Tänään koitti se päivä, jota olen osannut odottaa pitkään. Suistuin paniikinomaiseen häiriötilaan ja aloin kokea suurta ällötystä lapsia koh...

Paniikkihäiriö!

21.10.09 Satu Kommentteja: 12

Tänään koitti se päivä, jota olen osannut odottaa pitkään. Suistuin paniikinomaiseen häiriötilaan ja aloin kokea suurta ällötystä lapsia kohtaan. Siis melkein oksensin.

Olin sukulaisilla kylässä. Heidän 2-vuotias poikansa halusi leikkiä kanssani. Olisin halunnut karata taas sinne vessaan, tai puhelimeen tai vaikka ulos sateeseen seisomaan ilman kenkiä, aivan sama. Pojan nykiessä minua hihansuusta kaikkien huoneessa olleiden aikuisten – anoppi, poikaystävä ja poikaystävän sisko miehineen – huomio kiinnittyi minuun ja joku heistä sanoi sen ääneen: no nythän on hyvä aika harjoitella, me muut käydään tuolla kellarissa. Voi jumalauta, leikkasi kiinni sillä samalla sekunnilla. Sitä paitsi mitä hemmettiä ne siellä kellarissa teki kesken illan? Meinasin purskahtaa itkuun.

Ensinnäkin, en tullut tänne kylään leikkimään lastenhoitajaa. Lasten kanssa leikkiminen käy työstä, enkä ole niin luova, että jaksaisin keksiä joka toinen minuutti jotain ”uutta kivaa” ja väännellä naamaani ihme asentoihin. Varsinkin kun toinen tapittaa vaativilla silmillään, jotka haastavat minut tekemään jotain VIIH-DYT-TÄ-VÄÄ. Esiinny minulle, hänen olemuksensa huutaa. Sitä paitsi, tuolla pojalla on naama täynnä räkää ja nyt se tulee hieromaan sitä puserooni. Eieiei.

Juuri puhumaan opettelevien lasten leikeissä ei ole kyllä mitään söpöä. Miksi niitä palapelin paloja pitää kerta toisensa jälkeen sovittaa raameihin väärinpäin – niitä paloja on viisi, ei se voi olla noin vaikeaa! Sano kissa äläkä ”mossa”, jos haluat että piirrän kissan. Ja mikä helvetin piipaa – ei se ole piipaa, se siivekäs eläin on lintu. Tajuatko, LINTU!! Ambulanssi sanoo piipaa. Ja kohta täällä tarvitaan paareja ja pakkopaitaa, jollei ne yhdet kohta tule sieltä kellarista.

Näin vähästä lähti hermot. Minusta ei kyllä taida tulla kelpoäitiä millään.

Kun tulimme kylästä kotiin kysyin poikaystävältäni, että onkohan mitään mahdollisuutta palauttaa tätä lasta sen synnyttyä – voisiko sen antaa vaikka adoptoitavaksi, jos en pidä siitä yhtään. Tiedän yhden lapsettomuudesta kärsivän tuttavapariskunnan, joka on käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot saadakseen lapsen. Ne ottaisi tämän varmaan mielellään. ”No jos siinä niin käy, käyn heittämässä sinut lataamoon muutamaksi viikoksi ja menen itse lapsen kanssa kotiin. Me tullaan sitten hakemaan sua sieltä sairaalasta kun oot parantunut.” Olin hämmästynyt – miehelläni on toimintasuunnitelma valmiina myös tähän skenaarioon.  Siitä tuli vähän parempi mieli. Mutta adoptoitavaksi sitä ei kuulemma voida antaa.

*Kirjatärppi*

Nyt vituttaa liikaa, ei pysty ajattelemaan mitään korkealentoista. Yleensä tällaiseen oloon auttaa hyvä mafiaromaani, kuten Kummisetä-Puzon Omerta. Vielä parempi (visuaalisuus antaa tilanteeseen lisäpotkua), jos lähivideovuokraamostasi saa vuokralle Sopranos-televisoisarjaa. Pistä ensimmäinen tuotantokausi dvd-paahtimeen pyörimään äläkä poistu loppupäivänä minnekään. Naamaan lävähtävät nyrkiniskut ja kovaääniset konetuliasekohtaukset tekevät hyvää hermoille.

12 kommenttia:

  1. Hei!

    Miehesi on hyvin valmistautunut, mahtavaa! :) Kiitos kun kirjoitat näistä asioista, samoja juttuja pyörii minunkin mielessäni. Ja aika harvoille voi suoraan sanoa, että minua kyrsii olla raskaana, kun en pidä lapsista enkä vauvoista varsinkaan. (Hetkittäin tuntuu että en pidä ihmisistä ylipäätään) Kuuntelepa siinä sitten keskustelukumppanin vaaleanpunaista hehkutusta odotuksen ihanuudesta ja pikku jalkojen töminästä! Joo-o, en meidänkään rakkauden hedelmää saa antaa adoptoitavaksi, mutta hermoparantolan mahdollisuutta ei ole vielä käsitelty :)

    Oletko varautunut mahdollisuuteen, että puolitutut tai vieraat ihmiset saattavat käydä mahaan käsiksi kun se kasvaa? Mä olen kuullut tällaisesta käytöksestä, ja olen valmiiksi miettinyt, että tämmöisessä tapauksessa mulla on lupa lyödä. En tiedä tuleeko näin käymään, mutta toimintasuunnitelma on valmiina täälläkin ;)

    Tsemppiä, ei pikkulapsia ole tarpeen viihdyttää! Jos niitä ei viihdytä, niille kehittyy hyvä mielikuvitus, josta on iloa loppuelämäksi!

    VastaaPoista
  2. Arvostan rehellistä kirjoitteluasi. Itselläni ei ole lapsia, ainakaan vielä, ehkä joskus jos sellainen kuume tulee, ei ole vielä tullut. Mutta siis.... Olen usein aavistellut, että ajatukseni kulkevat varmaan samoja ratoja kuin sinunkin, jos jonain päivänä lapsi tekee tuloaan. En kuulu niihin jotka yhdeksän vuotiaasta lähtien ovat tienneet haluavansa äidiksi. Jos lapsi tulee, tulen tarvitsemaan jokaisen niistä yhdeksästä kuukaudesta saadakseni pääni asetukset kääntymään lapsiasentoon.
    Mielenkiinnolla jään seuraamaan blogiasi.

    VastaaPoista
  3. Moi! IIK, upeaa huomata että tätä blogia luetaan :-) Tässähän ihan punastuu. Kiitos kommenteista.

    tel: Ihanaa huomata, että muutkaan raskaana olevat äidit eivät ole tilanteesta niin innoissaan! Totta kai loppujen lopuksi toivon, että minussa herää joku äitifiilis kun lapsi syntyy, mutta mitä jos ei käykään niin? Kukaan ei tunnu ymmärtävän tuota vaihtoehtoa. Neuvolassa taputellaan päähän, että hyvin se menee. Miehen sukulaiset vaan myhäilee, että äläs nyt tyttö hermoile, kyllä kaikki hyvin menee ja siitä tulee kivaa ja ihanaa ja vaikka mitä. No varmaan tuleekin, mutta kukaan ei silti ota tosissaan tuota vauvakauhua ja se kyrsii... Paras ystäväni (lapseton, mutta pitää lapsista), ymmärtää onneksi tilanteen ja sen kanssa asiasta voi heittää härskejäkin vitsejä. Ja onneksi mies ymmärtää ja on tehnyt noita suunnitelmia eri tilanteiden varalle. Yksi vaihtoehto kuulemma on, että rakennetaan minulle oma huone autotalliin, jos en kestä lapsen kanssa oloa. Voin sitten parin vuoden kuluttua muuttaa takaisin kun se pääsee vauvavaiheen yli.

    Ja tuo mahaan taputtelu on todella sairasta - ja kyllä, sitä tapahtuu. Vieraat ei vielä ole käynyt käsiksi. Johtuu varmaan siitä että harjaantumaton silmä voi vielä luokitella kuumun kaljamahaksi. Sitten kun niitä taputteluja alkaa tulla, niin taidan kyllä "vetää päähän". Mutta anoppi jo välillä lääppii ja se on jotenkin vähän ärsyttävää. Mutta häntä en kehtaa motata - yleensä poistun tilanteesta sinne vessaan. Onneksi raskaanaoleva voi aina vetää esiin vessakortin, vaikka edellisestä pisuttelusta on aikaa viisi minuuttia :-)


    Unikas: Onneksi meillä tosiaan on 9 kuukauden valmisteluaika, jokainen päivä on tarpeen! Mieti, jos oltaisiin kuten kissat: kaksi kuukautta astutuksesta ja sitten niitä tuleekin kerralla ulos viisi. Tsiisus! Ei ihme, että kissat hyppii välillä katoilta - ja kuolee monta kertaa. Hevoset taas on fiksuja eläimiä, ne valmistautuu melkein vuoden. Mutta niiden lapset on helppoja: ne juoksee jo muutaman kuukauden kuluttua omilla jaloillaan ja siirtyy aika nopeasti maidosta heinälle...

    Oon itse kohta 30 (eli 29) eikä mulla ole koskaan ollut vauvakuumetta. Mietin vielä muutama vuosi sitten sterilointia vakavasti otettavana ehkäisyvaihtoehtona.... Tosin muutama kaveri mulle totesikin, että jos tätä vahinkoa ei olis käynyt, en olisi saanut varmasti "hankkinut" vauvaa ollenkaan. Ja se pitää kyllä niin paikkansa. Toivottavasti vauvakuume tulee myöhemmin, muuten voi olla aika tukalat oltavat ensi keväänä... ja seuraavat 20 vuotta. Välillä tulee sellaisia "jipii, saan vauvan, miltäköhän se näyttää" -henkisiä innostuksen hetkiä. Ehkä niitä alkaa tulla useammin kun h-hetki lähenee...

    Tästä tulikin näemmä aika pitkä vastaus. Avautuminen tekee hyvää :-)
    Mutta, nyt takaisin töiden pariin, paperipino pöydällä kasvaa uhkaavasti...

    VastaaPoista
  4. Olipas mukava löytää blogisi, sillä itse olen käynyt ja käyn yhä pitkälti samoja ajatuksia läpi. Kirjoitatkin vielä niin mukaansatempaavasti, että jouduin lukemaan koko blogin läpi, vaikka olin jo menossa nukkumaan.

    Vauvakuumetta en minäkään ole koskaan kokenut (ikää 31) ja tuskin olisi tullutkaan. Mies se oli meillä, jolle vauvakuume iski siitä lähti pitkä prosessi itsetutkiskeluineen ja paniikkikohtauksineen (todelliset ystävätkin tuli taatusti punnittua sinä aikana). Koin, etten voinut noin vain kieltää jälkeläistä mieheltäni, jonka kanssa kuitenkin haluan loppuelämäni viettää. Jokatapauksessa siitä illasta, jolloin mieheni otti asian esille (ja minä vollotin koko illan ja väitin että lapsi= elämän loppu) on kuljettu pitkä tie siihen päivään kun päätin että se on nyt tai ei koskaan ja luottaa vain, että kyllä minäkin tässä matkalla kasvan. Edelleenkään en välitä vieraista lapsista ja minusta kaikki vauvatkin näyttävät aivan samoilta (usein aika rumiltakin, anteeksi vain), mutta ajatus omasta tuntuu jo ihan mukavalta. Paitsi niinä hetkinä kun paniikki iskee.

    Ja mahaataputtelijat. Olen uhannut että puren! En voi ymmärtää millä oikeudella saavat muka tulla lääppimään! Enkä voi ymmärtää sitäkään, kuinka KUKAAN voi nauttia raskausajasta? Väittäisin että valehtelevat! Itse odotan vain että tämä on ohi ja pääsen liikkumaan kuten oikeat ihmiset!

    Ensimmäisessä postauksessasi kirjoitit onnellisesta anopista. Hassua, sillä minulla on aivan_liian_onnellinen appiukko! Yritän kaikin keinoin välttää kyläilyjä hänen luonaan, sillä en voi sietää sitä lässytystä tulevaisuudesta kun "pikkuinen juoksee tälläkin pihalla" yms. Pahin tapaus oli, kun hän soitti minulle aivan raskauteni alkuvaiheessa, kun asiasta ei tiennyt muut kuin omat ja miehen vanhemmat, TYÖAIKANA, haluten jutustella aiheesta - työkaverit puolen metrin päässä ja liike täynnä asiakkaita! Olin aika tyly. Niin ja kyseessä on myös aivan ihastuttava ihminen - ei vain tuo hössötys ole minun juttuni.

    Tänne palaan kyllä jatkossakin - nyt pitää painua jo kiireesti nukkumaan.

    VastaaPoista
  5. Moi Myrtti! Kiitos kommentista. Samoja ajatuksia näemmä kelaillaan. Ylionnelliset appivanhemmat ovat kyllä melkoinen kiusa välillä..huh. Omat appivanhemmat asuu melko lähellä ja molemmat ovat eläkkeellä (=paljon kotona = paljon aikaa), ja he ovat aina onnellisia kun siellä käy kahvilla/kakulla/syömässä/aamiaisella/iltapalalla. Mutta kun en jaksaisi itse aina kutsun käydessä mennä, kun en kestä sitä onnellista virnettä niiden naamalla. Oh my gooood. Mutta en kehtaa vanhoille ihmisille olla kovin töykeäkään, joten koitan aina pakottaa irvistyksen kaltaisen hymyn naamalle ja vastailla vaan "joo hyvää kuuluu" kaikkiin kysymyksiin.

    Omat vanhempani tajuavat, että hössötys ajaa minut hermoraunioksi, joten sieltä suunnalta ei onneksi tule iloisuusahdistusta. Vähän jo tosin kirpaisi, kun äiti laittoi tekstarin, jossa kertoi ostaneensa vauvalle sukat S-marketista. Lupasi laittaa ne postissa pikimmiten. Sukat S-marketista? Ruskeaan kirjekuoreen? Jotenkin, eh, söpöä. Mutta onneksi tuollaista ei tapahdu kovin usein :-)

    On meilläkin "ongelmat" muuten :-) Aidosti kamalaa olis se, jos omat tai toisen vanhemmat ois jotain ihmisraunioita, joita ei vois vähempää kiinnostaa omat lapset tai lapsenlapset. Sellaisiakin varmasti on.

    Ja olen niin samaa mieltä, että mustakin vauvat näyttää jotenkin vähän rumilta. Varsinkin siinä vaiheessa, kun niillä alkaa kasvaa sellaista harvaa tukkaa ja sitä kuolaa valuu joka paikkaan. (Sanopa tämä jossain vauva.fi-sivujen hypetyskeskusteluissa, niin turpiin tulee.)

    VastaaPoista
  6. Tuohon vauvojen ulkonäköön on pakko vielä kommentoida: jep, jep, ei ne minustakaan kauniita ole! Ihme kurttunaamoja. On tosi vaikeaa kommentoida jotain ympäripyöreää, kun tuore mummi tai muu vauvahöperö esittelee uutta tulokasta, että "eikös ole isänsä suu ja äitinsä silmät"... haloo, mulle menis ihan täydestä "eikös olekin jännät korvat, luulen että on ollut postimies asialla" :DDD

    Näin joku aika sitten dokumentin koirista, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monenlaisia koiria on jalostunut ja miksi useimmat ihmiset pitävät koiranpennuista. Tekijöiden mukaan koiranpennun naama on karvaa lukuunottamatta hyvin samankaltainen kuin ihmislapsen (siis silmät, nenä, suu) ja siksi ihmiset tykkää koiranpennuista! Mä järkytyin todella kun ruudulle tuli verrokkikuva vauvankasvoista ja pennun naamasta rinnakkain, siis suurennettuna. Arvatkaa vaan olisinko valinnut koiran jos olis valita pitänyt ;) Olin järkyttynyt omista tunteistani, onneksi on meitä muitakin joille kehtaa tunnustaa nämä ajatukset.

    Mulla on muuten vähän toisinpäin noiden appivanhempien kanssa: appivanhemmat tuntee mut niin hyvin että ne tajuaa olla hössöttämättä. Onnellisia kyllä ovat. Omilla vanhemmillani on joku ihme harhakuva minusta, ja niille täytyi jo uutista kertoessa äsähtää, ettei tämä tosiaan ole mikään itsestään selvä asia.

    Onko muuten hieman rasittavaa kun muutamilla työkavereilla on oman vauvan jokellusta tai taaperon kiljuntaa soittoäänenä! Terveisiä avotoimistosta...

    VastaaPoista
  7. Siis voiko vauvankin ääntelyn saada puhelimen soittoääneksi? Luulin että kusenlorotus (kyllä, olen kuullut sellaisen lorlor-äänen yhden tutun puhelimessa - meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun) on tähänastinen rimanalitus. No, kai sitä oman vekaran kiljuntaa on kivempi kuunnella kuin keväisiä ääniä vessasta, mutta silti...huh, ei aina pysty tajuun. (Toisaalta mun isäpuolella on puhelimessa soittoäänenä hevosenhirnuntaa, en tiedä oikein mitä ajatella siitäkään)

    Tuo koiranpentu/ihmispentu-yhdennäköisyys kuulostaa muuten tosi mielenkiintoiselta. Täytyy alkaa tehdä itsekin vertailua. Ja tuli tietysti hyvä jäynä heti mieleen: Täytyykin pyytää mun kameranäppärää miestä ottamaan kuva vauvasta sen syntyessä ja photoshoppaamaan siihen koiranpää. Kuvan voisi sitten lähettää sukulaisille sähköpostilla ja laittaa mukaan viestin, että tällainen siitä sitten tuli :D

    VastaaPoista
  8. Heh, oon nyt oikea blogihäirikkö kun kommentoin melkein kaikkia sun kirjoituksia kerralla. :) Minä erehdyin sanomaan äidilleni, etten hirveästi tykkää vauvoista. Vastauksena oli tokaisu "no, olis kannattanut miettiä aiemmin". Viehättävä tokaisu varsinkin, kun äiti tietää, ettei tämä ollut ihan hirmu tarkoin harkittu juttu. Avioliitossa kyllä ollaan ja silleen, mutta pillerit lopetettiin migreenin eikä vauvakuumeen takia...

    Yleisesti en voi sanoa inhoavani lapsia. Monet lapset, esim minun pienet pikkuveljet ja serkut ovat tosi huippuja tyyppejä, joiden kanssa on kiva viettää aikaa. Toisia lapsia inhoan. Minusta on aika ihmeellistä, miten jotkut voivat sanoa tykkäävänsä lapsista. Tykkäävätkö he aikuisista? Ihmisistä? Autoista? Kyllähän joillekin tulee superhoivavietti, jonka takia rakastuvat jokaiseen vastaantulevaan vauvaan, mutta mulla ei sellaista ainakaan ole. Ajattelin ruokkia, vaatettaa ja pitää sen puhtaana ekat kuukaudet, ja toivoa, että tutustumisen myötä se osoittautuu hyväksi tyypiksi. Miksi se on niin pahasti sanottu?

    VastaaPoista
  9. Elina, kiitos kommenteista! On oikein mukavaa saada niitä ja jakaa ajatuksia.
    Ilman näitä blogeja olisin varmaan ihan hirressä, sillä melkein kaikki päivittäin ympärillä olevat lapsia omaavat isit ja äidit ei oikein tajua tätä mun välillä koittavaa kammotustilaa. Lapsettomille suunnattu lapsiasia-avautuminen taas ei tyydytä samalla tasolla, koska ne on turvallisesti eri veneessä...

    Minäkin muuten jätin pillerit pois migreenin takia. Päänsärky kyllä helpotti mutta tilalle tulikin jotain ihan muuta särkyä :-) Ilmeisesti me ei mun miehen kanssa osattu enää vuosien pillerikierteen jälkeen käyttää kondomeja oikein. Tai sitten tämä yksilö vaan päättäväisesti puski läpi kaikkien esteiden. Itse asiassa tämä raskaus on mulle vieläkin mysteeri - mun mies oli keväällä töiden takia paljon poissa kotoa ja me oltiin yhdessä noin kaksi päivää kuukaudessa. Miten todennäköistä on tulla raskaaksi jos harrastaa suojattua seksiä keskimäärin kaksi kertaa kuukaudessa? Todennäköisyys on aika pieni.

    Äitiydessä ja äidin hoivatunteessa on vissiin joidenkin ihmisten mielestä jotain niin "pyhää", että sen kyseenalaistaminen aiheuttaa hämmennystä, ja jopa pahennusta. Mutta ihan niin kuin itsekin totesit; ei se että ei pidä kaikista maailman lapsista tarkoita ettei vois pitää joistakin. Mä en esim. pidä kaikista perussuomalaisista, mutta juttelin kerran yhden persun kanssa baarissa, ja vaikutti ihan ookoo tyypiltä (paitsi sitten kun se alkoi puhua politiikkaa).

    Sulla on kyllä hyvä asenne: tehdään siis ekat kuukaudet se mitä vaan voidaan ja toivotaan parasta. Ehkä niistä loppupeleissä tulee ihan mukiinmeneviä mukuloita.

    VastaaPoista
  10. Hei, kommentoin äskeiseenkin kirjoitukseen, mutta siis uskomatonta että joku voi ajatella näin samoin kun minä! Klisheisesti sanottuna, luulin olevani yksin tän asian kanssa!

    Itse en ole raskaana, eikä minulla ole lapsia, mutta ajattelen silti samoin kuin sinä. En tykkää vieraista lapsista, en kitisevistä vauvoista, en tykkää koskea sukulaisten vuavoihin enkä keksiä niille tekemistä, huokaisen pitkään ja syvään jos bussiin tulee päiväkotilauma. Kun ei niissä meuhkaavissa viisivuotiaissi ole mitään suloista!

    Mutta silti en vielä ole voinut varmistua siitä etten joskus hankkisi omia lapsia. Olisi kiva saada elävä nukke jota laitaa, kakkavaipanvaihto kun ei tällä hetkellä motivoi :D Ja siksi olikin ihan mahtavaa törmätä tähän blogiin, voin nyt siis lueskellä sinun ajatuksia raskaudesta, jotka ehkä valottavat mullekin tulevaisuutta. Sulla on tosi mahtava tyyli kirjottaa! :)

    VastaaPoista
  11. Niina, kiitos palautteesta :)
    Joo en mäkään koskaan halunnut lapsia, en todellakaan... Hassuinta on se, että en tiedä haluanko vieläkään, vaikka tämä syntyy jo parin viikon päästä. Kohtahan se selviää, hehe. Lupaan raportoida tilanteen kehittymistä ja kertoa, millaista siitä sitten oikeasti tulee. "Vähän" kyllä jännittää. Glubs.

    VastaaPoista
  12. :) Noh, kyllä se hyvin menee... Öh, sori, en pysty oikein tähänkään :D Siis lohduttamaan. Koska tosiasiahan vaan on että se sattuu varmasti aivan saatanasti, sattuu vielä senkin jälkeen ja pitkään. Mut hei, jos noihin lehtisiin on uskomista niin sä unohdat kaiken kivun ja säryn samantien kun lapsi rääkäisee, eikös vaan :D

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?