Olipa kerran, silloin kauan sitten kun äiti oli pieni...

Vanhemmuus kehittää ainakin tämän mutsin muistia ja kerrontataitoja. Meillä suosituimmat iltasadut ovat niitä, joissa äiti kertoo omasta lapsuudestan.


Meillä iltarutiineihin on lasten syntymästä asti kuulunut lukeminen ja iltasadut. Useimmiten lapset kuulevat iltasadun suomeksi, koska minä olen meistä kahdesta vanhemmasta se innokkaampi lukija. Luen mielelläni useammin kuin puoliso ihan siksikin, että näin päivään kuuluu edes yksi hetki, joka käydään alusta loppuun pelkästään suomen kielellä.

Kirjoitin ja piirsin edelliskesänä lapselle oman satukirjan. Se säilyi suosikkilukemistona kuukausia. Tarinassa lasta kiehtoi etenkin se, että juttu oli tehty juuri lasta itseään varten ja siinä oli tuttuja elementtejä meidän omasta elämästä.

Kuluneen vuoden aikana omat tarinaniskentätaitoni on viety uudelle tasolle. Jo pidemmän aikaa lapsen suosikki-iltasatupyyntö liittyy minun omiin lapsuusmuistoihini:  

Kerro äiti pliis siitä, kun sinä olit pieni.

Mahtavaa huomata, kuinka tarinat minun lapsuudestani kiehtovat omaa lasta suunnattomasti. Miltä mummi näytti silloin kun se vielä ei ollut mummi? Millainen ovenkahva minun huoneessani oli? Nukkuiko kissa teidän sängyssä? Pitikö sun oikeasti mennä kouluun bussilla? Millainen bussi se oli? 

Tarinanaiheet eivät lopu ihan heti, koska ihan tavallisesta heinätuposta saa kehitettyä vaikka minkälaisen jutun - ja esikoisen mielestä ne ovat kaikki valtavan kiinostavia. Tarinat minun ensimmäisestä koulupäivästä, parhaan kaverini kodista ja kotimme lemmikkieläimistä uppoavat kuin häkä.

Esikoisen My Little Pony -vaihe on jo väistymässä, mutta hevoset kiinnostavat edelleen. Viime kuukausina suosituimpia tarinanaiheita ovat shetlanninponeihin liittyvät tarinat. Esikoinen näet tietää, että äidillä oli lapsena poneja kotipihalla. 

Yksi all time -suosikeista on se tarina, jossa minä lähdin Lilli-nimisellä paksumahaisella harmaalla ponillani metsäratsastuslenkille ilman satulaa ja tipahdin ojaan, koska Lilli kesken ravin veti liinat kiinni nähtyään houkuttelevan näköisen ruohomättään. Yksityiskohdat siitä kuinka pehvani kastui ja saappaani täyttyivät mutaliejusta, hakkaa myrkkyomenat ja vaaralliset värttinät ihan kuusi nolla.


Shetlanninponitarinasta on tullut niin suosittu, että siihen on alettu pyytää lisäosia. Jokaisella kerrontakerralla samaan tarinaan pitää lisätä vähän lisää kierroksia, jotta se tuntuu tarpeeksi kiinnostavalta. 

Kerro vielä lisää, kerro mitä muuta sillä reissulla tapahtui!

Olen ihan fiiliksissä heittänyt juttuun lisää löylyä. Esimerkiksi tähän tapaan: Kun olin pudonnut ojaan, metsässä tuli vastaan karhu. Kuiskasin Lilli-ponin korvaan että nyt pitää olla ihan jäätyneenä paikalleen. Niinpä poni meni maahan leikkimään kuollutta ja minä menin piiloon sen harjan alle. Karhun häivyttyä paikalta paikalle ryömi ison kiven takaa ovela kettu, joka varasti Lillin suitset ja sitten äidin piti ratsastaa kotiin ilman ohjia. Tultiin kiitolaukkaa kotipihaan ja törmättiin melkein pihakoivuun. 

Kerroin myös tositarinan siitä, kun kaikki kolme shetlanninponiamme hankasivat häntiään yhteistuumin samaa lautaa vasten ja saivat sen irtoamaan. Ne karkasivat aitauksesta ja juoksivat niin kovaa kuin isoilta mahoiltaan kykenivät naapurimme pitämään puutarhaan. Oli kevät ja kasvuaika parhaimmillaan. Ponit pääsivät jollain ihmeen keinolla sisään kasvihuoneeseen ja narskuttelivat menemään kaikki taimet. Ohhoh.

Omista lapsuusmuistoista on mukavaa iskeä juttuja. Niissä hetkissä lapselle rakentuu muistoja äidistä ja muistoja Suomesta. Omia juttujani kuunnellessa lapsi oppii asioista, joita meillä Islannissa ei samalla tavalla ole olemassa, kuten saunomisesta, juhannuksesta ja metsästä ja minikokoisista poneista. Sitä paitsi minusta on hiton hauskaa sepitellä juttuja ilman filttereitä. Oli draamankaari kunnossa tai ei, lasta naurattaa aina. Siisteintä näissä jokailtaisissa tositarinoissa onkin ehdttomasti se, että niissä hetkissä irtoaa poikkeuksetta päivän parhaat käkätykset - meiltä molemmilta. 

Tunnisteet: ,