Sunnuntaina iltapäivällä syntyi neljäkiloinen mörssäri. Paksukaulainen nätti tyttö, tummat hiukset, isot posket ja HK:n sinisiä muistuttava...

Syntymä on ihmiselämän vaarallisinta aikaa

16.9.15 Satu Kommentteja: 79

Sunnuntaina iltapäivällä syntyi neljäkiloinen mörssäri. Paksukaulainen nätti tyttö, tummat hiukset, isot posket ja HK:n sinisiä muistuttavat käsivarret. Vähän toista kokoluokkaa kuin juuri ja juuri kolmekiloinen esikoinen. Onneksi ei ollut synnytyssuunnitelmaa, koska mikään ei olisi mennyt sen mukaan. Yksi viime viikolla esittämistäni toiveista toteutui: molemmat jäivät henkiin, mutta ei se(kään) mikään ihan itsestäänselvyys ollut.

Sitten sama vähän seikkaperäisemmin:

Puoliso lähti lauantai-iltana käymään paikallisen alppiseuran syyskauden avajaisissa lunastamassa jonkun voittamansa valokuvauskilpailun palkintoa ja päätti jäädä katsomaan kuvaesitystä. Minä olin luvannut esikoiselle että käydään kaksin hakemassa leffa ja popcornia kulman takana olevasta leffavuokraamosta ja pidetään kotona "kósý-kvöld" eli kiva koti-ilta.

Katsoimme jonkun hassun version Ihmemaa Ozista ja söimme popcorneja. Leffan jälkeen tytär ehdotti, että jos voisi kuunnella Tuhkimo-sadun vinyyliä, jonka isi oli löytänyt kesällä kirppikseltä. Ajattelin, että mainio idea. Ehtisin sillä välin laittaa meille ruokaa.

Mutta jostain syystä sitä vanhempaa vinyylisoitinta, jolla tätä old skool -levyä piti soittaa, oli hankala saada toimimaan. En muistanut, miten vahvistin piti leffankatselun jälkeen säätää, että vinyylisoittimesta saa ääntä ulos. Istuskelin pienellä villajakkaralla ja ähisin neulan, vinyylisoittimen nappuloiden ja vahvistimen parissa. Pieni kumarrus eteenpäin ja MOLSKIS.

Kas, ne lapsivedet. Mikä ajoitus.

Ätiii!!! Miksi susta tippuu noin paljon vettä!!

Päässä kävi tasan kaksi ajatusta. Pitäisi nyt mennä siihen noloon asentoon pyllistelemään ja yrittää pitää omituisessa tilanteessa rauhallisuus ja säästää lapsi paniikilta. Siinä pyllistellessä aloin sitten muistutella lasta niistä kirjoista joita olemme lapsen syntymisestä lukeneet (ja tehneet), että miten se lapsi kelluu siellä vedessä ja nyt se varmaan haluaa kohta tulla ulos koska kylpyvedet tuli jo. Että ei tässä niinkun mitään hätää ole, mutta olisi kaksi vaihtoehtoa. Että voit mennä joko tuohon sohvalle istumaan ja odottamaan että isi tulee kotiin tai voit auttaa tuomalla vaatekaapista kuivia vaatteita. Tottakai hän halusi auttaa.

Vaatepuusta löytyi hetkessä juuri oikea harmaa, napitettava neule ja sukkalaatikosta sukat. Mä tuon sulle hienoimmat sukat, jotka löydän. Arvostan. Sain siinä lattialla nelinkontin vetää jalkoihini punaiset, Tokiosta ostetut pitsisukat. Täydelliset synnytyssukat.

Sillä välin kun kersa juoksi asioillani, ehdin soittaa ambulanssin, hälyttää miehen kotiin ja pyytää anopin tulemaan meille asap, koska tässä pitäisi tehdä sairaalaanlähtöä.

Ensimmäisenä paikalle ehti mies. Sen jälkeen tulivat ambulanssimiehet, jotka pakkasivat muorin paareihin ja kantoivat ulos sairasautoon. Ulkorappusilla tuli vastaan anoppi, joka vähän hämmentyneenä mutta selkeästi tilanteen tasalla toivotti kovasti tsemppiä jatkoon ja lupasi ottaa lapsen hoitoon niin pitkään kuin tarvis, siivota jäljet ja lukita ovet.

Ambulanssista soittelin miehelle ohjeita, mitä sinne sairaalakassiin pitäisi vielä pakata. Hammasharjaa, dödö ja sen sellaista. Ilmeisesti hänellä oli kaasujalka herkkänä, koska kaikesta pakkaussekoilusta huolimatta hän ehti sairaalan pihaan ennen ambulanssia ja oli siellä ovien auetessa vastassa. Sitten paketti kärrättiin synnytysosaston vastaanottohuoneeseen tsekkaamaan tilanne miehen harppoessa perässä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yhdeksän illalla.

Lapsivedet olivat menneet, mutta supistuksista ei ollut tietoakaan. Synnytyskanava oli yhtä kiinni kuin televisio ukkosella. Koska sikiö ei vieläkään ollut kiinnittynyt, piti jäädä osastolle ja pysyä makuuasennossa. Ei mahdollisuutta vessakäyntiin, istumiseen tai kylkiasentoon. Imin pillillä vettä mukista ja toivoin, että tässä ei ihan kauhean kauaa tarvitse odotella.

Yhdeltätoista alkoivat supistukset. Ihan pientä vatsasärkyä vain. Sikiö kiinnittyi ja minä pääsin vessaan. Voi iloa.
Supistuksia alkoi tulla vähän lisää - neljän minuutin välein - ja ne alkoivat olla jo aika kivuliaita. Pyysin epiduralia, kätilö ehdotti ilokaasua. Sanoin, että siitä ei ollut viimeksi mitään apua. Hän kertoi kokeneensa esikoisen kanssa saman, mutta toisen lapsen synnytyksen oli pystynyt vetäisemään ihan pelkällä ilokaasulla. Siitä oli ollut valtavasti apua.

No päätin kokeilla. Kiskoin kaasua naamarista pari tuntia putkeen ja supistusten kipu tosiaan hävisi. Tai ei se minnekään hävinnyt, mutta huomasin tuntevani, että ei vois paljoo kiinnostaa joku vatsasärky nyt kun on pää niin ihanasti sekaisin! Näissä hetkissä päivittelin myös jotain varsin epämääräistä Instagrammiin ja facebookiin. (Puolison mielestä älypuhelointini oli mennyt vähän liian pitkälle, mutta koska se piti mieleni keskittyneenä johonkin muuhun kuin supistuksiin, se antoi luurin olla. Yritin kuulemma ottaa kuvia siitäkin ja tyrkyttää kaasumaskia, mutta hän onnistui aina väistämään. Tästähän mulla ei ole mitään muistikuvia.)

Kolmen aikaan yöllä kävi kuten kaikissa loistavimmissakin bileissä aina käy: alkaa väsyttää ja huone pyöriä silmissä. Iskin kaasunaamarin naulaan ja pyysin jos kätilö voisi katsoa aukeamista.

Kolme ja puoli senttiä. 35 millimetriä neljän tunnin mittaisten supistusten jälkeen. Väittäisin, että aika epäreilua.

Kysäisin, jos sen epiduraalin voisi nyt jo laittaaa. Oli kuulemma vielä turhan aikaista, että jos se vaikka pysäyttää avautumisen tai jos se lähteekin tosi nopeasti avautumaan neljän sentin jälkeen - niin kuulemma usein käy että alku sujuu hitaasti ja sitten kaikki hulahtaakin pienellä tuskalla auki.

Jotenkin epäilytti tämä, mutta ajattein että olkoon. Kyllä tässä nyt vielä tunnin tai pari jaksan kärvistellä hartiahieronnan ja appelsiinilimun voimalla.

Pyysin lisää ilokaasua ja esitin toiveen jos saisi vähän vahvemman blandiksen. Se ei kuulemma olisi mahdollista - säädös oli jo ns. laillisessa maksimissa.

Viiden aikaan aamuyöllä aloin olla jo niin poikki ja supistukset alkoivat tuoda mieleen olotilan, että joku sahaa kroppaa sisältä kahtia. Olin kahden tunnin lisäkärvistelyn jälkeen avautunut viisi millimetriä lisää. Okei, NYT se epiduraali tai mä kuolen.

Jostain syystä kätilö varmisti vielä kahteen kertaan, että haluanko sen tosissaan nyt. En olisi jaksanut enää edes vastata.

Vaihdoin sänkyä tavallisesta parisängystä korkeampaan sairaalasänkyyn ja jäimme odottelemaan anestesialääkäriä. Kun huoneen ovi aukesi, muistan ensimmäisen ajatukseni: voi pettymys. Sieltä tuli alle kolmekymppinen nuori poika, joka näytti eksyneeltä kuin lammas susilaumassa. Supistukset sattuivat jo niin perkeleesti ja ajatuskykyni oli sumentunut, mutta aavistin, että tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Älä ole harjoittelija, älä ole harjoittelija vaan joku sairaan hyvin säilynyt nelikymppinen. 

Mutta kyllä se taisi olla harjoittelija. Lekuri paineli alaselkää minuutteja, mittaili, puudutti, mittaili ja paineli taas vähän lisää. Kehoa sahaavat supistukset kahden minuutin välein yhdistettynä helläsormiseen tunnustelijaan ja siihen faktaan, että liikahtaakaan ei saa. Taisin purra kieleni verille ja puristaa puolison reidet mustelmille. Kahdenkymmenen minuutin räpeltämisen jälkeen piti käydä selinmakuulle, että puudute leviää tasaisesti molemmille puolille. Vartin kuluttua supistuskipujen pitäisi hävitä. Vaan eivät hävinneet.

Nuori anestesialääkäri rapsutteli partaansa ja totesi että se ei varmaankaan mennyt oikeaan paikkaan. Että hän hakee nyt spesialistin.  Huoh.


Kun spesialisti käveli huoneeseen, tunsin suurta helpotusta. Pyylevä kuusikymppinen nainen tokaisi, että ei tarvitse mitään istumaan mennä hän laittaa neulan tässä kylkiasennossa vaan, että jos vähän pyöristät selkää. Siihen meni korkeintaan kaksi minuuttia. Uudestaan selinmakuulle ja odottelemaan. Yhtäkään kivuliasta supistusta ei sen jälkeen tullut. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Mutta hommahan ei ollut vielä lähellekään ohi. Seuraavat tunnit kuluivat aika nopeasti. Pystyin syömään, juomaan ja käymään vessassa. Jalat kantoivat eikä kropasta lähtenyt kokonaan tunto. Jokainen supistus tuntui paineena alavatsassa, mutta enää ei tuntunut siltä, että teen kuolemaa kahden minuutin välein.

Aamukahdeksalta vaihtui kätiön työvuoro. Synnytys oli hänenkin mielestään edennyt kokonaisuudessaan todella hitaasti ja kivuliaasti. Toivotti tsempit ja esitteli minulle seuraajansa, kuusikymppisen rouvan joka hoitaisi synnytyksen loppuun.

Kymmeneltä aamulla synnytyskanava oli avautunut pari senttiä lisää. Yhdeltätoista olo alkoi olla jo aika tukala, vaikka epiduraalia laitettiin lisää tunnin välein. Paine supistusten yhteydessä kasvoi koko ajan, mutta synnytyskanava aukesi tuskallisen hitaasti. Lopulta itse pyysin, että eikö sitä voisi käynnistää, kuten esikoisenkin kohdalla tehtiin. Koska ihan kohta en enää jaksaisi enempää. Jos tätä mankelointia kestäisi vielä useammin tunnin, en olisi lainkana varma, että jaksaisin ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö oli kanssani samaa mieltä ja annosteli lääkkeen.

Supistusten väli lyheni heti minuuttiin ja niiden voimakkuus kasvoi. Puoli kahden aikaan iltapäivällä sain luvan alkaa ponnistaa.

Voi saakeli, mutta kyllä sekin sattui. Kipu oli ihan erilaista kuin supistuskipu. Ei tuntunut pitäisi päästä vessaan -hädältä vaan tuntui siltä kuin koko Kreikan saariston vesimeloonisato haluaa tulla haarovälistäni ulos.

Sikiön sydänäänet olivat koko ajan voimakkaat, joten kaiken piti sujua hyvin loppuun asti. Viidennen ponnistuskerran jälkeen pää oli kuulemma jo puoliksi ulkona. Paitsi että se viimeinen supistus jätti tulematta. Kesti minuutin, toisen ja kolmannen eikä mitään tapahtunut. Ei kuulemma saisi ponnistaa ilman supistusta, koska se tuo kätilön mukaan yli puolet ponnistusvoimasta. Aloin vängätä vastaan että ei kai sitä vauvaa pää puoliksi uloskaan voi jättää odottelemaan. Viimein hän antoi luvan ponnistaa ilman supistusta. Pistin kaikki voimani peliin, purin kielen toiseltakin reunalta rikki, huusin niin että nielurisat olisivat irronneet (jos niitä ei olisi aikanaan leikattu veke) ja vauva solahti ulos. Pahoittelen näin etukäteen vulgaaria mielikuvaa, mutta sillä hetkellä minusta tuntui siltä kuin joku olisi vetänyt puolet sisäelimistäni ulos. Ihanan kevyt olo.

Mutta ei se vieläkään ollu ohi. Vauvan synnyttyä huoneessa alkoi yhtäkkiä ihan erilainen härdelli. Kysyin, kumpi se on, mutta kukaan ei vastannut mitään. Kuulin sängynpohjalta ainoastaan, kuinka kätilö huusi että hälyttäkää heti lääkäri. Vaikka sydänäänet olivat pysyneet vahvoilla koko synnytyksen ajan, vauva syntyi elottomana. Epämääräisen vaaleana möykkynä, joka ei reagoinut taputteluihin. Kätikö hieroi vatsani päälle laitettua vauvaa vimmatusti siihen asti kunnes lääkäri juoksi huoneeseen. Lekuri otti vauvan, alkoi antaa lisähappea ja teki hoitotoimenpiteitä.

Reilun minuutin kuluttua vauva parkaisi ja huoneeseen palasi jälleen normaali tunnelma. Kun vauva oli saatu hoidettua, meidän kysymyksiimme alettiin vastata. Kaikki oli kuulemma erittäin todennäköisesti ihan hyvin, koska hapettomuutta oli kestänyt vain vähän yli minuutin. Kolmen minuutin jälkeen tilanne olisi ollut jo toinen. Viiden minuutin jälkeen aivovaurion riski olisi ollut jo huomattava.

Vartin kuluttua syntymästä älysin vasta kysyä uudestaan sukupuolta. Tyttö se oli. Kilon isosiskaan isompi syntyessään, paksut kintut ja vauvanmakkaraselkä. Sellainen suloinen mörssäri, kuulantyöntäjän paras treenikaveri.

Jäimme tarkkailuun seuraavaksi yöksi ja aamulla lastenlääkäri tuli tekemään tarkastuksen. Kaikki oli dramaattisesta alusta huolimatta kohdallaan ja saimme luvan lähteä kotiin. Lääkäri kätteli meidät ja totesi vielä kuivalla huumorillaan:

"Loppuelämän pitäisi tällä tyypillä sujua kaikkien todennäköisyyksien valossa hyvin. Suurimmalla osalla meistä ihmisistä oman elämän vaarallisin aika on nimittäin oma syntymä. Tämähän on tietysti fakta, jota kätilöt harvemmin siinä synnytysitilanteessa kertovat."


Tämän vuorokauden sähellys vahvisti entisestään kahta mielipidettäni.

Suunniteltu kotisynnytys on asia, jota en ymmärrä. Jos joku menee pieleen, se menee todennäköisemmin pieleen kotona kuin sairaalassa, jossa erikoislääkäri pääsee paikalle heti. Jos tarjolla on sairaala, niin menkää nyt hyvät ihmiset sinne synnyttämään.

Kunnon puudutus ei ole pelkästään äidin omaksi iloksi. Se on myös ihan turvallisuustekijä. Jos en olisi ottanut epiduraalia, en usko että olisin jaksanut 17 tunnin mankeloinnin jälkeen puskea vauvaa ulos yhtä nopeasti.

Kuvat Björgvin Hilmarsson  (paitsi kuvat 2 ja 5)

79 kommenttia:

  1. Neiti taisi haluta dramaattisen entreen :-) Onneksi kaikki kuitenkin meni hyvin ja onnea koko perheelle!

    VastaaPoista
  2. Draamaa kerrassaan. Silti nauratti Kreikan saariston vesimelonisato. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun lapsi pyrkii ulos. Ei ole niitä hetkiä ikävä. Monet väittävät, että unohtavat sen tunteen, kun lapsi on syntynyt. Minä en unohtanut. Johtui ehkä siitä, että esikoinen pääsi vierelleni vasta yli vuorokauden kuluttua syntymästään.

    En ehkä ikinä kyllästy puhumaan omista synnytyksistäni. Olen samaa mieltä siitä, että sairaalassa oli turvallisempaa synnyttää, esikoista nimittäin elvytettiin myös. Minulle vain epiduraali teki kaikkea hallaa ja puuduttikin vain kropan puoliksi, siis oikean puolen kropasta, lopetti supistukset jne, että olen sen jälkeen pelännyt kaikkia puudutteita. Koska hammaslääkärissäkin puudutteet toimivat minulla oudosti, olen ajatellut kroppani reagoivan jotenkin eri tavoin puudutuksiin tai on ollut vain surkea tuuri. En siis nykyisin ota puudutteita, jos selviän kivusta jotenkin ilman. Esikoisen synnytys kesti kauan, ja olin ihan poikki. Kroppa romuna ja tikkejä paljon. Pallea ei toiminut vuorokauteen, joten hengästyin istuessanikin (oli hankala käydä lasta katsomassa keskolassa). Lihakset olivat puutumattomalta puolelta kipeät kauan, toiselta puolelta taas eivät. Kävelin ulkona sadan metrin matkan ensimmäistä kertaa 1, 5 vkon kuluttua synnytyksestä. Istuin ilman rengasta kahden viikon kuluttua synnytyksestä. Henkiset traumat nostivat päätään heti, kun 4 vuoden jälkeen tein uuden positiivisen raskaustestin, unet olivat yhtä kuolemaa. Synnytyspelkopoli oli kyllä hyvä ennen toista synnytystä.

    Toisen lapsen kohdalla luomusti edennyt ja loppunut ja melko nopea (noin 5 tuntia) sairaalasynnytys oli aivan erilainen ja osa sairaalaan liittyvistä (ensimmäisessä synnytyksessä syntyneistä, pelkopolikäynneistä huolimatta jääneistä) peloista helpotti sen synnytyksen jälkeen. Mutta hyvin pitkään jatkuneiden supistelujen vuoksi olin taas aika univelkainen toisenkin synnytyksen jälkeen, sillä pari yötä ennen synnytyksen alkua, en oikein saanut nukuttua supistusten vuoksi. Mutta synnytyksen jälkeen olin jaksavampi, ei ollut tikkejä, kävely oli helppoa ja pystyin jopa istumaan hetken seuraavana päivänä. Kotona pystyin tekemään kotitöitäkin, piti muistutella itseäni, että pitää levätä, ettei ala heikottaa, kun on kuitenkin synnytys vasta takana.

    Hengissä säilymistä minäkin toivoin ja sen sain. Jos olisin ollut fiksu, toinen toiveeni olisi ollut se, että kukaan ei myöskään vammaudu. Meillä ei kyllä kukaan vammautunut, mutta esikoisen elvytys oli sellainen kokemus, että tajusi, kuinka lähellä myös vammautuminen kävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu nämä jutut ei kyllä koskaan unohdu - hyvässä ja pahassa.
      Mietin itsekin tuota epiduraalin vaikutusta avautumiseen, mutta mulla se oli hidasta jo alun alkaen. En tiedä olisiko siitä voinut enää hidastua - kuka tietää...

      Hurjalta kuulostaa tuo toipuminen ekasta synnytyksestä. Au! Onneksi toinen kokemus oli parempi :)

      Poista
    2. Mä kärvistelin ilman epiduraalia niin pitkään kuin pystyin juuri pysähtymisen pelossa (osittaisen vesienmenon takia käynnistys joka ei hurjista oksitosiinimääristä huolimatta edennyt mihinkään) ja sit kun sen viimein otin, sain torkahdettua ja aukesin 4 cm -> 9,5 cm kahdessa tunnissa. Eli ei sitä voi tietää miten etenee :)

      Poista
    3. No ei näköjään tosiaan voi. Ehkä paras herätyslahja ever :)

      Poista
  3. En jotenkin ymmärrä, mutta tämäKIN lisää vauvakuumettani. :D Onnea koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, ei voi olla totta :D. Mutta loistavaa kuulla! Tiedät mitä tehdä ;)

      Poista
  4. Lämpimät onnittelut upeasta tyttärestä koko perheelle! Kyllähän nämä synnytykset ovat naisten "taistelukenttiä". Olen iloinen että sait hyvää hoitoa ja kaikki päättyi kuitenkin hyvin.

    Itse synnytin suunnitellusti toisen tyttäreni kotona kätilön ja lääkärin läsnäollessa. Jos saisin lisää lapsia, synnyttäisin myös heidät ehdottomasti suunnitellusti kotona, ellei jokin ehdoton lääketieteellinen syy estäisi tätä.

    Olen myös tutkija joka on viime vuodet tutkinut kätilöntyötä Meksikossa. Täten uskallan luvata, että on olemassa ihan tutkittua tietoa siitä, että matalan riskin synnyttäjille kotona synnyttäminen on jopa turvallisempi vaihtoehto kuin sairaala (kun se on suunniteltu kotisynnytys). Tämä siksi että todellisuudessa sairaalasynnytyksiin liittyy myös riskejä jotka johtuvat siellä tehdyistä rutiini-interventioista, jotka johtavat helposti itsessään jo riskitekijöihin. Tähän liittyy kuitenkin jo historialliseksi käynyt reviiritaistelu, joten on harvinaista että sairaalalääkärit tai -kätilöt kertovat itsekriittisesti synnyttäville naisille näistä asioista.

    Oma valistunut mielipiteeni on se, että sota ja poteroituminen näiden kahden vaihtoehdon välillä on turhaa ellei jopa vaarallista. Molempia tarvitaan - Sairaalasynnytykset pelastavat henkiä siinä missä kotisynnytyksetkin. Pätevät kotisynnytyskätilöt saattavat pelastaa henkiä sellaisissa tilanteissa missä lääkäreiden ratkaisut sairaaloissa olisivat vaarallisia ja riskialttiita. Molempia siis ehdottomasti tarvitaan. Minusta on lisäksi feminismin vastaista vastustaa hillittömästi jompaa kumpaa.

    Suosittelen lämpimästi lukemaan Carol Leonardin muistelmat "Lady's Hands, Lion's Heart: A Midwife Saga". Kirjan saa edullisesti elektronisessa muodossa Amazonilta. Carol Leonard on toiminut vuosikymmeniä kätilönä kotisynnytyksissä. Mutta hän oli myös vuosikymmenen naimisissa miehen kanssa, joka oli lääkäri. Mies hoiti siis synnytyksiä lääkärinä sairaalassa. Nämä kaksi tekivät läheistä yhteistyötä, joten kirjassa tulee syvällisesti esiin molempien vaihtoehtojen komplementaarisuus, sekä hyvät ja huonot puolet. Lisäksi kirja on hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, joten se on ilo lukea vaikka ei olisi kiinnostunut tästä poteroitumisesta koti vs. sairaala. Mutta se syventää hyvin konkreettisesti ymmärrystä näistä asioista. Nyt kun Satu olet juuri itse synnyttänyt ja siinä synnyttäjän maailmassa niin uskon että voisit viihtyä siis tämän kirjan parissa joka kuvaa hyvin, hyvin erilaisia synnytyksiä :) Voisikin olla mielenkiintoista kuulla mielipiteesi tuosta kirjasta.

    Kaunista vauva-arkea toivottaen, Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna!
      Mutta mä en näe miten feminismi liittyy tähän...

      Maailmassa on varmasti maita, joissa on parempi pysyä kotona kuin mennä sairaalaan, mutta mulla ei ole niistä kokemusta joten en osaa sanoa.

      Ja ihan eri asia myös jos lekuri on paikalla himasynnytyksessä, doula ja kätilö ovat tietysti tärkeitä myös, mutta siinä kohtaa kun lapsi on kriittisessä tilassa luotan siinä tilanteessa kyllä enemmän lääkäriin.

      Poista
    2. Heippa Satu! No tuohon vastaukseeni tuli paljon sivuhaaroja, niiden selittäminen kommenttikentässä ei ehkä avaa asiaa täysin (mm. feminismi koska sitä vedellään tähän teemaan monella tapaa mukaan eri puolilla maailmaa).
      Eniveis, minun "bottomline" (!) tässä asiassa oli se, että haluatko todella pidättäytyä (ennakko-)luuloissasi tämän asian tiimoilta, vai tulisiko ihmettelysi ja oma kokemuksesi töykkiä sinua perehtymään hieman syvemmin ja todellisemmin siihen mistä tässä ikiaikaisessa vastakkainasettelussa on kyse ja miten monilla meistä on myös tietyistä syistä _opittu tapa_ nähdä asiat (tiedän, koska itsekin ajattelin sillä tavoin ennen), ja mitä nykyajan tutkimus sanoo asiasta, mm. suunnnitellun kotisynnyksen turvallisuudesta matalan riskin synnyttäjille (siis ihan länsi-Euroopan maissa). Myös kansainvälinen politiikka (mm YK) on näistä syistä alkanut kääntää kelkkaansa, mm. tukemalla nimenomaan kätilöiden työtä synnytyksissa lääkäreiden sijaan. Tämäkin tietenkin laaja ja monitahoinen asia. Kommenttiboksiin ei siis kaikki asiaan liittyvät asiat mahdu, mutta siksi vinkkasin esim. yhteen kirjaan mistä voisi saada laajempaa käsitystä aiheesta. Terveisin, se samainen Hanna.

      Poista
    3. Mä en suoraan sanoen jaksa vääntää tästä aiheesta globaalilla tasolla enkä perehtyä eri maiden sairaalasysteemeihin - en koe tätä niin kiinnostavaksi :) Kiitos kuitenkin hyvästä lähdelistauksesta.

      Tässä maassa missä mä asun (eli on myös se näkökulma mistä mä kirjoitan) en näe mitään siis en yhtäkään perustetta sille, että sairaalassa synnyttäminen ei olisi kotona synnyttämistä turvallisempaa.

      En asu Meksikossa, Turkissa, Hollannissa tai Afganistanissa, enkä tiedä yhtään millaiset sairaalat tai sairaalakäytännöt tai kätilöiden ja lekureiden roolit ja osaaminen siellä on, joten en ota kantaa.

      Tätä blogia lukee pääasiassa suomalaiset ja pohjoismaissa asuvat suomalaisäidit ja sen takia seison tuon kantani takana että maissa kuten Islannissa tai Suomessa jossa sairaalahoito on todella hyvää ja asiantuntevaa ja jossa kätilöillä ja lekureilla on omat tehtävänsä ja roolinsa, en näe mitään järkeä tehdä kotisynnytystä. Jos tulee esim tarve hätäsektiolle, sitä ei voi olohuoneen lattialla tehdä vaikka doulan ja kätilön kanssa kaikki muu menisi nappiin. Tai jos lapsi syntyy elottomana, eikä lekuria ole paikalla, lopputulos voi olla katastrofaalinen.

      Jos sairaalassa saa synnyttää ilman lääkityksiä vain kätilö samassa huoneessa, en ymmärrä miten se eroaa kotisynnytyksestä muuta kuin siinä että jos jotain sattuu, asiantunteva apu on lähellä. Se, että äidistä tuntuu mukavammalta synnyttää kotona, ei ikävä kyllä riitä mulle syyksi.

      Niin, ja mäkin tosiaan olin matalan riskin synnyttäjä.





      Poista
    4. Ensisiksi tahdon onnitella uudesta tulokkaasta!

      Molemmat synnytyksesi eivät olleet mutkattomia ja siitä yli pääseminen on varmasti vaikeaa, mutta mielestäni synnytysten peilaaminen omien vaikeuksien läpi ei ole realistista. On ihmisiä jotka esim. kärsivät ahdistuksesta ja pelosta sairaaloita kohtaa ja näille (perusterveille) voi kotona synnyttäminen tai mahdollisimman pitkään kotona olo, olla parempi vaihtoehto.

      Tapasi kirjoittaa on hieman liian jyrkkä ja jyräävä.

      Poista
    5. Kiitos onnitteluista! Noh, tämä blogi on mun omia mielipidekirjoituksia ja joissain asioissa mulla on aika tiukka kanta. Usein (okei, joskus ü) olen kyllä valmis harkitsemaan mielipiteenavaihdosta, jos saan hyvät perustelut.

      Mun mielestä tässä kotisynnytysasiassa on realistista laittaa henkiinjääminen äidin ahdistuksen edelle. Se tietysti edellytttää on resursseja hoitaa sitä äidin ahdistusta ja synnytyspelkoa siten, että sairaalaa ei kokisi vastenmieliseksi paikaksi. Esim. täällä Islannissa osa synnytyshuoneista näyttää melkein tavallisilta makkareilta, joissan parisänky, radio, telkkari ja pieni lämminvesiallas kylpyhuoneineen. Ei ole pakko edes nähdä lääkäriä, jos ei halua. Mutta jos joku menee synnytyksessä pieleen tai äiti saa sairaskohtauksen tms. on lääkärin apu kuitenkin lähellä.

      Poista
    6. Suurinosa synnytyksistä ei ole kuitenkaan taistelu henkiinjäämisestä. (Joku voi tähän tilastollisen faktan lätkäistä)

      Poista
    7. Näinhän mä en ole väittänytkään :)

      Mutta kun sitä ei voi koskaan tietää etukäteen milloin se lääkärin, leikkaussalin ja tehohoidon tarve tulee. Jos se tulee, on turvallisempaa olla sairaalassa, jossa sitä apua on saatavilla heti.

      Todennäköisyys sille että jotain sattuu on varmasti aika pieni, mutta panoksena on sen verran isot asiat, että sen pienenkin todennäköisyyden painaminen alemmas on mun mielestä järkevää.

      Mä en tuijota prosenttilukuja vaan niitä skenaarioita joita näiden todennäköisyyksien takana on.

      Poista
    8. Mä oon vähän Satun kanssa samoilla linjoilla. Lähinnä siksi, että matala riski schmatala riski. Mistä sitä etukäteen tietää, miten synnytys menee?

      Mä olin kanssa käsittääkseni ihan matalan riskin tyyppi, mutta en tiedä, oisko lapsi hengissä ilman imukuppia ja pätevää lääkärikuntaa ihan siinä hollilla. Ei kukaan päältä nähnyt, että se aikoo jäädä jumiin.

      Poista
    9. Näinhän se on, ei näit pysty ennustamaan. Ja mäkin kun luulin että hyväkuntoisena ja terveenä tämän pitäisi mennä ainakin toisella kerralla vähän helpommin...

      Poista
    10. Onnea Satu ihanasta tyttärestä! Itselläni kuoli ensimmäinen lapsi hapenpuutteen aiheuttamiin vaurioihin sairaalassa olosta huolimatta. Yksi tunti ja ei edes hätäsektio riittänyt lasta pelastamaan. Sairaala on mulle pelottava paikka, mutta vielä pelottavampaa olisi olla kotona avun ulottumattomissa. Seuraavat kaksi ovatkin sitten syntyneet suunnitellulla sektiolla - minun pelkoni ja mielenterveyteni takia. Ja lasten hengissäpysymisen takia. Minun itsekäs päätös, ei tilastollisesti fiksua, mutta muuta mahdollisuutta mulla ei trauman takia ollut.

      Onneksi kaikki kääntyi hyväksi!

      Poista
  5. Hui, onneksi kaikki päättyi hyvin! Voin niin samaistua...Yksi asia mitä EN ymmärrä on se, miksi leikkauksissa kitsastellaan. Onhan se kallista ja kaikkee. Ja luomuna puskeminen on parempi, tulee bakteerikannat ja oikea alku elämälle jajajjjajajaa. MUTTA jos oikeesti näyttää siltä että homma ei luonnonantimilla luista, niin miksi ei vaan tehdä sitä sektiota. Koska on se alakautta tuleminenkin loppupeleissä yhtä vaarallista, kuin sektion riskit. Ja suurempi riski koituu hätäsektioon päätyvistä synnytyksistä. Tämä ei siis liity sinun kokemukseesi mitenkään, Satu, vaan noin yleistä jupinaa :) Kaikenkaikkiaan; hienoa että se on nyt ohi! (Tämä tunne tuli itselle kun nro 2 oli ulkona; ei KOSKAAN enää ja lisääntymishomma taputeltu loppuun, mikä helpotus!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se tietysti iso leikkaus mutta ei tuo alatiesynnytysköän mikään joogaharjoitus ole... Rahakin varmasti vaikuttaa. Kysyin tänään kätilön kotikäynnillä noita kustannuksia. Keisarileikkaus on kuulemma kustannuksiltaan noin 10 kalliimpi kuin alatiesynnytys.

      Poista
    2. Ja sama täällä, nyt on se lipas suljettu :) Tämä lapsililukumäärä on nyt sitten aivan saletisti sinetöity.

      Poista
    3. Pakko heittää tähän väliin eriävä mielipide. Ensin kuitenkin Satulle onnittelut ja ihanaa, että kaikki meni loppujen lopuksi kuitenkin hyvin :)

      Suunniteltuja sektioita tehdään terveydellisisistä syistä tosi paljon. Jopa varan varmuudeksi, vaikka olisi todennäköistä, että alatiesynnytyskin onnistuu. Kiireellisiä sektioita tehdään niin ikään kyllä tarpeen vaatiessa. Se, että äiti on kokenut synnytyksen hyvin raskaaksi ja traumaattiseksi, ei tee siitä automaattisesti kuitenkaan lääketieteen näkökulmasta kovastikaan ongelmasynnytystä. Lisäksi tilanteet kehittyvät vauhdilla, homma voi edetä oikein mallikkaasti ja sitten se leviääkin yhtäkkiä käsiin, ei ne lääkäritkään mitään ennustajia ole. Sitten päädytään hätäsektioon ja voidaan voivotella myöhemmin, että jospa olisi tiedetty leikata aiemmin. Niin, jospa olisi tiedetty, mutta kun kaikkea ei voi tietää.

      Niissä sektioissa kitsastellaan terveyspuolella lähinnä pelkotapauksissa, koska useimmiten pelko on hoidettavissa muulla tavoin. Mutta jos ei pysty, niin sektion Suomessa saa kyllä.

      Se on taas asia erikseen, jos todellinen syy on se, ettei oikein huvita synnyttää perinteisesti. Tosin kun sinnikkäästi vaatii niin edelleenkin sektion saa. Islantilaista näkökantaa sektioon en tiedä, mutta näin Suomessa. Riippuu toki jonkin verran sairaalasta, mutta lähtökohtaisesti Suomessa sen sektion tosiaan saa jos tarve on, tai ehdottomasti sen haluaa.

      Terveisin tuleva riskisynnyttäjä, jolle annettiin heti alusta mahdollisuus tähdätä sektioon vaikkei mitään varsinaista syytä ollut/ole.

      Poista
    4. Mä muuten eilen kysäisin kätilöltä suunnitelluista sektioista Islannissa. En saanut ihan selkokielistä vastausta mutta tajusin sen verran, että esim. synnytyspelosta johtuen sektiota ei saa vaan synnytyspelko hoidetaan kuulemma "haastatteluilla" Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa.

      Jos on joku fysiologinen syy, silloin suunnitellun sektion tietysti saa. Mutta vaikka kuinka kovasti haluaisi, sektiota ei tehdä vain äidin toiveesta. Eli suhtautuminen on täällä vähän erilainen kuin Suomessa...

      Poista
  6. Voi herranjestas minkälainen jännitystarina!! Kyllä sä oot aika sissi mimmi.

    Onnea ihanasta pienokaisesta! Hienoa, että kaikki on nyt hyvin ja olette kotona ja tutustuminen voi alkaa ilman ylimääräisiä solmuja vatsanpohjassa.

    Tämä ei nyt liity tähän kuin löyhästi, mutta pitää mainita äskettäin lukemani juttu John F. Kennedyn siskosta Rosemarystä. Synnytyksessä kätilö oli työntänyt (!) vauvaa takaisin kohtuun kaksi tuntia (!), jotta lääkäri ehti paikalle - koska palkkiota ei maksettu jos lääkäri ei ollut paikalla kun vauva näki päivänvalon. Seuraksena pitkään kestänyt hapenpuute ja kehitysvammaisuus.
    (http://www.people.com/article/rosemary-kennedy-untold-story-disastrous-lobotomy)

    -Niina

    VastaaPoista
  7. Onnea! Ihana pieni painontyontaja!

    VastaaPoista
  8. Onnittelut! Vai ei saanut ponnistaa vaikka vauva oli jo ulkona... Mähän tokassa synnytyksessä tuntenut supistuksia spinaalin takia ollenkaan. Kysyin sitten että mikäs ongelma on jos ponnistan silloin kun ei supista. Sanoivat vaan että joutuu tekemään silloin enemmän töitä. Mutta eivät todellakaan kieltäneet. Hassua kun ohjeita on niin erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kätilö pyysi odottamaan seuraavaa supistusta. Mutta sitä ei tosiaan koskaan tullut...

      Mäkin luulin eka että voi käydä jotain kamalaa jos nyt ponnistaa. Mutta se olikin sitten vain siksi, ertä ponnistaminen olisi helpompaa.

      Oli kyllä viimevuotisista painonnostoharjoituksista paljon apua, onneksi tuli kyykkäiltyä ahkeraan :D

      Poista
  9. Mä jäin miettimään, että miksi ambulanssilla sairaalaan ja istuitko sä, kun se anestesialääkäri yritti laittaa epiduraalin siis eikö niitä molempia pistoja laitettu kyljellään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kätilö neuvoi vikalla käynnillä hälyttämään ambulanssin koska sikiö ei ollut kiinnittynyt ja jos vedet menee, on riski, että napanuora lumahtaa ulos.

      Poista
    2. Se "harkka" halusi että istun sängynlaidalla selkä pyöreänä. Oli aika hiton kivuliasta ison mahan ja supistusten kanssa... :/

      Poista
  10. Onnea pienestä! <3 Helpottavaa että lopputulos on onnistunut vaikka haasteita riittikin. Ihana tuo kylpyvesikohta.. Naureskelin itekseni sille hyvän tovin ja luin sen kohdan varmaan kolmesti. Toivon sisarus(rakkaus)kuvia sitten joskus kun ehdit ja jaksat sellaisia napsia. Voimia, lepoa ja nopeaa toipumista!

    VastaaPoista
  11. Huh, hurja meno! Onneksi olette nyt molemmat kunnossa. Ihan ältsin söpö vauveli kyllä, tuhannesti onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan tämmöistä actionia en tosiaan itsekään odottanut, mutta onneksi kokemus on nyt onnellisesti takanapäin.

      Poista
  12. Huh! Mä nauroin ja sitten jo itkinkin tätä lukiessani. Onneksi vauva alkoi hengittää, voi hyvänen aika sentään! Onneksi molemmat voitte nyt hyvin!

    VastaaPoista
  13. Hui ja isot onnittelut, olipa jannitysta ja hurjia tilanteita kerrakseen. Onnea koko perheelle!

    VastaaPoista
  14. Onnea pienestä pötkylästä! Miksi muuten ambulanssiin laitetaan tolleen pää alaspäin? Meinaako ne että se bebe noin vaan lumpsahtaa ulos? Vaikka vauvat ja lapset on pääsääntösesti ihania, niin nämä satunnaiset blogikirjoitukset synnytyksistä ja sijaisuudet päiväkodilla toimivat mulle kyllä parempana ehkäisymuotona kuin mikään apteekin tarjoama... :D

    VastaaPoista
  15. Onnea pienestä pötkylästä! Miksi muuten ambulanssiin laitetaan tolleen pää alaspäin? Meinaako ne että se bebe noin vaan lumpsahtaa ulos? Vaikka vauvat ja lapset on pääsääntösesti ihania, niin nämä satunnaiset blogikirjoitukset synnytyksistä ja sijaisuudet päiväkodilla toimivat mulle kyllä parempana ehkäisymuotona kuin mikään apteekin tarjoama... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sikiö ei ollut kiinnittynyt ja koska vesi oli mennyt, niiden piti asetella paarille siten että napanuora ei pääse luiskahtamaan ulos. Siitä tuo asento, luulisin...

      Hyvä että tästä blogista on sellaistakin apua. Mä ymmärrän niin hyvin!!

      Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta...

      Poista
  16. Voih ihana uusi kuulantyöntäjä!! Onnea koko perheelle!

    Niin totta sun loppukaneetit!! Ei vaan pysty ymmärtää suunniteltuja kotisynnytyksiä nykyaikana kehittyneissä valtioissa. Olin tätä mieltä jo ennen synnytyksiäni ja omat synnytykseni vain vahvistivat kantaani, piste!

    Nauttikaa vauva-arjesta!
    Anni

    VastaaPoista
  17. Hieno suoritus Satu! Olipa hurjat hetket siellä! Mä niin toivoin sulle sellasta ns. eheyttävää synnytyskokemusta tähän toiselle kerralle. Onneksi nyt on kuitenkin kaikki hyvin. Paljon onnea koko perheelle! Onko isosisko siellä onnesta soikeena? Teillekin tuli sitten kaksi rimpsessaa <3
    T: Johanna (6 v. & 1v. rimpsessojen äiti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kiitos kun toivoit :) Mutta onneksi selvittiin kaikki ihan ookoo sitten loppupeleissä

      Poista
  18. Huh, ei sitten sujunut toinenkaan kerta Strömsön malliin, mutta onneksi selviitte hengissä! Sylin täydeltä onnea koko perheelle :)

    VastaaPoista
  19. Onnittelut koko perheelle! -Elina

    VastaaPoista
  20. Onnea!!! <3 Onneksi kaikki sujui lopulta hyvin ja tosiaan selvisitten molemmat hengissä.

    Kotisynnytksistä olen samaa mieltä kanssasi. En vaan ymmärrä, sillä AINA voi sattua jotain, jolloin se 2 minuuttia voi tosiaan ratkaista sen tuleeko aivovaurio vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Vaikka se todennäköisyys komplikaatiolle olisi miten pieni, se on silti aina olemassa. Ja toki sairaalassakin voi kuolla synnytykseen sekä äiti että lapsi, ja niin on käynytkin.

      Poista
  21. Onnea ja ihanaa! Mutta hui, sun tekstissä kiteytyy syy siihen että kategorisesti kieltäydyin synnyttämästä esikoistani alateitse. Seuraavalla kierroksella ei asiaa tarvinnut sit enää miettiä kun jannut oli perätilassa ja poikittain ja sektio oli ainoa vaihtari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä pyysin esikoisen kanssa sektiota synnytyspelon takia, mutta Islannissa sitä ei saanut... Nyt toisella kerralla en enää edes kysynyt, kun viimeksi tuli niin ehdoton ei.

      Poista
    2. mä pyysin ja sain pelkosektion (sitähän ei tosin sit tarvinnut kun meidän jannu päätti tulla ajoissa), mutta kovin peloteltiin että sitten sinua pidetään heikkona naisena ja on tää synnytys vaan meille naisille sellainen asia, että se pitää kokea. Ei se sektio ole sama jnejnejne. Pelkopolin lääkäri selvästi ymmärsi näitä juttuja, kätilöt ei niinkään. He koittivat vain kääntää pääni ja markkinoida alatietä, joka oli ehdoton ei minulle. Mikään puudute, amme, ajatus tai tunn ei vienyt sitä pelkoa. Joutui sitä joka kerta perustelemaan ja lääkäri kysyi sitä kolme kertaa.

      Poista
    3. Mikä ihme siinäkin on, että alatiesynnytystä pidetään jotenkin naiseuden takia kokemisen arvoisena. Ehkä se on sitä joillekin, mutta mä saan kyllä näppylöitä kun kuulen näitä maailmaasyleileviä lyyrisiä esityksiä ja näkemyksiä synnytyksestä.

      Poista
    4. En mäkään noita lässytyksiä, suorastaan uskonnollista hihhulointia muistuttavia synnytysjuttuja tajua ja ne aiheuttavat mulle myös suurta ärsytystä. Mutta mitä tulee alateitse synnyttämiseen, niin mulla on varmaan jotain vikaa päässä sen suhteen. Mä aattelen raskautta vähän niinkun elämysmatkana, jossa on varattu se grande finale viimeiselle päivälle. Miksi lähteä kalliille ja ainutkertaiselle matkalle ja jättää tarkoituksella se jännin juttu kokematta? Mun on tosi vaikea hahmottaa, miksi joku ei haluaisi synnyttää. Jos oma synnytykseni nyt sitten meneekin sektiolla, niin tulen olemaan pettynyt, en voi sille mitään.

      Sen ymmärrän kyllä, että synnytys pelottaa ja varsinkin jos taustalla on jo traumaattinen kokemus. Sitä en oikein ymmärrä, jos sitä ruvetaan ensisijaisesti hoitamaan suunnitellulla sektiolla. Senkin ymmärrän, että alateitse ei kaikki vain voi synnyttää turvallisesti ja sektio on silloin tietenkin ehdottomasti ainoa oikea vahtoehto (tämä riski itsellä, mutta selvinnee tässä lähiviikkoina). Ei se mielestäni naiseutta tai äitiyttä vähennä, saati kenestäkään huonompaa tee jos sektioon päätyy. Silti, ihan kuten jotkut ei ymmärrä miksi pitäisi synnyttää itse, niin mä en ymmärrä miksi ei jos siihen pystyy.

      Sitten vähän aiheen ohi, mutta näissä kommenteissa on tätä sivuttu paljon.. Itse suhtaudun vähän nihkeästi synnytyksen medikalisointiin, lääketieteelle on paikkansa ja ilman sitä mäkään en synnyttäisi enkä olisi edes raskaana. Mua silti hämmentää nykyaikainen näkemys, jossa synnytys on automaattisesti lähinnä sairauskohtaus josta yksinkertaisesti EI VOI selvitä hengissä ilman huippulääketieteen välitöntä interventiota ja täyttä lääke- ja operaatioarsenaalia. Synnytys on aina riski, tottakai, mutta useimmat naiset synnyttävät kuitenkin ihan ilman ongelmia. Toki kroppa rasittuu ja alapää venyy, repeääkin jonkun verran ihan normaalisti, mutta ei se nyt vielä mikään hätätila ole. Jos tarve on, niin on mahtavaa kun meillä on mahdollisuus tehdä suorastaan ihmeitä, sitä en kiellä. En vaan ymmärrä sitä, miksi synnytys pitäisi nähdä jo etukäteen ihan varmasti kuolemaan johtavana tilana.

      Itse olen pääsemässä toivon mukaan kokemaan tämänkin kokemuksen ensimmäistä kertaa lähiviikkoina, viimeistään 6 viikon päästä käynnistetään (mitä en muuten toivo sitäkään). Kovasti jännittää ja kaikenlaisia pelkojakin pyörii päässä, suurimpana tietty ettei asiat mene hyvin ja jompikumpi tai kumpikin kuolee. Repeämät pelottaa, kaikki vessassa käymiseen liittyvä on ollut muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa jo näin raskausaikana, joko ei suoli toimi tai toimii liian vilkkaasti jne., peräpukamatkin prkele >:( Pelottaa jos repeän niin pahasti, että kuljen kuset ja paskat housussa lopun elämääni. Niin ja vaikuttaisihan se seksiinkin tietty jos niin pahasti... Ja sitten mua pelottaa se, että tässä nyt ilmenee vielä jotain sellaista, että sektio on ainoa vaihtoehto, jo ihan siis sen puolesta mitä se tekee vauvalle, mutta kyllä myös sen pettymyksen vuoksi. Jos mä nyt pääsen synnyttämään alateitse, niin on paljon mahdollista, että olen sen jälkeen ihan eri mieltä asioista ;)

      Poista
    5. Kamalasti tsemppiä sulle synnytykseen! Ja siis suurin osa synnytykistähän etenee ihan normaalisti ja ilman mitään sen kummempia vaivoja - kipukin varmaan erilaista eri ihmisillä. Tämän mun tekstin tarkoitus ei missään nimessä ollut pelotella ketään eikä tosiaankaan ylimedikalisoida yhtään mitään. Toin vain esille sen faktan, että jos joku menee poskelleen, on parempi olla sairaalassa kuin automatkan päässä sieltä.

      Tämähän on aika henkilökohtainen ja tunteita herättävä aihe. Ymmärrän sen. Mutta toivoisin silti, että kukaan ei ylilukisi tekstiäni. Ainakaan minä en ole missään kohtaa sanonut, että synnytys on sairaskohtaus tai että siitä ei voi selvitä hengissä ilman lääkitystä. Ei täällä mielestäni kukaan muukaan niin ole niin sanonut.
      Kiitos.


      Poista
    6. No eihän sitä kukaan sanokaan niin, semmoinen yleismielikuva vain jää käytännössä aina. Enkä tarkoita, että just sun teksteistä se tulisi, enkä edes että juuri täällä vaan yleisesti. Ihan sama missä seuraa keskustelua synnytyksestä. Ellei sitten mene keskustelemaan niitten luomuhihhuleiden kanssa :D

      Vaan kyllä mäkin olen ilolla menossa sairaalaan synnyttämään ja olen onnellinen siitä, että apua on siinä heti saatavilla jos tarvitsee. Onneksi ei myöskään pakoteta sitä koko repertuaaria hoitoa vastaanottamaan, jos tarvetta ei ole. Eli tilanteen mukaan mennään ja se on hyvä niin :)

      Sama anonyymi joka kirjoitti edellisen lapamadon.

      Poista
    7. Mulla nyt ole koskaan ollut kovin vankkaa mielipidettä siitä, miten kunkin kuuluu synnyttää, mutta pelosta tiedän. Sitä ei voi perustella millään järkisyillä, koska kyseessä on pelko, yksi ihmisen perimmäisistä, vaistonvaraisista tuntemuksista. Ja se pelko, jota koin oli voimakasta, todellista, ahdistavaa ja kovaa. Vaikka minulla oli synnytys takana, vaikka se oli paperilla mennyt hyvin, vaikka kaikki vakuuttelivat että hyvin tää tulevakin menee, ihan sama, minä pelkäsin. Vasta tieto siitä että joku ammattilainen ymmärsi pelkoni, antoi siihen luvan ja hyväksyi toiveeni, antoi mahdollisuuden pelon käsittelyyn ja ylipääsemiseen. Mulla oli takana jo normi alatiesynnytys ja tiesin miten homma toimii. Silti pelkäsin järjettömästi ihan viimeiseen päivään asti. Eikä tämä toinen, hienosti luomuna sujunutkaan poistanut pelkoa. En ollut voimaantunut, en ollut ylpeä rohkeudestani,en tuntenut ylittäneeni itseäni. Olin vain helpottunut että kaikki oli ohi hyvin,ei tarvinnut pelätä ja ei koskaan enään. Jos kolmas sattuisi tulemaan, pelkäisin vielä enemmän.

      Poista
    8. Joo tämä on aika tunteita herättävä aihe ja ylilyönneiltä on vaikea välttyä. Tsemppiä kovasti sulle synnytykseen anonyymi <3

      Virve, pelko tosiaan on kamalaa (pelosta mä en synnytyksen osalta tiedä mitään, mua ei kovasti pelottanut, siis sillä tavalla paniikinomaisesti pelottanut - jos kolmas kerta tulisi, niin varmasti pelottaisi paljon enemmän, mut ei siis tule ü) mutta onneksi sulla on toinen synnytys nyt takana - helpotus on hyvä tunne :)

      Poista
  22. Onnea pienestä mörssäristä! Ja onneksi kaikki on kunnossa nyt <3

    VastaaPoista
  23. Onnea pienestä mörssäristä! Ja onneksi kaikki on kunnossa nyt <3

    VastaaPoista
  24. Onnea! Ihana tyttö!!
    Synnytyksesi eteneminen oli aika identtistä oman toka kierrokseni kanssa: vedet meni, ei ollut kiinnittynyt, ambulanssilla mentiin, KAUAN kesti avautuminen, epiduraalitaivas mutta loppu olikin sitten erilainen: sydän-äänet heikkeni jo ennen äkistämistä ja päädyttiin sektioon. Että en tosiaankaan ymmärrä kotisynnytyksiä, minäkin olin matalan riskin synnyttäjä ja molemmilla kerroilla on päädytty sektioon erilaisista syistä. Että olisikohan minulla kumpaakaan lasta jos kirurginen apu ei olisi lähellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Hätäsektion tekemisen mahdottomuus kotioloissa on tosiaan se yksi vahva syy, miksi mäkin vastustan kotisynnytyksiä. Jos se vauva pitää saada muutamassa minuutissa ulos, siinä ei ehditä lähteä ambulanssilla yhtään mihinkään, vaikka sairaala sijaitsisi ihan naapurustossa.

      Poista
  25. Onnea aivan ihanasta tumma tukkaisesta kuulantyöntäjästä. Miten ihastunut isosisko on ollut pieneen typyseen?

    Mä en ymmärrä myöskään kotisynnytyksiä. En ymmärtänyt niitä ennen omia raskauksia, enkä varsinkaan niiden jälkeen. Ensimmäinen syntyi kuin käsikirjasta, ja toinenkin meni hyvin. Siihen nähden miten kaikki sujui, ei kukaan odottanut mun itse romahtavan tuntien päästä synnytyksestä. En edes itse tiedostanut ettei kaikki ole kohdallaan, koska kaikkihan oli mennyt loistavasti ja mulla nyt vaan oli vähän väsy synnytyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isosisko on haltioissaan mutta myös vähän hämmästynyt. Piirtelee kovasti kuvia uudelle tulokkaalle ja käy silittelemässä päätä ja kysyy joka aamu, joko ne pään luut on kasvaneet yhteen :)

      Poista
  26. Herranjesta mikä kokemus,eläydyin ihan täysillä täällä lukiessa tekstiäsi. Varsinaisia Supernaisia te molemmat. On noissa kätilöissä (ja lääkäreissä!) eroja. Minä puolestani en ollt uskoa kun kätilö nyt elokuisessa synnytyksessäni sanoi että ponnista vaan vaikka ei ole supistusta. "Oikeestiko? Siis saako ponnistaa? Oikeesti? Tuleeko se nyt? Ai pää on jo ulkona??" "Juu, juu, se syntyy nyt, työnnä vaan" Tällainen oli kohdilleen osunut spinaalipuudutus ja kohdunkaulan puudute.

    Mites siellä Islannissa, toivottavatko salista lähtiessä että tervetuloa pian uudelleen? ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai miten ihanalta kuulostaa että "pää on jo ulkona, työnnä vaan". Synnytyksiä on tosiaan niin erilaisia, eikä ihmisen koko tai vauvankaan koko välttämättä vaikuta siihen, miten synnytys menee. Mäkin kun oon kuvitellut olevani fyysisesti niin hyvässä kunnossa ja kroppa on toiminut aina ilman mitään kremppoja, että synnytyskin sujuisi vähän helpommalla. Mutta eipä näistä koskaan tiedä.

      Kätilö kysyi kotiin lähtiessämme, että kai otat seuraavallakin kerralla sen epiduraalin :D

      Poista
  27. Huh, mikä synnytys, oot kyllä voimanainen! Onnea!
    Tippahan tässä tuli linssiin lukiessa, odottelen parhaillaan omaa synnytystä alkavaksi. Tänään tuli 41 viikkoa täyteen. Esikoinen oli syntyessään kans nelikiloinen, joten jännittää et mikä mörssäri tää seuraava on.
    Omituista muuten, miten erilaisia ohjeistuksia tuosta lapsiveden menosta annetaan. Mulle sanottiin neuvolasta vaan, että soitat sitten synnytyspäivitystykseen ja kysyt neuvoa. Eka synnytys käynnistyi kans lapsivesillä ja vasta tuntien päästä alkoi supistukset. Silloin pää tosin oli kiinni jo, nyt ei. Kiitos muuten tuosta nolosta pyllyasento-postauksesta, ilman sitä en olis tullut tietoiseksi napanuoran pullahduksen riskeistä.

    T. Lukija jo vuodesta 2011

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tuo napanuoran ulostuloriski oli ihan uutta tietoa. Ja oikeastaan siitä puhuttiin vasta viimeisellä (40 rv) tarkastuskäynnillä, kun kätilökin epäili että sikiö saattaa hyvin kiinnittyä ennen synnytystä. Mutta tosiaan kiinnittyi sitten vasta lapsivesien mentyä.

      Kamalasti tsemppiä synnytykseen!!

      Poista
  28. Luin tän tekstin pikkuhiljaa, jatkokertomuksena, oli niin rankkaa. Mutta ihanasti kaikki on nyt ohi, unohtuu pian ja teillä on hyvä olla.

    VastaaPoista
  29. Onnittelut koko perheelle, minäkin vuodatin kyyneleitä kun tätä luin. Onneksi kaikki päättyi hyvin.
    En myöskään ymmärrä kotisynnytystä samoista syistä kuin sinä. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Tuntuu itsekkäälle asettaa äidin pelko pienen syntyvän edelle, miltä mahtaisi ahdistus sitten tuntua jos tosiaan hätäsektiota tarvittaisiin!
    Itsekään en kuulunut mihinkään riskiryhmään mutta sen verran komplikaatoita tuli, että huone oli yhtäkkiä aika lailla alertissa tilassa ja lääkäreitä hälyyteltiin paikalle monin kappalein. Onneksi lapsi oli siitä viety isän syliin turvaan. Omasta synnytyksestä jäi ihan hyvä muisto mutta keho reagoi tekstiisi ( samoin kuin edelleenkin vuosien jälkeen reagoi sairaalan ohi ajaessa), ihan kuin minipieniä supistuksia menisi läpi! Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - kun koskaan ei voi tietää. Ja voihan sitä hätähoitoa tarvita äitikin, jos vaikkapa tarvitaan verensiirto tms.

      Poista
  30. Valtavasti onnea! Lapsen saamisessa tärkeintä on lopputulos joka on onneksi täydellinen. IItselläni on kaksi mallikkaasti edennyttä, hyvin sujunutta (kipuja oli tottakai) synnytystä sairaalassa, enkä kyllä ikinä synnyttäisi vapaaehtoisesti enää koskaan enkä varsinkaan kotona. Mulle toi turvaa ajatus siitä että kaikki apu on hetkessä saatavilla jis jotain menee pieleen ja vaikkei menisi edes niin dramaattisesti pieleen monet sairaalassa helposti hoidettavat jutut on kotona paljon vaikeampia. En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi jos lapseni olisi kuollut tai vammautunut siksi etten vaikka pidä sairaalan hajusta..

    VastaaPoista
  31. Äiti kahdelle9/18/2015 7:24 ip.

    Olipa sinulla melkoinen vauvanhakureissu Satu!! Minullakin eka oli kanssa melkoinen kokemus. 2 päivää yritettiin normijuttuna muksua ulos (oli vielä lisäksi vähän päälle 2 viikkoa yliaikainen), mutta kun ei synnytys edistynyt, niin ei edistynyt. Eikun leikkuriin ja sektioon. Viimeiset hetket ennen sektioon päätymistä olivat kamalat. Epiduraali ei enää vaikuttanut ja kamalat tuskan aallot vain löivät läpi kehoni. Mietin jo mielessäni, että antakaa vaikka lopetuspiikki minulle, että pääsen eroon näistä kamalista tuskista. Sektiossa, kun laitettiin spinaalipuudute, niin sitten vasta helpotti kivut ja vaivat.

    Tokan synnytystä kanssa yritettiin käynnistyksen avulla edistää, mutta sitten minulle iski hirmuinen pelkotila - en halua synnyttää alateitse - se tuntuu vieraalta ja pelottavalta asialta. Pyysin sektiota, mistä tietysti lääkäri ei ollut yhtään mielissään, mutta suostui siihen lopulta. Tuo oli itselleni voimaannuttava kokemus. Koen sektion itselleni tutummaksi tavaksi saattaa lapsi maailmaan, vaikka sen isot riskit kyllä tiedän ja tiedostan. Koen myös, että toisessa synnytyksessä olin heti voimissani, kun minut ja vauva kärrättiin tarkkaamoon leikkauksen jälkeen ja myös imetys lähti heti alkumetreiltä sujumaan & myös side vauvaan muodostui heti paremmaksi alkumetreiltä lähtien verrattuna esikoiseen.

    Noh nyt meille on tulossa kolmas pieni ihme ja toivon, että saisin hänetkin sektion avulla, mutta sen päätöksen tekee lääkäri vasta loppusyksystä. Täällä Suomessa asiat kun on kuuleman mukaan menossa siihen suuntaan, että vaikka 2 aiempaa olisikin syntyneet sektiolla, niin ei välttämättä kolmas. Vaan lääkärit voivat käskeä äidin synnyttämään alateitse. Mutta itse kyllä pidän omasta sektiokannastani kiinni kynsin ja hampain. Minä pidän suunnattomasti lapsista, mutta pelkään aivan mielettömästi alatiesynnytystä.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?