Työmatkat - milloin poissaoloja on liikaa?

Työni edellyttää välillä matkustamista. Olen silloin tällöin kotoa poissa kolme päivää, neljä tai kokonaisen viikon. Miten tämä kuvio toimii perheen kannalta? Onko jatkuva poissaolo helppoa? Näitä aina lähdön lähestyessä kyselen itseltäni.

Ja sitten vastaan. Vaihdellen toimii. Ei aina ole helppoa.


Suurimman osan töistäni hoidan kotitoimistolla. Kuten jokaisella toimistotyöläisellä, minullakin meili, Skype, messenger ja muut kanavat tuuttaavat viestiä. Suurin osa asioista hoituu kätevästi etänä. Jos yritys on yhtään tuttu, asiakaspalaverin saa pystyyn skypen välityksellä. Paljon hoituu puhelimellakin ja tekstareilla.

Mitä pidempään olen tuntenut kollegan tai asiakkaan, sitä mutkattomampaa viestinvaihto on ja isoistakin asioista voidaan sopia meililketjuissa. Jopa viisinmeroisia tarjouksia on tehty ja hyväksytty ihan vaan meilailemalla. Ihanan helppoa silloin, kun se toimii.

Mutta sitten on niitä toisia tilanteita. Joskus on pakko olla paikalla, koska kaikki muutkin ovat ja ohjelmassa on koko vaikkapa tiimipäivä. Roikupa siinä sitten mukana etäjäsenenä netin kautta, kun muut keskustelevat syvällisiä palaverihuoneen pöydän ympärillä rennoissa asennoissa ja lähtevät ravintolaillalliselle jatkamaan. Ei onnistu, ei mitenkään.

Jos olen myymässä jotain isompaa kokonaisuutta, eikä esilämmittelyjä ole vielä tehty, skype ja puhelin ja meili ovat huonoja. Rutiinista poikkevat asiat pitää laittaa uusien kumppanien kanssa alulle kasvotusten.


Sitten on kaikenlaisia töihin liittyviä palveluita tai tapahtumia, jotka edellyttävät paikan päällä oloa. 

Pressimatkaa tai jonkun palvelun testaamista ei voi tehdä etänä. Sama koskee muutamia tärkeitä tapahtumia, joissa minun kannattaa olla mukana, jos mielin näitä hommia tehdä.

Vuoden keskeisimmät tapahtumat minulle ovat Suomen matkamessut, Helsingin kirjamessut ja PING Helsinki. Tuon viimeksi mainitun takia olen parhaillaan taas Suomessa. 

Viime vuonna kirjanpitäjän mukaan työmatkapäiviä kertyi minulle yhteensä viitisenkymmentä Islannin ja ulkomaiden päivät mukaan laskettuna. Tänä vuonna mennään luultavasti suurin piirtein samoissa lukemissa. Eihän se nyt ihan vähää ole kuitenkaan, vaikka tiedän, että monet muut tekevät paljon enemmän työmatkoja, ja vieläkin pidempiä ja vieläkin kauemmas. 

Eilen illalla ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan minua harmitti lähteä reissuun. Onko ihan pakko, kysyin itseltäni monen monta kertaa matkakokoisia kosmetiikkaputeleita etsiessä ja laukkua pakatessa. Olisi ollut kivaa edistää omia töitä kotona. Teki mieli vain istua alas ja kirjoittaa. Mennä lounastunnilla treeneihin ja iltapäivällä hakemaan Pampulaa päiväkodista. Tehdä ruokaa ja kaatua illalla väsyneenä tuttuun sekaiseen sänkyyn kun kaikki päivän hommat olisi hoidettu.

Mutta ei. Piti alkaa laskea, onko tarpeeksi alushousuja puhtaana. Pakata laukku puhtailla vaatteilla, etsiä laturit, muistikirjat ja työvaatteet. Ajateltavaa ja mielessä pidettävää on muutenkin niin hitokseen, että ei olisi jaksanut innostaa yhdenkään työmatkaviikon suunnittelu. Tieto siitä, että poissaoltavaa olisi melkein kokonaisen viikon verran, tuntui aika raskaalta juuri siinä hetkessä.


Lapsiakin ymmärrettävästi otti päähän, että häippäisin taas. Lupasin heille ja itselleni, että tämä on viimeinen työmatka Islannin ulkopuolelle ennen ensi syksyä. Se on! Mutta eipä tuo tieto lapsia tietenkään tyydyttänyt. Äiti onko sun pakko mennä. Milloin sä tuut takaisin? Monta yötä siihen on? Miksi sä taas meet? Kuopus kertoi kuulemma tänään päiväkodin opettajalle, että äiti on poissa kotoa, koska se on lenkillä. 

Lapsia harmitti kovasti, että lähdin. Koska heitä harmitti, niin tottakai myös minua harmitti. On tullut oltua muutenkin niin paljon poissa tänä keväänä. Puolisoni vääntää näissä paikoissa hyväntahtoista vitsiä tuulikaappivanhemmuudesta. Kun käyn eteisessä kääntymässä, heitän kuulemma likaiset sukat laukusta pyykkikoriin (eivätkä ne edes osu) ja tyhjennän sukkalaatikon puhtaista. 

Siltä se varmasti on viime aikoina tuntunut. Pientä työreissuväsymystä on siis havaittavissa ihan kaikilla. 

Silti en jättänyt tämän viikkoista väliin. Syyt tälle reissulle olivat kuitenkin hyvät.

Katja tekee omaa podcastia. Pääsin vieraaksi yhteen jaksoon ja emännöimään toista. Ehdimme tehdä tämän heti saavuttuani. Jeah.

Vaikuttajamarkkinointitapahtuma Ping Helsinki. Siellä tapaa yhden päivän aikana suurimman osan kollegoista ja kavereista. Tapahtuman businessanti on kerrassaan mahtava. PING-tapaamisissa käy kauppa. Viime vuoden Ping poiki monta pitkäkestoistakin yhteistyötä. Tässä tilaisuudessa on helppo myydä, koska ”Pingissä on jotain sellaista mitä ei mistään muualta saa: organisoitua myyntitoimintaa jolle kukaan ei nyrpistä nenäänsä", kirjoitti Valeäidin Hanne osuvasti. Kahdenkeskeisten minitapaamisten lisäksi aion hakea muutamalta asiantuntijaluennolta vaikuttajamarkkinoinnin ideoita ja uusia tutkimustuloksia. Hirvittävän kiinnostava päivä tulossa!


SBM Kipinä -jutut porskuttavat ja niitä pitää avittaa nyt eteenpäin ihan balawerissa. Edistämme yhden potentiaalisen start upin kanssa yhteistyötä eli istahdamme saman pöydän ääreen käymään juttuja läpi. Toivottavasti voin kertoa tästä pian lisää - on nimittäin sen verran mielenkiintoinen juttu!

Ja sitten, yksi ihana juttu vielä. Saimme Lähiömutsin Hannen kanssa Unelmahommissa-kirjan jatko-osalle apurahan. Istahdamme yhdessä päiväksi ravintolaan ja naulaamme seuraavan kirjan sisältösuunnitelman. Aijjettä. Tällaista palaveria on hankala pitää netin välityksellä. Kyllä sitä ideoidessa pitää olla hönkimisetäisyydellä. 

(Tämän Unelmahommissa-kirjan promokuvan otti Janita Autio.)

Lauantaina 12.5. pääsen kirjailijavierailulle Booky-kirjakauppaan Kannelmäen kauppakeskus Kaareen kello 11.30. Tulkaahan moikkaamaan, jos liikutte sillä suunnalla. Itse en olekaan käynyt Kannelmäessä sitten vuoden 2001, jolloin opiskelin sielllä kansalaisopiston iltakurssilla jostain kumman syystä kreikkaa... 

Mahtavia, inspiroivia ja välttämättömiä juttuja siis hoidettavana. Mutta kyllä minä silti niin sunnuntaita odotan, kun pääsee taas kotiin.

Tunnisteet: , ,