Seuraa jälleen yksi ammatillinen tilitys . Minä niin kovasti haluaisin tietää, tuleeko teille omien alojenne ammattilaisille koskaan mielee...

Kirjoittaminen on välillä viheliäistä puuhaa

5.3.15 Satu Kommentteja: 29

Seuraa jälleen yksi ammatillinen tilitys. Minä niin kovasti haluaisin tietää, tuleeko teille omien alojenne ammattilaisille koskaan mieleen, että ette oikeasti ollenkaan osaa sitä, minkä pitäisi olla itsestään selvää? Kelaakohan kirurgi leikkaussalissa potilasta katsellessaan, että voi perkele, oliko se nyt varmasti vasen puoli? Panikoiko IT-konsultti asiakkaan tuulikaapissa, kenen tuulikaappiin onkaan tullut ja mitä ihmettä näille pitikään myydä? Tai kapteeni lentokoneen ohjaamossa, että tulinkohan vetäneeksi ne laskutelineet alas, hmm, mistä asian voi tarkistaa. Saakeli, missään ei näy sivupeilejä... Apua!
(Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Olen kirjoittanut ammatikseni kohta 15 vuotta ja silti vieläkin työssä iskee epävarmuuskausia. Joka kerta kun lähetän jutun toimitukseen tai valmiin kässärin kustannuspäällikölle, vatsassa vähän kirpaisee. Oliko pakko kiirehtiä sen ingressin kanssa. Kuvatekstit ovat teennäisiä. Oli tarkoitus tehdä hauska juttu, mutta lopputulos on tekele, joka yrittää olla hauska ja herättää lukijassa lähinnä kyllästymisentunteita. Säälittävää. Haastateltavat ovat plääh, mutta parempiakaan ei löytynyt. Viddu. Argh. No onneksi kohta voi lähettää laskun ja unohtaa, että koko juttua koskaan olikaan.

Aloitin kirjoittamisen tekemällä muutaman kympin juttupalkkioita vastaan keikkoja opiskelijalehdille. Sitten kuvioihin tulivat järjestöjen mainostekstit, vapaaehtoistyönä tehdyt jutut Amnestyn läpyskään, tein esitteitä satunnaisille firmoille ja sitten kauppiksen proffat pyysivät apua - viestinnän opiskelija kun olin - tietokirjojensa käsisten oikolukuun.

Perustin toiminimen, otin yhteyttä tietokirjakustantajiin ja tarjosin palvelujani. Opintojen oheen oli helppo sovittaa iltatöiksi kässäreiden oikolukua ja toimittamista. Tuhansia sivuja oppikirjatekstejä, juridiikan kirjoja ja tilintarkastusoppaita käsitellessäni syntyi jonkin sortin taju kirjoitettuun kieleen ja selväsanaisuuteen. Vaikeasta ja täysin järjettömän kuuloisesta aiheesta (kuten verotuslainsäädäntö säätiöissä ja kiinteistöosakeyhtiöissä) saa ihan selväkielisen esityksen, jos kappaleet ovat oikeassa järjestyksessä, otsikot fiksuja, lauseet kunnossa ja pronominien viittaussuhteet oikein.

Kokeilin oikeiden lehtijuttujen kirjoittamista ensin pienissä järjestölehdissä, vähitellen isommissa. Parikymppisenä haaveilin jostain Imageen kirjoittamisesta pimeässä ja salaa. Pohdiskelin, voisiko mitenkään olla mahdollista päästä lähelle samaa tasoa sanojen peräkkäin laittamisessa sellaisten tyyppien kanssa kuin Kaarina Hazard, Anna-Leena Härkönen tai matkajutuistaan tunnettu Antti Helin.

Meni jokunen vuosi ja myin ahkerasti juttuja. Moni idea hylättiin, mutta joitakin sain kaupaksi. Työskentelin muutaman vuoden lehdistöviestintään keskittyneessä pr-firmassa. Siellä opin paketoimaan ja myymään juttuideoita yritysten puolesta eri alojen toimittajille. Pr-vuosien jälkeen jatkoin toimittajantöitä - ja huomasin olevani entistä parempi myyjä. Toimeksiantoja alkoi tulla useammista lehdistä ja kirjoittamisesta tuli täyspäiväistä. Kuvioihin tuli lisää kässäreiden editointia ja lopulta eka oma kirja,  Mondo Islanti -matkaopas, jonka - hahaa - fanittamani matkailutoimittaja Antti Helin toimitti ja kehui hyväksi. (Ja nyt teemme yhdessä hänen ja muiden matkatoimittajien kanssa mm. nettimatkaopas Tripsteri.fi:tä.)

Tuli lisää kirjoja, kolumnipaikkoja ja  sitten lopulta pääsin sinne Imageenkin. Joka numerosta löytyy nykyään sivun verran matkailujuttuja á la minä.

Mitä en ole vielä kirjoittanut? Runoja ja testamenttia. Proosaakin olen nimittäin kokeillut. Kuusivuotiaana kynäilin Astrid Lindgrenin kirjasta Minäkin tahdon kouluun oman versioni viimeiselle sivulle. Se menee näin:
"Nyt Petteri ja Leena nukkuvat. Ja on aamu sitten Petteri pukeutuu ja Leena sanoo: Saanko minäkin tulla: Petteri sanoo et saa enää. Sitten Leena sanoo minäkin tahdon kouluun. Sitten Petteri muist että on vapaapäivä, sitten mennää saunan ja Leenan pylly palo." 
Epäilemättä klassikkoaineista. Pätkän mielestä tämä viimeien sivu on iltasadun paras osuus.
Alalla kuin alalla hyväksi ei tule kuin harjoittelemalla, erinomaisiksi kehittyvät vain jotkut. Crossfit-valmentajani sanoi, että kun on tehnyt 10 000 kertaa maastavedon, alkaa vähitellen päästä liikkeestä jyvälle. Sama pätee kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoittaa ja saa palautetta, sitä lähemmäs hyvää kehittyy. Totta kai sitä voi tehdä huonoja suorituksia vuosikymmenestä toiseen. Jos haluaa kehittyä, on pakko haastaa itseään kokeilemaan erilaisia juttutyyppejä ja hiomaan tekstejään paremmiksi. Pitää yrittää olla omaperäinen ja katsoa jotain asiaa tavalla, jolla kukaan muu ei ole aikaisemmin tajunnut katsoa. Erittäin tärkeää on myös hyvä editori, joka haastaa hiomaan näköulmaa, kyseenalaistaa joka ikisen välimerkin ja sanan tarpeellisuuden ja kertoo, miten juttua ei ainakaan kannata aloittaa.

Kirjoittamisen ohella tärkeää on lukea paljon ja mielellään vaihtelevia asioita. Antti Tuuri sanoi yhdellä luennolla, että kaikki mitä lukee, jää päähän varastoon. Mitä enemmän varastossa on tavaraa, sitä helpompi sieltä on lapioida matskua omaan kirjoitustyöhön. Muiden teosten lukeminen ei tarkoita niistä matkimista. Hyviä kirjoittajia ei kannata apinoida - lopputuloksesta tulee nolo ja valju kuin rysän päältä yllätetty märkä lapanen. Hyviltä kannattaa sen sijaan havannoida rytmiä, rakenteita ja käännekohtien rakentamista ja soveltaa opittua omiin teksteihin.

Itselleni Härkösen lyhyet tekstit ovat olleet upeita oppimisvälineitä. Ne naurattavat joka jumalan rivillä - miksi? Eihän niissä koskaan kerrota yhtäkään vitsiä. Yleensä Härkösen kolumnit sisältävät aika surullisia tapahtumia - miettikää vaikka sitä naista, jonka housuista tipahti terveysside kaupan lattialle. Kar-me-a tilanne! Juttua lukiessa nauroin, mutta en Libressen lipsauttaneelle naiselle. Nauroin, koska pysähdyin päin seinää ja yllätyin. Härkösen huumori nousee rytmistä ja yllättävistä käänteistä.
Vaikka olen mielstäni tässä kirjoitushommassa kehittymässä jo ihan päteväksi, silti joka kerta dedispäivänä jännittää vähän. Tätä kirjottaessa tajusin, miksi. Koska kirjoitaja on juuri niin hyvä kuin uusin teksti. Vanhoilla hyvillä jutuilla ei ole muuta kuin arkisto- tai muokattuna jälleenmyyntiarvo. Jokaisella kerralla pitää luoda hyvä juttu uudestaan ja toivoa, että tilaaja ja kohderyhmä diggaavat. (Painaakohan muuten tämän blogijutun Facebookin Like-nappulaa kukaan? Yksi pirun jännitysmomentti sekin.) Joka kerta on siis riski onnistua ja epäonnistua. Kai se on sama vaiva kaikissa ammateissa. En tiedä, kertokaa te?

Ja tämän aiheen loppuun sopii erinomaisesti pieni mainos: Tilaa Image 4 numeroa 19,90 €*. Ainakin matkajutut ovat hyviä (no useimmiten, tirsk).

*) Affiliate-linkki.

29 kommenttia:

  1. Tää on niin tuttua! Mä jään toimittajana usein miettimään, että olikohan haastatellun mielestä juttu ihan huono. Ja jos kohtaan ihmisen myöhemmin jossain, päähän pälähtää, että nyt se miettii, että tuo on se huonon jutun kirjoittaja. Miettiiköhän lääkärit samaa? Siis kun näkevät leikkaamansa, niin jännittää, että onko se tyytyväinen siihen polveen vai ei :)
    T: Elina R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olis tosi kiinnostavaa kuulla, siis esim. noista lekureista. Toivottavati muutkin kuin toimittajat kommentoi :D

      Poista
    2. Noh. Joka kerta kun mua on haastateltu lehteen niin juttu on ollut huono, siinä on nostettu joku ihme sivujuonne pääasiaksi ja mun mielestä musta on saanut ihmisenä ihan tosi tyhmän kuvan. Että ainoa oppi tästä on ollut se, että a) jos joku tyyppi tuntuu lehtijutun perusteella jonkinlaiselta niin tuskin se sitä on, kyseessä on vaan taas joku huono lehtijuttu ja b) en anna haastatteluita kuin pakon edessä ja punnitsen sanani erinomaisen tarkkaan. Että sellasta. Terveisiä vaan kaikille toimittajille. Ei millään pahalla, mutta vois kyllä usein miettiä vähän enemmän sitä miten se haastateltava tosiaan sen jutun ehkä kokee.

      Poista
    3. No voi kökkö. Mutta mä tunnistan ton, etkä oo eka, joka kokee noin. Mä yritän itse aina tosi selkeästi kertoa, mistä mä olen tekemässä juttua ja miksi haluan sen haastattelun. Tosi viheliäistä sellainen, että taka-ajatus jutulle on ihan toinen ja haastatellulle annetaan ihan toisenlainen kuva siitä, millaista juttua ollaan tekemässä. Sehän on jo journalististen ohjeiden vastaistakin. Silti ikävä kyllä tällaista toimintatapaa näkee, ja se on todella ärsyttävää.

      Tästä on ihan omakohtaista kokemustakin. Musta tehtiin kerran haastattelu yhteen naistenlehteen - ilman, että tiesin että haastattelua edes tehdään. Yhtenä päivänä vaan näin kuvan itsestäni lehdessä ja jotain ihme kommentteja, joita olen muka sanonut (enkä varmasti edes ollut, koska monet tiedot olivat ihan väärin). Sitten muistin mistä kuva on peräisin: joku suomalainen yksinään liikkeellä ollut jamppa pysähtyi kerran juttelemaan kaupallamme ja halusi ottaa musta kuvan kaupan edessä. No suostuin sitten ystävälliseen pyyntöön, vaikka se tuntui vähän hassulta. Mä luulin että hän vaan tässä jutustelee mun kanssa ja halusin olla ystävällinen ja jutustella takaisin. Ja sitten ilmestyi päin persettä tehty haastattelu. Meni vähän herne nenään :D Tästä syystä en suostu mihinkään valokuviin enää enkä vastaile kovin tarkasti mihinkään random-tyyppien esittämiin kysymyksiin, ellen tarkalleen tiedä syytä.

      Poista
    4. Pilami, haastatellulla on oikeus saada juttu etukäteen luettavaksi. Tai no jos pilkkua viilataan, niin vain omat kommentit, mutta harva toimittaja kai kieltäytyy koko jutustakaan. Pyytämällä jutun etukäteen lukuun säästyy mielipahalta, kun voi vielä jotain muuttaa (ehkä, jos toimittaja suostuu).

      Poista
  2. Voi kuule, niin tuttu fiilis! Siksi mä joskus aina haaveilen paluusta alkuammattiini: asiakaspalvelijaksi ja myyjäksi. Siinä kun tiedän olevani oikeasti ihan pirun hyvä. Toimittajana tulee aina välillä olo, josko jään kiinni, että oikeasti olen ihan paska. Sivistymätön sanoilla kikkailija, joka aina ennen dedistä repisi kirjoittamansa tekstit, jos ne olisivat paperilla.

    Niin tuttu tunne myös tuo, että kirjoittaja on niin hyvä kuin hänen uusin tekstinsä. Siksi vieläkin korpeaa, että viimeinen kirjoittamani juttu ennen vanhempainvapaata oli vaisu ja tylsä. Tein parhaani annetuilla resursseilla, mutta kukas lukija sen tietää. He näkevät vain jutun, joka ei pysäytä.

    Mutta se tässä duunissa juuri kiehtookin. Se, että ei koskaan ole valmis. En koskaan tule kokemaan, että olisin tässä pirun hyvä. Se pitää mielenkiinnon ja sopivan nöyryyden yllä.

    Välillä luen vanhoja tekstejäni ja yllätyn. Onko tämä fiksun ja hauskan jutun kirjoittaja tosiaan minä? Joskus ihan yön yli nukkuminenkin riittää. Vaikka illalla tekisi mieli painaa jutun kohdalla deleteä, aamulla paskan tekstin näkee jo toiveikkaana raakileena.

    Tekemällä oppii, se on ihan totta. Itselleni valtavan hyvä koulu on ollut blogi. Kun kirjoittaa paljon ajasta ja paikasta riippumatta, taito harjaantuu huomaamatta. Olen nyt paljon parempi kuin kolme vuotta sitten ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani. Ja aivan valtavasti parempi kuin se alakoululainen, jolla oli valtava palo kirjoittamiseen ja joka osasi kyllä lukea ennen kouluun menoa, mutta ei osannut erottaa toisistaan o- ja u-kirjainta, teki kaksoiskonsonanttivirheitä ja oli yhdyssanoille sokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en koskaan lue kirjoittamiani juttuja jälkikäteen - paitsi jos on kulunut aikaa joku kolme vuosikymmentä :D

      Oon huomannut, että vaikka kokemuksen kautta varmuus lisääntyy, lisääntyy myös varmuus siitä, että juttu ei todellakaan ole paras mahdollinen. No, tällaista tää just on....

      Poista
  3. Eikös tälle ololle ole joku nimetty diagnoosikin :) Huijarisyndrooma?

    Mutta voin lohduttaa, että ei-toimittajillakin on välillä tuollainen olo. Olen rahoitusalalla ja teen mm. yritysanalyysejä. Joskus meinaan saada paskahalvauksen, kun tärkeät paperit lähtee eteenpäin ja heti perään jään jostain syystä pohtimaan, että toivottavasti laitoin sen version eteenpäin, missä tase menee tasan tms. :P Eikä vielä kertaakaan ole mitään tällaista oikeasti käynyt ;) Mutta tuttua siis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpottavaa kuulla :)
      Huijarisyndrooma kuulostaa erinomaiselta. Sitä voi onnneksi hoitaa mm. irtokarkeilla tai iltapäiväkaljalla, hehe.

      Poista
    2. Meillä sitä kutsutaan larppaamiseksi. Joskus larpataan hyvää äitiä, hiihtäjää, asiantuntijaa yhteen sun toiseen asiaan. Näin hintsun päälle nelikymppisenä viimein tajuaa, että niin ne kaikki muutkin "esittää" eri rooleja. Ja se on ihan jees.

      Poista
  4. Voi että... Työskentelen sairaanhoitajana ja viikottain mulla on sellainen olo, että meniköhän se asia nyt noin vai näin ja mitä mä nyt taas meninkään tekemään. Sairaaloiden palvelurakenne on monimutkainen ja välillä tulee mokattua, kun ei tiennytkään, että olisi pitänyt soittaa ensin tuolle ihmiselle ennen tätä ihmistä jne.

    Tänään olin avustamassa lääkäriä luuydinpunktiossa ja olin aivan hukassa. Viimeksi neljä vuotta sitten avustanut kyseisessä toimenpiteessä ja olisin toivonut, että maa olisi nielaissut minut, kun en muistanut mitään mitä piti tehdä ja mitä välineitä tuoda... Tämän jälkeen muistan varmasti ikuisesti miten ko. toimenpide tehdään ja mitä tarvikkeita minun pitää varata. Että näin. Joskus sitä herää keskellä yötä miettimään, että kirjasinko nyt sen ja sen asian ylös ja sitten sinne töihin tulee soiteltua yölläkin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vain kuvitella! Ja kun kyse ei ole mistään kirjaimista peräkkäin paperilla tai laskelmista, vaan ihmisistä, stressitaso on saletisti vielä ihan uusilla leveleillä. Luuydinpunktio..aika hurjaa. Tuntuu tämä Wordin avaaminen aika kakkupalalta just nyt :)

      Poista
  5. Huijarisyndrooma tuttu juttu, mutta mulla ei ihan tässä muodossa. Epätoivoisin olo tulee silloin, kun ei olla vielä edes ehditty tehdä mitään: miksi ihmeessä ne minut tähän projektiin valitsi, kun enhän minä ymmärrä tästä yhtään mitään? Ihan varmasti joku muu hoitaisi tämänkin pätevämmin / nopeammin / paremmin? Sitten kun päästään itse asiaan, niin alkaa jo helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tunnistan tuon alkujännityksen! Etenkin kun pitää pitää puheenvuoro isolle joukolle. Aloituksen jälkeen mua ei jännitä yhtään, mutta ennen aloitusta olen naama valkoisena...

      Poista
  6. Toimin luokanopettajana ja aina uudessa koulussa aloittaessani olen edellisenä iltana itkenyt ja ihmetellyt, miksi ihmeessä ne minut on valinneet. Vaikeissa oppilastilanteissa on usein fiilis, ettei oo mitään hajua, miten pitäisi toimia... ja entäs kun lapsen vanhemmat kysyvät kasvatusohjeita? Nyt sentään kotona 2-vuotias, mutta ennen ei sitäkään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PItäisi päästä yli tästä huijarisyndroomasta, koska ihan varmasti ollaan molemmat omassa duunissamme hyviä ja päteviä. Tai ainakin tarpeeksi päteviä.

      Poista
  7. Taputan sua lohduttavasti päähän ja sitten annan aplodit ihan muuten vaan. Hyvin sä vedät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiitti. Aplodit sullekin ;)

      Poista
  8. Konsulttina koen kyllä jokaisen asiakkaan kanssa ihan samoja fiiliksiä. Kun ensin pitäis päästä yhteisymmärrykseen mitä tässä ollaan tekemässä ja sitten saada aikaan tulos joka tyydyttää asiakasta ja josta on myös hyötyä asiakkaalle...

    Ja... kirjoitan minäkin paljon, tosin "asiatekstiä", dokumentteja, työohjeita jne. Ja välillä tulee uskon puute kun yrittää asiakkaan selostuksen mukaan kuvata esim. jotain prosessia, josta ei oikeasti itse ymmärrä juuri mitään.

    Viimeinen onnistumisen elämys mulla oli syksyllä, kun asiakas kertoi sertifiointiyrityksen laatuauditoijien kehuneen tekemiäni työohjeita parhaiksi joita ovat koskaan nähneet... Silloin oli fiilis, että ehkä sittenkin osaan jotakin. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiakaspalaute on kyllä supertärkeä osa palkitsemista.

      Poista
  9. Tuttu fiilis. Mä työskentelen kuntoutusalalla ja joka kerta kun asiakkaana on toispuolihalvaanutunut tmv, oon aina yhtä jännän äärellä, että toimiikohan tämä kuntoutus nyt tähän yksilöön. Ja sit kun viikosta ja kuukaudesta toiseen toistetaan samoja juttuja (se toisto, se toisto...) niin sitä ihan itsekin yllättyy kun yhtenä päivänä se nouseekin siitä pyörätuolistaan ja osaa keittää itse kahvia käyttäen molempia käsiään. Sillon sitä muistaa et joo, kyllä tää tais olla jonkun verran myös mun ansiota. Mutta aina uuden asiakkaan ja kuntoutusjakson alkaessa... jaiks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kommentti, kiitos! Tässä taas saa niin hyvin perspektiiviä muihin aloihin.

      Poista
  10. Kun tekee töitä mielenterveyspotilaiden psykiatrian avohoidossa kanssa, tulee aika usein erilaisia fiiliksiä omasta osaamisestaan. Toki koulutus, työnohjaus ja kokemus jne auttaa asiaa. Varmasti ikävämpiä asioita ovat ne, kun joku kuitenkin onnistuu tekemään itsemurhan hoidosta huolimatta. Siinä katsoo myös peiliin ja miettii, olisiko joku toinen onnistunut paremmin hoitamaan tätä ihmistä. Onneksi näitä tilanteita on hyvin harvoin, mutta yksikin on liikaa.

    Tällä alalla se suurimman työn joutuu kuitenkin aina tekemään potilas. Potilas elää arkeaan hoitotahon ulkopuolella, ja haluaa tai ei halua muutosta elämäänsä. Tästä huolimatta kanssakulkijanakin saa kuitenkin usein tehdä hartiavoimin töitä. Ei tule ikinä sellaista tilannetta, että voisi sanoa, että nyt minä tiedän ja osaan kaiken. Aina täytyy tunnustaa, ettei tiedä ja osaa kaikkea.

    Oiskin aika jännä tunne tehdä töitä sellaisella alalla, joka ei ikinä enää yllättäisi. Osaisi kaiken ja ei ikinä olisi epävarmuutta mistään. Sehän voisi olla jopa vähän tylsääkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ollaan niin asian äärellä! Se oman tekemisen merkittävyys konkretisoituu sosiaali- ja hoitotyössä niin konkreettisesti, sekä hyvässä että pahassa. Vaikea edes kuvitella esimerkiksi sitä painetta omasta tekemisestä esim. lastensuojelussa, rikostutkinnassa, lekureiden keskuudessa...

      Poista
  11. Superkiinnostava teksti! Jes. Like.

    Taru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Taru! Nämä kommentitkin ovat niin loistavia. Kiitos kaikille :)

      Poista
  12. Ei hitsi, miten hyvä teksti ja todella mielenkiintoiset kommentit! Tää idea pitäis jalostaa kirjaksi tai edes lehtijutuksi, niin monisyinen ja monipuolinen tää huijarisyndrooma eri aloilla toimivilla ihmisillä on! Oletan,että kaikki kommentoineet ovat naisia...

    Mun työ aikuiskouluttajana on siitä armollista, että jos sisältöasiat menee penkin alle, voin yleensä seuraavalla kerralla seivailla: muistatteko, kun selitin siitä jutusta viimeksi, no ei se mennytkään ihan niin. Jos opetus on kökköä ja hikoilen, mumisen ja sekoilen, se on äkkiä ohi, eikä surkea suoritukseni tallennu muualle kuin opiskelijaparkojen kovalevylle.

    Eniten harmittaa ne kerrat, kun tunaroi ihmissuhdetasolla; ei huomaa, osaa, uskalla tai onnistuu vahingossa vähättelemään, loukkaamaan tai nolaamaan. Niitä mietin jälkeenpäin, en niinkään sitä, että selitin imperfektin ja perfektin eron epäselvästi. (No okei, niitäkin välillä.)

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiätkö, mulla kävi ihan sama mielessä: että me kaikki kommentoijat taidamme olla naisia. Toisaalta se on ymmärrettävää, onhan blogini lukijoista valtaosa naisia. Mutta olisi kiinnostavaa kuulla myös miesnäkökulmaa. Mä en suostu uskomaan että mieskirurgia jännittäisi töissä vähemmän kuin naiskirurgia.

      Mun mies on ainakin välillä paiseessa sen duunijuttujen kanssa, jos on vaikka hankala opastettava ryhmä, erityishuono sää tai joku muu juttu, johon ei pysty vaikuttamaan. Ehkä heitä on muitakin :)

      Poista

Mitä tuumaat?