainen olisi, jossa saisi jatkuvasti arvailla, mitä toinen itse asiassa mahtaakaan oikeasti tarkoittaa? Vanhoilla terveillä ihmisillä leikkaa ihan yhtä hyvin kuin meillä vähän nuoremmillakin terveillä ihmisillä ja jos haluamme, pystymme kyllä kommunikoimaan keskenämme.

Pakko kuitenkin myöntää, että olen kyllä itsekin sortunut tuohon jälkiarvailuun.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen kysynyt jo aivan liian monta kertaa, että jaksatko, että eihän tästä nyt vaan ole liikaa vaivaa. Enää en kysy, koska viimeisimmissä vastauksissa alkoi jo näkyä epäilys siitä, että enkö muka usko häntä kun hän sanoo. Että en kai vaan pidä häntä jotenkin höppänänä? Olen myös monta kertaa kysynyt anopilta, että tykkäisikö hän, jos hänellä olisi enemmän aikaa ihan vaan itselle. Vastaukseksi saan lähinnä kummastunutta ihmettelyä.

"Mitä ihmettä mä sitten tekisin?"
Mieleeni tulee joku sata ja yksi vaihtoehtoa uimahalleista kirjastoon ja ompelukerhoihin, kahvikutsuihin ja pitkiin päiväuniin, mutta eivät ne kuulemma ole hänelle yhtä tärkeitä kuin lapset. Ei hän halua juuri tehdä mitään muuta kuin viettää aikaa perheensä kanssa. Ja koska siinä perheessä on myös pieniä lapsia, hän luonnollisesti haluaa viettää myös paljon aikaa heidän kanssaan. Omaksi tärkeäksi ajaksi lasketaan vain käynti kerran kuussa kampaajalla ja kaksi kertaa viikossa vesijumpassa (mutta niin, sekin on jo aamukahdeksalta ja kestää vain tunnin, hän muistaa aina edellisenä iltana ilmoittaa...)

Ihailen tällaista omistautumista ja päämäärätietoista suhtautumista siihen, että tekee mitä haluaa. Samalla tiedostan, että hyödyn siitä itse törkeän paljon: anopin mieltymykset tuloutuvat sujuvana arkena meille kaikille. 
Kyse ei ole pelkästä lastenhoitoavusta. Ei anoppi ole mikään pikkuapulainen, joka hälyytetään apuun, kun arki on menossa raiteiltaan. Hän on osa meidän arkea, ja juuri se fakta tekee hänestäkin hänen omien sanojensa mukaan onnellisen. Hänelle on tärkeää saada olla lähellä perheitään. Hänellä on näet vankka mielipide siitä, että jos lapset vauvasta asti viihtyvät hänen luonaan, ne viihtyvät vielä teineinä ja aikuisinakin. Ja niinhän siinä on käynytkin: anopilla on todella läheiset suhteet kaikkiin lapsiinsa ja myös niihin pari vuosikymmentä vanhempiin lapsiin, joiden isä on anoppini edesmennyt aviopuoliso.  Myös nämä lapset - eli siis puolisoni puolisisarukset - kutsutaan joulupäivällisille, sukujuhliin. Ja kyllä: myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa ovat välillä anopin luona hoidossa.

Anoppi ei siis ole meidän luottolastenhoitaja vaan perheenjäsen, joka osallistuu arjen pyöritykseen olemalla lasten kanssa. Mummola on lapsenlapsille melkein kuin toinen koti. Siellä on leluja, tuttu ulkoleikkipaikka ja varavaatteita. Piirustusvälineet, kahdet rattaat ja syöttötuolit. Vaippoja, unirättejä, kuumemittari, vauvanruokaa, särkylääkettä, lastensamppoota, hammasharjat tahnoineen ja telkkari, josta näkee viikonloppuaamuisin lastenohjelmia. Ja ennen kaikkea: mummo, joka vie kävelylle, lintuja ruokkimaan ja kukkasia poimimaan ja joka väsymättömästi jaksaa aina kerta toisensa jälkeen selittää, missä paprikat kasvavat ja miksi puista tippuu syksyllä lehdet.

Homma toimii tietysti myös toiseen suuntaan: minä ja puolisoni ja hänen sisaruksensa puolisoineen teemme kaikki asioita, joita anoppi ei jaksa tai välttämättä osaa tehdä itse: vaihdamme lamput, maalaamme seinät, hankimme nettiyhteyden, kuljetamme tavaraa kaatopaikalle, autamme asunnonmyynnissä, uuden asunnon etsimisessä, otamme mukaan lomamatkoille ja kutsumme iltaisin syömään. Ja kaikkea muuta mahdollista.
Isovanhemman tai -vanhempien osallistuminen perhe-elämään ei siis tarkoita vain vastikkeetonta lastenhoitoa.  Tilannetta pitäisi katsoa laajakuvalinssillä. Tässä meidänkin järjestelyssä on pohjimmiltaan kyse siitä, että käsitämme perheen vähän isommassa mittakaavassa. 

Kun kaikki osallistuvat toistensa asioihin vähän tavallista enemmän, koko perhe voi paremmin ja kaikilla pää paremmassa kuosissa. Ei ole yksinäistä vanhuutta, ei arjen kuormittamia vanhempia vailla omaa vapaa-aikaa eikä lapsia joilla liian pitkiä päiväkotipäiviä. 

Eikä sen bonusydinperheenjäsenen ole pakko mummo, vaikka se meidän tarinassa onkin. Voisihan se olla yhtä lailla vaari, täti, serkku, sisarus, naapuri tai hyvä ystävä. Meillä olisi varmasti toinenkin bonusydinperheenjäsen, äitini, jos hän asuisi lähempänä.

Mikä tämän koko jutun pointti siis oli? No varmaankin se, että isovanhemmuuskeskustelussakin ääripäiden sijasta kannattaa katsoa sinne keskelle ja vähän enemmän ylös ja alas ja ennen kaikkea puhua ja kuunnella enemmän. Laajempi näkökulma ja avoin kommunikointi auttaa yllättävän moneen pattitilanteeseen ja ajatuslukkoon. Ei ole yhtä tapaa tehdä asioita oikein.

On olemassa erilaisia perheitä ja niistä moni pystyy olemaan onnellinen omalla tavallaan. Asiat ja ihmissuhteet voi hoitaa monella tavalla siten, että lopputulos on keskivertohyvä, ja joskus jopa melkein täydellinenkin. 

Valokuvat satunnaisia otoksia viime vuosien varsilta. Kuvat: Björgvin Hilmarsson

38 kommenttia:

  1. Voi sinä ja sun perhe <3
    Laajennettu perhekäsitys on tosiaan Suomessa vähän vieras. Just näin sen kuuluu mennä.
    -anna

    VastaaPoista
  2. Mähän olen kerran sun anoppisi tavannut ja vaikka yhteinen kieli olikin vähän hakusessa niin mulle tuli heti todella vastaanotettu ja lämmin olo. Sellainen että jos olisin sanonut että "Ei muuten ole täksi yöksi vielä yöpaikkaa" niin parin minuutin päästä olis ollu pedattu sänky valmiina. Nääpiö oli silloin paljon skeptisempi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin osuva analyysi, se on just tuollainen :)

      Poista
  3. Anopissasi näkyy eletyn elämän kauneus. ♥
    Outi

    P.S: Tästä postauksesta tuli mieleen psykoterapeutti Maaret Kallion kaunis kirjoitus sydämen perheestä: http://www.inhimillisiauutisia.fi/siella-perhe-missa-sydan/4137662

    VastaaPoista
  4. Tuo viimeinen kuva on huikea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hieno! Otettiin Vatnajökullin eteläpuolella pari kesää sitten...

      Poista
  5. Just näin! <3 Yksi asia muuten mikä auttaa tuohon todenpuhumiseen jaksamisesta on tieto, että anoppi ei ole ainoa oljenkortemme. Niiden tilanteiden varalle kun hän on estynyt (ihan minkä tahansa syyn takia, vaikka sen ompeluseuran), meillä on onneksi reservissä reippaita isoserkkuja, kummeja ja tuttuja, jotka kaitsevat mm. tänään ja huomenna. :) Tämä on tietty pikkuvauvojen kanssa hankalampaa kun ainakin meillä anoppi on kersoille ihan vanhemman tasoinen luottoihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että on muitakin. Meillä näitä on vähän vähemmän; lähimpinä seuraavaksi miehen omat siskot, joilla heilläkin on pieniä lapsia ja työt, mutta joku pääsee yleensä aina hakemaan tai viemään tai vahtimaan parikin tuntia jos tulee joku aivan pakottava meno.

      Poista
  6. Lucky you ! Erityisesti ihailen anopissasi sitä, että pitää yhteyttä edesmenneen puolison lapsiin. Oma kokemukseni "äitipuolista" on hyvin toisenlainen. On omat lapset ja sitten ne puolison lapset, jotka eivät ole ollenkaan samalla viivalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama! Näillä on onneksi pysyneet välit läheisenä suvussa vaikka kaikki eivät ihan biologista sukua olekaan keskenään. Se loppujen lopuksi määrittää kamalan vähän.

      Poista
  7. "Kun kaikki osallistuvat toistensa asioihin vähän tavallista enemmän, koko perhe voi paremmin ja kaikilla pää paremmassa kuosissa. Ei ole yksinäistä vanhuutta, ei arjen kuormittamia vanhempia vailla omaa vapaa-aikaa eikä lapsia joilla liian pitkiä päiväkotipäiviä."

    Voi että miten hyvin tiivistetty! Niin moni ongelma ja murhe olisi pienempi, jos ihmiset kommunikoisivat ja vuorovaikutuksellisesti auttaisivat toisiaan. Ihan kamalaa kun niin monilla on etäiset välit vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa. Onneksi itselläkin turvaverkko kunnossa. Kaikilla ei ole ja ehkä juuri niitä ihmisiä tällainen laaja perhemalli nyppii koska kateus, ymmärtämättömyys ja väärinkäsitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täsmälleen samaa mieltä. Toki on sitten niitäkin tilanteita ja kohtaloita, jotka eivät puhumalla paremmaksi muutu. Mutta eivät kaikki, aika monta asiaa saa selväksi kun puhuu ja kuuntelee ja yrittää vähän itsekin venyä ymmärtämään (koskee myös ihan mua itseäni ü)

      Poista
  8. Olen kuullut islantilaiselta ystävältäni, että islantilaiset ylipäätään on erittäin perhe-, suku- ja lapsikeskeisiä. Että ideaalia on saada paljon lapsia nuorena ja viettää koko suvun kanssa mahdollisimman paljon aikaa. :-) Se voi tuntua joistakin suomalaisista oudolta.

    Mutta nämä viime aikojen keskustelut aiheesta on olleet kyllä todella outoja. Miten ihmisten perhesuhteet voi olla niin tulehtuneita eikä mistään voi muka puhua suoraan? Pitäisi tosiaan voida luottaa siihen, että jos toinen sanoo jaksavansa/ei jaksavansa, niin kyllä se itse sen parhaiten tietää.

    Tää oli hyvä kolumni aiheesta:

    http://www.hs.fi/elama/a1464752341837

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tismalleen! Täällä perhekäsitys on vähän laajempi noin yleisestikin. Ei tietenkään kaikilla, mutta huomattavasti enemmän pitävät sukulaiset keskenään yhteyttä kuin vaikkapa Suomessa. Ja tämä nyt pohjautuu siis vain omiin ja lähipiirin havaintoihini... Onhan Suomessakin tiiviitä sukuja ja suuria perheitä, mutta perstuntumalta se ei tunnu yhtä yleiseltä kuin täällä.

      Poista
  9. Ihana kirjoitus! Juuri näin sen pitääkin mennä. Kaikki voittavat :) Juuri lähettelin anopille viestiä, pääsisiköhän hoitamaan, kun osuu menoja päällekäin ja lupasi tulla. Voi että tuli hyvä mieli ja lapsetkin ihan täpinöissään.. ja ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Ja kivaa että anoppi pääsee kyläilemään ja sinä hoitamaan menot :-)

      Poista
  10. Jokin aika sitten tuo oli Suomessakin tavallista. Tai ainakin minun lapsuudessani 1970-luvulla. Isoäitini nimittäin asui meillä jonkin aikaa ja sen lisäksi vielä kierteli taajaan muidenkin lastensa perheissä hoitamassa lapsia kesäisin, lomilla ja maaseudun kiireisinä heinäntekoaikoina. Ei silloin kukaan ihmetellyt käytäntöä tai surkutellut oman ajan puutetta. Sitten kun mummu halusi, hän muutti meiltä pois punaiseen pikkumökkiinsä. Kun hän vanheni lisää ja tarvitsi arkeensa apua, vierailin hänen luonaan joka päivä katsomassa, onko asiat kunnossa. Yksi hänen tyttäristään asui hänen kanssaan pari vuotta, jonka jälkeen hänen täytyi jo kuntonsa takia siirtyä hoivakotiin.

    Mutta näin - kaikkia helpottaa, kun voimme luottaa siihen että autamme toisiamme vuorotellen. Se on sitä yhteisöllisyyttä, joka Suomesta tuntuu välillä unohtuneen. Mietin, että köyhemmissä olosuhteissa esim. kehitysmaissa se yhteisöllisyys, jota matkoillamme monesti ihastelemme, on itse asiassa olosuhteiden pakkoa: naapurisi ja sukulaisesi ovat se sinun Kelasi, sossusi, lääkärisi, pankkisi, työnantajasi. Täällä Suomessa (tai vaikka Islannissakin?) olemme jo jonkin aikaa voineet elää toisistamme riippumatta, koska saamme hoidettua asiamme yksinkin (Kelan, sossun, mol:n sivujen, pankkien yms kautta). Mutta seurauksena onkin tullut tilanne, jossa koetaan että on "jees ja hyvä" jos selviät yksin, ja jotenkin epäonnekasta, jos joudut pyytämään apua ja kenties vaivaamaan toista omalla asiallasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aivan varmasti on ollutkin juuri näin. Kun ihmiset asuivat enemmän landella, siinä tultiin ja mentiin enemmän porukassa kuin nykyään. Eihän se elämä välttämättä kokonaisvaltaisesti parempaa tai turvallisempaa ollut kuin nyt, mutta tämä sosiaalinen puoli ja toisten jeesaaminen ilman jotain avuttomaksi leimaantumista oli paljon tavanomaisempaa.

      Poista
  11. Voi, kateellinen olen, pirun kateellinen! Sen lisäksi anoppisi näyttää hirmu hurmaavalta ja nuorekkaalta mummolta (terkut vaan :)) Tekisin taatusti samoin, jos voisin. Nyt sinnittelen mieheni kanssa arjesta käytänössä ilman tukiverkkoa, vaikka sukulaisia lähistöllä asuukin. Apua saamme, jos todella sitä kaipaamme, mutta koskaan ei ilman muttia kuitenkaan. Kauppareissuille tai siivouksen ajaksi en ikinä voisi apua pyytää. Pää on siihen tottunut, kroppa välillä hyvin väsynyt. Onneksi on hyvä ja kiltti mies talossa, ettei ihan yksi joudu pakertamaan :)
    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anoppi on kyllä upea tapaus. En voi ymmärtää, että hän on jo tosiaan 76-vuotias - ja tuuheammat hiukset kuin mulla :D

      Ikävä kuulla, että teillä on tukiverkot vähissä. Ei niistä itse pysty mistään taikomaan, molemminpuolisuuttahan siinä tarvitaan ja aina ei toinen osapuoli ole syystä tai toisesta halukas tai kykenevä osallistumaan. Onneksi teillä on toisenne :-)

      Poista
  12. Meillä isovanhemmat auttoivat tosi nihkeästi lasten ollessa pieniä. Omat vanhempani ovat iäkkäitä ja äitini oli kiinni jo edesmenneen isäni hoitamisessa eikä tullut mieleenikään pyytää häneltä apua ja miehen vanhemmat ovat edelleenkin työelämässä ja virkeitä, mutteivat niin kiinnostuneita hoitamaan lapsenlapsiaan. Haluavat nähdä näitä ja meitä perheenä. Kun lapset kasvoivat ollaan saatu miehen vanhemmilta apua esim. harrastuksiin kuskaaamisissa yms. josta olen tietysti kiitollinen, mutta muistan kyllä miten kovasti olisin kaivannut apua pikkulapsi-arkeen. Anoppisi on oikeassa: Ei teiniä kiinnosta hirveästi käydä isovanhemmilla ja luulen että jos olisivat panostaneet tässä suhteessa reilut kymmenen vuotta sitten olisi tilanne nyt toinen.

    Olen oman lapsuudenperheeni iltatähti ja muistan kuinka isosiskojen pieniä lapsia odotettiin hoitoon viikonlopuksi, jotenkin kuvittelin kaikkien isovanhempien suhtautuvan lapsenlapsiin yhtä lämpimästi ja auliisti kuin omien vanhempieni joten appivanhempien nihkeys tuli esikoisen synnyttyä käsittämättömänä yllätyksenä. Itse olen tehnyt lapseni alle kolmikymppisenä ja tavoitteena on olla virkeä isovanhempi jos lapsenlapsia siunaantuu. Meille ei siis todellakaan tule iltatähteä vaan säästän paukkuni mahdollisiin lapsenlapsiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susta tulee varmasti mahtava mummo!

      Poista
  13. Ihanasti kuvasit teidän suhdetta. =)

    Voisin sanoa, että meillä on ollut saman tyyppinen suhde minun vanhempiini perheenä. Vanhempani eivät päivähoitoa hoitaneet, mutta olivat kyllä kaikin tavoin muuten lapsenhoito ja muuna apuna. Ja yhdessä touhuttiin muutakin paljon, matkailtiin ja vietettiin aikaa.

    Ja vastavuoroisesti kun vanhempani sitten n. 85 ikäisinä alkoivat tarvita enemmän apua me autoimme kaikessa mahdollisessa. Siinä vaiheessa omat lapset eivät olleet enää ihan pieniä. Vastavuoroisuutta ja yhdessä elämistä sanoisin.

    Äitini kuoli viime elokuussa 91 vuotiaana ja loppuun asti jaksoi huolehtia ainakin henkisellä tasolla meistä. Loppuaikana tietenkin me huolehdimme hänestä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä jonka sain elää hänen kanssaan.

    Ja vielä.. kovin on erilaisia meillä sisarusten keskenkin suhtautuminen tuohon lastenhoitoapuun jne. Sain monta kertaa kuulla (lapsettomilta) sisaruksiltani(meitä on 5) että rasitan vanhempia liikaa lapsenhoitoavun pyytämisellä ja jopa sillä että olemme liikaa heidän kanssaan. Muun muassa kerran viikossa kävimme saunassa vanhemmillani niin sekin oli kuulemma liian rasittavaa...
    Totesin tähän vaan että olen keskustellut asian äidin kanssa ja mitään ongelmaa ei ole olemassa. Päinvastoin äitini oli sitä mieltä, että on minun perheeni kanssa päässyt kaikkein lähimmäksi lapsenlapsiaan.

    Liekö nämä läheiset suhteeni vanhempiini sitten sitä perua, että olen kuopus ja paljon nuorempi kuin sisarukseni ja vietin paljon jo lapsena aikaa vanhempien kanssa kolmestaan.

    Omat lapset eivät vielä ole lapsentekoiässä hetkeen (luulen näin), olen varma, että aikaa riittää "eläkeläisenä" myös heidän auttamiseensa tavalla tai toisella. Tietty riippuu omasta tilanteesta, terveydestä ym. mitä kaikkea pystyn tekemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rokkimamma, kun jaoit omia kokemuksiasi. Näitä on tavattoman mielenkiintoista lukea ja päästä sitä kautta hetkeksi sukeltamaan muiden samoissa tilanteissa olevien ihmisten arkeen. Kiitos siitä!

      Poista
  14. Mua on kanssa ihmetyttänyt ja surettanut keskustelu isovanhempien roolista perheissä jo pitkään, ehkäpä siksi, että en ole enää osa suomalaista yhteiskuntaa, kun menin ja tein lapsen ulkomailla ulkomaalaisen kanssa. Kirjoitin itsekin postauksen aiheesta tämän postauksen innoittamana. Piti ensin kirjoittaa saksalaisista isovanhemmista, mutta hetken piti ensin jäsentää päässä tämän vellovan keskustelun taustoja. http://kolmikieli.blogspot.co.uk/2016/06/isovanhemmat-lahella-ja-kaukana.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuosta kirjoituksesta, kiinnostavaa kuulla että Saksassa isovanhempien rooli on yleisestikin näin iso. Hieno järjestely muuten, että teillä on oma vierashuone isovanhemmille, mahtavaa!

      Poista
  15. Ihana juttu ja niin kauniisti kirjotit anoppisi roolista. Meilla harmiksi anoppi asuu kaukana ja omat vanhemmat toisessa maassa. Silloin kun anoppi ja omat vanhemmat ovat kylassa tai me siella, lapsi on heidan hoidossa mahdollisimman paljon. On olemassa kaikenlaisia perhemalleja ja isovanhempien sitoutuminen arkeen on mahtavaa, tiedan omasta kokemuksesta. Siinahan ei sinansa ole mitaan ihmeellista vaan sen pitaisi olla nimenomaan se luonnollisin asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Petra! Meillä on oikeastaan tässä "tukiverkkona" vain anoppi, oma äitini auttaa kyllä paljon kun voi, mutta on vielä työelämässä eikä voi niin joustavasti vielä matkustaa kahden maan välillä. Ehkäpä muutaman vuoden kuluttua ;)

      Poista
  16. Kauniisti kirjoitettu ja olen kyllä samaa mieltä. Itse olen kasvanut 15-vuotiaaksi, kunnes mummu kuoli, samassa taloudessa isänäidin kanssa. Ongelmatontahan se ei aina erit. aikuisten kesken ollut, mutta minulla on paljon lämpimiä muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ei olla vielä asuttu saman katon alla, mutta ehkä sekin päivä vielä joskus tulee, sitten kun hän tarvitsee enemmän apua päivittäisissä askareissa...

      Poista
  17. Me olemme olleet siitä onnekkaita, että meidän kummankin vanhemmat ovat fyysisesti ja henkisesti lähellä ja itsestään selvänä osana meidän elämäämme.

    Siihen olen itse ihan periaatteesta halunnut vetää rajan, etten missään vaiheessa tai olosuhteissa olisi pyytänyt heitä lasten ainoaksi päivähoitopaikaksi - siis päiväkodin tai koulun iltapäiväkerhon sijan: olen sitä mieltä, että isovanhemmilla on oikeus ja lupa olla ne hemmottelijat lasten elämässä. (tiedän myös, että isovanhemmatkaan eivät olisi itsekään sitä halunneet)

    Isovanhemmat ovat hoitaneet sairaita lapsia, pitäneet yökylässä, kuljettavat edelleen harrastuksiin tai lääkäriin jos me emme ole pystyneet, ja kaikkia heitä (ja lisäksi isoisomammaa) lapset näkevät suurin piirtein viikottain.

    Suhde isovanhempiin on nyt jo teini-ikäisillä lapsilla mutkaton ja arkinen. Edelleenkin teineistä ne, joilla on koulussa kymmenen aamu, käyvät mummin luona aamukaakaolla :)

    Itselleni tärkeintä on se, että lasten ja isovanhempien suhde on niin vaivaton ja luonteva, muutakin kuin perhejuhlien satunnaisia kohtaamisia.

    VastaaPoista
  18. Välillä kun tässä isovanhemmuus-keskustelussa on ihmetelty sitä, miksei asioita voi hoitaa keskustelemalla ja suoraan puhumalla, niin noista on aina tullut mieleen, että noin on helppo sanoa niiden, joiden suvuissa ja perheissä on totuttu puhumaan kaikenlaisista asioista ja näkemyksistä. Aina ei siis tarvitse olla erityisen huonoja välejä omiin/appivanhempiin, vaan yksinkertaisesti puhumisen kulttuuri puuttuu. Esim. omassa lapsuudenperheessäni ja suvussani vähänkään hankalammista asioista ei puhuta, enintään valitetaan selän takana toisten käytöksestä. Ja vaikka omaan käytökseensä voikin vaikuttaa opettelemalla toisenlaisia toimintatapoja, niin sitä lapsuusperheen kulttuuria on silti lähestulkoon mahdoton muuttaa :/

    VastaaPoista
  19. Sitäpä juuri, mitä perhe oikeasti tarkoittaa, se on musta se ydin. Lisäksi vanhat ihmiset on musta ihanasti usein tajunneet sen, kun annat niin saat, ei ole eroa annatko, sillä se tuntuu siltä kuin saat jos teet sen sydämestäsi <3

    Meillä on myös onnekas (no ei ihan noin onnekas:D) tilanne että mieheni isä oikeen haluaa ja kinuaa päästä lastemme seuraan..hänen äiti ei niin välitä, eikä minun äitini mutta papan ja lastemme 18 vuotiaan serkkupojan (TODELLA HYVÄ LAPSENVAHTI) Avulla olemme saaneet arjen toimivaksi:)

    Ja tuo on naisilla vähän verissä toi mietiskely, et jaksaako, onko liikaa vaivaa tms..tärkeintä et itse tiedostaa ajatukset ja sen vuoksi on myös mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiinsa.

    Ihanaa kesää :)

    VastaaPoista
  20. Tätä isovanhemmuuskeskustelua seuratessa on tullut sellainen tunne, että perhe-elämä on kyllä muuttunut huisin paljon niistä ajoista kun itse olin lapsi (olen syntynyt 80-luvun lopulla). Me asuttiin leskeksi jääneen vaarin kanssa, hän oli osa meidän perhettä. Samoin toiset isovanhemmat olivat läheisiä ja mukana arjessa, vaikka eivät ihan naapurissa asuneetkaan. Koen suunnattomana rikkautena, että minun lapsuudenperheeni on koostunut sisarusten ja vanhempieni lisäksi kolmesta isovanhemmasta. Jokaisella omat roolinsa, mutta kaikki tärkeitä ja läheisiä! Ihanalta kuulostaa teidän perheen tilanne ja anoppi :)

    -Jii

    VastaaPoista
  21. Voi miten ihana postaus. Itkuksihan se meni. Mun anoppi olisi ollut juuri tuollainen. Syöpä vaan vei liian aikaisin eikä anoppi ehtinyt kuullakaan edes ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Appiukko uusine puolisoineen on jäänyt etäiseksi ja mun äidiltä en ole koskaan saanut minkäänlaista tukea äitiyteen. Lastenhoitoapua satunnaisesti, mutta tällaisesta suhteesta se on valovuosien päässä.

    Olette onnellisia, ihana anoppi!<3

    VastaaPoista
  22. Ihana anoppi. Sellaiseksi yritän itsekin jos joskus mummiksi pääsen. Olen katkera kun mikä kun meillä ei ole ketään ja vieressä asuu anoppi jota ei yhtään kiinnosta. Kurjaa mutta harmiksi varmaan kostautuu mun anopille. Vanhempi lapsi on nyt kuusi eikä sitä kiinnosta enää mummin näkeminen...

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?