Suunta alaspäin - raskauden jälkeinen painonpudotus

Tuli tilaisuus käydä ensimmäistä kertaa vaa'alla sitten raskausviikon 40 lekurintarkastuksen. Uskaltauduin raskauden jälkeen ensimmäistä kertaa uimaan ja uimahallista löytyi punnitsemisväline. Lopputulos harmitti, mutta ei varsinaisesti yllättänyt. Painoin pari jäätelölitraa alle 70 kiloa. Dsiisös. Synnytyslaitokselle ja kuuden viikon imetykseen on siis kuihtunut kokonaiset 7,25 kiloa. Lapsen osuus siitä oli neljä kiloa. Fak.
Helou!
Olen sitä sorttia, jota imetys ei laihduta. Imetyksen aikana kaikki mitä syön tarraa kiinni - ilmeisesti kehoni haluaa pelata täysin riskitöntä rulettia ja pitää huolta siitä, että on varaenergiaa löytyy maidontuotantoon. Olen myös sitä sorttia, joka näkee ihan normitilassakin eilen syödyn suklaakakkupalan seuraavana aamuna takapuolessaan. Enkä ihan oikeasti tällä kertaa edes liioittele! Ennen kuin aloitin crossfitin kautta säännöllisen hikiliikunnan, painoni nousi tasaisen varmasti. Jos en liiku vähintään neljä kertaa viikossa, painoni nousee vuodessa kilon tai pari ja ihan tavallisella ruokavaliolla Ja koska minua ei oikein haluta ostaa uusia vaatekertoja joka vuosi, pidän mieluummin huolen liikunnasta. Sitä paitsi sitä tulee kaupanpäälle vielä ihan loistava olo.


Raskaana ollessa kiloja kertyy, totta kai. Ja pitääkin kertyä. Vauvan ollessa ihan pieni ei kannata alkaa laihduttaa, ettei maitobaari sulkeudu ennen aikojaan. Kovalla laihduttamisella kun saattaa olla vaikutusta maidontuotantoon. Olen ajatellut "täys"imettää (heittomerkit, koska sehän on jo saanut korvikettakin muutamaan otteeseen) noin 4–5 kuukautta  ja sen jälkeen ottaa rinnalle kaupan maidot ja vähitellen soseiden kautta jytympään kamaan. Eli ennen tammikuun loppua mitään isoa kuntoremonttia en oikein voi edes aloittaa.

Käytin Belly Bind -vyötä suositellut kolme viikkoa ja käytin vyötä myös öisin. Se tuntui mukavalta päällä ja heti sitomisen jälkeen se antoi mahtavan tuen. Yläkroppa tuntui pysyvän paremmin kasassa eikä sängystäkään tarvinnut nousta vyörymällä vaan pääsin jaloilleni nousemalla ylävartalon tuen avulla ylös kuten vanhoina hyvinä aikoina. On kuitenkin mahdoton sanoa, mikä tukivyön todellinen hyöty tuodella oli - voihan olla, että toipuminen olisi edennyt samalla vauhdilla ilman vyötäkin. Vertailua esikoisen syntymän jälkeiseen aikaan ei oikein voi tehdä, koska toisen lapsen jälkeen kaikki on vähän enemmän levällään kuin kuusi vuotta sitten. Belly Bindistä jäi kuitenkin hyvä olo ja omien kokemusteni perusteella voin suositella sen käyttöä. Sen sitominen käy nopeasti, mutta sitomishommaan tarvitaan kyllä apuvoimia; yksin sitä on todella hankala tehdä. Lisäksi liina pitää sitoa uudestaan ainakin kerran päaivässä, koska muuten se alkaa rullautua ylöspäin ja tuki lantion alueella vähenee.

Tukivyöhän ei tietenkään laihduta, eli rasvaa se ei poista. Se ei myöskään kiinteytä ihoa eli syö etureppua. Niihin ei pure kuin oikeanlainen liikunta ja ruoka ja etenkin sitä liikunnan aloittamista odotan todella.

Disclaimerina haluaisin ottaa esille senkin, että tiedostan kyllä, että tässä on kyse aika pienistä kilomääristä; alle kymmenen kilon laihduttamisesta. Sen lähtemistä pystyisin kyllä odottelemaan vuodenkin - mutta kun en halua! Ei se perseen koko tässä nyt ensimmäisenä ahdista vaan se, että en mahdu juuri mihinkään vaatteisiin. Kotona käydän venyneitä legginsejä (huh) ja kaupungilla vaellushousuja tai hametta ja niitä yksiä Marimekon mustia legginsejä, jotka eivät ole kuluneet pehvan kohdalta puhki. Ja se yksi ainoa hamekin, joka sopii, pitää vetää melkein kainaloihin, että napin saa kiinni. Ainoat takit jotka mahtuvat päälle näyttämättä ylikireiltä makkarankuorilta ovat urheilullinen vaellustakki ja vielä edellistäkin sporttisempi sadetakki. Ei siinä mitään, kyllä täällä Islannissa sataa ja tulee käveltyä ulkona, mutta vaellusvermeet nyt ei kuitenkaan sovi ihan joka tilanteeseen.
Ooh, pääsispä jo...
Eikä se keljuin asia ole edes ne vaatteet vaan se olo joka hikiliikunnan puutteesta seuraa. Hikoilen kyllä nytkin ihan joka päivä, mutta imetyshiki ei aja ihan samaa asiaa. En muutenkaan kauheasti fanita näitä äitiyden fyysisiä puolia: raskaana olemista, synnyttämistä, imetystä. Kun siihen päälle laskee vielä sen että en pääse liikkumaan oman kehoni kanssa kuten haluaisin, alkaa ymmärrettävästi ottaa vähän päähän.

Kyse ei siis ole pelkästään kiloista, vaatteista tai peilikuvasta vaan omasta olosta, joka ei pysty tässä elämäntilanteessa olemaan se paras mahdollinen.

Parhaiten tämän kestää, kun katsoo tulevaisuuteen. Tein pienen projektisuunnitelman lähikuukausille. Se menee näin:

Pari viikkoa synnytyksen jälkeen aloitin vaunukävelylenkit: tunti päivässä. Nyt kävelykunto on noussut siihen pisteeseen, että tuo viimeinen, kodille tuleva ylämäki ei enää nosta hikeä otsalle. Ensi viikolla ajattelin varustautua vaunulenkille laittamalla nilkkoihin pienet tarrapainot.
Päiväkävelyllä tänään.
Yoogaia taitaa olla oman blogihistoriani palkitsevin sisältöyhteistyö: olen jäänyt siihen totaalisesti koukkuun. Teen joka ilta vähintään yhdet treenit; useimmiten kuitenkin vain niitä lyhimpiä eli alle puolituntisia. Vartin vatsalihasexpressin, niskahartia-jumpan, selkävenyttelyä, pikajoogaa, jalkalihaksiin keskittyviä asanoita ja niin edelleen.
Yoogaiaa raskausviikolla 20 ja jotain.
Crossfitiin olen suunnitellut paluuta kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä eli marraskuun puolivälissä. Reykjavikin Crossfit-salilla vedetään joka aamu kello kymmeneltä synnyttäneille äideille suunnattuja mamma crossfit -tunteja. Treenit ovat tavallisia harjoituksia kevyemmät eli wodit tehdään lyhytkestoisimpina ja muokattuina. Näillä tunneilla ei soiteta ollenkaan musiikkia, koska monilla on nukkuvat bebet mukana sittereissä ja lastenvaunuissa. Mammacrosfit-tunneille pääsevät ne, jotka ovat käyneet salilla treenaamassa jo ennen raskautta ja synnytystä. Lajia ei siis voi aloittaa ihan näin lyhyen ajan päässä synnytyksestä. Ajattelin käydä kolmet äititreenit viikossa reilun kuukauden ajan ja tarkkailla, miten keho reagoi. Jos kaikki menee hyvin ja tuntuu että keskikroppa alkaa palautua, palaan takaisin tavallisiin treeneihin joululoman jälkeen. Huih! Ihan jo pelkkä ajatuskin saa hyvälle tuulelle.

Maaliskuun puolivälissä haaveilen crossfit-lomasta auringossa. Mä tiedän, että tämä saattaa kuulostaa pimeältä, mutta jos olosuhteet antavat periksi ja saan järjestettyä itselleni viikon omaa aikaa keväällä, haluaisin lähteä tuttuni vetämälle crossfit-lomalle Teneriffalle. Ilman perhettä. Konsepti on ihana: reilu viikkoa aurinkoa ja merta, päivisin kävisin treeneissä ja illat lukisin kirjoja. Nukkuisin yöni ilman taukoja ja vatsallaan. Tuollainen viikko-ohjelma kuulostaa niin täydelliseltä, että se tuntuu jo rikolliselta.

Mutta tehdään nyt ensin näitä vaunulenkkejä ja hartiajumppaa... Kyllä te tästä lähtee. Jos olen päässyt maaliskuun mennessä lähtöpainooni eli 62 kiloon, olen hemmetin tyytyväinen.
Se toinen takki, joka mahtuu nyt päälle.

Tunnisteet: , ,