Tähän blogiin - kuten saletisti aika moneen muuhunkin äitiyskanavaan - on tultu kysymällä googlelta, "sattuuko synnytys". Jos ...

Synnytys sattuu paljon - tai vähän

18.10.15 Satu Kommentteja: 69

Tähän blogiin - kuten saletisti aika moneen muuhunkin äitiyskanavaan - on tultu kysymällä googlelta, "sattuuko synnytys".
Jos minun kokemuksiani kysytään, niin sanon, että sattuu ja ihan perkeleesti. Kahden synnytyksen perusteella tiedän, että kaikista kamalinta minulle on avautumisvaihe, jolloin odotellaan että synnytyskanava on auki ja vauvaa saa alkaa puskea ulos. Sattui se synnytyskin, mutta se tuntui supistuksiin verrattuna viimeisiä vetelevän hyttysen ininältä. Kun ponnistamisen aika tuli, vauva tuli ulos alle puolessa tunnissa. Hyvästä lihasvoimasta oli varmasti siinä hommassa ainakin vähän apua. Puoli tuntia tuntui minusta todella pitkältä ajalta, mutta kuultuani juttuja muutaman tunnin kestäneestä ponnistusvaiheesta tajusin, että pääsin siinä aika helpolla.

Toisilla taas avautumisvaihe ei tunnu kaamealta ollenkaan, mutta ponnistaminen ja lapsen kulkeminen synnytyskanavassa tuntuu aivan hirvittävän kivuliaalta.

Mutta totuus kuitenkin on, että kaikkia ei satu ollenkaan. Tai jos sattuu, niin kipu on suhteellisen siedettävää. Kävimme perjantaina brunssilla naapurustossa asuvan ystäväperheemme luona. Heillä on kaksi lasta ja tuli sitten synnytykset puheeksi. Heidän nyt noin kolmevuotias esikoisensa syntyi neljässä tunnissa. Lapsivedet tulivat töissä lattialle ja lapsi alkoi pyrkiä heti ulos. Onneksi kaverini on ammatiltaan erikoissairaanhoitaja. Lapsi siissyntyi kätevästi työvuoron aikana, eikä puudutteita tarvittu, koska synnytys ei sattunut juuri ollenkaan.

Saman pariskunnan puolenvuoden ikäinen kuopus syntyi tunnissa. En ollut uskoa korviani: että vauva syntyy ilman sen suurempia kipuja ja koko homma ensimmäisestä supistuksesta vauva ulostuloon tapahtuu yhden tunnin aikana. Melkein tulin kateelliseksi.

Mistä sen tietää, sattuuko omalla kohdalla vai ei? Suoraan sanottuna luulen, että ei mistään. Ei sitä voi etukäteen ennustaa. Minähän itse ajattelin, että kohdallani synnytys menisi ihan helposti ilman suurempia kipuja. Olenhan terve, hyväkuntoinen, vahva ja leveälanteinen. Luulin, että tästä karjalaisesta haarukasta tulee lapsi ulos suhteellisen helposti. Luulinpa aika paljon väärin.

Avautuminen kesti tsiljoona tuntia (siltä se tuntui, oikea kello mittasi noin vuorokauden) - ensimmäisellä kerralla ilman kipulääkkeitä, toisella kerralla kipulääkittynä. Lääkkeillä, kuten epiduraalilla, ei siis ollut tekemistä avautumisen hitauden kanssa. Joillakin kohdunsuu ilmeisesti vain aukeaa helpommin kuin toisilla. Eikä se ainakaan kuulemieni tarinoiden perusteella katso välttämättä lantion leveyttä tai lihaskuntoa ollenkaan. Ampiaisen vyörärön ja todella kapean lantion omistama tuttuni synnytti luomuna nelikiloisen pojan ilman, että "sen enempää olisi sattunut". Meinasin tulla kateelliseksi tästäkin.

Kipua voi kaiketi harjoitella sietämään. Jos lyö päänsä seinään joka aamu, se varmasti sattuu viidentenäkymmenentenä päivänä vähemmän kuin ensimmäisenä aamuna, koska kipuun on tottunut. Tai sitten siinä voi käydä ihan päinvastoin: jos pää iskuista vaan pahenee eikä kovene, kipu kasvaa päivä päivältä. Eli: kipua varmasti voi oppia kestämään tai sitten ei. Ehkä kipu on sellaista, joka lähtee asennonvaihdolla pois tai johon tehoaa tietynlainen keskittynyt hengitys. Tai sitten kipu on niin kamalaa, että sitä ei saa piennettyä vaikka hönkisi jumppapallon päällä miten paljon.

Ensimmäisen lapsen kohdalla yritin opetella kivunhallintatekniikoita, hengittämistä ja joogapallojen puristellua synnytykseen valmistavassa joogassa. Joogasta oli hieman apua ensimmäisessä synnytyksessä ensimmäisten tuntien aikana, mutta kipujen loikatessa kaikkien kipukynnysteni yli ei niistä neuvoista ollut enää yhtään mitään hyötyä. Sattui niin paljon, että päässä musteni ja unohdin ihan kaiken.

Niin, että sattuuko synnytys vai ei? Ei siihen ole yhtä vastausta. Se on loppupeleissä ihan tuurista kiinni. Toivotan paljon onnea ja jaksamista kaikille, joilla tämä on vielä edessä.

Uusimman synnytyskertomukseni voi lukea täältä (tästä postauksesta löytyy linkit aikaisempaan synnytyskertomukseen).

69 kommenttia:

  1. Minä "tiesin" etukäteen, että minuun sattuu ja niin sitten myös sattui. Kun kaikessa muussakin on kipukynnys matala, niin mites se synnytys sen helpompi olisi? Ekassa synnytyksessä olin vaivaisen sentin auki, kun kätilön mukaan vaikutin jo tosi tosi kipeältä. Siitä meni vielä vajaat 20 tuntia ennen kuin lapsi lopulta leikattiin ulos...

    VastaaPoista
  2. Sattuu se. Ainakin jos vääntää 32 tuntia. Ja mitään ei tapahdu. Paitsi kipua, vaikka olen kipua tuntematon. Kun vuorokausi "avautumista" (siis mikään ei aukea ja supistukset koskee) on takana, ei millään ole enää väliä. Koska ei jaksa. Se tunne on jälkikäteen ajateltuna karmea ja jopa raaka. Kun lopulta baby ulkona, ei onnesta ja euforiasta ole tietoakaan. Vain hemmetinmoinen väsymys. Vauva on ihana mutta enemmän ihmetystä herättää kirjaimelliesti salin lattialla lainehtiva veri. Tuliko tuo kaikki minusta ja päösisikö kiitos nukkumaan ja minne voi antaa palautetta kandin epäonnistuneista epiduraaliyrityksistä.
    Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta olipa ihme, että päädyin edes yrittämään uudelleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin muakin. Ja ihan hitokseen. Jos mä en olisi ottanut epiduraalia tämän toisen lapsen synnyttyä, en usko että olisin jaksanut pusertaa sitä ulos omin voimin.

      Poista
  3. Todellakin! Sattuu, tai sitte ei. Omaan urakkaani läksin vähän sillä fiiliksellä että kestän sen mitä edessä on. Todella paljon saa kuulla kaiken maailman synnytystarinansa, etenkin ne kaikista tuskallisimmat? Luotin kuitenkin perimään, äitini ja siskot on hommasta selvinny useampaan kertaan ilmeisimmin melko kivuttomasti, uskoin vahvasti edustavani samaa linjaa. Ja niinhän se meniki. Ensisynnyttäjälle ilmeisen nopsasti jopa, kuudessa tunnissa homma paketissa.

    Omalla kohdallani en muista oikein minkään sattuneen käsittämättömän paljon. Avautumisvaihe meni joutusasti ja suht kivuttomasti. Meinasi kaikki lääkitykset jäädä saamatta kun kätilön mielestä "en ollut ollenkaan kärsivän oloinen". Ponnistusvaihe oli tympeä, aloitin ihan liian ajoissa ja lapsi vähän huonossa tarjonnassa. Reilu puolituntia sitä kesti, ja oli se kyllä melkein liian pitkä aika. Ensi kerralla olen viisaampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuudessa tunnissa! Kuulostaa ihanan lyhyeltä ajalta. Ja kivuton avautumisvaihe - oispa osunut itsellekin kohdalle... Noh, näin nää menee - yksilöllistä...

      Poista
  4. Nyt haluan kyllä hiukan brassailla kuopuksen ponnistusvaiheella: alle 5 minuuttia ja tyyppi oli ulkona. Onneksi en ehtinyt ottaa epiduraalia, pääsin kävelemään nopeammin. Jeee!!

    Esikoista punnerrettiinkin sitten yli tunti ja synnytettiin yhteensä 24.

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. VIISI minuuttia!! Mä kuoalen kateudesta kuopuksen kohdalla.

      Poista
    2. Hih, pistän paremmaksi! Esikoinen 2 min, toinen 8min ja kolmas 3min. ;) Huh, aika onnekas oon ollu, kun noin nopeasti ulos nää reilu kolme kiloiset rakkasupakkaukset tullut!

      Poista
    3. Nämä lukemat kuulostaa omien kokemisten valossa ihan toiselta planeetalta... Mutta siis hienoa että meni kaikkien kolmen kohdalla noin nopeasti!!

      Poista
  5. ^^

    Laitan ylläolevaa paremmaksi, esikoinen ja 3 minuutin ponnistusvaihe ;) Kahdella ponnistuksella tuli ulos vaikka ei sillä hetkellä edes supistanut mutta oli 1,3-kiloinen niin ei sitä varmaan lasketa :D Mutta avautumisvaihe, kyllä sattui, niin maan perkeleesti vaikka sekin kesti vain alle tunnin.

    Toinen synnytys muutama viikko sitten kestikin sitten vähän pidempään, kolmisen tuntia. Ponnistusvaihe 11 min mutta sattui, jumalauta sattui! Aukeaminen kävi niin nopeasti (molemmilla kerroilla) ettei keretty mitään ilokaasua kummempaa antaan, onneksi hitto vieköön edes sitä.

    Jotkut sanoo että synnytyskivut unohtuu kun saa lapsen syliin. Mä en tuu unohtaan ikinä. Se kipu on niin hirveetä. Toisella kerralla varsinkin kun tietää mitä tuleman pitää. Onnekseni mun synnytykset ovat sentään olleet nopeita niin ei ole tarvinnut pitkään kärsiä, molemmat käynnistettyjä ja oon reagoinut aika voimakkaasti siihen lääkkeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh. Näistä tarinoista kyllä huomaa, että synnytys on niin randomia, erothan on valtavia.

      Poista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Mulla meni Satu ihan päinvastoin :) Olin ihan varma, ettei tällaisilla kapeilla lanteilla synnytetä ja kun mua vielä "uhkailtiin" isolla vauvalla, olin ihan varma, ettei mistään tule mitään. Jälkeenpäin kuulin, että suvussa on ollut tapana synnyttää nopeasti ja helposti. Ensimmäisen kanssa oltiin sairaalassa 1,5h, käytännössä ponnistamassa ja mun eka kommentti lapsen nähtyäni oli, että eihän toi mikään nelikiloinen ole (reilut kolme) ja tokan kanssa jouduin sairaalamatkalla vähän pidättelemään ja salissa oltiin 2 min, jonka aikana kätilöt repi multa vaatteet ja mä samalla ponnistin (sanoin niille, että joko mulla on isot paskat housuissa tai sitten se lapsi syntyy nyt :D). Ponnistusvaihe ei musta satu lainkaan (mitä nyt vähän kiristää, just kun se pää syntyy), avautumisvaihe joo, mutta kun se osuus on mulla kestänyt 1,5 ja 0,5h, on kipu ollut täysin siedettävää. Samaa 20 h, ja mun pää olisi varmasti seonnut.

    VastaaPoista
  8. Mulla on tuo kaikki vielä edessä mutta kolmoishermosärkyä eli itsemurhatautia sairastavan pistän toivoni neurologinen sanoihin: tämän kovempaa kipua et tule kokemaan. Ehkä mä selviän synnytyksestäkin jos tästä sairaudestakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eih... Varmasti selviät.
      Voimia sinulle.

      Poista
  9. Esikoista lähdettiin synnyttämään aavistus liian aikaisin (puolitoista senttiä auki sairaalaan tullessa) vaikka olin kärvistellyt jo nelisen tuntia kotona ja sairaalassa vierähti kuusi tuntia ennen kuin 3300 g beibi oli pihalla, 12 minuutin ponnistuksella. Noh, sainpa epiduraalin kun olin ajoissa. Kuopusta lähdettiin myös synnyttämään ripeästi supistusten alettua, sillä ne kovenivat nopeasti ja jotenkin vain tuntui siltä. Noh, sairaalaan tullessa olinkin jo viisi senttiä auki (meiltä ajaa puoli tuntia sairaalaan) ja silloin kun kätilö viimein olisi lähtenyt etsimään spinaalin laittajaa, olinkin avautunut jo kokonaan, ilman mitään lievitystä. Ilokaasua tarjosi, mutta ajatus siitä tuntuu epämiellyttävältä joten täysin luomuna mentiin ja kolmessa minuutissa oli 3600 g beibi pihalla.

    Avautumisvaiheen supistukset ovat yhtä helvettiä ja ne ovat olleet pahinta synnytyksissäni. Mikään ei satu niin paljon! Ponnistuksessa minua taas ei sattunut kummassakaan, mutta kyllä se oli selvästi erilaista toisella kerralla kun ei ollut mitään lievitystä. Siihen sai tavallaan paremman tuntuman. Liekö siksi kuopus tulikin niin paljon esikoista nopeammin pihalle kun ei ollut epiduraali lieventämässä tuntemuksia..

    Olin aina ajatellut että vapaaehtoisesti luomuna synnyttävät ovat sekopäitä. Noh, en ajattele enää. Mutta minun onneni oli että luomusynnytykseni kesti kaksi tuntia, ei vaikka viittätoista. Sellaiseen en kyllä lähtisi, mutta eipä sitä kukaan taida ennalta tietää kauan siinä vierähtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se ensimmäinen synnytys, joka kesti yli vuorokauden luomuna oli kyllä aivan helvetillinen kokemus. Auh, vieläkin sattuu kun asiaa miettii.

      Poista
  10. Tässä yks syy miksi en missää nimessä halua synnyttää. Pelkään niin paljon kipua että en kykene synnyttään sen kivun pelon takia. Aikasemmin juurikin tästä syystä en ees halunnu lapsia ja täytän kuitenki jo 28 tammikuussa. Nyt kuitenki tapasin miehen kenen kanssa haluan joskus lapsia mutta hitto en halua vieläkään synnyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelätä saa, mutta minusta pelko ei saisi rajoittaa elämää. Eli jos haluat lapsia, älä anna pelon viedä heitä sinulta. Vaikka synnytys todennäköisesti sattuu, ja todennäköisesti aika paljon, pelkkään kipuun ei (tietääkseni) kuole. Synnytyskivussa on nimittäin se mahtava puoli, että se menee varmasti ohi. Ja tärkeimpänä: epiduraalit ja muut kipulääkitykset on onneksi keksitty! Ilman sitä mahdollisuutta minäkään en ehkä olisi uskaltanut. T. kahden lapsen äiti matalalla kipukynnyksellä, molemmilla kerroilla ilokaasu ja epiduraali. (P.S. Lisäksi synnytyssairaaloiden yhteydessä on pelkoklinikoita nimenomaan synnytyspelon lievittämiseen. Hyvää palvelua!)

      Poista
    2. Epiduraali on ihana, sen ansiosta mä selvisin toisesta synnytyksestä. Kuulostaa pahalta, mutta kyllä sen kestää - jotenkin. Jos asut Suomessa niin käsittääkseni siellä voi saada sovitusti keisarileikkauksen jos synnyttäminen ei missään nimessä tule kysymykseen? Onhan siinä komplikaatioriskinsä, mutta onhan sitä elämässä joka paikassa riskiä. Mä olisin varmaankin ottanut tuon leikkauksen, jos sen olisi saanut, mutta Islannissa ei ollut siihen mitään tsäännsejä. Täällä tehdään keisarileikkaus vain jos siihen on joku lääketieteellinen syy (siis fyysinen syy).

      Poista
  11. Sä oot Satu niin ajan hermolla: http://www.hs.fi/kotimaa/a1445137406759
    ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulin oikeasti että Satu viittasi juuri tuohon uutiseen kun aamulla pikaiseen näin fb:ssä sen randomgeneraattorijutun :D

      Poista
    2. No näköjään siellä on käynyt taas joku toimittaja lukeamssa meitsin blogia. Vitsivitsi.
      Aika hyvä sattuma! Mä julkaisin tän eilen illalla melkein samaan aikaan kuin tuo Hesarin juttu on tullut ulos. Siistiä.

      Poista
  12. Synnytykset voivat vaihdella samalla ihmiselkäkin paljon. Mä olen nopea synnyttäjä. Ekan kanssa avautumisvaihe oli hirveä. Sattui ihan kamalasti. Ponnistusvaihe oli helppo, kesti n. 20 minuuttia. Tokan kanssa avauduin suht kivuttomasti, sellaista lievää menkkajomotusta, joka meni ohi välillä. Todella simppeliä. Ponnistusvaihe oli kamala. Kesti saman verran kuin esikoisen kanssa, mutta sattui todella paljon. Vauvalla oli tosi iso pää ja tuli vähän huonossa asennossa. Repeämä ei kuitenkaan tullut . Kolmannen kanssa ei sattunut sitten mikään vaihe . Tuli nopsaan ja kivuttomasti. Jälkisupparit oli kovat, paljon pahemmat kuin itse synnytys.

    Ja lihaskunnolla ei kyllä ole mitään tekemistä ponnistusvaiheen kanssa. Mä olen todella huono kuntoinen, en jaksa edes vatsalihasliikettä kunnolla tehdä. Viimeisin ponnistusvaihe kesti 7 minuuttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei - no mä tein (taas) väärän olettaman. Jotenkin aattelin että niistä mun maastavetosessioista ois ollut hyötyä ponnistusvaiheessa, mutta sekin on sitten ollut ihan tuurista kiinni. Kuten se, että aukeaminen ei tapahdu ei sitten millään.

      Seitsemän minuuttia! Jösses, aika mahtavaa.

      Poista
  13. Joo ei ole kunnolla merkitystä. Rapakuntoisena olen synnyttänyt kohtuu nopeasti kolme lasta. Esikoisella epiduraali ja kaksi muuta luomuna. Mua on ainakin kahdella viimeisellä kerralla auttanut kokemus synnytyksestä. Voisin synnyttää vaikka kuinka monta, mutta kasvattaminen onkin sitten vaikeampi homma :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja se synnytys kuitenkin kestää onneksi vain aika pienen hetken sitä koko pakettia :D

      Poista
  14. Itsen synnytin juuri 10 päivää sitten kuopukseni. Kyllähän ne supistukset sattuivat, sitä ei käy kieltäminen. Pystyin kuitenkin hallitsemaan kivun mielestäni hyvin ja rentoutumaan supistusten välissä. Lohduttavaa oli tieto, että supistus kestää aikansa, ja sitten saa taas levätä. Vietin pahimmat pätkät avautumisvaiheesta ammeessa, ja siellä pääsi kyllä ihan muihin maailmoihin ja jollain tapaa unohti kivun muuten kuin supistusten ajaksi. Ilokaasua hönkäilin viimeisen tunnin, kun supistuksia tuli tosi tiuhaan. Pahin kipu synnytyksessä oli mielestäni kiukkuisen lääkärin tekemä kovakourainen sisätutkimus ennen ponnistusvaihetta, jotain aivan hirveää! Hyvä etten potkaissut tyyppiä. Ponnistusvaihe tuntui valtavana paineena (sitä vesimelonin pusertamista ulos...), mutta se kipu katosi välittömästi lapsen synnyttyä. Vain 4 minuuttia tätä kuopusta puserrettiin ulos, ja tästä (lähes) luomusynnytyksestä jäi tosi hyvät muistot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuo kuulostaa menneen putkeen - kivaa lukea tämmöinenkin kokemus :)

      Poista
  15. Mä oon miettinyt, että voisko synnytyskivut liittyä kuukautiskipuihin. Aikoinaan, kun en ollut vielä itse synnyttänyt, kaveri pelotteli, että synnytyskipu on jotain sellaista mitä en ole koskaan ennen kokenut. Myöhemmin kävi ilmi, että tällä kavereillani oli aina ollut suhteellisen kivuttomat kuukautiset. Itselläni taas oli nuorena ihan hirveät kuukautiskivut suoraan helvetistä ja kun oma synnytykseni käynnistyi, tunnistin heti, että tämähän on samaa kipua, vielä kovempaa vaan. Eli kipu oli ehkä molemmilla samanlainen, mutta mulle se kipu oli jossain määrin tuttua jo nuoruuden kuukautishelvetistä. Se kokemus pisti miettimään myös sitä miten vähättelevästi kuukautiskipuihin saatetaan suhtautua, jos ei itsellä ole kokemusta siitä millaista se voi pahimmillaan olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiinnostava pointti!! Ihan hirveää jos jollain on edes vähän omia supistuskipuja muistuttavia menkkakipuja :/ Mulla ei ole koskaan ollut menkkakipuja joten ei ole

      Poista
    2. siitä mitään kokemusta. Välillä saa tosiaan kuulla tietämättömien nillitystä siitä, kuinka "akat valittaa menkkakipuja". Hohhoijaa.

      Poista
    3. Erittäin hyvä pointti minustakin! Nuorena oli kipeät menkat, heijasin lantiota lukion välitunnilla. Synnytys ei poikennut tästä kivusta mi-ten-kään, erona vain oli ponnistusvaihe kudosten venymisineen.

      -samis

      Poista
  16. Niinpä, suattaa olla että sattuu ja suattaa olla että ee satu niin kovasti... :) Synnytys on varmaan nykynaiselle melkein ainoa tai ainakin ensimmäinen tilanne, jota ei itse pysty paljon hallitsemaan. Sekin saattaa osaltaan aiheuttaa pelkoa ja stressiä. Itse ajattelin ensimmäistä tehdessä, että kyllä kai minä tästä selviän kun aika moni muukin nainen on selvinnyt ja toista tehdessä että kai tästäkin selvitään kun siitä ekastakin selvisin... kumpikin meni erillä tavalla, molemmat sattui joo, mutta kivun lievitystä sain. Koin jotenkin jännällä tavalla siinä kivussa kärvistellessä itseni eläinemoksi :D Synnytyksessä ollaan niin perimmäisen asian äärellä, että ulkopuolinen maailma jotenkin häviää ja siinä on luonnon ja viettien vietävänä... näin koin myös vastasyntyneen äitinä, eli luonto ajoi tikanpojan puuhun vaikka mullakaan ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista. Eli kaikesta kivusta huolimatta synnytys on mielestäni huikea ainutlaatuinen kokemus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että kohdallasi näin. Mä taas en tuntenut siinä tilassa mitään luonnollista, vaan lähinnä kiroiltavaa kipua. Mutta tilanne muuttui kun vauva oli syntynyt - kun ei onneksi tullut mitään kovia jälkisupistuksia.

      Poista
  17. Mulla on synnytystrauma (siis ihan oikea, ei mikään itse keksitty, vaan jouduin menemään terapiaan sen takia) sen takia, että sattui niin saatanasti, enkä saanut kipuun hyvää hoitoa henkilökunnalta (vähättelyä ja suoranaista haukkumista kyllä). Mulla oli tarjontavirhe, minkä seurauksena avautumisvaiheessa mulla oli pitkähkö aika, jolloin sattui KOKO ajan, ei mitää taukoja supistusten välissä, niin kuin aina sanotaan. Kipu oli siis koko ajan samaa luokkaa kuin supistuksen aikana, minkä päälle tuli sitten vielä supistuksen aiheuttama kipu. Toivoin kuolevani ja pahinta oli, että niin ei tapahtunut.

    Näin jälkeen päin edelleen itkettää, kun ajattelen synnytystä tai luen liikaa asiasta. Kätilöliiton johdosta joku ihminen sanoi kerran haastattelussa, että synnytyskipu valmistaa äitiyteen, ja tuosta tämänpäiväisestä HS:n haastattelusta päätellen näin ajattelee edelleen liian moni hoitohenkilökunnastakin. Ei se kipu mihinkään valmista - jos joku on sitä mieltä, niin ei joko ole itse synnyttänyt tai ei ole silloin ollut kovin kipeä. Kova kipu vammauttaa ja vie kaiken ilon niistä lapsen syntymän jälkeisistä kuukausista. Mulla oli vaikeuksia luoda suhdetta vauvaan sen takia, että mulla ei ollut synnytyksen jäljiltä enää henkisiä voimavaroja siihen. En pystynyt ajattelemaan paljon muuta kuin sitä, miten kamala kokemus oli ja miten jaksaisin selvitä siitä. Ei silloin jaksa seurustella vauvan kanssa tai iloita uudesta elämänvaiheesta. Onneksi oli mies, joka jaksoi, mutta ei ole reilua sekään, että hänen piti huolehtia sekä minusta että vauvasta silloin ensimmäisinä aikoina.

    Aina kun luen juttuja siitä, miten pitäisi synnyttää ilman kivunlievitystä tai miten synnytys on niin paljon parempi, kun se on mennyt luomuna, tulen vain vihaiseksi ja surulliseksi. Ei kovassa kivussa ole mitään ihailtavaa, ja on kuvottavaa, että on olemassa alan ammattilaisia, jotka on sitä mieltä. Toimiva, lääkkeellinen kivunlievitys kannattaa ottaa myös oman (ja läheisten) mielenterveyden suojelemiseksi, jos on siinä tilanteessa, että sitä tarvitsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kanssa voi ymmärtää, että joku - ja varsinkin kätilö - voi olla sitä mieltä, että kyllä se kipu kuuluu asiaan. Kivuliasta se on yleensä joka tapauksessa, mutta itse ainakin halusin kaikki mahdolliset kivunlievitykset, mitä saatavilla oli. En näe mitään glooriaa siinä, että yrittää sitkutella niitten kipujen kanssa, kun kerran lievityskeinoja on keksitty. Se on sitten eri asia, että mikä auttaa kenellekin ja ehditäänkö kaikkea antamaan tms. Mutta henkilökunnalta sellainen kyllähän-sitä-aina-on-kivulla-synnytetty -asenne pitäisi saada kitkettyä pois!

      Poista
    2. Kauhein mahdollinen "kivunlievitys" on kätilön sanoma: "synnyttäminen nyt sattuu". Tätä kuulin useammaltakin kätilöltä. Kivusta itkevälle ihmiselle välittyy silloin viesti, että on ihan oikein, että sinuun sattuu. Että jos et sitä kestä, niin mitäs läksit. Vain askelen verran kauempana on enää vanha, hyvä toteamus, että mitäs harrastit seksiä, tuon siitä saa, senkin lutka. Kärsi nyt, olet sen ansainnut.

      Poista
    3. Olette kyllä kaikki tässä niin asian ytimessä: kivussa ei ole mitään ylevää tai voimaannuttavaa vaan se on kamala asia joka pahimmillaan - kuten ensimmäinen kommentoija kuvasti - aiheuttaa harmia, surua ja ahdistusta vielä pitkänkin ajan päästä.

      Lääköreiden suusta en ole koskaan kuullit että kipu kuului asiaan. Sen sijaan muutamalta kätilöltä olen näin kuullut, sekä livenä että lehtijutuissa. Se on tosi surullista kun juuri se kätilö on siinä synnytystilanteessa se tärkein ihminen.

      Poista
  18. Mä en olisi selvinnyt esikoisen synnytyksestä ilman epiduraalia, en vaan olisi. Mulla oli ollut kivulaita, välillä säännöllistyviä supistuksia kahdeksan (8) viikkoa ennen synnytystä joka helvetin päivä. Sitten kun synnytys lopulta käynnistettiin (koska lapsi ei kasvanut ja lapsivettä ei enää tullut joten sitä oli todella vähän, ja sivusyynä sitten se että _jostain_kumman_syystä_ alkoi äidin pää vähän lahoamaan), ballonkivaihe kesti yli vuorokauden (eli yli vuorokauden 5min välein supistuksia, kivunlievityksenä Panadol joka oli sama kuin olisin syönyt karkkia). Siitä sitten kalvot puhki ja oksitosiinitippaan ja lopulta n. viiden tunnin viimeisen kärvistelyn jälkeen taivas aukeni epiduraalin myötä. Kivuton tila! Se oli uskomatonta. Viimeiset 6-7cm aukeni kahdessa tunnissa täysin kivuttomasti, ponnistusvaihe virallisesti 5min, koska kätilö kielsi ponnistamasta kun kehotuksesta "voit alkaa vähän kokeilemaan" alkoi näkyä uhkaavasti jo koko pää ja sillä oli homma vielä ihan kesken. :D Repeämiä tuli vähän, mutta istuin jo seuraavana aamuna ihan normaalilla tuolilla ja kahden viikon päästä harrastettiin eka kerran seksiä eli ei käytännössä mitään.

    Nyt jännittää toinen synnytys. Unettomuutta takana tässä vaiheessa 11 viikkoa (siis unettomuus = maks. 6h unta yössä, maks. 3h pätkissä ja yleisimmin n. 4h n. viidellä herätyksellä), supistuksia vähän pidempään, päänsärkyä kai jotain pari kuukautta päivittäin ja siihen päälle kaikki normit loppuraskausvaivat. Eli fyysisesti takki on vähänniinkuin tyhjähkö, ja jälleen toivon ja rukoilen että saan käynnistyksen eikä mua käännytetä kotiin kontrollikäynniltä. Mun painajainen, siis pahin mahdollinen painajainen, olisi se etten saisi sitä epiduraalia. Oon minä ollut kipeänä jo ihan riittävän kauan ja todellakin haluan sen samantien kuin vain ikinä mahdollista.

    Ja siis noista kipeistä supistuksista, esim. eilen illalla tuli muutama sellainen että olivat täysin samaa kastia oksitosiinisupistusten kanssa. Eli en todella puhu mistään vähän ärsyttävistä harjoitussupistuksista vaan siitä kun ei voi oikein puhuakaan enää. Ja tätä siis _joka_vitun_päivä_ viimeiset ööh, ehkä 13-14 viikkoa. Joo, rv22 alkoivat ja nyt siis rv36+ meneillään. Joo, ei oo auttanut miehen läsnäolo..................... saatana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huuh, mulle tuli hiki jo ihan lukiessa. Toivottavasti loppumetrit sujuvat mahdollisimman hyvin. Voimia!

      Poista
  19. Minä tiesin täysin varmasti ja luottavaisesti ensimmäisen kohdalla, että ei se satu, on nopea ja näppärä toimitus ja mitään ylimääräistä apua ei tarvita.
    No se sattu, jos nyt ei petkeleesti, vaan vähän ja paljon enemmän. Eihän se kestänyt ihan vuorokautta, varsinkaan itse avautuminen. Ponnistaminen oli silti pahinta. Ja apuvälineistä skalpelli, imukuppi ja tikkineula tulevat ensimmäisinä mieleen.
    Sattui se toinenkin kerta, mutta lähinnä kurkkuun, kun ainoa kunnollinen kivun levitys oli kaunis ja sointuva synnytyskarjunta.
    Eli siis, aina voi tietää vasta jälkikäteen.
    Ps. Se ei unohdu.
    Pps. On se silti itse raskautta pienempi paha.
    Pms. Kiva kun kirjoitat näistä aiheista avoimesti.

    VastaaPoista
  20. Aika monella synnytykset tuntuu menevän samaan tyyliin kuin omalla äidillä, ainakin tuon nopeuden/helppouden suhteen. Näin minullakin. Oma äiti on ollut suhteellisen nopea synnyttäjä. Esikoisen synnytys kesti 12h, mikä sinänsä on ihan keskviertoa, mutta olisi voinut olla paljon nopeampi ilman spinaalia, joka pysäytti edistymisen pariksi tunniksi tai asentovirhettä (avotarjonta) joka sai ponnistuksen kestämään lähes kaksi tuntia. Se olikin hirveetä. 23:45 muistan kätilön miettineen, että mahtaakohan tää lapsi ehtiä tän päivän puolella kun oltiin hetki ponnisteltu. No ei ehtinyt ei, syntyi puoli kahdelta! Kuopus syntyi sitten 4 tunnissa ilman kivunlievitystä (tai sain ilokaasua, mutta olin niin nuhainen ja tukkoinen, etten saanut vedettyä henkeä tarpeeksi pitkään, joten ilokaasut oli aika yhtä tyhjän kanssa). 7 minuutin ponnistusvaihe, kaksi supistusta. Ekan jälkeen kätilö komensi ponnistamaan ja mä mietin, että jos näin paljon sattuu seuraavat 1,5h niin en varmana ponnista, mutta kun kätilö lupasi, että se vauva tulee kunhan ponnistan niin pakkohan se sitten oli. Ja vauva tulikin sitten seuraavalla ponnistuksella. Ja aika mörssäri tulikin, 4,2kg ja pääkin 38cm. Ja kuulemma vain pientä asfaltti-ihottumaa jätti jälkeensä, ei tikattavaa.

    Jälkikäteen tunsin itseni huijatuksi. Siis että hormonini ovat huijanneet minua ekan synnytyksen jälkeen luulemaan, että ihan helpostihan sekin meni. Jälkikeskustelussa annoin ekalle synnytykselle arvosanaksi varmaan jonkun kasin tai ysin! Kahden tunnin tuskaisesta ponnistelusta! Kun koko homman voikin hoitaa 4 tunnissa 7 minuutin ponnisteluilla! Olin varmaan esikoista odottaessa lukenut niin paljon kauhutarinoita, että tuntui se oma urakka helpolta :) Nyt tiedän, mikä oikeasti on helppo synnytys, ja tuollaista toivoisin kaikille. Neljässä tunnissa pää ehtii mukaan, mutta ei tarvii liian kauaa kitua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tarinasi! Näitä on kyllä varsin kiinnostavaa lukea. Toivottavasti näistä keskusteluista on hyötyä monelle - kokemukset ovat niin erilaisia eli ei tosiaan ole oikeaa tai väärää tapaa synnyttää tai kokea kipua.

      Poista
  21. Mulla jäi lapsiluku yhteen mahdottoman kivuliaan synnytyksen vuoksi. Haluaisin lisää lapsia, mutten uskalla enää synnyttää. Välillä surettaa, koska kohta täytän 40 ja tiedän, että tämä oli tässä.
    Esikoista odottaessa en ollut edes kuullut mistään luomusynnytysjutuista, vaan olin kuvitellut että kivunlievitys kuuluu itsestään selvänä osana synnytykseen.
    Mulla oli todella kivuliaita supistuksia 6 päivää ennen synnytystä, ja kun kohdunsuu viimeinen alkoi avautua, olin enimmäkseen valvonut edeltävät 7 vuorokautta. Koska synnytys kesti niin pitkään, ehti siinä kätilökin vaihtua kolmeen kertaan. Ensimmäinen kätilö tajusi pyytämättä, että tarvitsen epiduraalin. Epiduraalin vaikuttaessa kykenin viimein lepäämän ja keräämään voimia, ilman sitä en olisi jaksanut ponnistaa vauvaa ulos. No, toinen kätilö oli sitä mieltä että "kyllä se kipu sitten unohtuu kun lapsen saa syliin". Hänen mielestään mitään kivunlievitystä ei olisi tarvittu.
    Kipu ei unohtunut, heti kun vauva oli ulkona, kysyin, että voisinko nyt viimein saada lisää jotain kipua lieventävää, mihin kätilö tiuskaisi että "on tässä muutakin tekemistä".
    Mulla on jatkuva vauvakuume, mutta pahimmissa painajaisissani joudun synnyttämään luomuna, koska synnytystäni hoitaa kätilö, jonka mielestä "kipu kasvattaa äitiyteen".
    Eilen oli hesarissa kätilöliiton edustajan kommentti kivunlievitykseen: "Äidit ymmärtävät, että kipu kuuluu synnytykseen, ja he ovat valmiita käymään synnytyksen läpi sellaisena kuin se on. Kipu ei ole kaikille se peikko".
    Mutta kun ei se kipu ole kaikille sama, ja luulisi kätilöiden ymmärtävän tämän. Aina näitä lausuntoja lukiessani mietin että miten se määritetään, että minkälainen määrä kipua synnytykseen kuuluu ja miten pitkäkestoista kipu saisi olla? Tunti, viisi tuntia vai viisi vuorokautta? Kipu on siitäkin hankala juttu, että on mahdotonta tietää, miten paljon toiseen sattuu.
    Omassa synnytyksessä pahinta ei ollut edes kipu, vaan tapa jolla siihen suhtauduttiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvennys yllä olevaan vähän sekavaan tarinaan: ensimmäisen kätilön aikana annettu epiduraali siis lakkasi jossakin kohtaa vaikuttamasta ja synnytin viimeiset kolme-neljä tuntia "luomuna". Sitä en olisi toivonut, koska olin jo kärsinyt 6 päivää kamalia supistuskipuja.

      Poista
    2. Luulen, että mulle käy samoin kuin edelliselle kommentoijalle: lapsia tulee vain yksi. Suren sitä, että päätöksen teki mun puolesta joku muu eli lähinnä ne ihmiset, jotka hoiti mun ekan synnytyksen niin huonosti. Ehkä joku voi sen kivun unohtaa, jos se ei ole ollut niin kovaa, en tiedä, mutta omaa kipua en unohda. Koen, että osa synnytykseni kätilöistä yritti suorastaan huijata mua synnyttämään luomusti, sillä sen verran epämääräisiä vastauksia ja välttelyä sain, kun yritin pyytää kivunlievitystä. Taustalla saattaa toki olla jokin muukin, ihan oikea syy, mutta jos mulle potilaana jäi tällainen kuva, ei kätilö silloin kyllä onnistunut työssää. En tavannut jälkeen päin yhtään mun synnytyksessä ollutta kätilöä, vaikka olen käsittänyt, että yleensä he tulevat vielä katsomaan osastolle. En voi olla ajattelematta, että eivät kehdanneet tulla.

      Poista
    3. Jälkimmäinen anonyymi: voi ei miten ikävää. Hoitohenkilökunnalla on kyllä niin iso merkitys että heidän suhtautuminen ja työpanos merkkaamtodella paljon.

      Poista
    4. Ja ketjun ekalle: nimenomaan! Kipu ei tosiaan ole kaikille samanlainen. Kaikkea kipua ei vaan pysty hallitsemaan mielellä tai hengityksellä tms pois.

      Poista
  22. Aiempia kommentteja lukematta: synnytyksen jälkeen tulee vielä jälkisupistuksia, jotka voivat nekin tuntua todella kivuliailta. Ei ehkä verrattavissa synnytyskipuihin, mutta tästä ei yleensä kuule puhuttavan, kun aina vain hoetaan: "kyllä se kipu loppuu kun vauva on ulkona". Noh, ei muuten loppunut. Jälkisupistukset olivat kohdallani kamalia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä oon kuullut tästä - mutta ei ole omia kokemuksia. Jälkisupistukset oli niin pieniä että niihin auttoi ihan särkylääkkeet (jotain helppoa siis siinä omassa synnytyksessä, hehe)

      Poista
  23. Mä olen vasta oikeastaan näin reilu vuosi synnytyksen jälkeen tajunnut miten kamala kokemus se oli. Heti jälkeen olin vaan niin helpottunut siitä, että se oli ohi, että annoin arvosanaksi seiskan. Ja mietin myös siltä kannalta, että henkilökunta oli niin hyvää alusta loppuun, että jotenkin saivat mut selviämään. Mutta jos olisi lisää lapsia suunnitelmissa niin johonkin terapiaan pitäisi mennä!

    Mulla alettiin käynnistämään ballonkilla iltapäivällä yhdeltä, kalvot puhkaistiin viideltä. Kivuliaat supistukset alkoivat illalla, mutta mitääniei tapahtunut. En nukkunut tietenkään ja seuraavana iltapäivänä pääsin synnytyssaliin ja alettiin antamaan oksitoniinia. Synnytys merkittiin alkaneeksi n. Klo 17. Melko pian sain onneksi epiduraalin. Jossain vaiheessa illalla tuli mieleen, että olin syönyt viimeksi lounaan ja varmaan tarvitsisi vähän energiaa, että jaksaisi homman loppuun. Kiellettiin sekä syöminen että juominen, koska koko ajan veikkailtiin sektioon päätymistä. (Liian hidasta avautumista, liian kauan lapsivesistä, sikiön sydänäänet heikkeni supistuksissa jne. ) Ei päätynyt sektioon: seuraavana aamuna tunti ja vartti ponnistelua päätyi imukuppisynnytykseen. Lapsi oli napanuora kaulan ympärillä, joten hän läksi toiseen huoneeseen virkoamaan ja minut kärrättiin leikkaussaliin paikattavaksi. Kai se oli ihan hyvä suoritus kuitenkin, jos ottaa huomioon että supistukset oli alkanut 35 tuntia aiemmin ja mitään ravintoa tai nestettä ei ollut nauttinut 21 tuntiin. Vähän hämärät muistikuvat koko kokemuksesta ja myös ensimmäisestä päivästä. Ekana iltana pääsin onneksi jo jaloilleni ja sain vaihtaa itse vaipan.

    Mutta kuten sanottu, en lähtisi uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kreisiä tuo syömättömyys ja juomattomuus, apua.. Mä siemailin välillä limua että sain sokeria eli energiaa. Se auttoi kyllä jaksamaan. On helppo uskoa että tosta keikasta jäi huono fiilis. Seuraavan (jos siis semmoinen koskaan tulee) kohdalla olisi varmaan ihan hyvä juttu käydä tuo asia vielä kerran läpi yksityiskohtia myöten, siitä olisi varmasti jeesiä valmistautumisessa.

      Poista
  24. Kiinnostava aihe! Synnytyskipua ei oikein pysty ennakoimaan ennen kuin on tosi kyseessä. Ekalla kerralla olin ajatellut pärjääväni joogalla ja lääkkeettömillä menetelmillä mutta vuorokauden kuluttua aloin kysellä kipulääkkeitä. Lopulta tuskat olivat niin järjettömät että sain epiduraalin ja sen jälkeen spinaalin. Siinä vaiheessa olin jo täysin auki eikä enää olisi pitänyt niin sattua, ilmeisesti joku hermo painoi tai jotain eikä vauva laskeutunut. Yhteensä eka synnytys kesti 30 tuntia. Ne kivut loppuvaiheessa ei ollut enää tästä maailmasta, siinä pystyi vaan huutamaan täyttä kurkkua. Vauvan syntyminen ei tuntunut spinaalin vaikutuksesta missään, oli yllättävän helppoa. Jopa sektiota oli valmisteltu mutta sitä ei minulle kerrottu etten antaisi periksi, onneksi synnytin silloin Suomessa. Toka oli helpompi, synnytys oli jo käynnissä vaikkei ollut kipuja ja sairaalaan kirjautumisen jälkeen vauva syntyi kolmen tunnin kuluttua. Silloinkin sain epiduraalin, kivut oli kovat muttei sellaiset kuin ekalla kerralla ja koko juttu oli nopeammin ja helpommin ohi. Myös toipuminen oli helpompaa. Silti en kyllä enää tekisi tuota uudestaan, helpotus ajatella että oli toivottavasti viimeinen kerta :)

    Viivi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tässä myhäilen samaa, että takana on tuo kokemus. Ei tule pahemmin ikävä...

      Poista
  25. Mjaa'a... Mä oon muuten vähän niinkuin synnyttämässä kun tätä kirjoitan :)

    Mulla on ollut raskauden jatkumista uhkaavia supistuksia viikolta 28. Sillon oli oikeesti melko hätä kun meinasi pukata ittensä väkisellä ulos, onneksi se saatiin estettyä. Ja estettiinhän sitä useampaan otteeseen. Ironista kyllä, ne huipentui sitten viikolla 35 kun estely lopetettiin ja käytiin kierros synnytyssalissakin. Homma jäi kesken kun supistukset loppui, sen jälkeen on ollut suht rauhallista (päivittäin kunnon supistusputkia, mutta lopahtavat aina itsestään). Oon ollut kuitenkin ikäänkuin avautumisvaiheessa siitä asti, joka viikko polilla todettu, että vähän enemmän auki paikat ja kanava katosi jo synnytyssalissa. Polilla veikkailivat joka kerta, ettei voi mennä kuin päivä tai pari, paljoa ei käynnistyminen vaadi kun tilanne on niin kypsä. Ollaan miehen kanssa käyty mm. kallioilla "kiipeilemässä" ja ihan julmettuja supistuksia siitä reissusta seuras, mutta kun ei niin ei. Nyt on menossa 38+6 ja oon käynnistyksessä lähinnä pään lahoamisen vuoksi. Kun oon ollu enemmän tai vähemmän kivuissa viimeiset 10 viikkoa, sitä enemmän mitä pidemmälle on päästy. No sen lisäksi sitten diabetes (1 tyypin) jonka vuoksi on turvallisempaa synnyttää ajoissa kuin myöhään, yleensä ei edes näin pitkälle päästetä, mutta sen D:n puolesta ei ole ollut kerrassaan mitään vaivaa.

    Ballonki laitettiin n. 12h sitten ja pullahti ulos viitisen tuntia sitten, aamulla puhkaistaan kalvot ja koska oon tosi supistusherkkä, niin ehkä ei tarvita oksitosiinitippaa. Tähän astisista jutuista se ballonki on itsessään kipeimmin painanut häntäluuta, pirullisen häijy kipu. Siitä sanotaan, että saattaa aiheuttaa epämukavaa kiristävää tunnetta alavatsaan... Ja paskat, mulla kyllä sattui ihan rehellisesti perseeseen se eniten ja tosi kovaa :D Koko ajan jomottaa kyllä nytkin ja supistaa, tekis mieli yököltä ruikuttaa panadolia tujumpaa lääkettä. Ei niinkään siksi, etteikö tätä kestäisi, mutta nyt tuntuu siltä, että mä haluaisin nukkua edes muutaman tunnin ilman kipua tänä viimeisenä yönä. Puhdasta mukavuuden halua siis.

    Ei siis mitään aavistusta miten paljon synnytys sitten sattuu, voi olla että meinaan kuolla siihen kipuun, voi olla ettei tän pahemmin. Ehkä tää on ollu niin kivuliasta siksi, että mulla onkin matala kipukynnys, tai ehkä mä oon pärjänny pelkällä satunnaisella parasetamolilla koska siedän kipua...kun tietäis.

    Tuun kertoon sit huomenna tai ylihuomenna kun tuo on syntyny ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh. Tässä ei kyllä voi enää tsemppejäkään toivotella kuulostamatta kornilta. Kyllä pirullisen pitkältä ajalta tuntuu tuo 10 viikkoa... Toivottavasti se on pian ohi ja bebe syntyy pian! Voimia!!

      Poista
    2. Jos vaan jaksat ja muistat niin tuu kertoon kuinka kävi :)

      Poista
  26. Kammottavaa lukea että jokut kätilöt kokevat että kipu jotenkin valmistaisi äitiyteen. Mihinkän kaikkeen kroonista kipua sairastavat sitten saavatkaan kärsimyksellään valmiuden? Ikävää lukea myös että pelkosektiot eivät Islannissa ole mahdollisia missään tilanteessa.

    Itse olen saanut lapseni pelkosektiolla. Minua kammotti ajatus hallitsemattomasta ja kivuliaasta synnytyksestä. Vuoden mutsi kirjassa kuvasit synnytyksen tuntuneen "ihan vitun hirveältä" ja uskoisin että oma kokemukseni aliatiesynnytyksestä olisi ollut likimain samanlainen ellei pahempi. Olen pelännyt synnytystä niin kauan kuin jaksan muistaa. Näin jo ennen kuukautisten alkamista painajaisia missä olen raskaana ja yritän epätoivoisesti soittaa sairaalaan saadakseni sektion. Tieto kivunlievitysmahdollisuuksista ei helpottanut, sillä anestesiologihan saattaisi ratkaisevalla hetkellä olla kiinni jossain kiireellisemmässä toimenpiteessä ja epiduraali kuitenkin helpottaa synnytyskipua vain osan aikaa prosessia. Vielä kipuakin enemmän synnytyksessä pelotti lapsen mahdollinen vammautuminen, mistä valitettavasti oli lähipiirissä esimerkkejä.

    Onnekseni sektion sopiminen kävi helposti. Leikkaus sujui ilman komplikaatioita ja toivuin nopeasti. Suosittelen sektiota kaikille joille synnytys tuntuu ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Riskeistä naputtaisin vielä sen verran että niitä toki on mutta sektion riskeistä puhuttaessa samaan kategoriaan niputetaan aina myös kiireelliset- ja hätäsektiot, joiden riskit ovat elektiivistä sektiota merkittävästi suuremmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Mä en ymmärrä mikä siinä kivussa on niin tavoiteltavaa. Liittyykö tämä jotenkin siihen raamatulliseen retoriikkaan jossa kiirastulen kautta voittoin jne. Eeva haukkasi omenaa ja houkutteli Aataminkin pahoille teille ja siitä hyvästä Jumala langetti naisille kivuliaan synnytyksen.

      Onneksi tiede kehitti meille tiukkoja paikkoja varten epiduraalin ;)

      Poista
    2. Mustalla huumorilla voisi heittää, että ehkä se kivulias synnytys joidenkin mielestä valmistaa juuri siihen, että äitiyskin on kamalaa: nukkua ei saa, omaa aikaa ei ole, aika kuluu yksin kotona seiniä tuijotellessa, joku haukkuu kuitenkin kaikki valintasi ja hyvä kunto tai timmi kroppa on enää muisto vain... :D

      Poista
  27. En ole koskaan ollut hyväkuntoinen mutta ponnistusvaiheet ovat silti olleet nopeita. Ekassa synnytyksessä 9min. ja viimeisimmässä eli neljännessä 1min. Lyhyempi se oli mutta alle minuutin ponnistusvaihetta ei voida merkitä. Jossain muistaisin sanotun, että esim. tiukoista vatsalihaksista saattaisi olla jopa haittaa-mene ja tiedä sitten.

    Ajattelisin niin, että synnytyskivut sun muut ponnistusvaiheet ovat niin fysiikkapainotteisia, että jostain syystä toisen kroppa vaan on helpommin synnyttävä kuin toisen. On siis ihan tuuria, millaisen kehon on sattunut saamaan tässä suhteessa. Sama juttu vaikka kuukaustiskipujen kanssa, jollain niitä on kun niitä vaan on, valitettavasti. Että ei ole kyllä yhtään päästä tai asenteesta kiinni tämä.

    Kirjamessut-jee! Näkemisiin siellä vaikken voittanutkaan lippua :)

    VastaaPoista
  28. Kyllähän se sattui, mutta ajattelin että mitä enemmän sattuu, sitä nopeammin se on ohi. Kesti se sitten kuitenkin ;) Mutta mielummin synnyttäisin, kun olisin raskaana. En nauttinut siitä olotilasta mitenkään erityisesti. Mutta nyt on ikää jo sen verran, ettei tarvitse enää miettiä moisia..

    VastaaPoista
  29. Tjaa, no sattuihan se, mutta ei nyt mitenkään superpaljoa. Joskin synnytyksestä on siis aikaa 3v, että onhan toki aikakin muistoja ehkä kullannut. ;) Mutta vitsailin myöhemmin miehelleni, että mieluummin tällainen yksi nopea synnytys kuin 9 x kuukautiskivut. Ennen synnytystä mulla oli siis jäätäviä menkkakipuja, mutta enää ei olekaan niin pahoja ollut.

    Niin kyseessä oli siis ensimmäinen synnytys ja synnytyksen kesto kaikkinensa 2,5h. Ponnistusvaihe 15 min. En ottanut epiduraalia.
    Nimimerkillä "jos joskus olen uusiksi raskaana, niin pelkään sitä, ehdinkö varmasti ajoissa sairaalaan".

    VastaaPoista
  30. Ekan jälkeen haistatin pitkät näille tarinoille hyvästä ja kivuttomasta synnytyksestä, esikoisen syntymä oli elämäni rankin kokemus, kivun puolesta ja henkisesti. Ennen synnytystä järkeilin että kestää sen kun kipu tulee aaltoina, no ei tullut, vaan epiduraalin loputtua toivoin vain pikaista ikiunta. Taukoamatona, helvetillistä KIPUA.

    Toisen kanssa sitten synnytys alkoi suoraan melkein ponnistusvaiheella, avautumiset yms kestivät vajaan tunnin ja sairaalaan mentiin kirjaimellisesti vain ponnistamaan. En muista kipua, vaan olen unohtanut sen totaalisesti. Sattuihan se, kai, mutta kestin kivun ihan luomuna ja kehoon ei jäänyt mitään muistijälkeä. Voisin jopa käyttää sanaa kivuton....

    VastaaPoista
  31. Mua sattui, sattui ihan todella!
    Tosin hyvä puoli tässä oli se, että tajusin synnyttäväni kai vasta sitten, kun oltiin jo puolivälissä matkalla sairaalaan.
    Vedet meni kotona, ei supistellut. Soitin laitokselle, josta sanoivat että älä suotta vielä tule - tuli kuitenkin kun menin miehelleni mainitsemaan että "selässä tuntuu hassulta aina välillä". Mies sitten tajusi että ei p*rkele, ne on kuule supistuksia, nakkasi vaimon autoon ja niin lähdettiin.
    Matka kesti tunnin sillä kelillä, mulle tuli jo joskus varttia ennen sairaalaa fiilis että tekis mieli ponnistaa mutten kehdannut edes sanoa mitään ettei mies saa slaagia ratissa.
    Päästiin ovista sisälle, kätilö yritti laittaa väkisin makaamaan käyrille kunnes kysäisin että joko mä nyt saan lykätä tän pihalle kun alkaa olla vähän pakko, jolloin hänkin sitten tarkasti (vasta silloin siis....) tilanteen ja tuumasi että anna tulla vaan, täysin auki. Ja lopputuloksena vauva syntyi 8min sairaalaan tulos jälkeen, en todellakaan ehtinyt saada kipulääkkeitä.

    Että sillälailla... Kyllä, sattui niin etten muista koko matkasta juuri mitään, sattui ihan s*tanasti. Koko synnytyksen kesto ensimmäisestä "lirahduksesta" kotona (kun siis tajusin että se oli lapsivettä enkä vaan pissannut alleni) vauvan syntymään tasan 3h, tästä se tunnin ajomatka.
    Vaikka selvisin (jouduin selviämään) tästä kaikesta ilman lääkkeitä, en todellakaan tiedä uskallanko ikinä, ikinä koskaan tehdä toista. Lähinnä kai enemmän pelkään sitä että syntyy ennen kuin ehditään kotoa lähteä, kun kerran vauhti on tämä. Ja ambulanssi tulee ihan sieltä samasta sairaalasta, eli sen soittaminenkaan synnytyksen alettua ei tarkoita että saisin paikalle ketään sen nopeammin kuin pääsisimme omalla autolla sairaalaan.

    Yritän tässä kai sanoa, että avautumisvaiheesta en tiedä mitään (paitsi että sattui, mutta siis kauanko se oikeastaan edes kesti), ponnistusvaihe kesti kai .. 5min? Voi kuulostaa kovin nopealta ja helpolta, mutta ihan todella en uskonut että sellaista kipua on olemassakaan. Ja mulla on ihan oikeasti tosi korkea kipukynnys...

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?