Esikoinen täytti tänään vuosia. Tasan seitsemän vuotta sitten minusta tuli äiti.  En ollutkaan enää sukupuun osasista uloin, vaan se isomp...

Seitsemän vuotta sitten minusta tuli äiti

10.2.17 Satu Kommentteja: 10

Esikoinen täytti tänään vuosia. Tasan seitsemän vuotta sitten minusta tuli äiti. En ollutkaan enää sukupuun osasista uloin, vaan se isompi oksa, josta lähtee yksi vähän pienempi oksa. 


Monet muistavat, millainen sää oman lapsen syntymän aikaan oli. Tuliko ensilunta, paistoiko aurinko tai tuuliko kovasti. Pakko myönätää, että minä en muista sen päivän säätiloista yhtään mitään. Sen sijaan muistan hyvin, kuinka istuin autossa ja huusin kamalissa supistuskivuissani kurkku suorana, että "AJA KOROKKEISSA SAATANA HITAAMMIN". Jännä juttu, että tuo kirosana on jäänyt noin elävästi mieleen. Johtui varmaankin siitä kuskina toimineen puolisoni hämmästyneestä ilmeestä. Eihän hän sitä tajunnut, enkä minäkään ollut tajunnut ennen h-hetkeä, että silloin kun on menossa synnyttämään, jokainen auton tasaisesta menosta poikkeava liike sattuu. Iha hitokseen.

Satoi tai paistoi. Ihan sama. Oli helmikuu. Tuli upea tyttö! Suloinen, laiha, ja aika pitkä. Simpsakka neiti, joka nauroi jo ensimmäisenä päivänään. Samalla hetkellä minusta tuli jonkun biologinen äiti. Ja se jos mikä tuntuu edelleen todella kummalliselta. Mietin tuossa yksi päivä, että mikä on se muutos, joka minussa on äitiyden takia tapahtunut seitsemän vuoden aikana. Ajatusrypyt syvenevät, silmäpussit paisuvat ja kiire lisääntyy, mutta niin varmaan kävisi ilman lapsiakin. Teen työkseni samoja asioita, harrastan samoja asioita, käytän kokolailla samanlaisia vaatteita. Mutta mikä minussa on muuttunut?

Noh. Se suurin muutos liittyy varmaankin oman rajallisuuden miettimiseen. Siis siihen, että kun louplta kuitenkin kuolen, niin toivon että en kuolisi ihan kamalan nuorena. Sitten vasta, kun lapset ovat vähän vanhempia. Aikaisemmin en juuri miettinyt varhaisen kuoleman mahdollisuutta - se oli asia, jota ei ollut oikein mitään syytä miettiä. Mutta nyt on. Kun on vastuussa siitä että kaksi pientä ihmistä saa ruokaa, henkistä ravintoa ja turvallisen kodin, on tullut mietittyä omaa ja puolison olemassaolon tärkeyttä ihan eri vinkkelistä. Niinpä me silloin seitsemän vuotta sitten teimme kaksi asiaa, joita tuskin olisimme tehneet lapsettomina aikuisina: menimme naimisiin ja otimme koko perheelle henkivakuutuksen.

Jos meistä jompi kumpi kuolee, toiselle jää tarpeeksi rahaa huolehtia jäljelle jääneistä. Jos me molemmat kuolemme, meidän sukulaisille jää tarpeeksi rahaa huolehtia jäljelle jääneistä. Koska olemme naimisissa, kaikki perintö- ja leskeneläkeasiat ja mitä muita niitä nyt onkaan, menevät mahdollisimman helpolla tavalla ja vähällä vaivalla. 

Okei. Pitäisiköhän miettiä vähän onnellisempia asioita? No pitäisi!


Esimerkiksi sitä, miten upea ihminenen esikoinen on. Hän muistaa kertoa meille melkein joka päivä, että olemme maailman parhaat äiti ja isä. Verbaalisilla karkeilla hän hellii päivittäin myös pikkusiskoaan ja pohtii muutenkin kamalan paljon sitä, miten paljon ihania asioita maailmassa on. Hän tosiaan näkee positiivisia asioita siellä, minne hän katsoo. Se on upea ominaisuus, josta soisi aika monen - itseni mukaanlukien - ottavan opikseen.

Havaintoni on myös ulkopuolisesti varmennettu. Kävimme pari viikkoa sitten opettajan kanssa keskustelun lapsemme koulussa pärjäämisestä. Hän on oppinut lukemaan ja laskemaan ja kaksikieliseksi on islannin kielen lukemisessa ja kirjoittamisessa aika hyvä. Mutta nuo eivät ole tässä kohtaa tietenkään niitä tärkeimpiä asioita. Sosiaalinen viisaus, itsevarmuus, tyytyväisyys, tasapainoisuus ja empaattisuus ovat paljon tärkeämpiä. Niistä se opettajakin erikseen kiitteli:

Hän on aina kohtelias, huomaavainen ja keskittyy asioihin. Ei ole kovin äänekäs, mutta puhuu silti kaikille, kun on asiaa. Auttaa muita ja puuttuu siihen, jos jotain kiusataan. Hän tuntuu ikäistään paljon kypsemmältä lapselta. Hyvän lapsen olette kasvattaneet.

Awww.

Minun teki mieli sanoa opettajalle, että anteeksi nyt, mutta en usko että minä olen se syyllinen tähän juttuun. Se vaan on tuollainen, ihana ihminen! Yritin kuitenkin olla "ei-suomalainen" ja ottaa vastaan toisen antamat kehut vähättelemättä niitä. Nielaisin kieltosanan ja totesinpa vaan että kiitos, onpa todella hienoa kuulla.  

Onnea esikoinen!

10 kommenttia:

  1. Niinhän Tovenkin äiti toivoi ja totesi, että Tovesta tulee suuri taiteilija, todella suuri. Voisi kuvitella, että kun perheessä on arvoina vapaus ja valtava luottamus siihen, miten eletty on, niin tuollaisia positiivisia pieniä tyttöjä sieltä sitten kumpuaa. Kun jo noin pienenä luontaisesti oivaltaa puoltaa toisia, piirtää hän koko ajan näkymättömiä näkyviksi, vertaisikseen. Hyvä on lapsen olla hiljaa ja tuumailla,kuulla ja kertoa tarinoita, jotka ilossa ja leikissä kohtaavat lapsen mielen ojentaen tämän kaiken lahjana aikuisille. Jo vain näin ei himmene elämä, sitä ei kuolokaan korjaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas tämä aivan varsinaisen ihana ja kaunis kommentti. Kiitos!

      Poista
  2. Vanhemmuus tuo kaikenlaista lisää. Meilläkin on mietitty vakuutusasiat siten, että jos toiselle käy jotain, että ei ole hoppu miettiä mitään käytännön asumiseen liittyviä ratkaisuja ihan heti.

    Ihanaa on se, että pystyy näkemään oman lapsensa sellaisena kuin hän on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikenlaisia juttuja sitä tulee mieleen kun on tullut vanhemmsksi. Tämä oman kuolemisen miettiminen nyt ehkä isoimpana uutena asiana.

      Poista
  3. Suomessa on siirretty joulutodistuksista tammikuun arviointikeskusteluihin. Koulussa siis. Ensin ajattelin että olis se todistus kiva, mutta ei se hullumpaa ollut kuunnella kun ope kehui esikoista puoli tuntia yhtä kyytiä :D juuri noista samoista jutuista. -Onnea synttärisankarille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Onkohan täälläkin siirrytty vastikään? Kun mun mielestä ennen, siis vielä muutamia vuosia sitten, saatiin joulutorkat... tykkäsin tuollaisesta suullisesta arvioinnista ja keskustelusta, siinä pääsi myös kyselemään oppimiseen jne liittyviä asioita suoraan maikalta. Oikein hyvä!

      Poista
  4. Olenkin saanut hänestä blogisi perusteella juuri sen kuvan, mitä opettaja sanoi. Selvästi mahtava tytär teillä.

    VastaaPoista
  5. Ihana postaus ihanasta tytöstä! <3 Lapset ovat mieletön lottovoitto. Ja ihan parasta on seurata heidän kasvuaan. Jopa tunnemyrskyjä ja ristiriitoja aiheuttavaa murkkuikää, joka meillä just on meneillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tota murkkuaikaa odotan suurella mielenkiinnolla.
      Oon omasta mielestäni hyvä väittelemään ja argumentoimaan mutta ei kyl hajuakaan onko siitä mitään hyötyä niissä tuulissa :D

      Poista

Mitä tuumaat?