Lasten lauantai-iltana vihdoin nukahdettua yhdistin itseni hetkeksi interwebiin. Facebookin uutisvirrassa klikkasin ensimmäisenä yhden kav...

Kun oma vanhemmuus ottaa päähän

12.2.17 Satu Kommentteja: 93

Lasten lauantai-iltana vihdoin nukahdettua yhdistin itseni hetkeksi interwebiin. Facebookin uutisvirrassa klikkasin ensimmäisenä yhden kaverin jakamaa Guardianin juttua, joka käsitteli vanhempia, jotka katuivat vanhemmuuttaan. Siis: eivät vihanneet lapsiaan vaan katuivat sitä, että olivat ryhtyneet vanhemmiksi. Jutussa haastatellut vanhemmat kuvailevat muun muassa sitä, mikä oli vanhemmuudessa tuntunut itsestä erityisen pahalta. He kertoivat pettymykistä eli esimerkiksi siitä, kuinka elämä olikin lasten synnyttyä muuttunut ihan toisenlaiseksi, kuin mitä sen odotti olevan.


Luin juttua keskittyneesti. Ja samalla minua kylmäsi. Osa lehtijutun kappaleista oli nimittäin ihan kuin omasta elämästäni. Minä en ainakaantietääkseni kärsinyt synnytyksenjälkeisestä masennuksesta enkä tiedä voiko tätä olotilaani edes diagnosoida millään lääketieteellisellä termillä, mutta kärsin/podin lapsen ensimmäisen kahden vuoden aikana heikkohermoisuudesta, vitutuksesta, voimattomuudesta, väsymyksestä, rähjäämisestä ja kaikesta sellaisesta, jota minä en muuten ollut koskaan aikaisemmin ollut.

Esikoisen kanssa äitiyden ekojen vuosien blues oli vaikea, koska nämä kaikki tuntemukset olivat minulle ihan uusia. Elämä lapsen kanssa oli ihan erilaista kuin elämä ilman lasta. Joka muuta väittää, valehtelee – tai sitten heillä on kotona 24/7 lasten- ja kodinhoitoapua. Minulle se elämänmuutos ei tapahtunut ihan helpolla eikä se ollut muutos, jota halusin. En pitänyt siitä uudesta elämäntilanteesta yhtään. Hitto soikoon, oli päiviä jolloin vihasin sitä, että olin äiti. Jumalauta! En kestänyt niitä leikkipuistoja, pienten vauvanvaatteiden pesua ja sitä vaipparumbaa. Kun olin kaksin pienen lapsen kanssa kotona, yllätin itseni aika usein laskemasta tunteja siihen, kun lapsen olisi taas aika mennä nukkumaan. 


Ei varmaan tarvitse täsmentää, mutta teen tämän disclaimerin nyt kuitenkin. (Koska oma esikoiseni osaa jo lukea ja ehkä eksyy tähänkin blogiin jonain päivän lukemaan näitä juttuja.) En koskaan vihannut lastani tai syyttänyt sitä elämäni hetkellisestä pilaamisesta. Inhosin itseäni, että olin tullut äidiksi ja että olin siinä vanhempana ihan totaalisen vitutuksen vallassa. Inhosin sitä roolia, niitä yöheräämisiä, ulkomuodon muuttumista, parisuhteen muuttumista, vapaudenmenetystä. Sitä, että tein mitä tahansa, vauva saattoi silti itkeä.

Katjan kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirjasarja tuli tarpeeseen. Noiden kirjojen kirjoittaminen oli itsellenikin jonkinsortin terapiaa. 

Esikoisen kanssa otsaan kasvanut ahdistussarveni katosi savuna ilmaan suunilleen siinä kohtaa, kun lapsi täytti kolme vuotta. Sen merkkipaalun jälkeen aloin ensimmäistä kertaa pitää roolistani vanhempana. Lapsen kanssa oli vilpittömästi kivaa, ei vain kivaa, koska sen piti olla kivaa. Lapsesta ja sen tarpeista huolehtiminen ei kummunnut enää pelkästä velvollisuudentunteesta vaan siitä, että sitä ihan oikeasti haluaa tehdä toisen onnelliseksi, iloiseksi ja auttaa häntä pärjäämään elämässä paremmin. Ja huomasin, että pystyn oikeasti vaikuttamaan asioihin ja lapsen tunteisiin ja olotilaan. Haluan nykyään viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Ja ihan mahtava tyyppihän hänestä on tullut, niistä omista ekojen vuosien vaikeuksistani huolimatta.

Mutta ne ensimmäiset kaksi vuotta olivat kyllä heittämällä tähänastisen aikuiselämäni paskinta aikaa. Ja tiedättekö mitä: kuopuksen kanssa tämä kaikki on toistunut melkein samanlaisena. Samaa raskasta mutapellon kyntämistä oman pääni sisällä. Vanhemmuus on jälleen kerran paikka paikoin syvältä. Lapsessa ei edelleenkään ole mitään vikaa, mutta minussa ilmeisesti on, kun en pysty nauttimaan pikkulapsen kanssa olemisesta juuri ollenkaan. Esitän kyllä kiinnostunutta kun kuopus esittelee lattialta löytämiään asioita ja tanssimuuvssejaan, mutta rehellisesti sanottuna minä vain toivon, että tulisipa jo päiväuniaika. Tai ilta ja kello kahdeksan. Juuri nyt minä vain toivon, että aika menisi nopeasti. Aivan sairaan nopeasti. 

Otan näinä aikoina paljon valokuvia, että voin sitten parin vuoden kuluttua katsella niitä ja palata "suloisiin pikkulapsiaikoihin" ja muistella niitä lämmöllä – huojentuneena kuitenkin tiedostaen, että nuo ajat eivät enää koskaan palaa meille. Tai siis minulle. Puolisolleni tämä vauva-aika ei tunnu olevan mikään ongelma, vaikka hän hoitaakin lapsia yhtä paljon kuin minä. Hänen on myös välillä vähän vaikea ymmärtää, kuinka minua voivat nämä vuodet vituttaa. Mutta kaikkea en ainakaan minä pysty loogisesti selittämään. Tämä nyt vain on näin.

Ensimmäisen vuosien blues -tunteet ovat onneksi kuopuksen kanssa vähän lievempiä kuin esikoisen kanssa, vaikka kotona onkin nyt kaksi huollettavaa. Luulen sen johtuvan siitä, että tiedän, että tämä tulee loppumaan kohta. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, menee enää reilu vuosi, niin saan taas elämäni takaisin omaan hallintaani. Tunnnelin päässä näkyy jo valoa, koska tiedän, että tämä tunneli on kohta ohi. Haluan nimittäin niin kovasti olla taas se ihan kokonainen oma itseni myös niinä hetkinä, kun olen lasten kanssa yksin kotona. Olla rohkea ja hauska enkä se nyhverö, jonka vatsa on solmussa monta viikkoa ennen puolison pakollisia työmatkoja. 


Että tämmöistä kuuluu juuri nyt.

Blogiani pidempään jo seuranneista on muuten muutama todennut, että olen muuttunut vanhemmuuden suhteen paljon positiivsemmaksi tyypiksi jos vertaa siihen, mitä olin vuosia sitten esikoisen kanssa. No se johtuu vain siitä, että en ole näistä tunteista pitkään aikaan tänne blogin puolelle kirjoittanut. Ajattelin varmaan, että mitäs sitä itseään toistamaan, onhan näistä vuodenmutseiluista jo jauhettu. 

Olin vähän väärässä. Kyllä näistä asioista on tärkeä puhua useamminkin kuin kerran kuudessa vuodessa. Koska ainakin minulle tuon Guardianin jutun lukemisesta tuli paljon parempi olo. Se tuki juuri oikeasta kohdasta, kun mieleni alko myllertää pohjamudissa ja pinna kiristyä pienemmästäkin jalkapohjaan tarttuneesta leivänmurusesta.

Vanhemuuteen kuuluu ihan kaikkia tunteita kuten muuhunkin elämään. On jyrkkiä alamäkiä, on pystysuoria ylämäkiä ja kaikkea siltä väliltä. Välillä pitää ajaa hiljaa ettei aja päin puuta ja joskus tekee riemuntunteissa avata ikkunat auki, painaa kaasua ja hoilata täysillä että ÄLÄ TUU DROPPAAN MUN TUNNELMAA!!! 


On tärkeää, että niistä huonommistakin tunteista puhutaan ääneen. Mun oma alamäkeni on tämä pikkulapsiaika, jota ei tule yhtään ikävä kun se on ohi. Halusin kertoa fiiliksistäni avoimesti teille, koska ehkä teilläkin on parhaillaan joku alamäki menossa. Tai mikä tahansa muu vaihe, joka tuntuu kummalliselta, omituiselta, pahalta tai nololta. Sellaiselta, että siitä ei sopisi julkisesti puhua.

Mutta kyllä sopii puhua! Koska näitä fiiliksiä on ihan kaikilla. Kukaan meistä ei ole ainutlaatuinen. Samaan aikaan jossain toisaalla joku muu kärsii ihan samoista kun sinä. Paskassakin jamassa auttaa tieto siitä, että ei ole yksin. 

93 kommenttia:

  1. Jos nyt sivuutetaan hetkeksi se asia, että en pystyisi olemaan raskaana koska tarvin jatkuvaa lääkitystä ja se, etten suostuis kokemaan synnytystä kun joudun muutenkin kokemaan paljon kipua, niin toi pikkulapsiaika on vain sellainen että en usko että selviäisin. Jos se on terveelle, hyväkuntoisellekin ihmiselle vaikeaa, niin miten sairaana. Tiedän vielä että meillä ei kummempia turvaverkkoja olisi.

    Muutenhan pystyn elämässä toimimaan suht normaalisti eikä mua saavutuksien perusteella arvais sairaaks, mut se perustuu siihen että teen paljon, kun vointi on hyvä ja makaan viikon sängyssä oksentamassa, kun vointi on huono. Ei se lapsi kuitenkaan tarvi hoitoa sillon kun mulle sopii vaan tasasesti koko ajan. Joskus on vauvakuumeita ja harmittaa, mutta ite en usko siihen maagiseen että joojoo kunhan vaan saa sen mukulan niin asiat suttaantuu. Ei mun sairaudet vaan lakkaa olemasta vaikka tilanne olis mikä.

    VastaaPoista
  2. (Jäi kesken)... ja siks musta on kiva lukea näitä, kun tajuaa että se mun fiilis siitä, että homma olis vaan ihan liikaa ei oo kuviteltua vaan realismia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Onneksi yleinen ilmapiiri lastenhankinnan/yrittämisen suhteen on viime vuosina - ainakin mun mielestä, täällä omassa kuplassa ü - monipuolistunut. Enää ei tuu sitä yllättyneen lehmän katsetta, kun joku toteaa että ei syystä tai toisesta halua saada lapsia. Elämä voi olla niin hyvää ilman lapsia (ja se voi ollaa kaameaa lasten kanssa ja kaikkea tältä väliltä). Hirveen tärkeäähän tässä on tuntea itsensä eikä huijata itseään, vain niin pääsee elämään mahdollisimman hyvää elämää. Tsemppiä! Mulla ei ole itsellä mitään omaa kokemusta migreenistä, mutta lähipiirissä on ja eri vittumaisesta asiasta on kyllä kyse silloin kun se "iskee".

      Poista
  3. Kiitos tästä kirjoituksesta! En koe kovin mielekkäänä pikkulapsiaikaa, ja odotan kovasti, että tämä vuoden ikäinen kasvaa vielä vähän ja voidaan erilailla puuhata yhdessä kuin nyt. En ikävöi vauva-aikaa yhtään. Se jos mikä oli rankkaa. Elämänmuutos todellakin. Ja tällaisesta ei sovi puhua. Kuvia on kiva katsella ja ajatella että onneksi ei enää olla tuossa vaiheessa. Ja todettakoon myös, että ihana lapsi ja toivottu on. Kaipaan töihin ja hiukan ajatustyötä elämään. Iloa ja ihania hetkiä koetaan joka päivä, mutta odotan kyllä silti innolla sitä kun lapsi on nukkumassa ja saan olla vähän enemmän Minä. Tulevaisuus tuonee taas lisää vapautta ja parisuhteeseen toivoa. Kyllä tämä tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä tästä :) Nyt on muuten jo aika hauskaa katsella noita seitsemänvuotiaan esikoisen vauvakuvia. Enää ei nouse tukala tunne kurkkuun. Kuopuksen kanssa menee varmaan vielä vuosi, parikin...

      Poista
  4. Mulla on käynyt sillä lailla "jännästi", että olen todella nauttinut raskausajasta ja vauva-aika on ollut ihanaa (vaikka valvominen onkin kidutusta). Vauvat ovat söpöjä ja niiden itku ei tuntunut minusta pahalta. Mutta sitten tämä aika 1-4 v on aivan helvettiä (lapset tällä hetkellä 7 ja 3 v). Jatkuvaa uhmaa ja taistelua ihan joka asiasta - vie voimat... ja tämä vaihe kestää niiiiin paljon kauemmin kuin tuo vauvavaihe ja yritän purra huulta kun joudun vauva-aiheiseen keskusteluun ja joku tsemppaa toista, että kyllä se tuosta helpottaa, mutta kun ei helpota. Huh ja kukaan ei yleensä ymmärrä tätä tilannetta näin päin. Olenko ainoa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko heti kommentoida perään että mullakin on näin! Vauvojen kanssa meni hyvin (kumpikin lapsi ollut terve ja hyväuninen) mutta kun 1 v tuli mittariin niin homma kävi huomattavasti raskaammaksi! Nyt lapset on 2 ja 4 ja todellakin tuntuu siltä että vaan passaan, perustelen, suostuttelen, väännän, väittelen ja toimin erotuomarina. Se on äärimmäisen kuluttavaa.

      Poista
    2. Ymmärrän hyvin. Mähän en kuopuksesta vielä tiedä, mitä sieltä tulee. Esikoisella ei uhmaa oikein ollut, eikä se saa raivokohtauksia tms. Ehkä oon parin vuoden päästä samassa kerhossa..... :D

      Poista
  5. Tämä on myös se pääsyy, miksi blogiasi alun perin aloin seurata (enkä ole tullut lopettaneeksi, vaikka meno sittemmin on muuttunut huomattavasti imelämmäksi ;)). Siis että jaoin kaikki noi tunteet.

    Mun kipukohta vaan on se, että jaan edelleen. Lapsi on yli neljä, ja odottelen edelleen käännettä parempaan ja sitä etten odottaisi nukkumaanmenoaikaa niin kovasti joka ilta.

    Olen lukenut paljon noita Guardianin jutussakin esiteltyjä kirjoittajia, mutta on se silti ekstrahelpottavaa kuulla jonkun puhuvan asiasta myös suomeksi. Että kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Imelä! Omg :D Mutta kiitos kiitoksista :)

      Poista
    2. Ja siis ikävä kuulla että vielä nelivuotiaan kanssa noin. Mä en kakkosesta vielä tiedä minne porteille se mut vie, eli ehkäpä palaan tähänkin aiheeseen vielä vähän vanhemmankin pikkulapsen äitinä.

      Poista
  6. Kiitos kirjoituksesta! Kylläpä vaan tiivistit näpsäkkään pakettiin tuon vauva-ajan olotilan. Itselläni oli paljolti samoja tuntemuksia. Pitkään kävin keskustelua itseni kanssa haluanko ylipäätään äidiksi. Musta vauvat ovat aina olleet enemmänkin pelottavia kuin ihania. Rohkaistuin, vauva syntyi, mutta täytyy sanoa etten todellakaan ollut mikään vauva-aikafani. Lapsi on nyt vuoden ja 7kk. Tuntuu, että siinä vähän vajaan puolentoista vuoden kohdalla alkoi helpottaa. Toki vieläkin mukaan mahtuu hankalia päiviä, mutta myös niitä kun huomaa lapsen osaavan jo yhtä sun toista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella tuttua. Onneksi esikoinen näytti että siitä
      se meno vaan paranee kun ne kasvaa. Toivon, että kakkosenkin kanssa kävisi niin...

      Poista
  7. Alkoi melkein itkettää kun luin tätä, ja tota Guardianin juttua en uskalla edes lukea. Ahdistaa jo nyt miehen parin kuukaden päässä häämöttävä työmatka kun olen viikon lasten kanssa yksin kotona. Joka päivä tuntuu siltä, että minussa on jotain vialla kun en osaa nauttia tästä vaikka rakastan lapsiani yli kaiken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua on ahdistanut koko alkuvuoden tämän kevään työmatkamaraton. Seuraavan kerran hengitän vapautuneesti toukokuun puolella. Onneksi tässä on kaikkea kivaa välissä, siskot tulee kylään meille ja sellaista. Ja onneksi ajalla on tapana kulua nopeasti. Hemmotteelen itseäni hyvillä kirjoilla ja yhdellä jääkylmällä oluella joka ilta kun puoliso on poissa. Esikoiselle koitan keksiä jotain kivaa ohjelmaa viikonlopuiksi jotta se jaksaa arkena motivoitua auttamaan siskon hoidossa. Ja kyllä se on kiitettävästi ottanut osaa. Ihana!

      Poista
  8. Hengenheimolainen tässä suhteessa. Meillä lisää lapsia ei ainokaisen lisäksi tule, koska raskaus, synnytys ja vauva-aika (=oikeasti koko aika alle 2v.:n kanssa). Kyllä, odotin päiväunia ja iltoja (vielä kun olisi saanut nukkua, kotona vauvan kanssa olin aikasta kurja äiti, siis kaikki hoitui kyllä, mutta mulla oli paha olla, onneksi vaihdettiin vetovuoroa kun lapsi oli 9kk ja pääsin toviksi töihin, se pelasti paljon). Mutta siis tää leikki-ikäisen lapsen kanssa hengailu, se tulee yhä mahtavammaksi päivä päivältä (vaikka toki mä en oikeastaan koskaan leiki, paitsi legoilla, mutta me tehdään tytön kanssa tosi paljon juttuja yhdessä). Toki uhmaiät ja vaiheet saa välillä repemään hiuksia, mutta silti perusvire on onnellinen, mitä vauvan kanssa se ei ollut (vauva oli meille erittäin toivottu ja odotettu ja siksi ehkä pudotus todellisuuteen oli niin iso, siis kun musta oli oikeastaan melkein koko ajan kamalaa ja mä olin sitä niin paljon toivonut). Jonkin asteiset kipuilut kävin siitä, että ajatuksissa lapsia on ollut toiveissa useampia, mutta pakko oli todeta että ei mun pää / parisuhde kestäisi hommaa toista kertaa. Näin on hyvä, selvisin ja mun ei tartte ikinä palata sinne takas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla omi toi ihan sama tunne. Kakkonen juolahti mieleen esikoisen täyttäessä viisi - eli se alkoi olla jo hyvin omatoiminen silloin. Mutta nyt mä taas elävästi muistan, miksi mä ajattelin että toista ei tule. Olin unohtanut millaista tämä on.

      Sitä kolmatta ei tule missään olosuhteissa. Haluaisin nimittäin olla nelikysenä onnellisempi ja virkeämpi kuin kolmekymppisenä.

      Poista
    2. Satu, meillä ainokainen täyttää kuukauden päästä 5v. :D Pientä perhekriisiä pukkasi tuossa taannoin, kun mies vastasi lapsen "mä haluisin meille vauvan" kitinään, että "on se tosi surullista että sulla ei ole sisarusta". Mä olin että WTF, siis kun ihan oikeasti yhden lapsen politiikka on (ollut?) meillä yhteinen päätös...mutta alkaa pelottaa että meillä pariskunnan toisen osapuolen muistot aika on jo kullannut. Voi kääk. No mutta kun 40v. synttärit on ensi vuoden teemana, niin veikkaan että aika on ajanut vauvojen ohi noin niinkuin fysiologisessa mielessä (ainokaista tekemällä tehtiin puolitoista vuotta, näet).

      Poista
  9. Voi kiitos! Olipa ihanaa lukea tämä, ja myös aiemmat kommentit! Saada tietää, etten ole ainoa. Itselläni on ihana, pian kymmenkuinen poika, joka syö ja nukkuu loistavasti, mutta minulla on ollut itseni kanssa niin hankalaa, että ahdistuneisuudesta seurasi hirveä unettomuuskierre, jonka vuoksi nappailen nyt ahdistuneisuuslääkkeitä ja yritän päästä sen verran tasapainoon, että unettomuuden hoitoa voidaan jatkaa lääkekettömin menetelmin. Tai no, itse asiassa ahdistus iski fyysisten kremppojen myötä jo odotusaikana niin, että menin terapiaan, joka jatkuu edelleen. Yksinoloa vauvan kanssa miehen ollessa työmatkoilla en uskalla edes ajatella, mutta onneksi minulla on maailman parhaat appivanhemmat, jotka voi pyytää käymään ja joille voi jopa kertoa totuuden. Suhde omaan äitiini (jolla taas on lapsettomuuden aiheuttamia traumoja) meni valitettavasti jotenkin rikki jo odotusaikana, koska en ollutkaan selainen säteilevä madonna kuin hän odotti. Niinpä olen joutunut salailemaan tilannettani myös häneltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten harmi tuo oma äitisuhteen hankaluus. Mutta onneksi sinulla on mukavat appivanhemmat, se on mahtavaa! Mulla on täällä lähellä vain yksi lähipiiriläinen eli anoppi (appi on kuollut jo vuosia sitten ja oma suku asuu muualla). Siitä on kyllä korvaamaton apu.

      Poista
  10. JES, hyvä sinä! Ihan oikein, näistä pitää puhua. Ja ihan oikein, samalla tavalla tuntee meistä tosi moni. Mä rehellisesti haluaisin tosi paljon kolmannen lapsen, raskauden ja synnytyksenkin, mutta en tiedä mitä musta jäisi enää jäljelle ton seuraana 1-3v ajalta. Jos nytkin kaikki vielä hajottaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ymmärrän hyvin! Musta ei jäisi jäljelle varmaankaan juuri mitään, villi veikkaukseni. En pysty enää. Jos joskus siskot saa lapsia tai nämä omat muksut saa, hoidan kyllä mielelläni ja innoissani. Mutta omia - enempään en vaan pysty :)

      Poista
  11. Ööh, tämä on nyt aika villi heitto, mutta kiinnostaisko ketään jos perustaisi Facebookiin salaisen ryhmän näiden teemojen kanssa painiskeleville? Itse kaipaan ainakin paikkaa, johon vuodatella näitä oloja silloin tällöin, eikä sellaista ole oikein lähipiirissä eikä tätä Sadunkaan kommenttiboksia voi ehkä pitkän päälle floodata :) Fb:ssä ei tietysti voi olla anonyyminä, mutta ryhmä olisi kuitenkin salainen eli siihen kuuluminen ei näkyisi fb-kavereille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ryhmä kasaan! Vastasin tonne alas ennenkuin hoksasin tähän kommenttiin vastata. :)

      Poista
    2. Siis ilman muuta! Aivan sairaan hyvä idea. kontribuoisin mielelläni päivittäin :D

      Poista
  12. Ah, ihanaa kun meitä vähän sekopäistyneitä on muitakin <3 Facebookista löytyy aika monia äitiryhmiä, mutta ehkä jossain pienemmässä ryhmässä olisi tosiaan helpompi avautua. Mää tuun siis ainakin mukaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama! Oln parissa melko positiivisessa ja omistautuneessa äityliryhmässä, mutta en oikein tiiä itsekään miksi. Niitä lukiessa tulee vain itselle ulkopuolinen ja vähän höhlä olo. Jos joku viitsii perustaa, mä voin hyvin laittaa sieltä maininnan blogin faceen jne. :)

      Poista
  13. Niin samaa mieltä! Meillä on ihana, toivottu lapsi. Tiedettiin jo etukäteen että tulee rankkaa, mutta rankempaa on ollut kuin ajateltiin. Vetovastuu on aika tasapuolinen, mutta silti. Ei koskaan toista lasta. En tahdo koskaan enää näin kaukana omalta mukavuusalueeltani. Mulla on nyt liian vähän aikaa latautua, miettiä ja ajatella. Onneksi lapsi on kohta puolitoistavuotias ja koko ajan helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja tunteita, tosiaan. Tsemppiä teidän arkeen!

      Poista
  14. Ei mulla muuta kun, iso Kiitos! Tää tuli niin tarpeeseen. >3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi niiiiin ihanaa saada tällaisia kommentteja. Kun olisi voinut tulla ihan toisenkinlaisia, mitä
      vähän aluksi pelkäsin... mutta ihan turhaan. Täällähän on ihan mahtava <3 meno

      Poista
  15. Joo ryhmän tarve ehdottomasti! En ainakaan tällä hetkellä tiedä mikä olisi sellainen jossa nämä ajatukset otettaisiin vastaan ilman kauhistelua tai dumausta.
    Ei ole toiveissa velloa huonoissa fiiliksissä tai kilpailla siitä kenellä on raskainta, vaan ihan keskustelua ja tsemppiä ja ideointia päivittäiseen jaksamiseen. Unohtamatta jakaa niitä hyviä päiviä ja oivalluksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tämä. Tiivistit hienosti!!

      Poista
  16. Huhhuh ja kiitos! Tämä oli niinkuin suoraan omasta elosta, että helpotti heti hieman. Että muillakin on tällaisia tunteita ja että en välttämättä sittenkään ole epäonistunut kaikessa, vaan voi olla että tämä on vain vaihe joka ei sovi minulle. Tämän takia blogit ja niissä asioiden jakaminen ovat olemassa, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et oo epäonnistunut - tietenkään. Mutta se on ihan pirun tärkeetä kuulla muilta. Se taitaakin muuten olla yksi niitä pääsyitä että ylipäätään laitoin tämän blogin pystyyn ja edelleen kirjoitan. Ai vitsi mitrn hyvältä tuntui kirjoittaa juuri tämä postaus ja saada näitä upeita kommentteja ja ajatuksia muiltakin. Kiitos siis vielä kollektiivisestikin!

      Poista
  17. Uh. Ehkä sittenkin selviän tästä hengissä, vaikka tässä kohtaa epäilen asiaa vielä rankasti.
    Tenavahan on edelleen tiukasti mahassa - ja pysynee siellä vielä pari kuukautta - mutta silti jokapäiväinen kriisi itsellä on ollut se, että jos minusta ei olekkaan äidiksi. Olen jo valmiiksi sorttia hermoheikko, ärsyynnyn kovista äänistä ja suurista ihmislaumoista. Ja pakokauhun vallassa erinäisiä kertoja miettinyt, että miksi, MIKSI minä tähän hommaan rupesin. Siis... Kyllähän minä lasta halusin! Ja haluan (?) edelleen, mutta se että osaanko minä, pystynkö minä, jaksanko minä, se pelottaa. Ihan h*lvetisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä sä selviät, varmasti! Ja hanki sellaiset hyvät kuulokkeet, niistä on kamalasti apua myös huutokohtausten aikaan. Leikkaavat pois sen pahimman terän.. Yli vuoden ikäisen kanssa ne tosin eivät enää toimi, koska niitä ollaan kiskomassa pois äidin päästä aika tiehään.

      Poista
  18. Pakko tulla kommentoimaan, vaikkei lapsia olekaan, että ihanaa kun kirjotit tästä! Mielellään lukisi lisääkin. Täällä on nimittäin yksi nuori nainen jolla on tunne että haluaisi joskus lapsen/kaksi, mutta jotenki tuntee samalla että ei perse voiko siitä selvitä. :D Oon miettiny noita asioita näin jo hyvissä ajoin etukäteen uskaltamatta oikeen kellekään puhua, kun muut on just sitä "kyllä se siitä vaikkei tykkää muiden lapsista rakastaa oma ja kaikki lutviutuu ja on se ihanaa sit kuitenki"-höpöttäjiä. Ihanaa siis että joku kertoo muitakin ajatuksia- ja sen, että se helpottaa (todennäköisesti). Ehkä sitä oikeasti uskaltaa itekin sitten kun on sen aika. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siitä selviää, mutta ei välttämättä helpolla. Joillekin tämä on helpompaa kuin toisille ja lapsetkin on erilaisia eri-ikäisinä. Täytyy vaan koittaa saada sumplittua itselle omaa aikaa ja mielekästä tekemistä ja poistua välillä siitä lapsiperhekaaoksesta jonnekin, edes muutamaksi tunniksi kerrallaan. Oon huomannut, että mua se auttaa valtavasti.

      Poista
  19. Mäkin haluan FB-ryhmään! Oon yrittänyt vähän ryhmäytyä nyt vauva-aikana jo lapsenkin takia, mutta haastavaa se on kun toiset elää ihan erilaisessa päänsisäisessä maisemassa kuin itse.

    Olen nyt äitiyslomalla, ja mulle tämä on ollut siinä mielessä positiivinen yllätys, että kuvittelin etukäteen tämän olevan aivan hirveää ja toivoin jo etukäteen pikakelausta vähintään siihen, etä lapsi osaa puhua kunnollisia lauseita. Mulla on kuitenkin käynyt hyvä tuuri, koska raskaus oli vaivaton ja lapsi ilmeisesti "helppo" tapaus. Mulla on oikeastaan melko lokoisaa alkuvaikeuksien jälkeen. En kadu, en pode univajetta ja kiitän onneani joka päivä.Vauva on ihana ja rakas. Silti poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa ja riittämättömyyden tunnetta siitä, että en vaan jaksaisi koko ajan ylläpitää vuorovaikutusta lapsen, leikkiä, jutella, jutella ja jutella tyypille, joka vastaa korkeintaan oudoilla kirskahduksilla ja mölinällä. Se ei tule luonnostaan ja vie aivan älyttömästi sosiaalisia resurssejani. Päikkärit ovat taivas, jolloin saan hetken vaan olla. Harmittavan lyhyitä vaan meillä, tunnista saa jo olla onnellinen.

    Onneksi kesällä palaan töihin ja puikkoihin astuu mieheni, joka on tässä paljon parempi kuin minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kesä siis tulossa! On niin mahtava tunne palata töistä kotiin, ja siellä on hommat ojennuksessa ja ehkä jopa pöytä siivottuna.

      Poista
  20. Kiitos tästä, ei olis parempaan väliin voinut tulla. Ihanaa tietää, että ei tässä suossa ole yksin.

    Mulla on lähes samanikäiset lapset kuin sulla, 7-vuotias rauhallinen runotyttö ja 1-vuotias kovaääninen maantiejyrä (tyttö hänkin). Mulla meni vuosia toipua esikoisen pikkulapsiajasta, vaikka masennusta tms. vakavaa ei ollutkaan. Ajattelin, että toisen kanssa menisi ehkä helpommin, mutta ei mene. Ihan samanlaista rämpimistä tämä on. Ääni on vaan lujemmalla. Nyt vain tiedän, että tämä loppuu kyllä ja se helpottaa, joskus. Ja ajatus siitä, että ei tästä ajasta edes tarvitse yrittää nauttia, auttaa myös. Esikoisen seurasta aloin rehellisesti sanottuna nauttia sen jälkeen, kun se täytti 4. Eli muutama vuosi vielä ja voin taas hengittää vapaammin. Mutta ikinä en tämän mankelin läpi enää mene.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, ihan kuin omasta kynästä! Niin lohdullista, että meitä on muitakin ihan samassa tilanteessa. Nämä on tosiaan vuosia, joita en itse jää kaipaamaan yhtään. Enkän aio kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Sekin kuormittaa...

      Poista
  21. Meillä on 4- ja 2-vuotiaat lapset, ja lähes päivittäin kaduttaa. Elämä oli niin hyvää ennen lapsia... Että täällä vielä odotellaan sitä valaistumista että milloin alan nauttia äitiydestä, mutta oikeastaan olen jo luopunut toivosta että se koskaan tulee tapahtumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se hetki varmasti vielä tulee. Mä uskon että ainankin sellaisessa tilapäisessä vitutus-ahdistuskierteessä oman ajan järjestäminen auttaa valtavasti. Olin viime kesänä 3 viikkoa yksin hoitamassa lapsia mutsini luona kylässä (siis olimme Suomessa kesälomalla). En olisi selvinnyt ilman hermojen repeämistä jos mulla ei olisi ollut MLL:n kautta löytynyttä lastenhoitajaa apuna muutamana tuntina muutamana päivänä viikossa. Se auttoi siinä tilanteessa todella paljon.

      Poista
  22. Minä kuulun siihen ryhmään, jolle vauva-aika oli ihan OK, mutta en nauti tippaakaan 1.5 - 4v sekoboltsiajasta. Päivittäinen vänkäys, tavaroiden kaahiminen, kiipeily, skitsoraivarit ja yleinen vastarannankiiskeily kuormittaa, samoin kuin se 24h valmiustilassa olo luovasti itsetuhoisen tenavan kanssa. Siksi meidän lapset menivätkin aikaisin päiväkotiin. Saavat siellä ammattilaisten seurassa harjoittaa lajityypillistä käyttäytymistään ja minä töissä omaani (eli hiljaisuutta läppärin kanssa). Iltapäivällä on taas kiva nähdä kun on äidilläkin ajatukset suorassa ja hermot levänneet.

    Olen analysoinyt tuota juttua jo kauan, ja todennut, että pikkulapsiajassa minua ahdistaa eniten älyllisten haasteiden puutos (ja näennäinen tuloksettomuus - asiat muuttuvat niin hitaasti, että työsi vaikutusta ei näy tai sitten samaa työtä toistetaan repeatilla eli vaikutus näkyy vain jos et tee rutiinihommia). Pienten lasten kanssa suurin osa ajasta ja energiasta menee infrastruktuurin pyörityksen aivot narikkaan -periaatteella. Mielenkiintoisia, abstrakteja juttuja alkaa tulla vasta myöhemmin kun lapsi osaa jo puhua ja häntä kiinnostaa maailman toiminta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten hyvin sanot! Siis just se, että työnsä jälkeä ei näe ellei sitä työtä jätä tekemättä. Se on todella epämotivoivaa ja nostaa mun omia kierroksia jos muutenkin on vähän vaikeaa.

      Poista
    2. Minusta pikkulapsiaika juuri tarjoaa älyllisiä haasteita ja on mielettömän kiinnostavaa! :) Voi peilata eri käytännön ratkaisujen toimivuutta kaiken maailman teorioihin ja seurata lapsen kehitystä. Ja koittaa analysoida ja hillitä omia negatiivisia tunteitaan. Vaikka tietysti suuri osa ajasta menee myös robottimaiseen arjen pyöritykseen pyykkeineen ja niin edelleen. Ymmärrän, etteivät kaikki koe asiaa omalla kohdalla samoin, eikä tarvitsekaan. Ärsyttää kuitenkin se, että ihmiset pitävät pikkulapsen kasvatusta jotenkin älyllisesti vaatimattomana.

      Poista
  23. Pikkulapsiarki ON todella raskasta. Varmasti jokaiselle. On aivan sama kuinka haluttu ja rakastettu lapsi on, se silti muuttaa kaiken. Voin sanoa, että helpotuksekseni en enää muista millaista se oli! Jossain kohtaa ahdisti ajatella kuopuksen vauvaikää koliikkeineen päivineen, vaikka siitä oli kulunut kahdeksan vuotta. Tuntui edelleen, että pelkkä vauvaiän ajattelu repäisi maan jalkojen alta.

    Sitä syyttelee itseään jälkeen päin, että miksi olin sellainen ja tällainen. Teinkö oikeita ratkaisuja. Miksen ollut parempi. Totta kai nyt on helpompi ajatella miten täydellinen olisi voinut olla, kun saa nukkua tarpeeksi eikä ole sitä rääpälettä tuossa huutamassa ;) Minä uskon, että jokainen meistä tekee parhaansa vanhempana. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä.

    Jotkut sanovat, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin. Se on täyttä hölynpölyä. Alusta sen kaiken joutuu aloittamaan. Tutustumisen uuteen henkilöön, valvomisen, pyykkäämisen, vahtaamisen. Valvominen on iän myötä aina vaan vaikeampaa. En kadehdi keski-ikäisiä kavereitani, jotka pyöräyttävät vielä iltatähtiä. Vaikka rakastankin lapsiani, niin en enää ikinä halua yhtään lasta. Piste.

    Itse olen huomannut silloin kun kadun vanhemmuutta, että ilman lapsia en kuitenkaan olisi tiennyt mikä siinä ajassa ennen lapsia oli niin arvokasta. En olisi osannut arvostaa vapautta, nukuttuja öitä, hiljaisuutta. Ne olivat itsestäänselvyys. Nyt näitä asioita osaa arvostaa ja odotankin aikaa, jolloin lapset lentävät pesästä. Mutta toisaalta, osaanko enää elää yksin? Miltä se tuntuu, kun kukaan ei tarvitse, vaatteet eivät loju lattioilla, murusia ei ole pöydällä, kukaan ei keskeytä puuhiani eikä tarvitse sanoa sadannen kerran että siivoa se huone. Huih, se tuntuu aika tyhjältä elämältä.
    Siispä olen tullut nuorieni kanssa siihen kohtaan, että nautin heistä täysillä. Nautin kasvatukseni tuloksista, tiiviistä olemisesta, jopa riidoista, sillä tiedostan liian hyvin, että kohta tämä on ohi.
    Lunni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei tosiaan mene siinä missä yksi. Työmäärä jo ihan pyykkäämisen ja rojujen keräämisen kanssa on noin viisinkertaistunut :D Tai sitten tuo kuopus on vaan tavallista aktiivisempi pistämään elinympäristöään uusiksi...

      Poista
    2. Totta muuten turiset tuon hiljaisuuden ja oman ajan arvon ymmärtämisen kanssa. Ennen lapsia yksin vietetty viikonloppu tuntui melkein ahdistavalta. Nyt se on silkkaa luksusta!

      Poista
  24. Graah, en saa sittenkään järkevästi ratkaistua, miten voisi luoda salaisen ryhmän, joka kuitenkin näkyisi hakutuloksissa niin, että siihen voisi liittyä tai liittämistä pyytää ilman, että pitää olla ryhmäläisen kaveri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen pitää olla suljettu ryhmä. Ja kun jäseniä on tullut tarpeeksi, sen voi muuttaa salaiseksi ja sen jälkeen siihen pääsee kun jäsenet vinkkailevat siitä kavereilleen. Näin mä luulisin..?

      Poista
    2. Joo varmaan just noin. Varmaan kannattaa kyllä sit antaa ryhmälle joku aika mitäänsanomaton nimi ja kuvaus ainakin kunnes se on salainen. Nää on kumminkin vähän arkoja asioita.

      Poista
    3. Joo varmaan just noin. Varmaan kannattaa kyllä sit antaa ryhmälle joku aika mitäänsanomaton nimi ja kuvaus ainakin kunnes se on salainen. Nää on kumminkin vähän arkoja asioita.

      Poista
  25. Kiitos! Just yksi kaveri fb:ssa hehkutti eloa vauvan kanssa ja harmitteli ajan nopeaa kulumista. "Voisipa kaiken purkittaa." Joo mäkin voisin purkittaa kaikenlaista ja sitten heittää hevon kuuseen koko purkin. Olen kyllä iloinen omista lapsistani mutta en aina jaksa olla äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en haluaisi koskea siihen purkkiin pitkällä tikullakaan. Mutta kuten sanottua, meitä on moneen junaan ja vaunuun. Sehän on ihan ok. :)

      Poista
  26. Olen itse parikymppinen ja lasten hankkiminen pyörii mielessä silloin tällöin. Olemme miehen kanssa samaa mieltä siitä, että lapsia hankitaan joskus. Uskon että meistä tulisi ihan ok vanhempia mutta mielessä pyörii pari typerältä tuntuvaa kysymystä: Mitä jos en pidäkään lapsestamme? Miten voisin kelata siihen kunnes lasten kanssa voi lähteä uimaan, pyöräilemään, patikkaretkelle? Ihan pakko myöntää että pelkään omaa jaksamistani 1-4 -vuotiaan lapsen kanssa.
    Kun naapurin lapset karjuvat pihalla isälleen ja vetävät toisiaan hiuksista tulee vain mieleen etten halua ikinä lapsia. Mistä sitä tietää osaanko olla vanhempi? Ei sitä voi ensin testata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan sinulle, koska minulla oli aikoinaan ihan samanlaisia pelkoja vanhemmuudesta. Kun oma esikoinen syntyi, tajusin, ettei sitä suhdetta ja rakkautta voi verrata mihinkään muuhun aikaisemmin kokemaan. Sillä mitä tuntee naapurin tai sukulaisten lapsia kohtaan, ei ole mitään tekemistä oman lapsen kanssa. (Tässä on varmaan myös se oletus, että oma lapsuutesi on ollut ensimmäiset pari vuotta suht "normaali" eli pystyt muodostamaan normaalin suhteen myös omaan vauvaasi.) Eli ole luottavaisin mielin. Toisille - kuten minulle - rakkaus lapseen syntyi heti, toisille se tulee ajan kanssa. Olen itse kokenut nimenomaan vauva-ajat helpoiksi ja ikävuodet 1-3 vaikeiksi. Silloin auttaa päiväkoti ;) Tärkeintä on, että olette miehesi kanssa molemmat siinä mielessä valmiita vanhemmiksi, ettei tapahdu samaa ilmiötä kuin se taannoinen hesarin kohua herättänyt juttu, missä äiti lopetti imetyksen vain siksi että mies saisi seksiä. Eli vanhempana pitää pystyä laittamaan vauvan tarpeet etusijalle ainakin tiettyyn pisteeseen asti - tietenkin vaarantamatta omaa (mielen)terveyttään ja jaksamistaan. Kaikesta huolimatta vanhemmuus on itselle ollut paras kokemus elämässä. Entisenä VELAna olen todella onnellinen omasta takinkäännöksestäni.

      Poista
    2. In päiväkoti we trust. Tai minä ainakin - laadukas päivähoito on parasta mitä valtio/kunta tarjoaa lapsiperheille pikkulapsivaiheessa.

      Oon kuullut myös sellaisen "teorian", että pienet lapsset ovat omien vanhempiensa silmissä todella suloisia ja ihania sen takia, että vanhemmat eivät hylkäisiä näitä niiden raivokohtausten ja muun säätämisen takia. No, tää nyt ei ehkä liittynyt mihinkään, mutta oli pakko jakaa :D

      Poista
  27. Kiitos tästä, luin tämän juuri sopivalla hetkellä. Meillä on puolivuotias kotona kukkumassa. Juuri viime yön pimeimpinä tunteina (aina silloin ajatukset jotenkin pahimmillaan) mietin, että miksi tämä on niin kamalaa ja ahdistavaa. Pitäisi olla onnellinen terveestä lapsesta.

    Yöitkujen aikana lisäahdistun kerrostalossa myös siitä, että mahdollisesti pidetään naapureita hereillä samaan aikaan. Mies ei voi tätä ajatusta ymmärtää yhtään.

    Luin eilisen Hesarista huijarisyndroomasta työelämässä - ihminen ajattelee, että kohta muut huomaavat, että en oikeasti osaa. Tässä syndroomassa oikeasti osaakin, mutta ajattelee, että ei osaa. Mietin, että oliskohan mulla tällainen lasten suhteen. Vai enkö vaan sitten kuitenkaan osaa olla ihan oikeasti tai halua tätä. Ehkä tämä tästä. Kotona on myös ihana viisivuotias, joten tiedän, että valoa on tunnelinpäässä tulossa jossain vaiheessa.

    Kiitos blogistasi, en ole koskaan aiemmin kommentoinut mitään. Luen vaan hiljaisesti ihan jokaisen postauksesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksista ja kommentista!
      Musta tuntuu tuon pienen kanssa, että en ihan kauhean hyvin osaa ja tiedän myös että en ol ekovin motivoitunut. Jos oon motivoitunut, tulee parempaa jälkeä. Kuten esikoisen kanssa joka on jo sen verran vanha että sen kanssa elämä ja oleminen on jo pelkstään ihanaa. Luotan ajan kulumiseen... :)

      Poista
  28. Vanhemmuuteen saa liitettyä palasia monesta näkökulmasta, rosoisuus ja luovuus ovat osa sitä. Yksi hieno ulottuvuus on isyys ja taide, joista tulee mieleen Donner ja Bergman, jotka armollisesti tuntuvat tuotannoissaan ja kommenteissaan vetävän esiin ja kuitenkin samalla piilottaen olemassaolonsa vanhempina. Tuli nämä ihmiset mieleen draaman kautta, joka toivottavasti antaa oman lupansa jo nykyajassa puhua vanhemmuudesta arjessa ja erityisesti siitä, miltä se milloinkin tuntuu, silloin kun kurkistetaan tabujen ja myyttien taakse. Viitaten edellisten tuotoksiin ja tämän otsikon kommentteihin, niin herkkyys voi toisinaan peilata ulostuloaan sellaisena suorana puheena, joka pitää opetella ja josta lopulta tulee hyvä mieli.

    VastaaPoista
  29. Todella virkistävä kirjoitus. Itellä kotona 5 v ja 2,5 v. Esikoinen alkaa olla juu todella helpossa iässä mut kuopus, voi tuska. En juuri nauti, onneksi olen töissä päivät, viikonloppuisin ja lomilla sitten jaksaa. ja todellakaan 2 ei mene samalla kuin 1. Kolmannesta haaveillaan mut luuelen et jos haluan pysyä järjissäni niin kasvatan nuo muksut ja nautin parin vuoden sisään niistä ihan eri tavalla. Joskus odotan iltaisin miestä kotiin ihan tuskissani, joskus sitten kaikki sujuu hyvin. Mut tätä kastia et vauvat on ihania, uhmaikäiset, ei vaan jaksaisi. Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tsemppiä kovasti teille :)

      Poista
  30. Olin kotona pojan kanssa 1.5-vuotta ja toisaalta tykkäsin, mutta toisaalta en. Oltiin paljon menossa, koska kotona olo kahdestaan oli vain niin tylsää. Mutta oli kyllä ihana palata töihin. Jälkikäteen olen tajunnut, että kaipasin älyllistä haastetta eli ois pitänyt opiskella samalla jotain. Meillä oli onneksi helppo lapsi, on vieläkin ja hän onneksi oppi puhumaan jo aikaisin, niin että yksinolo hänen kanssaan nykyään on jo paljon helpompaa. Mutta mielellään kahdestaan olo iltoina lähdetään ulos, uimaan, hiihtämään,pulkkamäkeen, luistelemaan tai leivotaan. Leikkiä en vaan aina jaksa, mitä tää 4-vuotias aina haluaisi!!! Että minua ahdistaa ehkä eniten tää leiki, leiki äiti!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sen verran ahdistavaa se oli, että unelma parista lapsesta lyhyellä ikäerolla unohtui täysin. Oli pakko päästä välillä töihin ja siihen ei pyolen vuoden työssäolo ois riittänyt.

      Poista
    2. Meillä tämä viiden vuoden ikäero tuntuu todella toimivalta. Ennen sitä en olisi pystynyt ja nyt olin jo unohtanut, millaista se on. Hehe :D

      Poista
  31. Minulla on/oli tosi paljon samanlaisia fiiliksiä, kun lapset olivat pieniä.Sanoin ja sanon vielä nykyäänkin, että en ole pieneen lasten äiti.Nyt lapset 18 ja 20 v, ja minusta heidän kanssaan on kiva olla ja jutella. En usko, että tunnen minkäänlaista tyhjän asunnon syndroomaa kun muuttavat pois. Olen sitä mieltä, että mä olen hommani hoitanut:) ja kyllä, rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi, on kyllä aikanaan aika siistiä nähdä, millaisia aikuisia noista lapsista aikanaan kasvaa :)

      Poista
  32. Kiitos. Jos saisin valita a) raskauden b) synnytyksen c) vauva-ajan, valitsisin ehdottomasti synnytyksen :) (kaksi käynnistettyä puristusta takana, ei yhtään edessä). Se ristiriita, kun yhtäältä pakahtuu siihen rakkauteen, mitä tuntee, kun katsoo iloa ja luottamusta säteileviin silmiin ja samaan aikaan miettii, että ei musta oo tähän. Mulla ei oo ollut vauvakuumetta koskaan, mutta halusin lapsen - siitä iästä eteenpäin, kun sen kanssa voi kävellä käsikädessä kaupungilla. Yksi sellainen on (kohta 4v), mutta toista on vielä lykittävä rattaissa ihan riittämiin. Töihinpaluu pelasti paljon.

    VastaaPoista
  33. Mulla se vauva-aika (paitsi ehkä kuopuksen) menee vielä hyvin, 1-3v. on pahimmat. Esikoinen on vajaa neljä ja alkaa olla jo useasti ihan nastaa seuraa. Mutta alle 2v. kuopus. On ollut monia aamuja, jolloin olen laskenut tunnit päikkäri- ja nukkumaanmenoaikaan. Mä en vieläkään ymmärrä miten pahoissa hormonihöyryissä olin, kun mies sai suostuteltua toisen yrittämiseen. Onneksi hormonit ovat laantuneet ja järki palannut. Nyt kun väläyttelee aina välillä haluavansa vielä kaksi lisää, olen niin onnellinen kierukastani.

    Lapseni ovat ihania, mutta joskus vaan haluaisi palata vanhaan elämään hetkeksi. Monet on mulle sanoneet etteivät ole ennen pitäneet lapsista, mutta oman saatuaan tykkäävät nykyään myös muiden lapsista. Mulle kävi päinvastoin, jos olen jossain ilman lapsia, kestän tosi huonosti muiden lapsia.

    VastaaPoista
  34. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Miten valtavan tärkeää on että tästäkin asiasta ja näistä tunteista puhutaan! Tämäkään fiilis ei saa olla tabu, mistä ei saa puhua! Hyvin muistan nuo tunteet, ja se nostaa edelleenkin kyyneleet silmiin, mutta nyt 4v kanssa on asiat (useimmiten) oikein hyvin :)

    VastaaPoista
  35. Tutulta kuulostaa. Esikoisen kanssa vauva-aika oli raskasta. Muistan hetket vauvamuskarissa, kun ajattelin, että miksi 10 parhaassa työiässä olevaa naista istuu ringissä ja heiluttelee huiveja vauvojen naamojen edessä ja hoilaa, eikö yksi vois ottaa sen homman ja me muut mennä juomaan edes kahvia. En ole lukenut Knausgådia, mutta mulle on kerrottu, että se kuvailee melko yksityiskohtaisesti samanlaista tilannetta :)

    Kakkosen kanssa meni jo erilailla, ehkä elämä oli asettunut lapsiperheen uomiin ja olin jopa ylpeä itsestäni kiun selvisin kahden kanssa hienosti. Iso rooli tietysti sillä, että ulkoistin vuodet 1-2 miehelle.

    Mutta piti sanomani, että facebook-ryhmien ja Sadun kirjojen lisäksi suosittelen ahdistukseen amerikkalaisen Brett Paeselin kirjaa Mommies who drink. Kirja käsittelee enemmän äidiksi tuloa, vauvavuotta ja identiteettikriisiä, mutta oli musta silloin 10 v sitten ihanan raikas. Olen lukenut sen varmaan 20 kertaa, ja luulen, että se auttoi mut tylsimpien hetkien yli.

    VastaaPoista
  36. Minähän olin aina pitänyt vauvoista ja hoitanut niitä naapureilla niin, että jokainen ihmetteli miksen opiskellut alaa. Ei tullut pieneen mieleenkään. Halusin nauttia omista lapsistani täysillä. Just joo! Lääkärin mukaan minulle olisi voinut vaikeaa tulla raskaaksi ja minulla oli paljon lapsettomia ystäviä, joten olimme miehen kanssa puhuneet, että aletaan nyt yrittää eikä oteta asiasta stressiä. Esikoista yritettiin kuukausi, kaksoset tulivat kerrasta. Piru vie, mä en ollut yhtään valmistautunut esikoisen kohdalla raskaaksi tuloon ja mietin, että haluanko mä edes tätä. No halusin tietysti, mutta kaikki ajatukset pyöri päässä niin ihmeellisesti. Ja vaikka olin hoitanut puolet naapuruston lapsista, oman kanssa olin välillä totaalisen hukassa. Tajusin, että hitto, jos mä en onnistu tämän kanssa, niin kukaan muu ei korjaa. Kaksosten kanssa ei ollut kovasti aikaa nauttia vauvoista, kun aina oli jompi kumpi hoidettavana tai sitten esikoinen. Välillä aika kului kuin sumussa. Kyllähän se helpotti kun he kasvoivat, mutta sitten tuli kouluongelmat, teiniongelmat ja kaikki sata muuta asiaa kun he vanhenivat. Vieläkin murehdin ja yritän hoitaa heidän asioitaan parhaani mukaan. Olen ylpeä, että kaksi on jo omillaan ja kohta kaikki ammateissa ja työssä. Olen ylpeä, että heistä tuli fiksuja aikuisia äidistä huolimatta tai sen vuoksi. Äitiyttä en koe helpoksi vieläkään!

    VastaaPoista
  37. Olipa hyvä teksti. Itse ajattelin esikoisen vauva-aikana usein, että voisinpa olla isä. Kävisin päivät töissä ja illalla näkisin sitä ihanaa, rakasta lasta parin tunnin ajan ennen kuin lapsi menisi nukkumaan. Inhosin sitä aivotonta hoivaamista, vaikka rakastan lastani. Nyt toisen kanssa on ollut helpompaa, koska olen jo hyväksynyt sen, etten pidä tästä ajasta. Ja koska hän on helpompi lapsi ja minulla on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia myös tehdä asioita, jotka minua kiinnostavat. Kumpikaan lapsi ei ole suostunut pulloruokailuun, joten isän kotiinjääminen ei ole oikeastaan ollut mahdollisuus. Itseäni häiritsee tässä vauva-ajassa älyllisten virikkeiden puuttumisen lisäksi se, että omat ajatukseni, tekemiseni ja keskittymiseni keskeytetään jatkuvasti. Ajattelen tätä tietynlaisena pitkäkestoisena flow-tilan puutteena, joka tutkitusti aiheuttaa esim. ärtyneisyyttä. Ja ärtyneisyyttä on aika usein ilmassa. :)

    VastaaPoista
  38. HYVÄ, kun puhut ja avaudut! Näistä tunteista ei saa vaieta.

    Anteeksi nyt, mutta oon miettinyt joskus, onko sulla ollut ja onko miten paha synnytyksen jälkeinen masennus. Eihän se ihan heti aina syntymän jälkeen edes puhkea. Koska kaikissa teksteissäsi vauva-ajoista on tosi musta ja synkkä pohjavire. Ei voi puhua edes mustasta huumorista, vaan jo vähän sellaisesta, että harmittaa lasten puolesta.

    Enkä sano pahalla. Mene ja tiedä. Kaikki tunteet kuuluu elämään. Se masennuskin on välillä ihan tervettä.

    Enkä yhtään ihmettele, jos ottaa päähäb pikkulapsiaika kaukana omasta kotimaasta ja omista läheisistä. Se jo hajottaa. Ja entäs vielä, jos tulee toivomattaan raskaaksi? Todella ymmärrän, että pahalta tuntuu ja kovasti. Vaikka tiedän myös, että rakastat sydänjuuriasi myöten omia lapsiasi. Mutta käsittelemättömät tunteet, ne käy myrkyksi monen aikuisen elämässä jossain kohden. Joillakin laukeaa pikkulapsiaikana, joillakin myöhemmin.

    Olet tärkeä, myös meille suomalaisille lukijoille. Hyvää ystävänpäivää teidän ihanalle suomalais-islantilaiselle perheelle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - ja samoin, ihanaa ystävänpäivää!
      Mä en oikein tiedä onko mulla ollut joku masennus vaiko ei. Oon pystynyt nukkumaan aina kun on tilaisuus, tekeen töitä ja repimään riemua pienistäkin asioista (urheilusta, kirjoista, kaveri-illoista) ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Tunnen monia jotka kamppailee masennuksen kanssa ja tuntuisi jotenkin "epäreilulta" puhua itsellä sellaisesta kun mielestäni mun oleminen ei ole kuitenkaan ollut niin tuskaista. Mutta joku pikkulapsiajan vitutusväsymys tämä on. Ja koska mulla on tapana puhua suoraan, en näitäkään fiiliksiä sen kummemmin editoi tai väritä toisenlaiseksi.

      Lapset on onneksi hyvässä kuosissa - kiitos miehen ja anopin jotka ottaa meidän arkeen paljon osaa.

      Poista
    2. Voi herrajumala, kaikki ei nyt vaan satu nauttimaan vauva-ajasta, ei se ole mikään mielenterveysongelma.

      Poista
    3. Synnytyksen jälkeisesestä masennuksesta kärsii jopa 10-15 % äideistä eli se on todella yleistä.

      "Ei se ole mikään mielenterveysongelma" kuulostaa vähän negatiiviselta. Ei synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä olekaan mikään "hullu", vaan terve normaali äiti, jolle uusi elämäntilanne on iso mullistus (sitähän se on, hyvässä ja pahassa).

      Masennus puhkeaa usein vasta kuukausien jälkeen synnytyksestä. Se voi olla myös lievää. Ja hoitamattomana pitkittyä.

      Vaikka toimintakyky ei laskisi, niin kielteiset tunteet vauvaa kohtaan sekä satunaiset vihanpurkaukset on aina sellaisia, joita kannattaisi selvitellä. Sekä äidin että lapsen parhaaksi.

      Poista
    4. Pakko kommentoida: Se masennus nimenomaan ei ole tervettä. Se on melko yleistä, mutta se nimenomaan on sairaus, eikä enää pelkkää tunteiden heittelyä. Usein se vaatii lääkitystä tai terapiaa tai molempia ja lisäksi apua arjessa selviämiseen.

      Mutta erittäin hyvin sanottu: "---kaikki ei nyt vaan satu nauttimaan vauva-ajasta, ei se ole mikään mielenterveysongelma." (nauroin)

      Musta tuossa ensimmäisessä kommentoinnissa haiskahtaa edelleen se äitimyytti, että jos äiti nyt on vauva-aikana vähän vittuuntunut niin sen on sitten pakko olla masentunut.

      En myöskään nauttinut vanhemmuudesta ennen kuin lapsi oli lähemmäs kahden, mutta ei se masennusta ollut (masennusta oli edeltävät 6 vuotta lääkityksineen ja terapioineen). Kaksivuotiaan kanssa elo on jo varsin leppoisaa, välillä jopa siinä määrin että mielessä käy ajatus toisesta samanmoisesta. Kuitenkin sillä varauksella että onko tämä juuri sopiva väli pistää tietoisesti elämä pilalle pariksi vuodeksi? Yritän suhtautua asiaan vähän kuin riisipuuroon: Tykkään riisipuurosta, mutta vihaan hellan ääressä seisomista. Kuitenkaan kukaan ei kyseenalaista mieltymystäni riisipuuroon, vaikka en sen valmistusprosessista liioin perusta.

      Poista
  39. Tämän kommentin tarkoitus on ottaa kantaa blogin sisältöihin, ei kirjoittajaan. Lukiessani blogia en tunnista sieltä alakuloa tai toimintakyvyn alenemaa. Kun taas "pissa mig burt" (lähde, kääntäjä; menikö oikein?)rävähtää silmille useinkin, ja ne ovat kohtia, missä lukija repeää välittömästi. Ihan vaan lyhyesti aattelisin, että kun tuo PMB toimii noinkin hyvin salaman tavoin, voisi se edustaa erittäinkin aktiivista toimintakykyä. Kysehän on siitä kuinka tuon PMB:n onnistuu puhaltamaan pihalle, ja blogin juttujen mukaan kirjoittaja hallinnoi sitä upealla otteella. Blogissa on hyvät värit päällä! Jos saanen kuitenkin tähän loppuun pohtia, että saakohan teidän perhe jotain lisävirtaa sieltä tulivuoresta. Ihan pakko oli pohtia, kun teidän tyttäret on koko ajan nassut auki ja nauravat, kaikelle ja aina. Ja tämä mönkijä huudon kanssa. Ei ne sitä ilmaseks tee, vaan vastamaksuksi turvallisesta kodista. Zau ja etiäpäin sano mummo lumessa.

    VastaaPoista
  40. Voi, mä olisin niin onnellinen tuosta vauva- ajasta. Ei tämä kuopuksen abi-risteily-ikäkään helppoa ole :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jess, tässä oli pontta. Loistava oivallus!

      Poista
  41. Ensimmäinen vauva tulossa huhtikuussa. Veikkaan, että kuulun tähän ryhmään äidit jotka yrittävät vain selviytyä ensimmäisistä vuosista. Tiedän jo valmiiksi, että nälkä ja unenpuute ei sovi minulle ja tykkään olla yksin hiljaa kotona. Varmaan jo siitä syystä, että kohta ei saa olla yksin olen koko raskaus ajan ollut mieluiten yksin ja en tykkää yhtään mistään kosketuksesta. Miehelle toki kurjaa kun en halua halata tai nukkua kainalossa saati mitään muuta. Ilmeisesti tankkaan nyt sitä omaa aikaa? Raskaus ei muuten ole ollut vielä vaikea, edelleen ihmettelen välillä peilistä mistä tuo maha on ilmestynyt! :-D Kiitos Satu hyvästä blogista ja vuoden mutsi kirjoista ja kaikki muutkin kirjat löytyy, paitsi englannin kielistä Islantilainen voittaa aina. Alunperin aloin seuraamaankin Islanti kiinnostuksen vuoksi, mutta jostain syystä piti alkaa lukemaan myös nämä lapsi aiheeseen liittyvät tekstit. :-)

    VastaaPoista
  42. Toiv. Siitä faceryhmästä tulisi kommentti tänne tai blogin facee. Tarvetta olisi täälläkin :)

    VastaaPoista
  43. Kiitos tästä. Täällä lapset 3v ja 6kk. Oon pitkään paininut samojen asioiden kanssa ja ajatellut että mussa on jotain vikaa kun en osaa aidosti nauttia vauva-ajasta. Nyt 3-veen vauva-aika oli raskas ja totesin jo silloin että ei musta oo kotiäidiksi. Uskaltauduin kuitenkin vielä kerran koska halusin toisen LAPSEN (en vauvaa, vaan tähtäin on tuolla parin vuoden päässä). Järkyttävät ahdistukset ja unettomuudet iskee päälle jos on lasten kanssa keskenään edes yhden illan ja/tai yön. Jotenki pelottaa, en osaa edes selittää sitä. Kaiken kaikkiaan tää toinen vauva-aika on ollu pikkusen helpompi. Liittynee siihen että tiedän että n.2-vuotiaasta eteenpäin alkaa olla taas tosi kivaa ha tärkeimpänä, jo raskausaikana sovittiin että kotonaoloaika jaetaan miehen kanssa. Niinpä oon kuukauden kuluttua palaamassa töihin 😊. Oon ehdottomasti parempi äitikin ku mulla on jotain omaa ja saan käydä töissä (josta satun tykkämään). Vielä. Kiitos! Kiitos tästä vertaistuesta!

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?