Pidimme tällä viikolla muutaman päivän mittaisen perheen yhteisen lomapätkän. O limme telttailemassa ja huom: MYÖS mökkeilemässä Islannin...

Meidän perheemme maatilalla Islannissa

29.6.17 Satu Kommentteja: 9

Pidimme tällä viikolla muutaman päivän mittaisen perheen yhteisen lomapätkän. Olimme telttailemassa ja huom: MYÖS mökkeilemässä Islannin keskiosissa Kerlingarfjöllin maisemissa. Se on yksi suurimmista kuumien lähteiden alueista Islannissa ja aivan mieletön luontokohde myös meille ei-niin-eräpirkoille. Kerlingarfjöllistä lisää tuonnempana, haluan aloittaa tämän matkajutun lopusta eli Islannin perheemme maatilalta, jossa vietimme perheen kanssa pari viimeistä reissupäivää.


Olen varmaan aikaisemminkin kertonut islantilaisesta perhemeiningistä. Islantilainen perhe on vähän leveämpi ja laajempi kuin vaikkapa se, mihin itse Suomessa totuin. Täällä anoppi, puolisoni sisaret perheineen, anopin sisaret perheineen, puolisoni puolisisarukset perheineen ja ylipäätään kaikki muutkin joka jollain tavoin ovat liittyneet osaksi tätä perheen yhteistä saagaa, kuuluvat perheeseen.
 





Vaikka asumme kaupungissa nelihenkisenä perusperheenä, oikeasti perheemme on paljon isompi. Yksi mahtava esimerkki tästä on anoppini suvun maatila Etelä-Islannissa. Kun menemme sinne, menemme tavallaan vähän kotiinkin. Puolisoni häipyy yleensä saman tien autotalliin korjaamaan jotain ruohonleikkuria, asentamaan langatonta nettiä tai siirtelemään maatilan koneita jos apua tarvitaan. Anoppi nappaa keittiön laatikosta isoja muovipussia ja lähtee harventamaan raparperipusikkoa eli hankkimaan raaka-aineita hillontekoon. Lapset leikkivät maatilalla asuvien lasten kanssa ja minun tehtäväksi jää yleensä istua kapealla penkillä keittiössä ja juoda kahvia. Tai ruokkia kanat ja hevoset, jos satumme kylään ruokinta-aikaan.


Näillä tiluksilla asuu paitsi suuri myös ihanan sekalainen perhe. Antakaas kun kerron koko jutun.

Maatila on alunperin anoppini lapsuudenkoti. Hänen vanhin siskonsa jäi pitämään maatilaa ja tapasi miehen, sai lapsen, erosi miehestä, tapasi maailmaa kiertäneen islantilaisen merimiehen ja he saivat lisää lapsia. Kaikki ne lapset viettivät lapsuutensa noissa laakeissa etelärannikon maisemissa lehmien, possujen, hevosten ja lampaiden, kanojen, kissojen, hevosten ja koirien kanssa. 

Samalla maatilalla kesäilivät myös kaikki tämän emännän sisarusten lapset: Islannissa oli nimittäin tapana vielä 1990-luvun alkuvuosille asti, että lapset viettävät kesän maaseudulla sukulaisten maatiloilla. Jalkapallokerhojen ja kuvataidekurssien sijasta muksut juoksivat kesäkuusta elokuulle landella aamusta iltaan ja osallistuivat tilan töihin. Kaupungissa asuvat töissäkäyvät vanhemmat kävivät katsomassa jälkikasvuaan sunnuntaisin - ja silloin laitettiinkin pöytä koreaksi neljästi päivän aikana: pekonia ja munia aamiaiseksi, kalaa lounaalla, iltapäiväkahvit kakkuineen ja illalla lampaanpaistia. Sunnuntai-iltana vanhemmat suuntasivat takaisin kaupunkiin autojen takakontit täynnä tuoreita kananmunia ja lapset jäivät pihalle tilan väen kanssa vilkuttamaan.

Noina kesinä omakin puolisoni oppi kaikenlaista peltotöistä seinänrakentamiseen ja koneiden korjaamiseen. Hän ratsasti islanninhevosilla työkseen pitkin peltoja ja teki heinäpaaleja.


Tuonne maatilalle on aina supermukavaa mennä. Siellä on kaksi tilaa vierekkäin. Anopin siskon ja tämän puolison vanha kotitalo rehevine raparperipihoineen ja narisevine ovineen on oikea vanhojen esineiden aarreaitta. Keittiön kaapit asennettiin kuulemma 1960-luvulla eikä niitä kuulemma vieläkään tarvitse vaihtaa. Ehkä 2020-luvulla sitten, tokaisi tilan vanha isäntä. Vanhan tilan vieressä seisoo Suomesta tuotu talopaketti. Sitä asuttaa anopin siskon kaksi tytärtä, joilla toisella on esikoistamme vähän nuoremmat kaksoslapset. Sitten on niitä eläimiä: kissoja, kanoja, lehmiä, islanninhevosia. On viljelysmaata ja heinäpeltoa, hevostenkasvatusta ja käsipallotreenejä.

Näissä taloissa tiivistyy mahtavalla tavalla islantilainen perhekeskeisyys ja ison perheen merkitys - ja se  maaseudulla ainakin ennen vanhaan aika yleinen tapa pitää huolta vähän kaikista ja muidenkin asioista kuin vain omistaan. 

Anoppini kertoi tällä viimekertaisella reissulla, kuinka hänen omalla äidillään, joka työskenteli kylällä kätilönä, oli tapana huolehtia apua tarvitsevista lapsista. Jos vaikka äiti oli sairastunut synnytyksessä tai ei ehtinyt väsyneenä hoitaa kaikkia lapsiaan miehen ollessa merillä, kätilö äitikuulemma toi "töitä kotiin" eli kotitilalleen hoitoon lapsia, jotka saivat viipyä täyshoidossa niin pitkään kuin tarve oli. 


Anopin äidin elämäntapa levisi muihinkin perheenjäseniin. Anoppini toisaalla asuva sisko on ammatiltaan opettaja. Kun hän aikanaan opetti lastenkodissa lapsia, hän pisti usein merkille yhden hiljaisen, käsiään katselevan teinitytön, joka lastenkodin henkilökunnan mielestä kärsi niin vakavasta kehityshäiriöstä että hän ei oppisi koskaan puhumaan tai keskittymään mihinkään. Anoppini sisko oli asiasta eri mieltä ja päätti yrittää adoptoida lapsen itselleen. Onneksi se onnistui, sillä nyt useamman vuosikymmenen myöhemmin tuo koko alkuelämänsä hiljaisuudessa elänyt lapsi on keski-ikäinen nainen, joka pystyy käymään muutaman virkkeen mittaisia keskusteluja, on lahjakas käsitöissä ja tulee toimeen omillaan.

No entäs anoppi itse sitten. Hän opetti vuosikymmenet vaikeasti vammaisille lapsille kotitalousoppia, toimi kotiäitivuosinaan sijaisperheenä erityishuomiota vaativille lapsille ja työskenteli perhepäivähotajana. Puolisonikin lapsuudenkodissa on siis pyörinyt aina muitakin lapsia kuin biologisia sisaruksia. Jäätyään eläkkeelle hoivavietti ei jäänyt eläkkeelle vaan hän siirtyi sitten taas kotihommiin - eli on siis hoitanut käytännössä kaikki lapsenlapsensa vauvasta tarhaikäisiksi asti. Mörssäri taitaa olla tällä erää viimeinen hoidettava. Mitähän tekemistä hän meinaa syksyllä keksiä, kun kuopus pääsee aloittamaan päiväkodissa... 


Ja nyt maatilalla vieraillessamme näimme noin kymmenvuotiaan pojan ajelemassa nurmikkoa siellä suomalaisen talopakettitalon pihalla. Kysyin uuden tyypin rekisteröityäni, että onko pitkään tyhjänä olleelle naapurimaatilalle viimein saatu uudet asukkaat. Ei kuulemma ollut. Anopin siskon lapsi, siis hän jolla on ne omat kaksoset ja maatilatöiden ohessa päivätyö sosiaalityöntekijänä läheisessä kunnassa, on alkanut tuoda "töitä kotiin". Hän toimii pojan perheen tukihenkilönä ja ottaa pojan koulujen loma-aikaan välillä mukaan maatilan töihin. Kun ei tällä pojalla kuulemma ole kesälomalla mitään tekemistä ja vaikeassa tilanteessa olevilla vanhemmilla on vaikeuksia tarjota lapsilleen puuhaa kodin ulkopuolella. Kesän harrastekurssit ja leirit ovat täälläkin ihan järjettömän kalliita eli nämä suomalaisetkin köyhien ja pienituloisten perheiden kesäongelmat ovat tuttuja myös täällä. Mutta nyt hänellä on maaseutukesäpaikka ja se on hieno juttu se.

Siis ihan mieletöntä toisista huolehtimista ja jeesin tarjoamista. Eikä näistä kukaan pidä mitään meteliä näistä asioista, vaan olen itse halunnut - utelias kun olen - toimia aktiivisena kyselijänä ja yhdistellyt sitten tiedonmurusia toisiinsa. Tämä on heille ihan tavallista elämää. Huomaanpa tässä nyt pohtivani, että sitä voisin itsekin yrittää tehdä jotain elämässä oikeasti tärkeää vähän enemmän mitä nykyään teen. 


Noh. Ainakin käymme usein kylässä, ja siitä tykätään paljon. Kaupungista kun ei kuulemma enää niin kauhean usein poiketa kyläilemään. Me käymme muutaman kerran vuodessa ja tuomme aina mukanamme lammasta grilliin laitettavaksi ja tyhjiä viinipulloja raparperimehun pullottamista varten. Nyt toissailtana kaivoin Kerlingarfjölliltä reissureppumme pohjalle jääneen kuohuviinipullon. Jäähdytin sen tilan suuressa pakkasessa ja skoolattiin sitten kaikki yhdessä keskikesälle. Siinä istuimme ison pöydän äärellä jakkaroiden, rahien ja kuka minkäkinlaisen tuolin päällä. Koko mahtavan muumiperheen voimin.

9 kommenttia:

  1. Ihana perhe! Tuollainen laajennettu perhekuvio on aivan mahtava. Nykyisin tahtoo vain olla niin, ettei käydä enää edes niillä lähimmillä kylässä, vaan kyhnätään kotona koko ajan sen oman ydinperheen ympärillä. Minä kaipaisin tuollaista isompaa härdelliä, jossa kaikki tekisivät yhdessä juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tykkään tästä suunnattomasti - kestihän tähän "suurperhe"keskeiseen menemiseen hieman aikaa tottua, mutta nyt se on jo tullut osaksi normaalia arkea ja on kamalan kivaa.

      Poista
  2. Kuulostaa just niiin mahtavalle teidän meno! Ja hienoa työtä sukulaisilta. Maaseutu ja eläimet parantavat.

    Me emme asu ihan maalla (pienen kaupungin okt alueella kylläkin). Biologisia lapsia ei ole, mutta ovi käy tiuhaan... toimimme tuki- ja sijaisperheenä ja sitten välillä on sisarten lapsetkin täällä.... ja onpa siskonpetiä jatkettu välillä näiden tuettavien perheiden lapsien ystävillekin ja isänikin oli ennen kuolemaansa joskud hoidossa ☺ Haluaisimme kovasti sen maatalon ja tilan. Saisi harjoittaa Green Care toimintaa enemmän.... Suomessa vaan byrokratia hankaloittaa tai ainakin hidastaa kaikin puolin toimintaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomi ja byrokratia - mä ymmärrän! :D Täällä asiat hoituu sukkelasti johtuen varmaan siitä että mitään lupia ei ihan joka asiaan tarvita, tai jos tarvitaan, niitä ei kysytä. Islantilaista jästipäisyyttä parhaimillaan/pahimillaan - vähän aiheesta riippuen.

      Ihanaa muuten, että teillä on tuollainen "avoimien ovien" koti. Tykkään!

      Poista
  3. Aivan ihana juttu. Hymyilen vieläkin!

    VastaaPoista
  4. Ihana anoppi ja hänen raparperihillonsa salainen resepti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, anoppi on ihan timanttinen. Mun täytyykin kysyä tuota reseptiä, itse en osaa hilloa tehdä... Sen muistan, että kahvipöydässä "kiisteltiin" oikeasta sokerin määrästä. Anopin sisko laittaa kiloon raparperia kilon sokeria, mutta anoppi vain puolet siitä.

      Poista
  5. Ihana tarina. Herkisti ja lämmitti mukavasti sydän alaa, kuten ennen vanhaan oli tapana sanoa.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?