Viime viikolla ikäisteni somekanavissa kiersi kirjeitä, jotka oli kirjoitettu itselle siihen ajankohtaan kun valmistui lukiosta tai muusta...

Unelmaduunarit-podcast: Työ, jolla parannetaan maailmaa

5.6.18 Satu Kommentteja: 10

Viime viikolla ikäisteni somekanavissa kiersi kirjeitä, jotka oli kirjoitettu itselle siihen ajankohtaan kun valmistui lukiosta tai muusta koululaitoksesta. #olisinpatiennyt

Muina vuoristofriiduina.

Mietin osallistuako haasteeseen, mutta lopulta päätin että en. Koin, että en osannut kirjoittaa itselleni 20 vuoden taakse oikein mitään kamalan viisasta. Olisinpa tiennyt - niinpä. Olisinpa tiennyt, mutta mitä? Vielä nykyäänkin on vaikea ennustaa, minne suuntaan tekee energiapuuskissa mieli tempoilla.

Minulla on aina ollut vähän sellainen kaksijakoinen suhtautuminen asioihin. Pessimisti (minä itse useimmiten) sanoisi varmaankin, että kyse on siitä, että joka asiasta pitää kaivaa esiin ongelmia ja piehtaroida niistä itselleen kokovartalonaamio. Optimisti (minä, välillä) olisi taas sitä mieltä, että semmoinen venkoilu on hyvästä ja on hieno juttu katsella eri puolille ja kurkkailla erikorkuisten aitojen yli ja tehdä visiittejä vähän sinne sun tänne.

En ole koskaan oikein osannut päättää mitä olen ja mitä mieltä olen asioista. Mieleni muuttuu usein eikä ole kovin tavatonta, että uudet tilanteet triggeröivät esiin uusia kulmia.

Kun menin aikanaan kauppikseen, minua harmitti siellä aika moni asia. Joidenkin luennoitsijoiden tavattoman vanhanaikainen raharaharaha- ja valtavaltavalta -tyyppinen diskurssi ja typerät lohkaisut siitä, että sosiaalitieteiden tyypit eivät tajua mitään näistä oikeista asioista mitä me täällä opiskellaan. Huhhhei.

Olin aika pienituloisesta perheestä maalta. Lama-ajan tapahtumat olivat terävänä mielessä ja tuntuivat myös omassa budjetissa. Ei ollut vanhempien avittamaa omistusasuntoa, huonekaluja tai tietokonetta. Kontrasti kauppiksen kiiltävään fasadiin oli aika suuri. Osa opiskelukavereista teki osakekauppaa jo ensimmäisenä opiskeluvuotena. Itse en oikein edes tiennyt silloin, mikä osake on ja miten kauppaa käydään. Enhän ollut käyttänyt koskaan edes sähköpostia. Vuosi oli kuitenkin "jo" 1999.

Huolimatta näistä eroista halusin silti kovasti kauppikseen. Tiesin, että sinne olisi helppo päästä, veikkasin että sieltä voisi saada hyvän tutkinnon ja lopulta duunia - ja joku päivä ehkä sitä rahaakin.

Menestyin opinnoissa ihan hyvin ja opiskelin ison läjän opintopisteitä. Vähemmälläkin olisi voinut valmistua, mutta jotenkin halusin näyttää itselleni, että kyllä minä siitä makrotaloustieteestä väännän sen laajan sivuaineen ja laskentatoimesta myös, että osaan rakentaa malleja, lukea tilinpäätöksiä ja tajuta tuloslaskelmat ja taseet. Vaikka halu oppia kaikesta niistä itselle täysin vieraista asioista oli kova, otin silti pääaineeksi viestinnän - koska se oli aihe, joka kiinnosti kaikista eniten.

Muina vuoristofriiduina. Tässäkin.

Samaan aikaan kun väkersin niitä kannattavuuslaskelmia, Helsingin yliopisto ja humanistiaineet vetivät puoleensa magneetin lailla. Tein sivuaineen kotimaisesta kirjallisuudesta ja lopulta hain sinne tutkinto-opiskelijaksi. Runosoppi kiinnosti paljon ja kotimainen nykykirjallisuus tuntui kiehtovalta. Se oli maailma, josta en tiennyt ennalta mitään, mutta tuntui että siellä oli silti odottamassa jotain, mistä piti ottaa selvää. Se oli jotenkin niin, noh, toisenlaista kuin se kauppisopiskelu.

Mutta en kuitenkaan viihtynyt niin hyvin, että olisin halunnut vaihtaa. Tuli defenssi toiseen suuntaan. Muutama lehtori alkoi kuittailla siitä, että olen ekonomiopiskelija ja edustan kovia arvoja. Ekonomit ja insinöörit ovat vähän sellaisia. No, kyllä sitä samaa läpänheittoa kauppiksellakin osattiin. Muutamien kovaäänisempien mielestä humanistit olivat reikäsiin villapaitoihin pukeutuneita kettutyttöjä, jotka valmistuisivat kortistoon sillä välin kun "me tehdään massia". Näin jälkikäteen ajatellen se uho oli niin  suloista oman itsensä määrittelyä sen perusteella, mitä ei ainakaan ole. Sorruin siihen tottakai myös itse; puoli vaan vaihteli aika nopealla frekvenssillä.

Seilasin sporalla Etu-Töölöstä Fabianinkadulle parhaimpina päivinä kahdesti päivässä. Se oli mielenkiintoista matkailua kahden pintapuolisesti erilaisen maailman välillä. Nautin ihan tavattomasti joka hetkestä, mutta en osannut sanoa, mihin laariin oikeastaan itse kuuluin. Tutustuin kivoihin tyyppeihin molemmista paikoista. Ongelmia aiheutui vain miehistä.

Yritin deittailla kauppispoikia, mutta niiden mielestä olin liian kettutyttö. Sitten oli pari viritelmää hipahtavien muusikkopoikien kanssa, mutta ne molemmat vähän pelästyivät kauppisopiskelujani ja sitä, että treenasin punttisalilla ja söin proteiinijauheita.

Halusin samaan aikaan parantaa maailmaa, mutta tehdä myös rahaa. Haaveilin ulkoministeriön harjoittelupaikoista, mutta en koskaan saanut niitä. Sen sijaan pääsin tekemään viestintähommia suureen lannoiteyhtiöön. Halusin toimittajaksi, mutta toisaalta myös kirjailjaksi. Ja ihan big dream oli päästä johonkin kansalaisjärjestöön töihin. 

Elämäni on aina ollut vähän tällaista purjehtimista erilaisten satamien välillä. Olen oppinut nauttimaan matkasta ja olemaan analysoimatta reittejä sen enempää, koska tiedän että ei se tästä tule ikinä muuttumaan.  Elämä on hurjan mielenkiintoista näin. Voisihan se varmasti olla yhtä mielenkiintoista ja jopa mielenkiintoisampaa jotenkin muutenkin. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi kokeilla, mutta kaikesta siitä mitä ehtii kokeilla, pitäisi myös pystyä nauttimaan.

Plan-yhteistyö oli kaiken muun lisäksi henkilökohtaisesti tärkeä myös siksi, että se oli selkeästi työhomma, jolla parannettiin maailmaa.

Tämän pitkän intron myötä haluan esitellä teille tämän kevään toiseksi vimeisen unelmaduunarit-aiheen: työ, joka parantaa maailmaa. Maria Paassolalla on paljon ajatuksia ja näkemyksiä, jotka ovat kuin omasta päästäni. Silti elämämme ovat hyvin erilaiset. Minä en päätynyt ison firman bisnesjohtajaksi enkä sen jälkeen hyväntekeväisyysjärjestöön, mutta ihan valtavalla mielenkiinnolla ja ilon virratessa kuuntelin tämän podcast-jakson. Tällaisesta työstä joskus itsekin haaveilin, mutta olen tosi tyytyväinen ja iloinen siitäin, missä olen nyt. Ehkäpä juuri tätä taustaa vasten viimeisen vuoden aikana tekemäni Plan-yhteistyö tuntui minusta niin kovin tärkeältä. 

Tässä jaksossa kerrotaan, miten bisnesnainen päätyi hippihommiin. Onko hullua vaihtaa työhön, jossa palkka laskee vuodessa lähes 30 000 euroa? Minkälaista on tehdä markkinointia hyväntekeväisyysjärjestössä? Olkaapas hyvät. Toivottavasti tekin tykkäätte!


Tässä muiden tähän mennessä ilmestyneiden Unelmaduunareiden jaksot, klikkaa sieltä kuunteluun aihe, mikä sinua eniten kiinnostaa. Linkki vie suoraan jaksoon.

10 kommenttia:

  1. Ah, kuulostaa niin tutulta! Olen itse kipuillut samantapaisten asioiden kanssa. Maatilan tyttö, pumpulilla vuoratussa tynnyrissä kasvatettu sinisilmäinen 18-vuotias kympinoppilas hakee vähän vahingossa kauppikseen, koska siellä voi opiskella markkinointia ja viestintää.

    En todellakaan tiennyt kauppiksen "nauttimasta" maineesta enkä arvannut kuinka vahva rahakeskeinen menestyspuhe seurasi päivästä toiseen. Lisäksi opiskelupaikkakuntani Jyväskylä oli erityisen kahtiajakautunut "humanistikukkulaan" ja isoon pahaan kauppakorkeaan. En kokenut kuuluvani kumpaankaan. Halusin oppia mutten kasvaa kylmäksi bemarimuijaksi. En toisaalta voinut parhaalla tahdollakaan hengata vihreämmissä piireissä. Kumpikin rintama dissasi toistaan ja itse harhailin välimaastossa. Tuo kumpaankaan leiriin kuulumattomuus sai myös kyseenalaistamaan omat valinnat ja miettimään, olenko vääränlainen tekemään markkinointia ja viestintää tai pienyrittämään, jos en omaa tietynlaista ajatusmaailmaa tai ole kova businesswoman. Onneksi näin 10 vuoden jälkeen voi todeta, että kelpaa ihan omana itsenään ja se, että omaa empatiakykyä, tunneälyä ja herkkää taiteilijasielua onkin kilpailuetu myös piinkovassa yritysmaailmassa.

    Ihanaa (toivottavasti pian siellä Islannissakin alkavaa..) kesää Satu! Oot mun idoli!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän niin mistä puhut! Tämä oli ihan huippuihana kommentti, kiitos kun jätit sen :)

      Poista
    2. Ryhdyin oikein pohtimaan, onko kyseessä todella Jyväskylä. Kokemus eri kaupungeista muuttuu juuri sellaiseksi kuin mistä näkökulmasta sen kohtaa. Kun katsoo kaupunkia kuudennen sukupolven silmin ja jaloin muuttuu koko yliopisto vain läpikulkualueeksi, joka mahdollistaa nopean pääsyn kävelemällä keskustaan - elämä on toisaalla. Kävellessä ei tule miettineeksi tiedekuntien kahtiajakoja - elämä voikin olla juuri siellä. Oikeita taiteilijoita ja bemarikiitäjiä on kaupungissa paljon, on aina ollut. Syvin ja arkisin kokemus siitä ei ole kahtiajakautunut, on vain tunnettuja henkilöitä, jotka ovat historian saatossa (ja yön pimeydessä ;) hyvinkin mahtuneet samoihin piireihin, poliittisiinkin. Vaikka äärivärit ja mielipiteet ovat aina olleet vahvat. Lopultakin, kun elettyä elämää on kaupungille kertynyt, sulautuu bemarit ja ladat siihen humanismiin, mikä pienen kaupungin ihmisten historiasta on kummunnut. Uskoisin, että jopa suvaitsevaisuus on vahvoilla, tai sitten ei ole vain kokemusta suvaitsemattomuudesta niin paljon, että se olisi päässyt vaikuttamaan tapaansa kohdata kanssaeläjät. Oli kyllä hauskan avartava aihe, silmäkin vähän aukesi, kun huomasi, että se taitaa katsoa sieltä sisäpiiristä, jostakin historian kellareista. Pidän ovet auki.

      Poista
  2. Minäkin pystyn samaistumaan tähän asetelmaan: olen sydämeltäni humanisti mutta koulutukseltani ekonomi. Olen opiskellut aikoinaan useammassakin eri tiedekunnassa ja yksi iso plussa on sanottava humanististen ja muiden "ihmisaineiden" opiskelijoista: he yleensä ymmärtävät, että yhteiskunnassa ja maailmassa tarvitaan taustaltaan kaikenlaisia ihmisiä. Sen sijaan kauppiksen tyypit ensisijaisesti arvostavat vain itseään ja äärimmäisen harva opiskeli oman tiedekunnan ulkopuolelta mitään. Voi miten se olisi ollut heille tarpeen! Ihmisten ahdasmieliset käsitykset toisista ihmisistä ja elämäntilanteista vain pahenevat, kun mitään ulkopuolista näkökulmaa ei haluta edes kokeilla. Tämä sama koskee myös useimpia tapaamiani dippainssejä. Arvostetaan vain oman alan ihmisiä samalla taustalla.

    Tänä päivänä arvostan eniten sitä, että ihmiset uskaltavat tehdä omia valintojaan ja tietävät omat arvonsa. Ainahan niitä ei ihan täysillä kannata seurata, jos tuloksena on suora kortistoon kouluttautuminen, mutta paha arvoristiriita ja sen piilottelu mielen sopukoihin syö ihmistä, eikä silloin enää oikein nauti mistään työstä tai muustakaan. On todella tärkeää opetella tuntemaan itsensä niin hyvin, että tietää ovatko esim. koulutusalavalinnat oikeasti omia vai vanhempien toiveita. Siellä kauppiksessa näki tosi paljon juuri näitä jälkimmäisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi aineiden välinen liikkuvuus on muuten ihan totta; kauppiksesta aika harva teki opintoja muualla kuin kauppiksessa, humanisteista taas monella oli sellaisia epätavallisia sivuaineyhdistelmiä paljon enemmän. Siihen saattaa olla yksi syy siinä, että kauppis ja di-koulutus on aika vahvasti bisnesorientoituneita, opiskellaan asioita, että saadaan perusosaaminen, jolla päästään nopeasti työelämään. Siinä ei siis ole minusta mitään pahaa enkä väitä että sellainen pragmaattisuus on jotenkin huonompi asia kuin se että opiskellaan sitä mikä kiinnostaa aidosti ja opitaan asioita eri tiedekuntien puolelta jne.

      Mulle se kauppis oli kuitenkin se paras ratkaisu, koska halusin nopeasti tienaamaan ja tekemään hynyä - että jäi sitten aikaa opiskella sitä kirjallisuutta yliopistolla. Joka oli mun rakkausaine kyllä ihan heittämällä.

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen aihe! Itse koen olevani superonnekas, että olen rahoitusalalla, mutta sellaisessa yrityksessä, missä oikeasti on kova halu ja kyky parantaa maailmaa. Nämä eivät siis onneksi ole toisiaan poissulkevia asioita :)

    Opiskeluaikana minullakin kauppis tuntui välillä vähän vieraalta ihan samoista syistä. Nyt olen kuitenkin tosi onnellinen, että tuli käytyä. Koen, että kauppiksen opeillakin voi oikeasti parantaa maailmaa vaikka sitä ei ehkä siellä humanistipuolella sitten tulla aina edes ajatelleeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin mustakin! Lämpenen aina ihan täysillä kun muistelen näitä kokemuksia - ja sitten koen mielettömän paljon kiitollisuutta itselleni siitä, että menin sinne kauppikseen, tein kaikkea ihanaa ylioppilaskunnassa lehdistä spekseihin ja bileisiin ja sain valtavan paljon hyviä ystäviä. Vaikka koin jostain syystä koko ajan että en ihan kokonaan kuulu tänne, se sama tunne on seurannut kyllä muuallekin. Ehkä näin "vanhempana" on tajunnut, että kyse on itse asiassa vapauden tunteesta. Siitä, että voi ihan itse päättää mistä tykkää ja mitä haluaa tehdä, ja se että kokee ettei kuulu ihan täysillä joukkoon, tarkoittaakin itse asiassa vaan sitä, että uskaltaa olla just sellainen monipuolinen solmukasa, jota ihmisistä varmasti suurin osa on.

      Poista
  4. Kirjoitit "hauskasti" humanistien ja ekonomien eroista. Hauskasti lainausmerkeissä siksi, että oikeasti on surullista, että asenteet on niin jyrkkiä molempiin suuntiin. Olisi hyvä kokea ja oppia muutakin kun tiukasti oman alan asioita. Poikkitieteelliset kurssit ja projektit olisivat varmaan hyödyllisiä, mutta kukapa niitä järjestäisi..? (Ja osallistuisiko niille joku?)

    VastaaPoista
  5. Helpottavaa huomata että muutkin etsivät paikkaansa tässä maailmassa! Elämää voi elää niin monella tavalla ja saa olla laaja-alaisesti kiinnostunut eri aiheista! Itse lääkärisuvun kasvattina päädyin lama-ajalla valitsemaan suvun alan varman työllisyyden vuoksi vaikka oikeasti arkkitehtuuri olisi kiehtonut paljon enemmän. Onneksi olen alallani löytänyt keinot ilmaista ja toteuttaa luovuuttani! (Pelkkä ajatus paluusta kellon orjaksi tavalliseen vastaanottotyöhön ahdistaa...)
    Kiitos, Satu blogistasi, olet niin rehellinen ja aito kaikessa mihin ryhdyt! Arvostan!

    VastaaPoista
  6. Kyllapä osui ja upposi. Itse koin humanistina oloni usein vähän liian "tavalliseksi". En ollut niin kovin yhteiskunnallinen, siihen olin aivan liian huoleton. Viihdyin kuitenkin opinnoissani valtavan hyvin, enkä kyllä olisi tässä ilman niitä. Humanistina saa kyllä usein vääntää ihan huolella, että työnantajille aukeaa se arvo ja osaaminen, mitä humanisteilla on. Minusta kaikkien pitäisi käydä jollain ainakin kurkkaamassa sekä humanistisia että kauppiselämää. Taloustieteen perusopinnot toivat itselle tärkeitä peruskäsitteitä siitä toisesta puolesta, vaikka tilinpäätös ja tase saavat mut edelleen irvistelemään.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?