Äiti, sattuuko rapua, kun sitä syö?

Vastasin kyllä. Jatkokysymyksiä luonnollisesti seurasi. Sattuuko rapua, kun sitä syödään.

Tiesin jo, mihin keskustelu on menossa, mutta päätin pysyä totuuslinjoilla. Kerroin, että ei sitä satu. Minulle osoitettiin kysyvä katse. Mutta ihmistä kyllä sattuu, jos sitä puree.

Selitin, että nämä ravut ovat jo kuolleita, että ei niitä satu, vaikka ne ovatkin meidän suussa.

Miksi ne kuoli? Olivatko ne niin vanhoja? Saako vanhoja ihmisiä syödä?

Mmmhh. Ei. Ei. Ei kuolleita ihmisiä syödä (teki mieli lisätä, että ei ainakaan meillä päin, mutta päätin jättää antropologisen pohdinnan jonnekin hamaan tulevaisuuteen).

Katkarapuepisodia edeltävänä päivänä kersa pääsi kokeilemaan mato-onkimista ensimmäistä kertaa. Lapsi oli onnesta soikeana, kun pääsi itse tekemään kuin Nuuskamuikkunen.

Ensin luonnollisesti kyseltiin madoista. Että eikö matoa satu, kun sen tuolla tavalla laittaa koukkuun. Onnistuin ohittamaan kysymykseen vastaamisen.

Isäni kotitalon laiturinnokassa uiskentelee paljon kaloja. Mato-ongella nousee pieniä särkiä kissanruoaksi. Tytär oli innoissaan saatuaan ensimmäisen vartin aikana viisi särkeä ja yhden melko ison lahnan. Kun kalat olivat ämpärissä, lapsi kysäisi, mitä niille nyt tehdään. Hän tiedusteli, voisiko niitä hieman silittää (!!). Päätin jättää kalojen lopettamisen ja perkaamisen myöhäisempään ajankohtaan. Kissa saakoon kalat, kun me olemme häipyneet mökiltä.

Elämän ja kuoleman kysymykset ovat aina vaikeita. Niistä ei voi luritella välillä kasvatuksessa suosimiani valkoisia valheita, mutta liian yksityiskohtaisia totuuksiakaan ei toisaalta kannata laukoa, jos mielii, että lapsi vielä joskus suostuu syömään jotain ja nukkumaan yöunensa omassa sängyssään.

Katja kirjoitti taannoin hyvin siitä, miten lapselle voi puhua ihmisen kuolemasta. Mutta miten pitäisi selittää se, mistä ruoka tulee? En suostu sepittämään tarinoita onnellisista possuista, jotka kuolevat vanhuuteen. Se tuntuisi tekopyhältä, koska en itse suostu edes ostamaan broilerin- enkä possunlihaa niiden tuotanto-olojen takia.

Jos meillä syödään lihaa, se on useimmiten lammasta ja joskus harvemmin nautaa. Islannissa on onneksi hyvin tarjolla tuoretta kalaa, eikä se ole kovin kallista, joten syömme viikon aikana monta kala-ateriaa. Mutta onhän nämäkin naamalliset kasvatettu tai ainakin pyydetty meille syötäväksi.

Tiedän, että nämä ruoan alkuperäkysymykset eivät tule loppumaan, sillä nelivuotiaan ajattelu ja kysymyspatteristo kehittyvät koko ajan. Se on jo älynnyt, että kermakastikkeessa uiskentelevat katkaravunpyrstöt ovat joskus olleet eläviä rapuja rannoilla. Ei siihen mene kauaakaan, kun se tajuaa, että nurmella astelevalla lampaalla ja perunan kanssa nautittavalla lampaalla on joku yhteys. Miten ihmeessä se yhteys pitäisi selittää? En halua valehdella ikääntyvistä lampaista, mutta en myöskään halua hieroa totuutta nelivuotiaan naamaan ilmoittamalla, että ne on tapettu meitä varten. Se on nimittäin asia, jonka yksityiskohtia en itsekään haluaisi kovin paljoa ajatella.

Tilanne pakottaa tarkatelemaan kriittisesti omia kantojani ja perustelemaan periaatteitani. Kuulisin mielelläni, millaisia lapsi–vanhempi-keskusteluja teidän keittiöissä on eläinten syömisestä on käyty.