Kaikilla samat mahdollisuudet, niinhän?

Olen tässä kuluneen vuoden aikana miettinyt todella paljon sitä, kenellä Suomessa on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja tehdä sitä, mitä haluaa. Olenhan koko vuoden ajan kirjoittanut kirjaa unelmatyöstä eli siitä, kuinka todella viihtyä työssään ja tehdä elanto sillä, mitä itse tykkää tehdä. Tehdä jopa työkseen jotain sellaista, josta olisi valmis maksamaan rahaa.

Tuollaisen aiheen kimpussa työskennellessä sitä on ihan pakostakin tullut pohdittua, ketkä pystyvät toteuttamaan itseään ja ketkä eivät. Ketkä voivat valita toisin ja kenellä ei ole omassa elämäntilanteessaan kuin ehkä juuri ja juuri yksi vaihtoehto jos sitäkään. 

Kuva: Pinterest.

Tässä meidän kirjassa on muuten by the way yksi aivan yliveto vahvuus, jonka tajusin vasta nyt tätä blogijuttua kirjoittaessani. Kukaan meidän kirjaamme haastatelluista unelmaduunareista kirjoittajat mukaan lukien ei ole syntynyt se kuuluisa kultalusikka suussa ja takataskussa muhkea perintösalkku, joilla päristellä menemään ja toteuttaa itseään. Omia unelmia on tottakai paljon helpompaa toteuttaa jos raha ei ole este. Niiden toteutuneiden unelmien joukossa olisi varmasti monta upeaa tarinaa kerrottavana. Me emme kuitenkaan niitä tässä kirjassa kerro, koska siitä, miten hyvätuloiset toteuttavat itseään on jo olemassa joku miljardi televisiosarjaa, elokuvaa, kirjaa ja instagram-tiliä. Meitä kiinnosti näin jälkiviisaasti ajatellen nimenomaan se, kuinka ihan tavalliset ihmiset voivat totuttaa unelmiaan työn kautta. 

Kaikki kirjaamme haastatelleet ovat luoneet duuninsa itse ja kokolailla tyhjästä. Yllättävän monet ovat päätyneet omaan unelmaduuniinsa niukkuuden kautta. Heillä ei ollut rahaa ostaa asiaa X, niinpä he päättivät valmistaa sen itse. 

Olen itse nähnyt ja omaa elämää elämällä huomannut, että siihen omaan "unelmaduuniin" voi päätyä hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Samaan aikaan saan kuitenkin näppylöitä kun kuulen ylistäviä sanoja  mahdollisuuksien tasa-arvosta. Se on muuten aika tavalla potaskan kyllästämä sanapari. 

Tuon käsitteen mukaan kaikki he, joilla on samat mahdollisuudet, voivat ponnistaa samalta lähtöviivalta yhtä pitkälle. Kun kaikille on annettu mahdolliseen maksuttomaan yliopistokoulutukseen opintorahan turvin, kyllä kenestä tahansa voi tulla rahoitusjohtaja. Että se on niin kuin itsestä kiinni. Kun vaan rupeaa tekemään, niin voi kuka tahansa saada sen mitä haluaa. 

Höpönhöpö.

Ei muuten oikeassa elämässä mene niin. Vaikka meillä kaikilla (suomalaisilla) on hirveän paljon samoja mahdollisuuksia eli esimerkiksi ilmainen koulutus, sosiaaliturva ja maksuton kouluruoka, ei meillä kaikilla tietenkään ole samoja todennäköisyyksiä päästä yhtä pitkälle. 150-senttinen ei varmasti hyppää yhtä korkealle kuin 180-senttinen, vaikka molemmille annettaisiin samanlaiset lenkkarit. Pienituloisessa perheessä elävällä lapsella, sillä sukunsa ensimmäisellä ylioppilaalla ei tasan tarkkaan ole samaa todennäköisyyttä päästä yhtä nopeasti samaan uraputkeen kuin hyvätuloisen perheen lapsella, joka on koko elämänsä seurannut sivusta vanhempiensa työuraa ja solahtanut jo syntyessään osaksi heidän verkostojaan. Noin yhtenä esimerkkinä.

Kyllä köyhästäkin muksusta voi isona tulla rahoitusjohtaja, mutta se vaatii paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin siltä hyvätuloisen perheen kersalta. 

Jos joku on muita heikommassa asemassa, ei siis reiluuteen pyrkiessä riitä, että saa samat lähtömahdollisuudet. Hänellä pitäisi olla mun mielestä myös realistinen mahdollisuus samaan lopputulokseen. 

Ei saa tietenkään kaikkia ongelmiaan laittaa muiden syyksi, mutta ei kannata toisaalta myöskään syyttää vain itseään siitä, jos hommat eivät menekään aina ihan putkeen, vaikka miten yritti. Koska ei onnistuminen aina ole vain itsestä ja omasta tahdosta kiinni. Se on hyvä muistaa tässä uusia uudenvuodenlupauksia tehdessä. 

Ollaan reiluja itsellemme ja toisillemme. Hyvää uutta vuotta!

Tunnisteet: