Esikoinen tuli toissapäivänä ulkohousut yltä päältä kurassa koulusta kotiin. Siis sillä tavalla kurassa, että mistään ihan tavallisesta ki...

Auttamisen rajoja etsimässä

17.12.16 Satu Kommentteja: 19

Esikoinen tuli toissapäivänä ulkohousut yltä päältä kurassa koulusta kotiin. Siis sillä tavalla kurassa, että mistään ihan tavallisesta kivienkeräilystä tai kuralammikossa hyppimisestä ei voinut olla kysymys. Mitä ihmettä koulussa oli oikein tapahtunut?


Aihe oli ilmeisen herkkä, sillä sain lypsää vastausta koko kävelymatkan kotiin. Kodin ulkorappusilla se selvisi. (Ystävän nimi) pyysi että sotkisin omat housuni.

Siis mitä ihmettä.

Hommahan oli mennyt niin, että tämä ystävä oli juoksuvauhdista kaatunut kuraisessa mäessä. Vaatteet siinä tietysti sohlaantuivat. Ystävä oli harmissaan ja purskahti itkuun. Tytöt kun olivat matkalla välitunnilta seuraavan tunnin lauluharjoituksiin, joka on molemmille mieluinen tunti.

(Ystävän nimi) ei halunnut yksin olla likainen ja pyysi, että minäkin sotkisin omat housuni. 

Siis uudestaan: Mitä ihmettä?

Oli käyty kuulemma pitkä väittely siitä, pitäisikö esikoisen rymytä sama mäki alas vai ei. Ystävä oli ollut kuulemma niin surkeana ja itkuisena ja luvannut aivan varmasti tulla hyvälle tuulelle, jos esikoinen auttaisi sotkemalla itsensä. Toisen pahan mielen edessä lapsi oli sitten lopulta antanut periksi ja koulun eteiseen saapui kaksi kuraista lasta. Jälkikäteen esikoinen ei ollut kuitenkaan (tietenkään) yhtään tyytyväinen päätökseensä.

Oli keskustelun paikka. Keskustelu venähti melkein kaksituntiseksi, sillä kävi ilmi, että näitä vastaavia keissejä, vaikkakin lievempänä, on ollut melkein päivittäin. Sama kaveri on pyytänyt hakemaan tavaroita, noutamaan sisälle jääneet hanskat, piirtämään prinsessapiirustuksen itselleen ja antamaan pikkutavaroita lainaan ja leikkimään välitunneilla vain hänen kanssaan. Jos mä en tee niin, sille tulee paha mieli ja se alkaa itkeä. Esikoiselle oli tullut jopa huono omatunto siitä, kun hän oli viime viikolla flunssan takia kotona ja ystävällä oli siksi ollut yksinäistä koulussa.

Ai saakeli. Sisälläni kihisi. Näin tilanteessa tunteilla manipulointia, kiristystä ja toisen empatian hyväksikäyttöä. Mutta en tietenkään voinut näyttää tai sanoa näitä fiiliksiäni lapselle. Esikoinen kun näki tilanteessa pahassa jamassa olevan ystävän, jota hän halusi jeesata.

Juteltiin sitten kolmisin me vanhemmat ja esikoinen, että mitä siellä koulun pihalla oikeastaan oli tapahtunut. Esikoinen oli sanonut ystävälleen että sitä mäkeä ei saa juosta alas koska se on jyrkkä, märkä ja liukas. Hyvä, toimit juuri oikein. Kun ystävä kaatui, esikoinen pysähtyi ja jäi auttamaan. Hyvä, siinäkin kohtaa toimit juuri oikein. Kun ystävä pyysi esikoista pyörimään mutalammikossa, ystävä toimi väärin eikä esikoisen olisi tarvinnut totella, vaikka ystävä pyysikin apua.


Selitimme, että aina kun joku toinen pyytää tekemään jotain, toisella ei välttämättä ole avun tarve. Joskus syynä voi olla se, että toista laiskottaa. Silloin ei aina tarvitse auttaa. Syynä voi olla sekin, että toinen haluaa juoksuttaa siis olla pomo, jota pitää totella. Silloin ainakaan ei tarvitse totella. Syynä voi olla sekin, että käskyjen jakelijalla on huono olla ja siksi se pyytää muita tekemään itselleen asioita. Silloinkaan esikoisen ei tarvitse jatkuvasti auttaa. Sellaisen isomman huonon olon ratkaiseminen ei ylipäätään kuulu lapsille vaan lasten vanhemmille.  Esikoinen mietti pitkään.

Mistä sen sitten voi tietää, että tarvitseeko se joka pyytää oikeasti mun apua?

Hyvä kysymys, johon minä en osannut heti vastata. Onneksi kasvattajapuolisolla leikkasi tässäkin kohtaa nopeammin:

Täytyy miettiä sitä, auttaako se mitä olet tekemässä sitä toista. Sulla ja sun ystävällä on molemmilla viidensadan kruunun seteli (noin 3 euroa). Jos sun ystävä hukkaa omansa, auttaako se tilannetta, että sinä pyynnöstä revit oman rahasi pieneksi silpuksi? Ei tietenkään.

Jos ystävä haluaa sinulta apua, silloin te voitte jakaa sen sinun rahan. Sama juttu siellä mäessä. Ei se auta sun mäessä kaatunutta ystävää yhtään että sinäkin kastelet itsesi. On parempi että sinä pysyt kuivana ja autat kaverin sisälle putsaamaan niitä housuja.

Näillä neuvoilla tästä tilanteesta päästään ainakin vähän matkaa eteenpäin. 

19 kommenttia:

  1. Sun miehes on kyllä ihan huippu kasvattaja! Enkä nyt tarkoita siksi, että on mies, vaan siksi, koska hänellä oikeasti on mieletön tatsi tuohon hommaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Musta toi hukkunut raha -vertaus on ihan ässä.

      Poista
  2. Samantyyppiset asiat meilläkin pinnalla. Lapsi tuntuu uskovan kaiken mitä kaverit sanovat ja on pitänyt käydä keskusteluja siitä että kaikkea ei aina pidä uskoa. Että kaikki eivät aina puhu totta. Tässäkin mennään vähän haastavilla vesillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se. Kun kuitenkin kotona painotetaan sitä että pitää puhua aina totta, on tosi vaikeaa kun eteen tulee tilanne, jossa niin ei tapahdukaan. Näiden juttujen selostaminen ei ole ihan helppoa, etenkään lapsille. Huoh.

      Poista
  3. Mitä tapahtuu, jos teidän tyttärenne pyytää apua tältä ystävältään? Onko ystävä puolestaan valmis toimimaan toisen mielipahan välttämiseksi?
    Hyvä että tällaista manipulointikuviota päästään purkamaan ennen kuin ollaan liian syvällä.
    Mirja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kyllä ei ole valmis - veikkaan että kyse on vielä tietynlaisesta kypsymättömyydestä. Empatiataidot kehittyy käsittääkseni lapsille vähän eri tahdissa, meidän esikoinen on luonteeltaan aika herkkä, ja sille on tullut toi toisten huomioon ottaminen aika varhain. Ja välillä tosiaan liiankin voimakkaana...

      Poista
  4. Mulla tuli mieleen sama kysymys, kuin Mirjalla. Ja kyllä oli hyvää pohdintaa koko postaus. Oma kuopus on erittäin empaattinen ja taipuvainen miellyttämään muita. Päiväkodista vakuutetaan, että osaa kyllä pitää puolensa riitatilanteissa, sen uskon, hän puolustaa muitakin, jos joku on epäreilua. Itse mietin juuri näitä hienovaraisempia, hiljaisempia tilanteita, jotka ei opettajille pistä silmään. Että kuinka paljon empaattinen ja diplomaattinen lapsi myötäilee toisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Vaatii opettajalta terävää huomiointikykyä nähdä ne ulospäin jopa melko pieniltä näyttävät tilanteet...

      Poista
  5. Niin tutun kuuloista... Meilläkin on käyty näitä keskusteluja "kaverille tulee paha mieli, jos leikin kenenkään muun kanssa", "kaverille tulee paha mieli, jos en anna sille lempileluani ja mulle ei tule niin paha mieli, vaikka antaisinkin sen pois". Paitsi, että sitten illalla tietysti tuleekin paha mieli. Lapset on kyllä niin erilaisia. Toisia pitää opettaa ottamaan toiset paremmin huomioon ja toisille pitää opettaa jämäkkyyttä ja omien rajojen asettamista. Hieno toi miehesi esittämä vertaus!

    VastaaPoista
  6. Meillä tämä ongelma jakautuu niin, että esikoinen "pompottaa" pikkuveljeään. Eli tässä pitäisi osata nyt olla kasvattaja sille, "jolle tulee paha mieli" ja joka kauniisti pyytää toiselta asioita ja muistaa kehua jälkeenpäin sekä sille, joka haluaa auttaa ja miellyttää innokkaana pikku touhutohelona vähän liiankin kanssa, jotta saa kehuja.

    Aaaaargh!? Löytyiskö miehesi kasvatuspankista tähän vinksiä tai kahta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heiii!! Vähän aiheen sivusta, mutta sellaiselle Vuoristomiehen kasvatusneuvot -palstalle olisi selkeästi tarve. Mäkin haluaisin sellaisen :D

      Mä luulen että meillä saattaa kohta olla tästä omakohtaisia kokemuksia: tosin meillä se näyttää menevän niin että pompottajana on tuo pilkukääpiö... Palaan asiaan :)

      Poista
  7. Olipa hyvä kirjoitus! Meidänkin empaattinen tyttömme on kohdannut juuri samanlaista. En käsitä tuota omalla mielipahalla uhkailua. Sen täytyy tepsiä uhkailevan lapsen kotona. Mä sanon kotona, että mielipaha kuuluu elämään, siihen ei ole kukaan tukehtunut. Tyttö kun välillä kotona kokeilee kerhokavereilta opittuja temppuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ehkä heti tulkitsisi noin negatiivisesti vanhempia kohtaan. Oikeastaan itse juuri tässä mietin, menemmekö ihan metsään yrittäessämme opettaa lapselle toisen tunteiden ajattelua ja tekojen seurauksia tyyliin: "kun teet noin, x:lle tulee paha mieli". Mistä sen tietää, miten päin nämä lapsen päässä kääntyilevät ja miten hän toimii muiden kanssa. Mutta itse ainakin haluaisin vanhempana kuulla, jos lapseni käyttäytyisi noin, jotta voisin itsekin käydä keskustelun tilanteesta kotona.

      - Riikka

      Poista
    2. Se on muuten ihan totta että muelipahaankin pitää oppia tottumaan. Kai se loppujen lopuksi on yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä: opettaa lapset kestämään myös vastoinkäymisiä ja perrymyksiä.

      Poista
  8. Mä luulen, että tästä sun blogista on mulle enemmän kasvatusapua kuin mistään virallisista lähteistä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aah miten ihana kommentti! Kiitos! Tosin se kuuluu kyllä enemmän mun puolisolle kuin mulle, joka oon tunnettu lyhytpinnaisena tärähtelijänä... Mä välitän terveiset lopulliseen osoitteeseen ;)

      Poista
  9. Mielelläni kuulisin miten tilanne kehittyy? Tai millainen yhteinen historia näillä tarinan lapsilla on? Miten he käyttäytyvät vanhempien ollessa paikalla ja miten opettajat ovat reagoineet kun ovat kuulleet hirviölapsen käytöksestä? Oma Breivikkini sai opettajilta aina hyvää palautetta, varsinkin käytöksestään ja koulu alkoi hänellä hyvin, oppi paljon ja hämmästyttävän nopeasti, kunnes kuin puskista tuli tieto toisen lapsen vanhemmilta (ei-kasvokkain) ettei asia olekaan aivan näin, vaan lapseni alistaa heidän lastaan päivittäin, ja tilanne on jatkunut jo monen viikon ajan. En ole juuri nukkunut sen tiedon jälkeen, myös suhteeni lapseeni on kärsinyt. Siis päivittäin - ja monta viikkoa. Toisinaan mietin miksi hänestä tuli sellainen - toisinaan mietin miksi uskon niin helposti pahaa omasta lapsestani? Toivottavasti kerrot miten teidän koulussa asia lähtee ratkeamaan, vertaistukea kaivataan, vaikkakin eri näkökulmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta, päivitysjuttu tilanteeseen on varmasti tulossa. Selvityshommat aloitettiin jo, ja se on ollut mutkatonta alusta asti; ollaan tämän ystävän vanhempien kanssa ihan hyviä tuttavia ja kavereita ja samoja juttuja osittain käyty läpi jo päiväkodissakin, josta he siirtyivät samalle luokalle.

      En kuitenkaan sanoisi että tämä lapsen ystävä olisi mikään "hirviökaveri" kuitenkaan. Hän ei ehkä (?) edes ymmärrä tekevänsä kovin väärin vaan on ehkä vain tottunut saamaan asioita niitä pyytämällä ja kiellosta loukkaantumalla.

      Oletko käynyt oman lapsesi kanssa keskusteluja esille tulleesta?

      Poista
  10. Kotona tapahtuneista on keskusteltu, olen käynyt myös luokanvalvojan puheilla ja rehtorin puheilla, toistaiseksi yksin. Omasta lapsestani olen viime aikoina huomannut uusia piirteitä, hirviömäisiäkin, aivan kuin blogikirjoituksessasi kuvailet. Ja samalla mietin että miten sinisilmäinen olen, ties vaikka toisessa kodissa lapsi saa huomiota vanhemmiltaan vain päivittäisellä tilityksellä? Vaikka koulu vasta alkoi, mietin tulisiko lapseni vaihtaa koulua, vaikka itse koulunkäynti sujuu hyvin. Miten teidän tapauksessa koulu reagoi? Onko järjestetty yhteisiä tapaamisia vanhempien kanssa lasten kanssa /ilman? Teillä sentään asiaan puututtiin heti eikä monen viikon kuluttua. Täällä kiusaamistilanne on ollut päällä ja vanhemmat tietoisia. Nämä lapset on vielä lapsia, todella pieniä, joten kiusaamistilanteiden selättäneiden neuvoja kaivataan!

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?