Kun oma vanhemmuus ottaa päähän

Lasten lauantai-iltana vihdoin nukahdettua yhdistin itseni hetkeksi interwebiin. Facebookin uutisvirrassa klikkasin ensimmäisenä yhden kaverin jakamaa Guardianin juttua, joka käsitteli vanhempia, jotka katuivat vanhemmuuttaan. Siis: eivät vihanneet lapsiaan vaan katuivat sitä, että olivat ryhtyneet vanhemmiksi. Jutussa haastatellut vanhemmat kuvailevat muun muassa sitä, mikä oli vanhemmuudessa tuntunut itsestä erityisen pahalta. He kertoivat pettymykistä eli esimerkiksi siitä, kuinka elämä olikin lasten synnyttyä muuttunut ihan toisenlaiseksi, kuin mitä sen odotti olevan.


Luin juttua keskittyneesti. Ja samalla minua kylmäsi. Osa lehtijutun kappaleista oli nimittäin ihan kuin omasta elämästäni. Minä en ainakaantietääkseni kärsinyt synnytyksenjälkeisestä masennuksesta enkä tiedä voiko tätä olotilaani edes diagnosoida millään lääketieteellisellä termillä, mutta kärsin/podin lapsen ensimmäisen kahden vuoden aikana heikkohermoisuudesta, vitutuksesta, voimattomuudesta, väsymyksestä, rähjäämisestä ja kaikesta sellaisesta, jota minä en muuten ollut koskaan aikaisemmin ollut.

Esikoisen kanssa äitiyden ekojen vuosien blues oli vaikea, koska nämä kaikki tuntemukset olivat minulle ihan uusia. Elämä lapsen kanssa oli ihan erilaista kuin elämä ilman lasta. Joka muuta väittää, valehtelee – tai sitten heillä on kotona 24/7 lasten- ja kodinhoitoapua. Minulle se elämänmuutos ei tapahtunut ihan helpolla eikä se ollut muutos, jota halusin. En pitänyt siitä uudesta elämäntilanteesta yhtään. Hitto soikoon, oli päiviä jolloin vihasin sitä, että olin äiti. Jumalauta! En kestänyt niitä leikkipuistoja, pienten vauvanvaatteiden pesua ja sitä vaipparumbaa. Kun olin kaksin pienen lapsen kanssa kotona, yllätin itseni aika usein laskemasta tunteja siihen, kun lapsen olisi taas aika mennä nukkumaan. 


Ei varmaan tarvitse täsmentää, mutta teen tämän disclaimerin nyt kuitenkin. (Koska oma esikoiseni osaa jo lukea ja ehkä eksyy tähänkin blogiin jonain päivän lukemaan näitä juttuja.) En koskaan vihannut lastani tai syyttänyt sitä elämäni hetkellisestä pilaamisesta. Inhosin itseäni, että olin tullut äidiksi ja että olin siinä vanhempana ihan totaalisen vitutuksen vallassa. Inhosin sitä roolia, niitä yöheräämisiä, ulkomuodon muuttumista, parisuhteen muuttumista, vapaudenmenetystä. Sitä, että tein mitä tahansa, vauva saattoi silti itkeä.

Katjan kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirjasarja tuli tarpeeseen. Noiden kirjojen kirjoittaminen oli itsellenikin jonkinsortin terapiaa. 

Esikoisen kanssa otsaan kasvanut ahdistussarveni katosi savuna ilmaan suunilleen siinä kohtaa, kun lapsi täytti kolme vuotta. Sen merkkipaalun jälkeen aloin ensimmäistä kertaa pitää roolistani vanhempana. Lapsen kanssa oli vilpittömästi kivaa, ei vain kivaa, koska sen piti olla kivaa. Lapsesta ja sen tarpeista huolehtiminen ei kummunnut enää pelkästä velvollisuudentunteesta vaan siitä, että sitä ihan oikeasti haluaa tehdä toisen onnelliseksi, iloiseksi ja auttaa häntä pärjäämään elämässä paremmin. Ja huomasin, että pystyn oikeasti vaikuttamaan asioihin ja lapsen tunteisiin ja olotilaan. Haluan nykyään viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Ja ihan mahtava tyyppihän hänestä on tullut, niistä omista ekojen vuosien vaikeuksistani huolimatta.

Mutta ne ensimmäiset kaksi vuotta olivat kyllä heittämällä tähänastisen aikuiselämäni paskinta aikaa. Ja tiedättekö mitä: kuopuksen kanssa tämä kaikki on toistunut melkein samanlaisena. Samaa raskasta mutapellon kyntämistä oman pääni sisällä. Vanhemmuus on jälleen kerran paikka paikoin syvältä. Lapsessa ei edelleenkään ole mitään vikaa, mutta minussa ilmeisesti on, kun en pysty nauttimaan pikkulapsen kanssa olemisesta juuri ollenkaan. Esitän kyllä kiinnostunutta kun kuopus esittelee lattialta löytämiään asioita ja tanssimuuvssejaan, mutta rehellisesti sanottuna minä vain toivon, että tulisipa jo päiväuniaika. Tai ilta ja kello kahdeksan. Juuri nyt minä vain toivon, että aika menisi nopeasti. Aivan sairaan nopeasti. 

Otan näinä aikoina paljon valokuvia, että voin sitten parin vuoden kuluttua katsella niitä ja palata "suloisiin pikkulapsiaikoihin" ja muistella niitä lämmöllä – huojentuneena kuitenkin tiedostaen, että nuo ajat eivät enää koskaan palaa meille. Tai siis minulle. Puolisolleni tämä vauva-aika ei tunnu olevan mikään ongelma, vaikka hän hoitaakin lapsia yhtä paljon kuin minä. Hänen on myös välillä vähän vaikea ymmärtää, kuinka minua voivat nämä vuodet vituttaa. Mutta kaikkea en ainakaan minä pysty loogisesti selittämään. Tämä nyt vain on näin.

Ensimmäisen vuosien blues -tunteet ovat onneksi kuopuksen kanssa vähän lievempiä kuin esikoisen kanssa, vaikka kotona onkin nyt kaksi huollettavaa. Luulen sen johtuvan siitä, että tiedän, että tämä tulee loppumaan kohta. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, menee enää reilu vuosi, niin saan taas elämäni takaisin omaan hallintaani. Tunnnelin päässä näkyy jo valoa, koska tiedän, että tämä tunneli on kohta ohi. Haluan nimittäin niin kovasti olla taas se ihan kokonainen oma itseni myös niinä hetkinä, kun olen lasten kanssa yksin kotona. Olla rohkea ja hauska enkä se nyhverö, jonka vatsa on solmussa monta viikkoa ennen puolison pakollisia työmatkoja. 


Että tämmöistä kuuluu juuri nyt.

Blogiani pidempään jo seuranneista on muuten muutama todennut, että olen muuttunut vanhemmuuden suhteen paljon positiivsemmaksi tyypiksi jos vertaa siihen, mitä olin vuosia sitten esikoisen kanssa. No se johtuu vain siitä, että en ole näistä tunteista pitkään aikaan tänne blogin puolelle kirjoittanut. Ajattelin varmaan, että mitäs sitä itseään toistamaan, onhan näistä vuodenmutseiluista jo jauhettu. 

Olin vähän väärässä. Kyllä näistä asioista on tärkeä puhua useamminkin kuin kerran kuudessa vuodessa. Koska ainakin minulle tuon Guardianin jutun lukemisesta tuli paljon parempi olo. Se tuki juuri oikeasta kohdasta, kun mieleni alko myllertää pohjamudissa ja pinna kiristyä pienemmästäkin jalkapohjaan tarttuneesta leivänmurusesta.

Vanhemuuteen kuuluu ihan kaikkia tunteita kuten muuhunkin elämään. On jyrkkiä alamäkiä, on pystysuoria ylämäkiä ja kaikkea siltä väliltä. Välillä pitää ajaa hiljaa ettei aja päin puuta ja joskus tekee riemuntunteissa avata ikkunat auki, painaa kaasua ja hoilata täysillä että ÄLÄ TUU DROPPAAN MUN TUNNELMAA!!! 


On tärkeää, että niistä huonommistakin tunteista puhutaan ääneen. Mun oma alamäkeni on tämä pikkulapsiaika, jota ei tule yhtään ikävä kun se on ohi. Halusin kertoa fiiliksistäni avoimesti teille, koska ehkä teilläkin on parhaillaan joku alamäki menossa. Tai mikä tahansa muu vaihe, joka tuntuu kummalliselta, omituiselta, pahalta tai nololta. Sellaiselta, että siitä ei sopisi julkisesti puhua.

Mutta kyllä sopii puhua! Koska näitä fiiliksiä on ihan kaikilla. Kukaan meistä ei ole ainutlaatuinen. Samaan aikaan jossain toisaalla joku muu kärsii ihan samoista kun sinä. Paskassakin jamassa auttaa tieto siitä, että ei ole yksin. 

Tunnisteet: ,