Silmäkonvehteja

Olin jo unohtanut, kuinka pikkuvauvat villiintyvät visuaalisista kontrasteista ja isoista kuvioista. Pari päivää sitten laitoin mörssärin sitteriin laittaessani ruokaa. Yhtäkkiä kuulin lattiantasosta innostunutta kalkatusta. Tyyppi potki ilmaa, viuhtoi käsillään ja päästeli suustaan naurunkaltaisia pyrskähdyksiä. Ihmetytti, mistä moinen purkaus. Katselin vähän aikaa ympärilleni ja  ymmärsin yskän. Syy oli niinkin yksinkertainen kuin mustavalkoinen keittiöpyyhe, jonka olin unohtunut patterille kuivumaan.
Eturivin paikka.
Tyyppi tuijotti keittiöpyyhettä keskittyneesti varttitunnin. Siinä ajassa ehdin paistaa jauhelihan ja sipulit, latoa lasagnen valmiiksi ja työntää vuoan uuniin.

Kokeilin lisää ärsykkeitä. Pienikuvioiset pyyhkeet eivät saaneet aikaan mitään reaktiota. Marimekon raidallinen yöpaitani kirvoitti muutamat ilmapotkut. Laupuan Kankureiden ruskeavalkoinen villapeitto nosti desibelit kattoon. Sohvan yli heitetty viltti nauratti kuin Pulttiboisin uusinnat. Tuo villainen viihdepläjäys toimi viihdyttäjänä melkein puoli tuntia.

Parin ensimmäisen kuukauden aikana vauvat näkevät todella vähän. Tarkimmin ne näkevät 20-40 senttimetrin päähän, mikä on suunnilleen matka tissiltä äidin naamaan. Pienet yksityiskohdat eivät vielä erotu. Isot graafiset kuviot ja selkeät muodot mustavalkoisena ovat 1-2 kuukauden ikäisen vauvan lempikamaa, ja yleensä vasta yli kahden kuukauden iässä ne alkavat erottaa värejä. Visuaalinen maailma avautuu vauvoille vähitellen.

Minä osaan aavistaa, miten mahtavalta se tuntuu. Sain nimittäin ekat rillini seiskaluokalla. Optikon tuolissa testikakkulat nenällä meinasi lähteä hämmästyksestä taju. Onko maailma oikeasti näin kirkas? Eivätkö ne kaksi alinta riviä näkötestitaulukossa olekaan vitsejä, vaan ihan oikeasti mahdollista nähdä? Kylläpä punainen näyttää, noh, punaiselta! Kas kummaa, mustan ja valkoisen välissä ei olekaan harmaata löllöä vaan rajahan on terävä. Erotan täältä parin metrin päästä jopa optikon silmärypyt. Ooh.

Vähän sama ahaa-elämys toistui kuopuksen kanssa yösyötöissä. Esikoisen ollessa vauva näköni oli huonontunut jo lähelle miinus kasia. Ilman silmälaseja en nähnyt edes ovea. Vauvan herätessä ensin piti etsiä jostain rillit. Väsymyksestä sekaisin ja täyspimeässä on aika vittumaista etsiä pieniä asioita. Niinpä imetin usein öisin ilman silmälaseja. Mielikuvat ovat ymmärrettävästi noilta hetkiltä todella hämäriä. Nyt on ihan toista.

Kävin pari vuotta sitten laserleikkauksessa, joka onnistui erittäin hyvin. Kun nyt avaan yöllä silmät, näen heti kaiken. On järjettömän ihana tunne huomata heti, missä olen, miten päin ja missä on vauva. Vauva, tissit ja puklurätti löytävät toisensa hämärässäkin ja kaikki on kirkasta - jopa yöllä. Ihanaa! Melkein tekisi mieli potkia itsekin ilmaa.
Prime-time.
Postauksen otsikkoa ei kannata ihmetellä. Kyse ei ole silmistä Pandan joulusuklaarasiassa, vaan kauniista, silmää miellyttävistä asioista. Islanniksi tälle on ihan oma sanansa: augnakonfekt. Eli silmäkonvehti.

Tunnisteet: