Kirjoitin viime viikolla rahasta ja palkkatasoista. Juttua kommentoitiin ja klikattiin ahkeraan. Kiitos siitä! Tänään Valeäidin Nauhoituk...

Minä en ole aina ollut hyväosainen

7.3.17 Satu Kommentteja: 52

Kirjoitin viime viikolla rahasta ja palkkatasoista. Juttua kommentoitiin ja klikattiin ahkeraan. Kiitos siitä! Tänään Valeäidin Nauhoitukset -podcastista löytyy jakso, jossa minä ja Hanne puhumme rahasta, vauraudesta, tuhlaamisesta, törsäämisestä, palkasta ja ylipäätään kaikesta, mikä liittyy henkilökohtaiseen taloudenpitoon. Hanne kirjoittaa tosi hyvin aiheesta juuri nyt blogissaan (suosittelen, todella):

"Tulot, vauraus, menot, rikkaus. Aihe, josta mua pelottaa puhua enemmän kuin masennuksesta tai lasten kasvattamisen kipuilusta. Olen aina ollut hyväosainen ja suurimman osan elämästäni myös hyvätuloinen."

Kuten tuolla viime viikon blogikeskustelussa kävi ilmi, rahasta puhuminen ei noin yleisesti ottaen ole kamalan helppoa etenkään silloin, jos keskustelun osapuolten välillä on suuri ero palkoissa. Hannekin myöntää, että hänestä ei tunnu hyvältä kysyä opettajakaveriltaan, paljonko hän tienaaa. Koska hän tietää, että hyvin todennäköisesti hyvin paljon vähemmän - vaikka hänen mielestään opettajan tuottama arvo maailmalle on paljon isompi kuin Hannen itsensä työssään tuottama arvo.

Jos mun kuukausipalkkani olisi, sanotaan nyt vaikka se Veikkauksen johtajan rapeat 30 000 euroa, en tiedä, tuntuisiko minusta vaikealta kysyä, paljonko hotellin vastaanottovirkailijana työskentelevä kaverini tienaa. Luultavasti se olisi ainakin vähän kiusallista. Luultavasti jättäisin kysymättä. En tiedä. En osaa sanoa, koska en ole koskaan tienannut noin paljoa rahaa.

Nykyisellä tulotasollani - tiedän tienaavani keskimääräisesti ehkä kaksinkertaisesti sen mitä vastaanotossa työskentelevä frendini - minua ei nolota asiaa kysyä. Eikä minua nolottanut kysyä täällä Islannissa palkan suuruutta siltä pankkiirikaveriltani, jonka viimekertainen pelkkä palkankorotus oli kaksi kertaa minun senhetkinen bruttopalkkani. Lähinnä absurdi tilanne vain nauratti silloin: miten kukaan voi tienata noin julmetusti rahaa tehden yhtä pitkiä työpäiviä kuin minä (tämä siis aikana, jolloin meillä ei vielä ollut lapsia) eikä edes ole minua henkisiltä ominaisuuksiltaan yhtään sen fiksumpi tai nopeampi. (Vastaushan on ihan yksinkertainen: hän tuottaa paljon enemmän rahaa omistajilleen kuin minä asiakkailleni.)

Hannen kanssa rahasta juteltuamme jäin miettimään, miksi minua ei nolota tämä raha-asia tai omasta melko hyväosaisesta elämästä puhuminen juuri lainkaan.  Olenko jotenkin ylevämpi ihminen, jota ei maalliset asiat hetkauta? No en kyllä todellakaan ole. Johtuuko se siitä, että minä asun täällä turvallisen välimatkan päässä pienellä saarella ja suurin osa teistä lukijoista ja podcastin kuuntelijoista Suomessa? Ehkä välimatka tosiaan antaa varmuutta huutaa vähän kovempaa. Islannissa rahalla retostellaan avoimemmin kuin Suomessa, eli ehkä sekin vaikuttaa.

Mutta sitten on vielä yksi juttu. Luulen, että kursailematon suhtautumiseni rahaan johtuu myös siitä, että minä en ole aina ollut hyväosainen - siis pohjoismaisella mittapuulla, johon itseäni vertaan. 



Vanhempani olivat yksityisyrittäjiä lamavuosia seuranneeseen vittumaiseen konkurssiin asti. Vähän ennen yrittäjyyttä äitini irtisanoutui omasta vakituisesta työsuhteestaan ja jäi hoitamaan lapsia kotiin ja tukemaan "perheen yhteistä yritystä".  No vanhempani sitten erosivat ja erossa äitini jäi aika lailla tyhjän päälle: työttömänä ja pennittömänä. Kaikki ketkä tämän ovat kokeneet - ja tiedän, että näitä tarinoita riittää ja etenkin 1990-luvun työttömyys- ja konkurssivuosilta - tietävät, että se oli kokolailla kusinen tilanne. Tilanne toki ajan myötä parani, tuli uusi työpaikka ja niin edelleen. Mutta olihan siinä tietysti vaikeita vuosia monta.

Nuo vuodet selittävät aika monta asiaa.

Esimerkiksi sen, että mä en itse koskaan, en ikipäivänä niin kauan kuin pysyn terveenä ja elän, jää taloudellisesti riippuvaiseksi yhtään kenestäkään. Siitä asti kun aloin käydä töissä, päätin, että minulla on aina avain siihen takaporttiin, josta pääsee ulos. Käytännössä se päätökseni siis tarkoitti sitä, että tekisin aina töitä kun pystyn (jos lapsia joskus tulisi, en jäisi kotiin vuosikausiksi - ja niin ei tosiaan käynyt) ja minulla on aina tarpeeksi omaa rahaa tulla jonkun aikaa toimeen, jos puolisoni vaikka haluaisi erota, kuolisi tai muuten vaan katoaisi. Ja sekin lupaus on pitänyt. Ne rahat eivät ole yhteiseen käyttöön, lasten asuntosäästötilille tai hätätilanteen varalle. Ne ovat minun oma henkilökohtainen vararahasto, josta olen itse asiassa aika ylpeä. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa sitä rahaa ei tarvitse koskaan käytää mihinkään. Kun minä olen vanha, omat lapset ovat kasvaneet aikuiseksi ja niillä menee toivottavasti hyvin, puoliso on kuollut (hän on minua vanhempi ja miehet yleensä kuolevat naisia nuorempana) ja minä olen toivottavasti siinä kohtaa yhä terve. Silloin lupaan tuhlata sen vararahaston johonkin ihan älyttömään. Tai ehkä lahjoitain sen jollekin löytäeläinkodille. Who knows.

Olen aina halunnut tulla itse toimeen. Mulla oli hyvä koti, mutta halusin silti muuttaa omilleni jo 16-vuotiaana. Halusin pärjätä yksin. Menin opiskelujen ohella töihin. Tein pari vuotta vuorotöitä lasivillatehtaalla ja raviviikonloppuina päivystin Forssassa Pilvenmäen totokassalla. Voi jumaleissön mutta vihasin kumpaakin työtä kuin ruttoa. Olin töissä vain rahan takia. En siksi, että se olisi ollut motivoivaa, kiinnostavaa, verkostojen kannalta järkevää tai auttanut uralla eteenpäin. Sain siitä rahaa ja se raha oli ihanaa. Muistan vieläkin sen villin tunteen, kun ensimmäisestä liksasta pääsin törsäämään ruokakauppaan: ostin 1990-luvun puolivälissä tacoja, törkeän hintaisia maustekastikkeita ja jauhelihaa paikallisesta Euromarketista. Ostokseni maksoivat yli 50 markkaa ja se oli minulle silloin ihan julmetun paljon rahaa ruokaan tuhlattavaksi. Kävelin hitaasti kotiin, koska pelkäsin, että jos kiirehdin, muovikassi saattaa osua sillankaiteeseen, hajota ja sitten tapahtuisi jotain ihan kamala: kalliit ruoat leviäisivät pitkin mäkeä.  Söin niitä tacoja koko viikonlopun ja muistan vieläkin kuinka sinä sunnuntai-iltana mietin, että joku päivä vielä on niin, että voin ostaa näitä saatanan tacoja vaikka joka päivä.

Meidän perheessä tai lähipiirissä ei juurikaan ollut korkeastikoulutettua väkeä. Yläasteen ja lukion opinto-ohjauskaan ei ollut parhaasta päästä tai ainakaan minä en sitä oikein osannut hyödyntää. Kukaan ei oikein osannut opastaa opinnoissa, vinkkailla tietyistä kouluista tai alasta, jolle olisi hyvä kouluttautua. Harkitsin lukioon mennessäni pitkää matikkaa, mutta kaikki joilta kysyin, sanoivat, että se olisi liian vaikeaa, että ei ehkä kannata, koska olisin sen kanssa ongelmissa sitten kun kirjoitusten aika koittaa. Olin hölmö, kun uskoin. Olin tosi hölmö, kun en uskonut itseeni. Tottakai minä olisin pärjännyt. Kirjoitin lyhyestä matikasta täydet pisteet. Kirjotin kolme muutakin laudaturia ja yhden E:n ja lukion päästötodistuksen keskiarvo oli yli yhdeksän. Kaikki tämä ei todellakaan siksi, että minua olisi kamalasti kiinnostanut käydä koulua ja oppia niitä asioita, vaan koska halusin halusin pois lasivillatehtaalta ja ainoa reitti oli hyvä koulumenestys.

Tajusin hakea kauppikseen. Tiesin, että sinne minun, kärsivällisen pänttääjän, olisi suhteellisen helppo päästä sisään. Arvelin, että sieltä valmistuttua voisi ehkä päästä töihin, joissa voisi tienata vähän enemmänkin rahaa. Pärjäsin koulussa ja tein töitä. Perustin opiskeluaikana oman yrityksen, vaikka olin 1990-luvulla lamaa katsellessani päättänyt, että saletisti yrittäjäksi en ala. Nooh. Hain sen Y-tunnuksen silti. Onneksi hain! Aloitin pienimuotoisesti, mutta laskutin joka vuosi edellistä vuotta enemmän ja se on toistunut aina tähän päivään asti. Tämän vuoden menestyksestä en vielä osaa sanoa, mutta viime vuonna myynti kasvoi 50 % edellisvuoteen verrattuna. Saatana. Itse tein!



En ole edelleenkään rikas, en ole miljonääri enkä korkotuloilla elävä sijoittaja. En koskaan päätynyt niihin rahakkaisiin kauppisduuneihin - tienaan kuussa vähemmän kuin 15 vuotta työelämässä olleen ekonomin keskipalkka. Elän silti turvallista elämää ja rahahuolista vapaata arkea. Voin hankkia kaiken mitä haluan. En tiedä olenko oppinut olemaan tykkäämättä kalliista autoista, kalliista teknisistä vempaimista, niistä kalleimmista talvitakeista ja molotus-lastenhaalareista. En niitä inhoakaan, mutta mulle ne ovat samantekeviä. Ja mitään, mikä on samantekevää, en halua hankkia, koska se ei lisää omaa onnellisuutta.

Mutta kaikenlaista on toki tullut vuosien varrella hankittua. Ja tiedostan senkin, että näihin asioihin mulla ei olisi mahdollisuutta pienituloisena. Ostan vakuutuksia, joilla minimoin perheemme riskejä. Kun ostan auton, ostan sen käteisellä. Ostan sijoitustuotteita, joilla parannan taloudellista asemaani. Säästän rahaa omille lapsille. Jeesaan sellaisia, joilla rahaa on vähemmän kuin minulla. Annan vuodessa noin parituhatta euroa hyväntekeväisyyteen: puolet Suomeen, puolet kansainvälisille organisaatioille. Ostan sellaisia vaatteita joista itse tykkään. Mulla on 400 euron käsilaukku. Hah. (No se on minun omalla mittapuulla mun käsilaukuksi jo aika älytöntä.) Ja ennen kaikkea omassa menestymisessä tärkeintä mulle on se, että saan tehdä töitä, joista tykkään. Olen semmoinen uuden ajan elitisti, joka valitsee itse duuninsa ja elämäntapansa ja tekee elämästään juuri sellaista kun haluaa. Ainakin siihen asti kun säilyy terveenä ja mitään kamalaa onnettomuutta ei tapahdu. Koska kaikkeenhan ei voi ihminen koskaan itse vaikuttaa. 

Kaikki sellainen rahalla hankittu, mitä minulla on, olen hankkinut itse niissä puitteissa, mitä hyvinvointivaltio on tarjonnut. Mä olen siitä kaikesta valtavan ylpeä. Olen puurtanut ja olen saavuttanut asettamiani tavoitteita. Ihan kaikkea en ole saavuttanut, mutta melkein kaiken olen. Ehkä rahasta puhuminen ei nikotuta siksi, koska olen tehnyt sen itse. 

(Niitä aikaisemmin mainittuja tacoja en ole muuten tänä vuonna syönyt kuin kerran. Sekin oli ravintolassa.)

52 kommenttia:

  1. <3 <3 <3 Tämä on muuten kans yks mielenkiintoinen ilmiö. Jos rahaa on, jotuu perustella että sitä ei aina ole ollut ja kyllä minäkin tiedän mitä on ollu vähävaraisempi. Sama on mulla - tekee mieli kertoa taustoiksi että kyllä tässä on sitten töitäkin tämän eteen tehty. Kaikista pahin yhdistelmä Suomessa on ihminen, jolla on paljon rahaa ja jolla on aina ollut paljon rahaa. Vaikka senkään ei pitäisi olla niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tosiaankaan pitäisi, se on ihan totta. Mutta ehkä se on just se taustojen kertominen ja asioista puhuminen, joka jeesaa tabujen purkamiseen. Ja on vertaistukea muille tilanteiden kanssa kamppaileville. Että aina voi muuttua paremmaksi. (Tai huonommaksikin toki, yhtä lailla. Mutta sitä ei kannata liikaa pelätä ja jättää asioita sen takia tekemättä...)

      Poista
    2. Mun mielestä on ihan tervettä - ja jopa suotavaa - selitellä. Se, kertoo, että jotain liikkuu tunnetasolla. Tunnen henkilökohtaisesti muutamia aina varakkaita olleita ja valitettavasti on sanottava, että he jotenkin ajattelevat sen omaksi ansiokseen - eli peritty raha tekee ihmisestä muita paremman. Mut parhaiten tää ajatus on mun mielestä kiteytetty HS:n köyhyystutkimuksessa: http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002873714.html ja tuolla erityisesti kohta "Mitä varakkaampia ihmiset ovat, sitä enemmän he näkevät köyhyyden köyhän omaksi syyksi." Eli kyllä se empatia, perspektiivi ongelmiin (mikä on oikea ongelma ja mikä ei) ja kiitollisuus omaan hyvätuloisuuteen on jossain määrin helpompaa niille, jotka ovat itse olleet joskus vähävaraisia.

      Poista
    3. Ei tuota oman kokemuksen tärkeyttä kyllä oikein voi vähätellä. Ei se ole sattumaa, että ulkomaalaisia leimaavat eniten ne, jotka eivät ole koskaan olleet muiden kuin omanmaalaisten kanssa tekemisissä, työttömiä tai köyhiä eniten ne, jotka eivät ole itse samaa kokeneet, sairaita ne, joiden kohdalle se ei ole osunut jne. Eikä se tarkoita, että ne, jotka ovat sitten jotain kokeneet, olisivat sen parempia, mutta ehkä ihmisen mielikuvitus on vaan vähän riittämätön käsittämään miten maailma sen oman kuplan ulkopuolella toimii.

      Mä joskus esim. valitin omalle äidille pientä palkkaa, niin hän luuli mun neljän viikon palkkaa kahden viikon palkaksi ja hänen mielestään se oli kamalan vähän kahdesta viikosta. Nyt korkeakoulutettuna saan kahdesta viikosta sen, mitä silloin neljästä, eli äitini mielestä matalapalkka-alojen osa-aikaduunari tienaa saman, mitä korkeakoulutettu ensimmäisessä kokopäivätyössä... :D

      Terveenä myös helposti kuvittelee, että hyvinvointivaltio korvaa kaikki sairastelut ja lääkkeet jne, vaikka itse en olisi pärjännyt ilman sitä, että äitini on vuosien varrella sijoittanut hoitooni sellaiset 20 000 euroa (ja Suomen valtio toiset 20 000€). Haaveilen nykyään isosta palkasta vain siksi, että kun nelinumeroisen summan kuussa maksava biologinen lääke tulee markkinoille, voisin maksaa sen itse eikä minun tarvitsisi pelätä, myönnetäänkö siihen korvattavuus (Suomessa ei tämänhetkisen tiedon mukaan tulla myöntämään, vaikka työkykyni on siitä kiinni, onneksi Saksassa asia näyttäisi alustavasti olevan paremmin). Se on kuitenkin turha haave, joten olen tässä asiassa muiden ihmisten armoilla.

      Poista
    4. Anonyymi, joo mä muistan kans tuon hesarin tutkimuksen. Se oli aika kylmäävää luettavaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta esim kokoomusnulikoiden (se teenageosasto) suoltaa välillä niin kummallisia ajatuksia siitä miten asiat ovat ja kuinka menestys on vain itsestä kiinni. Kun se ei todellakaan ole; vanhempiaan ei voi valita eikä sitä että sairastuu tai joutuu rikoksen uhriksi tai, tai, tai... nuo kaikki vaikuttaa siihen minkälainen ihmisestä tulee. Mulla on tähän asti käynyt hyvä onni, että ei ole vierähtänyt mitään kovin isoja kiviä polun varteen.

      Mieletön migreenikko: sepä se, ei tosiaan korvaa valtio kaikkia lääkkeitä, hoitoja jne. vaan paljon tulee myös omasta pussista maksettavaksi ja ne summat on suuria silloin kun ei pysty sairastumisen takia käymään töissä. Oon huomannut tän erityisen hyvin nyt kun oma mutsi sairastaa syöpää...

      Poista
    5. Hmmm...eli oletus on se, että jollei erikseen kerro että ajattelee myös muita niin sitä ei sitten varmaankaan tee? Voi olla hyvin totta! Tää on mielenkiintoinen havainto. Luulen että tää on mullakin takana siinä että hyvätuloisuus nolottaa. Että kaikki ajattelee sitten automaattisesti noin, jos kuulevat että tienaan hyvin.

      Suomessa on kyllä ihan sairaan hienoa se asenne joka täällä on, että heikompia pitää muistaa ja auttaa. Mun mielestä just tälläisillä puheenvuoroilla kaivetaan hyvin esiin sitä nöyryyttä ja yhteiskunnallista vastuuta, että muutakin kuin omaa kuplaa pitää ajatella. Sitä pitää ehdottomasti toitottaa, varsinkin hallituksen tyypeille (grr) vielä monta kymmentä vuotta.

      Mutta sanon silti senkin, että mun mielestä Suomen menestymistä valtiona ja kansana hidastaa se että meillä on niin tiukassa tietynlainen nöyryys ja "jos kurkottaa niin kapsahtaa". Menestyminen on täällä välillä aika tabu ja jopa kielteisenä koettu asia, ja se ei aina kannusta yrittämään. Sit jos miettii vaikka Rovion tai Supercellin tyyppejä, niille on tosi paljon valitettu että mitä te nyt kurkottelette kuuta taivailta, sitten ne on onnistuneet saamaan sen kuun ja antaneet sillä onnistumisella tosi paljon takaisin Suomeen.

      Empatia toimii kahteen suuntaan on kai se mitä haluan sanoa. Että yhtälailla menestyneestä ihmisestä voi ajatella että se on varmaan tehnyt tosi paljon töitä tuohon päästäkseen.

      Poista
    6. Ah, kyllä! Ja kun siihen vaatimattomuuden ihannointiin yhdistää vielä varovaisuuden... not good.

      Poista
  2. Muakin harmittaa yhä vieläkin, 37-vuotiaana se, etten ottanut pitkää matikkaa. Ja sama myös opojen kanssa. Olin ajatellut, että voisin hakea Vaasan yliopistoon taloustieteitä lukemaan, niin opo torppasi sen sillä ajatuksella että on niin hankala liikkua länsi-itä suuntaisesti (koti itä-suomessa). Että näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. OMG!! Koti-ikävä?? Huhh, toivottavasti maailma on muuttunut opinto-ohjauksen suhteen siitä mitä se on joskus ollut. Ai helkkari sentään.

      Ootko vielä miettinyt, että lähtisit opiskelemaan matikkaa? Mäkin täydentelen nyt mun taloustieteen kurssiosaamista Jyväskylän avoimen puolella, siellä voi opiskella matikkaakin :-) Siis jos ihan omasta mielenkiinnosta haluaa oppia lisää ilman että lähtisi kokonaista tutkintoa suorittamaan. Vaikka miksin niinkin ei voisi tehdä :)

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa. Tai no, lamavuodet meillä selvittiin hyvin, koska vanhemmilla oli "pitkä mutta kapea valtion leipä"...mutta kolme lasta tarkoitti että aika lailla kaikki meni mitä tuli (minkä huomaa siitä että vanhempani ostivat talon silloin kun lapset lensivät pesästä, sitä ennen ei mitään pesämunia ollut ehtinyt kertyä). Meillä kotona koulutukseen kannustettiin todella ja jo yläasteella tiesin, että pois on päästävä pohjoisesta. Niinpä sitten Dianan kuolinpäivänä muutin pois kotoa mukanani yksi rinkallinen vaatteita yms ja rullattu patja. Tilillä oli rahaa suurinpiirtein 1000mk, elinikäiset säästöni.

    Elin kaksi ekaa vuotta opintotuella ja asumislisällä (kyllä, silloin se onnistui kun oli säästäväinen ja asui soluasunnossa), kotona käydessä äiti laittoi ruokaa mukaan ja isä antoi lähtiessä 100mk/20e setelin. Toisen opiskeluvuoden kesällä pääsin "oman alan" kesätöihin ja palkka oli huikea, sillä ostin Ikeasta kunnon huonekalut (kirjahyllyt löytyvät edelleen kotoa) ja loput säästöön. Syksyllä aloitin osa-aikatyöt ja sen jälkeen olenkin aina ollut työsuhteessa vähintään yhteen paikkaan. Tällä hetkellä omistan puolet kolmiosta Hkin niemellä ja käteistä/sijoituksia on hyvinkin yhden yksiön verran. Eli silkalla kovalla työllä olen nostanut varallisuuteni 20 vuodessa noin 1000 markasta pitkälti yli miljoonan markan (ah ollapa markka-aika niin olisin miljonääri ;D). Tästä olen oikeasti todella ylpeä, ihan itse olen tämän tehnyt ja periaatteessa tällä varallisuudella taloudellinen itsenäisyys on turvattu aika pitkälle tulevaisuuteen (nämä ovat siis minun ihan ikiomat rahani, miehen omaisuus, itse työllä ansaittu sekin, on miehen omaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi tutulta kuulostaa :-) Kiitos kun jaoit omat kokemukset. Se tunne kun sai oikeasti handuun ekan palkan, oli aivan mahtava. (Se oli melkein kuin ensimmäinen nousuhumala - tällainen vulgaari vertaus tähän loppuun.)

      Poista
  4. Ei mun mielestä tarvitsekaan noloilla, jos käyttää rahojaan huolettomasti ja nautiskelee. Kyllä mäkin käyttäisin, jos olisi :) Hassua on se, että mä poden syyllisyyttä, jos kerron jostain turhasta ostoksesta, koska mulla ei ole sitä ylimääräistä. Tulee olo, ettei saa ostaa/kertoa, koska aina valitan ettei rahaa ole. Ihan kuin joku isoveli valvoisi, että aijai, ostit sitten ruokarahoilla paidan :D

    Saat todellakin olla ylpeä puurtamisen tuloksista ja hankinnoista eikä sitä tarvitse piilotella. Koen itse ehkä samaa, mutta eri päin. Olen valtavan ylpeä, että saan olemattomat rahani riittämään ja luovasti luovimalla kehittelen kaiken tarpeellisen perheelleni ja teen siitä omannäköistä.
    Lunni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, ehdottomasti ei tarvitse noloilla. Mitä useammin jonkun asian tekee, sitä vähemmän se alkaa tuntua nololta. Eli täytyy vaan jatkaa papattamista :-)

      Ymmärrän tuon "paita-ruokaraha"-pohdinnan hyvin. Joskus sitä ihminen kuitenkin tarvitsee yhtä paljon uutta puseroa kuin ruokakaupassakäyntiä. Ei se paita ole välttämättä yhtään turha ostos - mutta mä ymmmärrän silti, että se tuntuu siltä. Jostain pistää nipistää, että saa tilalle jotain muuta. Vaihtoehdottomuus on sitten tietysti se kaikista synkin piste, joka ihan varmasti on arkea monelle. Siis se tilanne, että yksikin pieni lisääntynyt meno (vaikka matkalipun hinnan nousu tai kenkä, jonka korko katkesi ja vaatii suutarikäyntiä) kaataa koko kuukauden budjetin.

      Poista
    2. Tähän liittyen oli hyvä teksti Radikaalia Mielenterveyttä -blogissa:

      https://radikaaliamielenterveytta.wordpress.com/2016/11/07/tosi-huono-koyha/

      Itsekin päätin vaihdossa olla tekemättä töitä ja elää lainalla. Otin sitä lainaa myös ihan vaan ulkona syömiseen, matkusteluun ja konserteissa käymiseen. Olen yleensä ollut oikeutettu Kelan vammaistukeen, mutta otin sitä lainaa sen tuen tilalle myös lääkkeiden maksamiseen, koska lainan saa niin helposti ja tuen hakeminen on ympärivuotinen prosessi. En ollut järkevä, en säästeliäs, en ahkera. Ei vain ollut henkisiä paukkuja tapella byrokratian kanssa ja laskea pennejä. Olin huono sairas ja huono köyhä.

      Poista
    3. Aina ei ole paukkuja tehdä kaikkea "niinkuin pitäisi". Ihminen kun ei ole kone. Etkä sä mun mielestä ollut / ole huono sairas tai huono köyhä vaan ihan tavallinen, tunteva ihminen. Toi linkkaamasi blogiteksti oli hyvä, kiitos.

      Poista
  5. AAMEN! Mulla ei ole ollut lähipiirissä ns. huonoa esimerkkiä, jossa joku (yleensä nainen) olisi jäänyt tyhjän päälle, mutta silti oma pesämuna on tärkeintä mitä olen ikinä saanut aikaiseksi. Muutin pois kotoa 19-vuotiaana heti YO-kirjoitusten jälkeen. Viikko- tai kk-rahaa en ollut saanut enää kolmeen vuoteen ja maksoin ruokarahaa kotiini täytettyäni 18 v. Lukion ohella olin parina iltana viikossa kaupan kassalla töissä. Minulla ei ole ikinä ollut tili miinuksella. En ole ikinä ollut tilanteessa, että rahaa ei olisi ollut jollain säästötilillä tms. helposti realisoitavissa. Vähintäänkin puskurissa pitää mielestäni olla 2-3 kk:n elämiseen tarvittava määrä rahaa ja se minulla oli myös koko opiskeluajan. Asuin HOAS:n perheasunnossa silloisen poikaystävän kanssa ja molemmat kävimme opintojen ohella töissä. Opintolainaa emme kumpikaan koskaan ottaneet, mikä oli ehkä tyhmin veto ikinä, koska periaatteessa kyseessä on lähes ilmainen raha. Tällä hetkellä omistan oman kotini lisäksi 1,3 asuntoa, jotka ovat vuokralla, rahastosäästöjä löytyy yli kymppitonnin edestä sekä puskurirahastossa parikymmentätuhatta euroa. Ja kaikki olen itse tienannut ihan nollasta ja säästäen ja sijoittaen. Perintöä tms. ei ole tullut, mutta säästänyt olen. En ole myöskään ikinä elänyt kituuttaen vaan olen matkustellut, syönyt ulkona, käyttänyt rahaa personal traineriin yms. Ja olen niin pirun ylpeä itsestäni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa erinomaiselta, sun tilannehan on ihan mahtava! Ja toi puskurirahaston tärkeys on kyllä tosi tärkeä juttu. Kamalaa on tietysti se, että Suomessakin on ihan kauhean paljon ihmisiä jolla ei sitä ole eikä välttämättä mitään mahdollisuutta edes säästää sellaiseen. Sitten kun tulee se yksi yllättävä meno, sairastuminen, ero tai joku muu, vaikka pienempikin juttu (tyyliin autoon pitää hankkia joku uusi varaosa), mennään miinukselle ja sitten perintätoimistojen korot hoitaa loput. Kaamea tilanne.

      Opintolaina on tosiaan asia johon munkin suhtautuminen on muuttunut. Älyttömän halpa korko ja mun opintolainassa on todella pitkä maksuaika. Maksan sitä 15 vuotta ottamaani opintolainaa vieläkin mutta todella hitaasti koska korot saa verovähennyksiin ja se korko ylipäätään on tosi pieni. Olisi kannattanut itsekin nostaa sitä aikanaan vielä enemmän, säästää rahat ja säästää vaikka kämpänostoon tms.

      Poista
  6. Rahasta ei tosiaan juurikaan puhuta Suomessa ja jos puhutaan, niin helpointa on puhua sellaisten kanssa, jotka ovat suht samatuloisia. Moni on kateellinen hyvistä tuloista ja menestyksestä, sen olen huomannut useita kertoja.

    Minunkin lapsuudenperheelle kävi samoin kuin sinun eli 90-luvulla tuli konkurssi ja ero. Koko omaisuus meni, onneksi äidilläni oli kuitenkin töitä. Olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot, joten kotoa ei rahallista tukea voinut odottaa. Elin todella pihisti ja siivosin kesällä, jotta selvisin talven opinnoista. Jotkut opiskelukaverit eleli huolettomasti ottaen esim. 40000 mk lainaa ja tuhlasivat ne juhlimiseen ulkomaan vaihdossa. Minäkin pääsin onneksi vaihto-opiskelijaksi ja ihan hyvin pärjäsin ilman lainaa.

    Olen tosi ylpeä sinnikkyydestäni tuolloin. Nyt asiat on ihan toisin. Kohtuu hyväpalkkainen ja mielekäs työ ja varaa tehdä kaikkea kivaa, kuten matkustaa. Mieheni tienasi 2000- luvun alkupuollella IT- huumassa meille mm. velattoman omakotitalon lyhyen yrittäjäuransa aikana. Ja koko omaisuutensa menettänyt isäni jatkoi yrittäjänä konkurssin jälkeen, pääsi velkasaneeraukseen ja omistaa nyt osuuden erittäin menestyvästä yrityksestä.

    Määrätietoisuudella, oikeilla uravalinnoilla ja sinnikkyydellä pärjää yleensä hyvin. Suomessa kaikilla on onneksi mahdollisuus opiskella varallisuuteen katsomatta. Jos yliopisto olisi ollut maksullinen, olisi se kyllä aikoinaan jäänyt minulta käymättä.

    Raha-asioista en kovinkaan mielelläni juttele, sillä ikävä kyllä Suomessa pitää paikkansa "kel onni on, se onnen kätkekööt".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama. Jos yliopisto olisi ollut maksullinen, mun elämäni olisi hyvin erilaista kuin nyt. Voisihan se olla hyvää monella muulla tavalla, mutta tähän mitä se nyt on, ei olisi ollut mahdollisuuksia.

      Hienoa, että sun faija pääsi jaloilleen konkurssin jälkeen ja pääsi uudestaan yrittäjyyteen kiinni. Ihan aidosti ihan mahtava juttu! Lähettäisin terveisiä, jos tuntisin, mutta kai näin virtuaalisestikin voi :-)

      Poista
  7. Kiitos Satu! Puit sanoiksi aika paljon sitä mitä ajattelen.

    Mä olen äärettömän kiitollinen mun yksinhuoltajaäidille, joka on opettanut että miten rahan kanssa ollaan ja että aina pitää olla sen verran itsekäs, että pärjää omillaan. Lapsena sain mitä tarvitsin ja ehkä vähän enemmänkin, mutta opiskelemaan muutettuani en ole kehdannut pyytää rahaa, eikä ole ollut tarvettakaan: töitä, opiskelua, edullista asumista, ei Aasian matkoja vaan kesätöitä ja iltatöitä.

    Mulla on tällä hetkellä omasta mielestäni hävytön palkka,kun vertaa siihen mitä tienasin vielä tovi sitten ja jos työsuhde muuttuu toisenlaiseksi, niin meinaan pystää nelinumeroisen palkankorotuksen. Ihan vaan siksi, että oon sen arvoinen firmalle. Ja toisaalta, laskin myös raa'asti että jatko-opintoja tehdessä hävisin noin satatonnia palkkatuloja (opinnot vs se että olisin ollut töissä), joten on ihan reilua saada se nyt takaisin. Tulisin toimeen paljon vähemmälläkin, koska en ole koskaan oppinut törsäämään ja sitä en tahdokaan ihan silkasta ympäristöahdistuksesta, mutta on oikeus ja kohtuus saada palkkaa siitä mitä tekee. Todella toivoisin myös, että sairaanhoitajien, lastenhoitajien ym palkassa alkaisi näkyä se miten tärkeää heidän olemassaolonsa on.

    Rahasta mun mielestä pitää puhua, ja teenkin sitä aika usein ystävieni kanssa. Ei kulttuuri muuten ikinä muutu. Lisäksi on työhaadtatteluissa helpompi hinnoitella itsensä oikein, kun tietää suurinpiirtrin mitä mistäkin työstä maksetaan milläkin alueella.

    -A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten totta että opiskeluun käytetty aika on poissa työnteosta. Ja useasta ns. duunarityöstä saa paremman palkan kuin ns akateemisista hommista.Jos olisin älynnyt opiskella putkimieheksi, tekisin nyt täällä Islannissa helposti 20.000 euron kuukausipalkkaa.
      Ei paha.

      Poista
    2. Opiskeluun käytetyn ajan voi silti nähdä sijoituksena. Ainakin omalla alalla tohtorintutkinto ajaa ihan erilaiset uramahdollisuudet kuin maisterintutkinto. Se että korreloiko tutkinto palkkaan on taas ihan eri asia (työllisyysasteeseen korreloi valtavasti, eli työttömäksi jäämisen todennäköisyys on tilastollisesti mitätön oman alani tohtorilla, kun kysyntää löytyy myös yksityiseltä sektorilta). Putkimies saa toki hyvän palkan, mutta kyllä itse silti mieluummin valitsen siistin sisätyön :)

      Poista
    3. Jep, jos vaan valitsee oikein.

      On paljon aloja joille ei kannata kouluttautua siksi että sinne kouluttautuu liikaa väkeä ja että koulutustaso ei takaa kovaa palkkaa tai edes järkevää palkkaa. Toki onhan niitä muitakin tärkeitä asioita kuin vain se palkka, mutta ei sen merkitystä kuitenkaan voi täysin ohittaa.

      Poista
  8. Kiitos erinomaisesta blogista! Olen sitä mieltä, että alla kuvailemasi "uuden ajan elitismi" on sitä parhainta luksusta. Rikkauden mittaaminen tavaroissa ja palkassa on jo hieman vanha käytäntö. Vapaudella ja turvallisuudella on hintansa ja monet nuoret aikuiset ovat alkaneet tajuamaan sen.

    "Olen semmoinen uuden ajan elitisti, joka valitsee itse duuninsa ja elämäntapansa ja tekee elämästään juuri sellaista kun haluaa. Ainakin siihen asti kun säilyy terveenä ja mitään kamalaa onnettomuutta ei tapahdu. Koska kaikkeenhan ei voi ihminen koskaan itse vaikuttaa."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suvi! Bongasin tuon uuden ajan elitisti -termin yhden frendini facebook-kommentista ja se oli jotenkin niin osuvasti sanottu että oon ottanut sen käyttöön. Kiitos tästä ystävälle :)

      Poista
  9. Kommentti ylemmäs anonyymin tekstiin (en osaa tätä sinne lisätä). Toi on niin totta, että jotkut syyttelevät vähävaraisia köyhyydestään. Itsekin olen saanut siitä osakseni "mene töihin"-kommentilla höystettynä. Elämä ei nyt vaan anna kaikille samoja pelikortteja. Muuttujia on niin paljon aina syntymästä alkaen. Mä olen tosin kuullut tätä osoittelua myös sellaisilta, jotka ovat joskus itse olleet vähävaraisia. Siitäkin näköjään voi nousta pissi päähän "sä voit tehdä saman kuin minä".
    Lunni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vihaan noita kommentteja niin paljon. Aaarrgh... kun ei se ole vain itsestä kiinni, koskaan. Yleensä siihen "oma vika olla tommonen lusmu" -ajatteluun sortuu ne, jotka ovat jo valmiiksi laiskoja ajattelemaan, joille ei itselle ole koskaan sattunut mitään lemmikkikissan kuolemaa pahempaa ja aika monella on ollut turvattu taloudellinen selusta ja turvallinen koti.


      Poista
  10. Mun mielestä rahasta saa puhua ja pitää puhua, sekä lopettaa turha kateus siitä. Yleensä sen rahan eteen on myös tehty töitä. Myös Se joka sanoo että raha ei tuo onnea, ei ole koskaan ollut tilanteessa jossa sitä ei ole ollut liikaa. Osaan arvostaa sitä, että käytännössä kuka vaan voi opiskella vaikka lääkäriksi jos vain haluaa Suomessa. Kaikilla ei ole ehkä samoja lähtökohtia, mutta mikään ei estä sitä. Kaikki on omasta tahdosta kiinni, kiitos hyvinvointivaltion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta mä väittäisin kuitenkin että oma tahto ei yksin riitä. Siihen että pystyy toimimaan ja tekemään vaikuttaa jo itsessään niin moni asia.
      Jos ihminen on mennyt rikki lapsena, tai vanhempanakin, ei välttämättä pysty saavuttamaan asioita jotka on näyttää olevan toisille helpontuntuisia.

      Ja se on niin totta että tiettyyn rajaan asti raha tuo onnea, sen tuoma turva kannattelee. Sen tietää jokainen, jolla sitä joskus ei ole ollut.

      Poista
  11. "Kaikilla ei ole ehkä samoja lähtökohtia, mutta mikään ei estä sitä."

    Kyllä mä sanoisin, että estää. Olen elänyt lapsuuteni alkoholismin varjossa, käynyt ahkerasti kouluni, kirjoittanut laudaturin yleisarvosanan ja päässyt yliopistoon, mutta ei mun elämästä koskaan tullut mitään terapioista, lääkityksestä ja lukuisista uudelleen aloittamisista huolimatta.

    Kunpa lapsuudessa olisikin ollut vain köyhyyttä, mutta kun oli kauhu ja turvattomuus, loputon pelko ja hätä.

    Niinpä olen nyt keski-ikäinen paljon yrittänyt syrjäytynyt, joka elää minimituilla eikä tule koskaan pääsemään enää työelämään.

    Minua ärsyttää yllä oleva blogiteksti, koska siinä oletetaan, että ihmisen sisäinen maailma ei ole determinoiva. Sitä voi tietenkin yrittää muuttaa niin kuin minäkin olen yrittänyt itse ja ammattiauttajien avulla, mutta takeita selviämisestä ei ole.

    Ihmisten lähtökohtia on vaikea vertailla. Sisarusparven jäsenistä osa voi selvitä huonoista vaikutteista huolimatta keskiluokkaiseen elämään, kun taas toiset sortuvat. Ihmiset eivät ole biologisestikaan samanlaisia. Erilaiset aivot tuottavat erilaisia mahdollisuuksia selvitä.

    Minä näen ratkaisunani itsemurhan. En jaksa enää tätä köyhyyttä, toivottomuutta ja riippuvuutta muista ja tukijärjestelmistä. En jaksa olla enää taakka muille, enkä myöskään jaksa enää yrittää eteenpäin.

    Taasko uusi koulutus, josta seuraa vain työttömyys? Montako niitä täytyy hankkia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon sun kanssa samaa mieltä: lähtökohdat on meillä kaikilla niin erilaisia. Niin moni asia vaikuttaa siihen pystyykö vai eikö pysty tai jaksaako edes juuri sillä hetkellä yrittää.

      Mä oon tosi pahoillani että sä jouduit elämään lapsuuden kertomassasi ympäristössä. Varmaan tiedätkin jo, että et ole ainoa - Suomessa on aivan järkyttävä määrä alkoholismia ja siitä johtuvaa kärsimystä ja kamaluutta.
      Eihän ne omat demonit sillä poistu että tietää niitä muillakin olevan, mutta se toivottavasti tuo sen tunteen että ei ole yksin. Hyvä terapeutti on tässä kohtaa tärkeä ihminen mutta niitäkään ei ole kovin helppo löytää.

      Mun tarkoitus oli tuossa blogijutussa
      kertoa oma tilanne ja tausta, että miten tähän on tultu. Yritin kertoa siitä että mulla kävi hyvä tuuri: koti oli hyvä. Ja että en ole sairastunut tai ollut muulla tavalla estynyt tekemään sitä omaa polkua. Tiedän että kaikki ei siihen pysty jos lähtökohdat on eri. Mä oisin voinut saada mun suvussa tiheästi esiin pulpahtavan vakavan masennuksen ja koko elämä olis ollut silloin monin verroin vaikeampaa enkä tietenkään olisi silloin tässä. No niin ei käynyt vaikka monille muille kävi.

      Voimia sinulle, muuta en oikein osaa sanoa kuulostamatta kornilta. Itsemurha on lopullista ja kamalaa. En syyllistä siihen päätyneitä mutta toivon että edessä olisi vielä muita ovia joiden taa tekisi mieli kurkata ennen kuin tulee game over. Joka meille kaikille joku päivä tulee.


      Poista
  12. Siihen liittyen, kuinka paljon elämässä asiat ovat "omaa ansiota", mikä vaikuttaa valintoihin jne.:

    Hyvä harjoitus on googlata kaikki ala-asteaikaiset luokkakaverit, ja verrata sitä, missä he ovat nyt kolme- tai nelikymppisinä siihen, mitä muistaa heidän vanhemmistaan, siitä miten he lapsena asuivat jne. Itse tein tämän noin kuukausi sitten, ja se herätti miettimään, että varmaan omalla taustalla on ollut julmetusti isompi vaikutus nykytilanteeseen, kuin haluaisi myöntää.

    Kelatkaa, olen sairastelujen ja kansainvälistymisen myötä aatemaailmaltani vasemmistolaistunut, olen muusikko, minua pidetään äärimmäisenä oman tieni kulkijana, ja silti opiskelin liiketaloutta ja olen toimistotöissä isossa kansainvälisessä yrityksessä. Kaikkien mielestä tässä on jotain mikä ei mätsää, mutta jos tietäisi, että suvussamme on ollut perheyritys, ja olen pienestä pitäen oppinut äidiltä liike-elämän lainalaisuuksista, niin onko se lopulta ihme? Jos taas äiti olisi ollut pienituloinen elämäntapataiteilija, joka olisi halveksunut "kapitalisteja", niin olisinko nyt tässä? Toki haluan ajatella, että itse tein omat valintani, mutta lääkisopiskelijaksikin päätyy kymmenen kertaa muita todennäköisemmin akateemisesta perheestä, miksi ei siis minun perhetaustani olisi vaikuttanut minun valintoihini?

    Tämä ei siis tarkoita että minä tai lääkisopiskelija ei olisi nähnyt vaivaa nykyiseen tilanteeseen pääsemiseksi, mutta hiljaisen tiedon ja kotona opittujen asenteiden vaikutusta varmasti aliarvioidaan. Ja nimenomaan että sunkin kohdalla olisi enemmän vaikuttanut se, että vanhemmilla oli yrittäjyystaustaa kuin se, mitä viivan alle jäi tai menikö homma nurin.

    Mun mielestä Lotta Aarikalla on kans teräviä tekstejä siihen liittyen, että se koulutus- ja uravalinta ei ole joku loogisen päättelyketjun huipentuma, vaan siihen voi paljon enemmän vaikuttaa se, mikä on tuttua, mistä tietää jotain, ja missä on ollut jollain tapaa hyvä.

    Jenkeissähän oli nyt jossain koulussa keksitty rakentaa koulun sisälle "yliopisto", että se olisi ei-akateemisista perheistä tulevillekin lapsille tutumpi konsepti. Kyllä mä väitän, että mun yliopistoon menoa esti se, etten tuntenut ketään, kuka olisi opiskellut tai opiskelisi yliopistolla ja pelkäsin, etten sairauden takia pärjää siellä. Kerran kävin pääsykokeissa ja sitten luovutin. Tuntui, että se on vain jotain mihin mulla ei rahkeet riitä huolimatta siitä, että keskiarvo koulussa oli aina ollut lähelle ysi ja kirjoitin 3xL ja 3xE. Jos duunarihommiin ei liittyisi niin paljon muuta paskaa pienehkön palkan lisäksi (osa-aikaisuus, useampi työ yhtä aikaa, nollatuntisopparit, ei taukoja, paljon työpaikkakiusaamista, turvallisuusuhkia, alentavaa kohtelua esimiehiltä ja asiakkailta), niin saattaisin tehdä niitä vieläkin.

    Nykyinen kumppani taas on mun amk-opiskelua vierestä seuranneena sanonut että ei se hänen yliopisto-opiskelunsa sen vaativampaa ollut, tiedekuntien välillä on eroa aineen luonteesta ja rahoituksesta johtuen jne. Jos olisin kuullut tuon sen ekan pääsykoefailin jälkeen, olisinko yrittänyt uudestaan? Tyytyväinen olen siihen, mihin päädyin, mutta en jaksa uskoa, että se ihan sattumaa tai pelkkää omaa loogista, vapaata valintaa oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää pohdintaa, täällä nyökkäilen. Kyllä vaan sillä kotona nähdyillä malleilla, esimerkeillä ja kannustuksella on väliä. Mun mutsi on aina kannustanut tekemään omia juttuja ja kokeilemaan rohkeasti.
      Hän ei oo arvostellut niitä kummallisiakaan kokeilujani. Sellaisesta hyväksynnästä on ollut äärettömän paljon hyötyä itselle, vaikka mulle ei kukaan kotona osannutkaan neuvoa matikanläksyissä tai antaa uraneuvoja.

      Ja onhan tässä paljon kaikenlaista muutakin suku- ja perhetaustoihin liittyviä juttuja jotka ainakin osittain vaikuttaa siihen minkälainen musta on tullut. Mutta en nyt halua yksityisyyssyistä avata niitä tässä sen enempää.

      Poista
  13. Lunnin kommentti oli arkisen hyvä ja herätteli, vie asian äärelle. Juurikin nuo muuttujat ovat kiintoisaa pohdittavaa, kuten myös tuo pelikortti vertaus. Se, että on rahaa käytettävissä, ja siitä on hankala puhua, on avaus, jota voi niin halutessaan jalostaa ja hyödyntää pidemmälle. Jos haluaa kiinnittää puhumisen hankaluuden nolouteen ja kateuteen, ovat ne valintoina totuuksia ja näkökulmia, joita voidaan havaita. Jo vaikeampaa on päätöksenteko minulle hyvästä moraaliteosta, joka tulee näkyviin esim. äänestyskäyttäytymisessä, esimerkiksi niin, että jos on rikas, niin antaako äänensä sille, joka ylläpitää tai takaa enemmän rikkautta, vai sille, joka ottaakin minulta pois, koska olen jo kyllin rikas.

    Yhdistän tuon nolouden ja kateuden joiltakin osin individualismiin yhteiskunnassa, jolloin ei yhteisesti jaettavia arvoja ole joka lähtöön, on vain erilaisia tapoja pärjätä, sinnitellä ja palkita sitten itseään. Vertauksena ehkä huono, elintason kannalta, mutta kuitenkin esimerkiksi Unkarissa vielä puhutaan rahasta katuarjessa, taivastellaan hinnannousuja, sähkölaskuja ja palkkoja. Yhdistääkö heitä vielä jonkinlainen yhteisöllinen toive elintason noususta ennen joka tapauksessa tulossa olevaa kilpailua siitä, miten juuri minä pärjäisin hiukan paremmin. Ja ovat tunnetusti kovaa sakkia työtä tekemään. Näitä muuttujia on tosiaan paljon, ja vaikuttimia, miten, miksi ja kenelle sitä korttipakkaa saisi sekoitettua paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti, kiitos! Ja ah, noi politiikka-asiat, niin kiinnostavia: "niin antaako äänensä sille, joka ylläpitää tai takaa enemmän rikkautta, vai sille, joka ottaakin minulta pois, koska olen jo kyllin rikas."

      En halua nyt mitenkään tässä omia moraalihenkseleitä paukutella, mutta mä oon aina äänestänyt vasemmistoa.
      Sillä saa täällä Islannissakin aina puolitutulta pöytäseurueelta kahvit väärään kurkkuun kun kerron mitä puoluetta kannatan. Yleensä se on jengille melkein järkytys että yrittäjä ei äänestä paikallista kokoomusta joka ajaa veronalennuksia ja yksityistämistä. Mä kyllä ihan mielellään maksan sen puolet tuloistani veroja jos se tarkoittaa sitä että köyhyys vähenee ja kaikilla on vähän tasaveroisemmat mahdollisuudet pärjätä elämässä. No sit mä oon tietysti se vihervasurihippi joka ei tajua elämän realiteetteja. Tirsk.

      Poista
  14. Kiitos Satu, upeaa, että rahasta puhutaan avoimesti.
    Minua ällistyttää se, että vielä tänä päivänäkin naiset ovat raha- asioissa niin idiootteja ja heittäytyvät miehen elätettäviksi.
    Vaikka ei uskoisi, nykypäivänä on vielä naisia, joilla ei ole omaa rahaa.
    Eräälle ystävälleni tätä ihmettelin, kun hän kertoi, että miehensä hoitaa ystäväni nettikauppaostokset yms. Ystävä sanoi vain, että on luonnollista, että avioliitossa on kaikki yhteistä.
    Minusta siinä asetelmassa, että mies tienaa ja puoliso on työttömänä, mutta kuluttaa iloisesti miehensä rahoja, ei ole yhtään mitään reilua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sama asia ällistyttää mua kerta toisensa jälkeen. Tämä on itse asiassa myös yksi niistä omista argumenteistani kotiäitiyttä vastaan.

      Poista
    2. Se, että mies tienaa ja nainen on muuten vain kotona, ei tietenkään saisi olla mikään normi, jota pidetään oletusarvoisena ja reiluna järjestelynä. Sellainen normi olisi epäreilu sekä miehiä että naisia kohtaan, ja feministinä haluan tietysti itsekin taistella sitä vastaan. Onneksi Suomessa ei mielestäni enää tällaista oletusta olekaan. Mutta jos tuo on jonkin pariskunnan mielestä hyvä ratkaisu siitä huolimatta, että he tietävät sen olevan nykyään aika epätavallista, missä on ongelma? Naisena kannattaa tietenkin tiedostaa, että tulee ottaneeksi riskin, jos tuleekin sitten ero. Mutta asetelmahan on reilu, jos molemmat ovat tyytyväisiä.

      Kotiäitiys taas on mielestäni aivan eri asia kuin kotona hengailu lapsettomana tai jo kouluikäisten lasten äitinä. Jommankumman vanhemman kotona olon esim. 2-4 ensimmäisen vuoden ajan voi nähdä lapselle sen verran merkityksellisenä, että perhe on valmis maksamaan siitä menetettynä työtulona. Silloin on yhteinen päätös ja reilua, että toinen, töissäkäyvä vanhempi elättää koko perhettä. Oli se sitten äiti tai isä. Tasa-arvotyötä tarvittaisiin siinä, etteivät naiset joutuisi kantamaan kaikkea sitä taakkaa, mitä kotivanhemmuus työuralle ja eläkkeen määrälle aiheuttaa. Isän jääminen kotiin pitäisi siis olla yhtä mahdollinen vaihtoehto.

      Tarkoititko Satu siis, että yksi argumenttisi kotiäitiyttä vastaan on se, ettei ole mielestäsi reilua, että mies elättää naista sekä pieniä lapsia? Vai että nainen on "idiootti", jos "heittäytyy miehen elätettäväksi"? (Kuten anonyymi ilmaisi.)

      Minusta kotiäitiys on valinta, jossa on hyviä ja huonoja puolia. Näitä voi punnita ja päätyä kahteen eri päätökseen. Kumpikaan ratkaisu ei tee naisesta "idioottia" tai anna aihetta ällistymiseen - kunhan nämä eri puolet on tiedostettu.

      Levitetään siis tasa-arvotietoutta ja keskustellaan kotiäitiyden ja uraäitiyden eri puolista. Mutta ei tuomita toisten naisten valintoja.

      Poista
    3. Yksi syy miksi suhtaudun penseästi kotiin jäämiseen (hoitamaan kotia ja lapsia) moniksi vuosiksi on juurikin taloudellinen: ei kerry eläkettä, ei kerry omia säästöjä, ei pääse kertymään taloudellista riippumattomuutta.

      Jos peli on selvä eli työssäkäyvä korvaa kotiin jääneelle eläkkeet, tulonmenetykset jne niin eihän siinä sitten mitään taloudellista riskiä ole. Tai ainakin se on paljon pienempi.

      Ei oo tapana tuomita, se ei johda oikein mihinkään...

      Poista
    4. Aivan. Kyllähän tuoltakin kannalta on hyvä asiaa miettiä, että monenko vuoden kohdalla taloudellinen menetys on liian suuri koettuun hyötyyn nähden. Itse ajattelen, että olisin valmis "maksamaan" siitä, että voin kasvattaa lapseni niin kuin parhaaksi uskon (eli kotona ensimmäiset 2-3 vuotta riippuen lapsesta ja hoitopaikkatilanteesta). Hyvä, ettei oo tapana tuomita! Pisti vähän silmään tuo "kotiäitiyttä vastaan". Vaikka ethän suoraan sanonut olevasi kokonaan sitä vastaan, vaan kerroit sinulla olevan joitain argumentteja sitä vastaan. Mukavaa, että jaksat vastailla, ja nyt kun tutustuin blogiisi enemmän, täytyy sanoa, että täältä löytyy paljon mielenkiintoisia juttuja. :)

      Poista
  15. Tuohon että onko kaikilla samat mahdollisuudet vai ei, niin sanoisin että on ja ei. Siis ei ole sillä tavalla, että pienikin asia voi olla se joka muuttaa tulevaisuuden, suuntaan tai toiseen. Periaatteessa kaikilla on samat mahdollisuudet, mutta käytännössä ei.

    Omalla kohdalla voin verrata serkkujeni perheeseen. Saman ikäisiä, samalla paikkakunnalla pohjoisessa asuttiin naapureina ja molempien perheiden tulotaso about sama (lapsimääräkin vielä). Osin samat geenitkin. Meillä kotona oli äärimmäisen kannustava asenne kouluttautumiseen ja vieläpä niin, että voi katsoa oman lähiseudun ulkopuolelle. Niinpä ei menty oman paikkakunnan pieneen (ei niin hyvään) lukioon, vaan haettiin naapurikaupungin parempaan lukioon. Erona tässä oli, että toiseen sai ilmaiset koulukyydit ja toiseen ei. Vanhemmilleni tämä ei ollut ikinä kynnyskysymys. Tai vielä kauemmaksi kun menee niin sekin vaikuttaa että äiti kuulusteli kokeisiin ja auttoi läksyissä aina jos apua halusi. Hyvistä arvosanoista kannustettiin, vaan kannustus ei ollut ikinä sellaista että et ole hyvä jos et saa kymppiä. Mikä tahansa arvosana oli hyvä, jos oli parhaansa tehnyt. Serkkujen perheessä sitten koulunkäynti ei ollut niin tärkeää, menivät lähilukioon ja yhtä lukuunottamatta lukio jäi kesken (nämä serkut menivät suorittaviin töihin, semmoisiin mitä nyt kouluttamaton just ja just täysi-ikäinen saa). Meidän perheessä ei olisi tullut kuuloonkaan että lukio olisi jätetty kesken (siskoni tsempattiin vielä suorittamaan pitkä matematiikka, kun hän olisi sen jättänyt ja hyvä niin, ei varmasti siskoakaan kaduta jälkeenpäin että tsemppasi). Korkeakouluopintoihin kannustettiin (ja mun vanhemmat ei siis ole korkeastikoulutettuja, olen itse sukuni eka maisteri ja tohtori). Nyt sit mä ja sisarukseni asutaan pk-seudulla ja meillä kolmella on viisi korkeakoulututkintoa (maisteri / tohtori) ja paljon keskimääräistä korkeampi tulotaso. Serkut asuu kotiseudulla ja ovat kaikki täystyöllistettyjä ja perheellisiä, vaan eivät varmaan koskaan pääse suomalaisen keskipalkkaan. Enkä tässä nyt sano, että serkkujeni valinnat ovat huonot, ne on vaan erilaiset (ja elämänlaatu varmasti yhtä hyvä siellä kun täällä, palkkaeroista huolimatta kun elinkustannukset on myös ihan eri luokkaa). Mutta...mun tyttäreni tulee mitä todennäköisemmin olemaan sellainen varakkaiden koulutettujen vanhempien hemmoteltu (no toiv. ei hemmoteltu) stadilaiskakara jolle vanhemmat ostaa asunnon opiskeluja varten ja jonka ei paljon tartte pohtia rahaa, serkkujen lapset on taas samaa varallisuustasoa kuin mistä serkut ja minä sisarukseni ollaan ponnistettu ja he joutuvat ponnistelemaan omin voimin jos muutosta haluavat.

    Tässä kohtaa mä tosiaan sitten kovasti pohdin, että miten opettaa viisivuotiaalle, että raha ei tule taivaasta annettuna, vaan se on kovan työn tulos. Me koitetaan voimakkaasti opettaa, että kaikkea mitä haluaa ei tartte ostaa (perustelut tälle on enemmän ekologisia kuin ekonomisia). Joku viikkorahakin tuntuu keinotekoiselta idealta, kun kyllähän lapsi oikeasti saa kaiken mitä tarvitsee ja enemmänkin. Kotitöitä se tekee innosta puhkuen, joten pitäisikö siitä palkita. Vaan miten opettaa pitkäjänteiseen säästämiseen, kun sillä on säästöpossu täynnä isovanhempien antamia kolikoita ja tilillä rahaa sen verran mitä viidessä vuodessa lapselle voi verovapaasti lahjoittaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi hyvää pohdintaa, kiitos. Itse näen itseni kovin samassa tilanteessa. Luulen, että tulen aikanaan olemaan se vanhempi, joka pystyy auttamaan ostaa lapsille asunnot kun ne lähtevät opiskelemaan. (Tai no, jos asuntojen hinnat jatkavat nousua samalla 20 prosenttia vuodessa kuin täällä pk-seudulla Islannissa on viime vuodet ollut, joudun ehkä lähettämään nuo Manner-Eurooppaan :D )

      Seitsemänvuotiasta kiinnostaa jo, mitä mikäkin maksaa. Mä en tiedä johtuuko se siitä että me puhutaan kotona aika avoimesti asioiden hinnoista, esim. siitä miten paljon hävinnyt hanskapari maksaa ja että mitä muuta sillä rahalla olisi voinut saada. Ei toruen, mutta luoden sellaista konkreettista tietoa hinnoista jne. Usein kaupassa käydessä lapsi kysyykin, että onko tämä juttu mikä nyt ostettiin kallis vai ei.

      Poista
  16. Hmm...onko siellä pulaa niistä kovaa liksaa takovista putkimiehistä?! Mun miäs on tosi hyvä plumber ,sen lisäksi et ollaan, kuten kertomasi mukaan monet Islantilaisetkin tällaisia "multitalentteja" et ammatteja on monia. ;)

    S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Putkimiehillä on ihan himmeet liksat, samoin rakennusalan tyypeillä. Parhaille liksoille pääsee jos on oma yritys ja saa asiakkaita. Ulkomaalaiselle työvoimalle etenkin raksa-alalla maksetaan tosi pieniä liksoja ja siis ihan rikollisen alhaisia. Vuokratyövoiman haittavaikutukset näkyy siis täälläkin. Eli mahdollisuudet hyvään palkkatasoon on ulkomaalaisellakin täällä raksa-alan eldoradossa, mutta täytyy tosi kovasti kytätä omia etujaan alussa ja sitä, ettei joku yritä ostaa sitä osaamista liian halvalla.

      Poista
  17. Satu, kirjoititko (melkein) minusta? Tarina muuten sama, mutta pitkää matikkaa en harkinnut, lyhytkin teetti töitä tarpeeksi:) Vittumainen konkurssi osui, sekä minuun että sanontana! Kiitos loistavasta kirjoituksesta!!T.Satu (oikeasti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle kun kommentoit, kaima :)

      Poista
  18. Tänään mietin, onko tässä sukupolviero. Juttelin useamman 20-30-vuotiaan kanssa siitä, kuinka vakiduuni ois kiva ja kahden tonnin palkka maisterina aika kiva, mutta "1600 euroakin ihan ok, jos se saa joka kuukausi". Voi toki olla myös alaero, koska kaverini on pitkälti humanistis-ihmistieteellisiä. Jotenkin tässä porukassa isona on se stressi, ettei oikein minkäänlaista työtä tunnu irtoavan. Toki jokaisella ajalla on menestyjänsä, on niistä kesätöistä ja muista pätkistä varmaan aiemminkin satojen hakijoiden kanssa tapeltu.

    -Tuulis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kyllä. On tosi paljon aloja, joissa pitkäkään opiskelu tai edes erinomainen menestys opinnoissa ei takaa työpaikkaa, tai edes kutsua haastatteluun. Tässä kohtaa syytän myös suomalaisia putkiaivotyönantajia. Ottaako monikin suomalainen pankki uraputekeensa humanisteja tai vaikka maantieteilijöitä? Eipä juuri. Ääriesimerkkinä esim Lontoon Cityssä ei ole pelkkää ekonomia ja jurres vaan myös antropologeja, matemaatikkoja, historiaa opiskelleita töissä.

      Poista
    2. Itse olen ajatellut opettajakoulutuksesta kammeta itseni yritysmaailmaan. Saa nähdä onnistuuko, kun kaikki opintojen aikainen työkokemus on ollut opettamista (enkä ole oikein koskaan saanut siitä riittävästi palkkaa säästöönkään).

      Olen tehnyt itseni kanssa tosi paljon töitä, jotta uskalsin päättää jäädä loppuvuodeksi tulottomaksi sairasloman perään. Se vie mun säästöt ja tarvitsen taloudellista tukea mieheltä ja vanhemmilta, mutta vastapainoksi toivon valmistuvani vihdoin maisteriksi, kun on aikaa ja jaksamista opiskeluun. Et ei se toki ihan turha sijoitus ole, mutta häpeä itse pärjäämättömyydestä on tosi suuri tilanteessa, jossa voimavarat ei oikein riitä töihin ja täysipäiväiseen opiskeluun eikä yhteiskunta tue euroakaan avioliiton elatusvelvollisuuden takia. Yhdeksäntenä opiskeluvuonna ei enää tekisi mieli viivästyttääkään valmistumista, kun osa opinnoista alkaa vanhentuakin pian.

      -Tuulis

      Poista
  19. "Tänään mietin, onko tässä sukupolviero. Juttelin useamman 20-30-vuotiaan kanssa siitä, kuinka vakiduuni ois kiva ja kahden tonnin palkka maisterina aika kiva, mutta "1600 euroakin ihan ok, jos se saa joka kuukausi"."

    Ei se ole pelkästään sukupolviero. Korkeasti koulutettuja on paljon työttöminä, harjoitteluissa ja pakon vuoksi opiskelemassa. Ongelma koskee erityisesti sekä vastavalmistuneita että keski-ikäisiä.

    Kaksi teknisen alan korkeakoulututkintoa suorittanut puolisoni on tehnyt palkattomia harjoitteluita yksi toisensa perään, eikä työtä vain irtoa. Alkaa vaikuttaa siltä, että työllistymisen haaveesta voi alkaa luopua, koska tarjontaa on niin paljon. Työpaikkoihin on hakijoita kymmenittäin, joten korkeakoulutettuna pitkäaikaistyöttömänä työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Suurin osa paikoista kun täytetään jo valmiiksi työssä oleveilla.

    Tuossa juttua aiheeseen liittyen.

    http://www.ts.fi/lukemisto/3386676/Syyllinen+on+tyoton?jako=0f506dc4655349a7586040e569d0d8b5

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilanne on todella kusinen, myönnän. Ura ulkomailla vaihtoehtona?

      Poista
  20. Kyllä, kyllä ja kyllä. Nyökyttelin täällä monessa kohtaa. Rahasta puhuminen voi olla jännää, mutta se on niiiiin tärkeetä! Etenkin naisille, joita tietysti tää asia koskettaa niin monelta kantila (pienemmät palkat, äitiyslomat, työllistyminen lasten jälkeen jne.). Osaat argumentoida nää jutut niin hyvin ja selkeesti tiedät, mistä puhut. Iso peukku! Aina välillä blogimaailmassa ja muuallakin törmää näihin "meidän perheessä kaikki rahat on yhteisiä" tms. argumentteihin. Tämä yhdistettynä siihen, miten vanhemmuusvapaat (sori en tiiä näitä termejä, lapseton opiskelijatyttö täällä hei :D) jakautuvat edelleen kovasti äitien hoitovastuuta painottaen... äh, välillä tulee ärsytys. Puhutaan me naiset näistä jutuista - rahasta, vastuusta, oikeuksista! Vaikka näin (melkein) naistenpäivän lupauksena :) Kiitti tästä postauksesta, mun puolesta näitä raha/talous-juttuja saa olla enemmänkin.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?