Muistoja kesältä 2010

Puoliso lähti taas tänään viikoksi jäätikölle. Kun olin heittänyt miehen reppuineen lähtöpaikkaan ja köröttelin takaisin kotia kohti, mieleen juolahti tarkkoja muistoja kesästä kuuden vuoden takaa.
Köysityöskentelyä kesällä 2010... ja viime viikolla tyyppi sai valmiiksi ensimmäisen seinäkiipeilykurssinsa.  
Olin kaikkien tulivuorikiireiden ja muiden jälkeen juuri ja juuri saanut ajokortin. Siitä muutama kuukausi takaperin olin saanut myös lapsen. Olin molemmista lähes tulkoon yhtä pihalla. En osannut taskuperuuttaa ja auto sammui edelleen liikenneympyrään (kytkin, tuo haastava poljin). Vauvan laittaminen turvakaukaloon tuntui puolimaratonin kaltaiselta suoritukselta. Huonoimmalta idealta koskaan tuntui tuntikausien mittainen ajomatka yksin lapsi takapenkillä. Ja tein sen silti, moneenkin kertaan.  Piti päästä töissä olevaa puolisoa katsomaan.

Tie Reykjavikista Skaftafellin luonnonpuistoon on tullut tutuksi. Pysähdyin aina Víkin huoltoasemalla, noin puolivälissä matkaa. Siellä oli niin pienet vessat, että lapsi piti jättää turvakaukalossa odottamaan vessan eteiseen. Tuntui kamalalta istua pyntyllä odottaa, että milloin vauva alkaa parkua. Ja ainahan se alkoi. Stressaavan vessareissun jälkeen palkitsin itseni kahvilla, isolla pullalla ja maisemilla. Tuijottelin jokaisella kerralla vähintään muutaman minuutin merelle, josta nousevat laavapylväsmuodostelmat saivat joka kerta sydämen vähän nopeuttamaan tahtia. Eikä siihen mustaan hiekkarantaakaan oikein koskaan tottunut, se tuntuu vieläkin yhtä erikoiselta kun sen näkee.
Víkin bensiksen pihalla heinäkuussa 2010.
Víkin jälkeen loppui asutus ja seuraavat sata kilometriä menivät melkein kokonaan laavamaisemissa, maailman suurimman laavapellon ylityksessä. Jos ei tuullut ihan hulluna, avasin ikkunat ja kuuntelin hiljaisuutta. Laavapellon päälle kasvanut paksu sammalpeitto vaimensi hyvin myös liikenteen äänet. Sitten pari kapeaa siltaa, joissa piti aina jännätä tuleeko joku vastaan ja jos tulee, niin kumpi väistää. Lopuksi yksi pystyyn nostettu tienpätkä, ja Euroopan suurimman jäätikön kohdalta vasemmalle. Olin perillä.
Perillä!
Eräs nuori perhe.
Kelailin tänään autoa kotiin ajaessa, että aika moni asia on kuuden vuoden aikana muuttunut, vaikka puoliso olikin taas menossa töihin sille samalle jääpalalle kuin silloinkin. Jäätikkö oli kuusi vuotta sitten vähän isompi kuin nyt. Miehellä oli silloin lyhyempi parta ja omituisempi pipo. Kuusi vuotta sitten mies opasti kymmenen hengen kokoisia turistiryhmiä jäätiköllä, nyt sen kaikki aika menee uusien oppaiden valmentamiseen ja testaamiseen, koska uutta jengiä tarvitaan koko ajan. Yhden päivän aikana jäätikkövieraita ei käy enää muutama kymmenen vaan useampi sata. Minä en enää aja neljääsataa kilometria vain miestä nähdäkseni - en tiedä onko se sitten sitä uutuudenviehätyksen laimenemista vai sitä, että lapsia on kaksi ja niistä toinen käy päiväkotia ja jatkuvat ajelut itään rikkoisivat arjen rutiinit meiltä kaikilta. Mutta ehkä se reissu kerran tässä kesässä tehdään.
Tässä kohtaa missä tie nousee pystyyn, käännytään vasemmalle.
Auto on nyt vähän isompi ja takapenkillä istuu kaksi muksua, mutta niistä kumpikaan ei juuri nyt huuda autossa. Kuopus nukahtaa, esikoinen keskittyy tuijottamaan ikkunasta ulos, että sen ei tule huono olo. En oikein vieläkään handlaa kytkintä, mutta onneksi meillä onkin nykyään automaatti! Tätä autoa tai ylipäätään mitään autoa en osaa taskuperuuttaa kuin teoriassa, enkä kokeile onneani ja parkkeeraa kahden auton väliin, ellei siihen voi ajaa suoraan. Huoltoasemilla ja kauppojen pihoilla parkkeeraan edelleen sinne taaimmaiseen riviin, jossa on väljää ja josta on helppo ajaa pois. Laavapellon reunalla pysähdyn edelleen ja rullaan ikkunat auki kun auto lipuu Eldhraunin sammalpeitteisen laavapellon yli.

Jep, kesä tulee. Taas yksi. Ei siinä taida enää kauaa mennä, kun tämän muorin aika on siirtyä takapenkille jatkamaan näitä muisteloita, kun esikoinen on ratissa ja kuopus edessä. Mies on varmaan edelleen jäätköllä, jos se ei ole sulanut. Se jäätikkö siis. Ehkä me tytöt voidaan taas pysähtyä pullalla siellä Víkissä, käydä vessassa yksitellen ja rullata ikkunat auki laaavapellon laidalla. Luulen, että joudun ehkä vähän neuvomaan siinä sillan ylityksessä. Ja kas, niinhän siinä käy, että sitten se lasten huuto kuuluukin etupenkiltä:

"Äiti, ole jo hiljaa!"

Tunnisteet: , ,