Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. ...

Uskallus tehdä toisin voi muuttaa paljon

9.12.18 Satu Kommentteja: 6

Meillä on ollut kuluneen vuoden aikana jonkin verran puhetta eräästä esikoisen luokkakaverista, kutsutaan häntä nyt vaikka Johannekseksi. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen lähestymisensä tietää aina jonkin sortin säätöä ja mielipahaa. Hän kiusaa, useimmiten tyttöjä tai itseään pienempiä poikia. Tänään kävin Johanneksesta niin mielettömän upean ja itseni täysin yllättäneen keskustelun esikoisen kanssa, että oli pakko päästä kertomaan siitä heti muillekin (lapsen luvalla tietysti). 


Johannes on siis koko lukuvuoden ajan pöllinyt luokkakavereidensa ulkovaatteita naulakosta, heitellyt niitä ympäriinsä ja piilotellut muiden laukkuja, penaaleja ja muuta irtotavaraa. Kukaan ei oikein ole jaksanut Johannesta, koska hänen ilmaantumisensa on tiennyt pieniä ongelmia. Johannes on kierretty mieluummin kaukaa, koska kukaan ei jaksa koko välitunnin ajan juosta päästä nyysityn pipon perässä.

Johanneksesta on keskusteltu koulussa opettajan kanssa, ja Johannesta muistutetaan jatkuvasti siitä, miten saa ja miten ei saa toimia. On puhuttu Johanneksen vanhempien kanssa ja yritetty rauhoittaa tilannetta sitäkin kautta. Mekin olemme kotona puhuneet pojasta ja siitä, että mitä tehdä kun hän kiusaa viemällä vaikka pipon. Meidän neuvomme lapselle oli, että ei kannata alkaa juosta hänen perässään vaatekappaletta saalistaen, koska siitä hän vain innostuu. Kannattaa mieluumin jättää Johanneksen kiusa ilman huomiota ja mennä sen sijaan sanomaan opettajalle tai välituntivalvojalle, että voisiko hän auttaa pipon saamisessa takaisin. Taisimme myös pohtia sitä, miksi Johannes toimii niin kuin toimii. Arvelimme, että hänellä on varmaankin paha olla jostain syystä. 

Edellisestä Johannes-keskustelustamme oli kulunut muutama viikko, kunnes esikoinen sitten tänään ihan yllättäen kesken hammaspesun totesi, että hän tietää, kuinka Johanneksesta saa vähän mukavamman.

– Mä kysyin siltä, että onko sulla kavereita.

Se oli todella yksinkertainen, mutta älyttömän rohkea kysymys.


Tämän jutun tarkoitus ei ole hehkuttaa oman lapsen rajatonta älykkyyttä, parhautta ja sydämellisyyttä, mutta sellaiseksi taitaa nyt valitettavsti mennä. Tällaistakin se vanhemmuus näköjään välillä voi olla.

Esikoinen oli jäänyt itsekseen miettimään sitä, mitä olimme puhuneet Johanneksen pahasta olosta. Hammasharjaa kuivatessa lapsi totesi ohimennen kuin jostain ihan tavanomaisesta asiasta puhuen, että Johannes kiusaa siksi, että poika haluaa muillekin samanlaisen huonon olon, kuin hänellä itsellä on.

– Hän kertoi sitten mulle, että ei hänellä ole kavereita. Hänet vanhat kaverinsa eivät enää halua leikkiä hänen kanssaan eikä hän saa uusia. Mutta kyllähän mä arvasin sen, koska silloin kun Johannes ei kiusaa se seisoskelee yksin.

En kestä. Vanhemman sydämeni oli haljeta tästä terävän herkästä havainnosta.

Johannes ja esikoinen ovat alkaneet hengata koulussa yhdessä. Johannes on kuulemma ihan ookoo silloin, kun hänen kanssaan juttelee. Ei hän silloin yritä pölliä mitään.

Lapsi otti asian puheeksi kanssani tänään luultavasti siksi, koska hän oli hieman huolissaan siitä, että mitä hänen pitäisi tehdä, kun hän haluaisi välillä olla Johanneksen kanssa mutta hän haluaisi kuitenkin viettää eniten aikaa niiden läheisimpien ystäviensä kanssa, joiden kanssa on kaikista kivointa leikkiä. 

Tästä pääsimme siihen aiheeseen, josta kirjoitin aikaisemmin syksyllä. Että periaatteemme on, ettei ketään saa jättää leikkien ulkopuolelle koulussa, mutta kaikkien kanssa ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkea aikaa. Välitunnit ovat lyhyitä ja niiden aikana voi olla vähän joustavammin kaikkien kanssa; parhaimpien ystävien kanssa ehtii leikkiä koulun jälkeenkin ja harrastuksissa. Muutama ystävällinen sana ennen tunnin alkua voi merkitä jollekin todella paljon.


On tosi hieno asia, että hän ja Johannes juttelevat välillä yhdessä ja joskus leikkivätkin. Kerroin, että minun mielestäni heidän ei tarvitse leikkiä jatkuvasti yhdessä, mutta on tosi hienoa että he viettävät aikaa yhdessä edes pieniä hetkiä päivän aikana jo ihan pelkän esimerkin voiman takia.

Jutustelumme polveili pitkän aikaa ja pääsimme ydinhavaintoon, että joskus riittää, että yksi ihminen tekee toisella tavalla kuin muut. Kun yksi avaa uuden oven, joku toinenkin saattaa uskaltautua tulemaan samalla avauksella. Juuri näin teki esimerkiksi se Einari, jonka itsemurhien vastaisesta rahankeräyksestä kirjoitin viime viikolla. Omalla esimerkkiteolla voi parhaassa tapauksessa saada aikaan isojakin asioita. Ja ne pienetkin asiat ovat tosi tärkeitä.

Ihminen on sillä tavalla laumaeläin, että monelle turvallisin vaihtoehto on toimia siten kuin kaikki muutkin ympärillä toimivat. Jos yksi lapsi on aina ilman kaveria, muut eivät välttämättä osaa tai uskalla lähestyä häntä, koska kukaan muukaan ei tee niin. Ei uskalleta olla erilaisia tekemällä massasta poikkeavalla tavalla vaikka se teko olisi jotain niinkin pientä kuin sanoa jollekin "moi". Kun lapsi jää ulkopuolelle, hänelle tulee paha mieli ja se voi purkautua vaikka juuri kiusaamisena, ja sitä kautta tilanne luisuu vain pahempaan suuntaan.

Kerroin lapselle, että tämä laumailmiö ei todellakaan ole pelkästään lapsia koskeva juttu, vaan erityisesti aikuisten ongelma. Monet aikuisetkaan eivät välttämättä uskalla esimerkiksi pysähtyä auttamaan kaatunutta humalaista, kun kukaan muukaan ei vielä ole pysähtynyt auttamaan. Rohkaisin lasta kertomalla, että kun tämän eri tavalla tekemisen opettelee lapsena, se on huomattavasti helpompaa aikuisena.


Lapsen suodattamattomalla ja suoralla riemulla esikoinen totesi, että häntä ei ainakaan yhtään jännitä tehdä eri tavalla kuin toiset. Se on pelkästään tosi kivaa. Ja sen sanoessaan hän hymyili ihan tavattoman iloisesti. Ei kerskaillen vaan ihan vain ilosta ja riemusta tehdä omia juttuja ja viihtyä välillä myös omissa oloissa ilman lauman turvaa. Se on luultavasti sitä samaa eteenpäin työntävää vapauden tunnetta, jonka Aaro Hellaakoski loistavasti aikanaan sanoitti: "tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".

Joskus minusta tuntuu, että tuossa lapsessa asuu vanha sielu. En minä näitä asioita ole sille opettanut, se on oppinut ne ihan itsekseen. Mutta miten ihmeessä? Se taitaa olla yksi vanhemmuuden suuria mysteerejä. Toinen suuri mysteeri ovat pesukoneeseen häviävät sukkaparien puolikkaat. Mutta siitä lisää joku toinen kerta.

6 kommenttia:

  1. Ei vitsi! Mä en oo ikinä ajatellu, että kiusaaja kiusaa tuodakseen muille saman pahan olon kuin itsellä! Oon ajatellu et heidän on paha olla, senhän moni näkee ja arvaa. Kiusaajat ei taida tietää et se paha olo ei ole samanlaista kuin heillä, vaikka he kuinka kiusaavat.

    VastaaPoista
  2. Hmm... Tuohan sopii myös meihin aikuisiin. Silloin kun on paha olla tiuskitaan, ärhennellään ja sanotaan pahasti kaikille muille (etenkin läheisille).

    VastaaPoista
  3. Minun korviini toi kuulosti myös huomiohakuiselta, sellaiselta että että haluaa kavereita mutta ei osaa ns. Oikealla tavalla ja siksi hölmöillen hakee huomiota ja luulee että se on muistakin hauskaa. Kaikilla ei ole tuossa iässä vielä empatiataitoja tai vuorovaikutustaitoja.

    Tämä sellaisen näkökulmalla jolla on pitkä työkokemus erityislapsista ja oma lapsi on autisti, ja autisteilla ei ole vuorovaikutustaitoja. Minun lapsi haluaisi ihan hirveästi kavereita, mutta koska ei ymmärrä toisen näkökulmaa eikä toisen tunteita, se menee helposti hölmöilyksi kun luulee että toisillakin on hauskaa.

    VastaaPoista
  4. Upeat havainnot ja toiminta tyttärelläsi!

    VastaaPoista
  5. Upeaa huomata omasta lapsestaan noin hyviä piirteitä. Ei olekaan ihan yksistään selvää että pohdinnalle tulee tulos ja siitä seuraa teko joka selvittää pohjalla kyteneen epäkohdan. Lämmin halaus tytölle jolla on iso <3

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?