Meillä on kahdeksanhenkinen kaveriporukka, jonka kanssa illastamme yhdessä toistemme luona säännöllisesti. Olkoonkin, että tässä elämänvaih...

Pariskuntaillalliset - huvia ja terapiaa

31.10.16 Satu Kommentteja: 4

Meillä on kahdeksanhenkinen kaveriporukka, jonka kanssa illastamme yhdessä toistemme luona säännöllisesti. Olkoonkin, että tässä elämänvaiheessa "säännöllisesti" tarkoittaa noin pari kertaa vuodessa.


Näistä tyypeistä osa tutustui toisiinsa jo 1990-luvun alussa välitunneilla koulun pihamaalla. Yksi porukan pariskunnistakin tapasi siellä ja on ollut yhdessä nyt jo yli kaksi vuosikymmentä. Avioliittojen kautta porukkamme on kasvanut kahdeksaan.

Yhteinen illallisperinteemme alkoi, kun ulkomailla asuvat vanhat ystävämme palasivat Tanskasta Islantiin ja ostivat itselleen Reykjavikin laidalta asunnon. Kun olimme kaikki jälleen samassa maassa, meistä tuntui silti, että tapaamme liian harvoin. Sille oli tehtävä jotain. Niinpä perustimme "ruokaklubimme".

Emme tapaa baareissa tai ravintoloissa, koska kaikilla on pieniä lapsia, eli arjestamme ei puutu yhtään meteliä.

Emme tapaa kovin usein, koska kaikilla on aika kiire töissä. On vuorotyötä tekevä lääkäri, vuorotyötä tekevä sairaanhoitaja, vuorotyötä tekevä uutiskuvaaja ja sen päälle jäätikköopasta, psykologia ja lastentarhanopettajaa.

Koska suurin osa meistä on töissä milloin sattuu, emme järjestele näitä ryhmisruokailuja juurikaan etukäteen. Usein se menee niin, että joku meistä saa idean - nyt olisi vapaa lauantai-ilta! - ja soittaa muut paikalle. Jos kukaan ei pääse, tapaamista lykätään. Jos osa pääsee, tavataan sillä porukalla, joka kulloinkin pystyy tulemaan paikalle.


Tapaaminen alkaa aina samalla tavalla: kello kahdeksalta tai sen jälkeen (koska monet laittavat lapset nukkumaan ennen lähtöään; nukkuville lapsille on helpompi saada lapsenvahti). Kokoontumisen jälkeen nautitaan yhdet drinkit. Viimeksi illastimme lääkärifrendini ja hänen pyskologivaimonsa luona. He asuvat minun näkökulmastani niin sanotusti hevon kuusessa - yli 13 kilometriä keskustasta -, mutta heillä on aivan ihana ja aivan ihanan iso talo ja sen kellarissa oma pieni olutpanimo. Siis oma oluttupa! Oma baari!! Viimekertaisilla illallisilla ilta alkoi oluita maistellen.



Drinkkien jälkeen käydään pöytään. Useimmiten syömme lammasta: lampaankyljyksiä, lammasburgereita tai lampaanpotkaa. Sen kanssa kuluu paljon viiniä, ja jokainen tietää jo tullessaan, että kotiin mennään taksilla eikä koskaan ennen puoltayötä.

Nämä yhteiset illalliset ovat sosiaalisen elämäni henkireikä. Oikeastaan ne ovat kodin ulkopuolinen sosiaalinen elämäni. Jauhamme politiikkaa, kiroilemme työkiireitämme ja räkätämme hävyttömille vitseille. Yleensä emme puhu lapsista tai lasten kehityksestä, koska - noh - se nyt vaan on vähän tylsää kokoontua aikuisten kesken illastamaan ja puhua koko ilta vauvarokosta. Kasvatuspuheelle ja lasten koulunkäyntijutuille on oma aikansa ja paikkansa, ja olemme yhteistuumin päättäneet, että se ei ole tämä ilta.

Olemme muutaman tunnin ajan huolettomia, itsenäisiä, onnellisia ja hiukan vastuuttomiakin aikuisia, joilla on aikuisten jutut.



Minulle nuo illallishetket ovat tärkeitä paitsi aikuisen kaveriseuran myös kodinomaisen fiiliksen takia. Noina iltoina olen täysin islantilaisessa seurassa, eikä minusta silti koskaan tunnu siltä, että olisin seurassa ulkomaalaisena. Koen noina iltoina sellaista tavallista hyväksyntää: olen kuin kuka tahansa niistä muista enkä mikään eksoottinen ulkomaantuliainen, joka tykkää juoda kossua saunassa (vaikka kivaahan sekin kieltämättä on).

Vaikka emme noilla illallisilla puhukaan lapsista tai lapsiperhearjesta, me puhumme välillä vanhemmuudesta. Tai minä ja yksi porukan miehistä puhumme.



Yksi toinen pariskunta siellä pöydän ääressä on nimittäin dynamiikaltaan aivan samanlainen kuin meidän perheemme. Nainen on pitkäpinnainen pesänrakentaja, joka osaa lastenkasvatuksen, on pirteä, iloinen eikä koskaan valita ainakaan julkisesti siitä, että lapset itkevät tai vievät paljon energiaa. Pariskunnan mies taas on aika lyhytpinnainen, stressipeikko ja useimmiten kuutamolla kaikista vanhemmuusasioista. Heillä on kolme lasta, mutta hän kokee yhä, että yksin kotiin jääminen lasten kanssa on hankalaa. Kun vaimo on työmatkalla, miehen vatsa kipeytyy, kainalot hikoilevat ja olo tuntuu voimattomalta. Lapsiperheen managerointi tuntuu siis raskaalta.

Meillä on ihan samanlaista, roolit vain ovat toisinpäin. Mieheni on se pitkäpinnainen kasvattajahahmo, jonka mielestä lapsiperhearki on ihanan helppoa ja jopa rentouttavaa. Minä taas väännän tuskan kyyneleitä ja nostatan sykettäni jo ihan siitä, kun ulkona sataa, sadevaatteet ovat pesussa, kuopuksella kakat vaipassa, esikoisella tukka kampaamatta, eväät pakkaamatta ja aikaa kouluunlähtöön on tasan kaksi minuuttia.

Noilla parisuhdeillallisilla saan ihanaa vertaistukea. Niiden jälkeen minulla on olo, että olen sittenkin ihan suhteellisen tavallinen ihminen. Ainakaan en ole ainoa, jota vanhemmuusasiat stressaavat tai josta vanhemmuus ei tunnu luonnolliselta asialta, jonka nyt vaan oppii kun tekee. En ole ainoa, jonka mielestä ilta yksin kotona kahden lapsen kanssa tuntuu vaikealta projektilta.

Kun jaan tämän toisen stressipeikon kanssa vanhemmuuden pelkojamme ja stressiaiheita, minun mieheni ja hänen vaimonsa tietävät täsmälleen, mistä me puhumme. Yhteinen vanhemmuusstressaamisemme lisää myös puolisoidemme ymmärrysstä. He tietävät menneensä naimisiin ja saaneensa lapsia tyypin kanssa, jonka kompetenssi arjen pyöritykseen ja lasten hoitoon on heikompi kuin heillä. Nuo illallistapaamiset ovat muistutuksia heillekin siitä, että emme me sitä laiskuuttamme tee. Me nyt vain olemme tällaisia. Hmm...vähän erilaisia ja niitä väsähtäneempiä vanhempia.

Sitten taas skoolataan. Elämä jatkuu!



Kun viimeinen viinilasi on tyhjennetty, tilataan kolme taksia. Eteisessä etsitään kenkiä hihitellen ja ollaan joka kerta yhtä lapsellisen innoissaan siitä, että meillä on tämä kaveriporukka, joka pystyy edes silloin tällöin tapaamaan yhdessä. Halataan ja hyvästellään. Ja toivotaan, että pian nähdään taas uudestaan. Kotiin mennään kevyin askelin.

4 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Toinen naispuolinen stressipeikko täällä - tosin mun mieheni ei myöskään ole kovin pitkäpinnainen. :D Tuo kuvailemasi tilanne vetäisi mullakin hermot kireälle, vaikka hyvin tiedän ettei se auta siinä tilanteessa. Meillä miehen kanssa jako tuppaa menemään pikemminkin niin että ei olla ikinä samaan aikaan kireinä, tai että aina tunnistetaan kumpi on sen "jäähyn" tarpeessa ja toinen paikkaa. Jo ennen lapsia naurettiin ettei olla yleensä samaan aikaan vihaisia - no nyt kyllä välillä ollaan mutta kumpikin osaa joustaa sen verran että pahempia räjähdyksiä ei tule. Meillä lapset 3v ja 10kk ja nuorempi heräilee parin tunnin välein joten kovin kovin iloinen esikoisen tarhapaikasta ja siitä että kaukana asuvat vanhempani tulevat mielellään kylään. Mä tarvitsisin ehdottomasti myös aikaa kavereiden ja miehen kanssa mutta meillä ja kavereilla on sen verran huonot turvaverkot (kaikki muualta tulleita) että tällä hetkellä ei vaan onnistu. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että te voitte ottaa jäähyvuoroja. Se on todellista rakkautta, kun toinen sanoo, että mee sä hetkeksi ulos/saunaan/lukemaan, mä hoidan tän. I love it :)

      Poista
  2. Oi miten ihana ystäväpiiri teillä onkaan! Meilläkin oli silloin muutama ystäväperhe, kun lapset olivat pieniä. Yhden perheen kanssa järjestimme yhteisiä ruokailuja ja oli tosi mukavaa. Mutta maailma heitteli ja ystävämme erosivat. Siihen jäivät ihanat sunnuntaimme ja yhteiset vuodenvaihteet. Uusia tällaisia emme ole löytäneet. Nykyisin vaikka lapset ovat isoja ei meillä ole enää tällaisia ystäviä. Usein minusta tuntuukin, että jotain puuttuu. Joten pitäkää kiinni tästä porukasta ja nauttikaa yhdessäolosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, tosiaankin! Nämäkin hyvät tyypit ovat tulleet mun elämään miehen kautta, ovat hänet vanhoja kavereitaan. Uusia ystäviä on aikuisiällä ollut jotenkin aika löytää, ihan siksikin kun aikaa ja tilaisuuksia ei siihen oikein ole ollut.

      Meidän porukasta yksi pari erosi ja he jäivät pois tästä illallisringistä pariksi vuodeksi; kutsuimme heidät kyllä kuitenkin mukaan, mutta eivät kokeneet sitä sitten mukavaksi kuitenkaan. Meni vähän aikaa ja he palasivat yhteen; ja viimeisimmälle dinnerille he tulivatkin yhdessä. Se oli kiva hetki :)

      Poista

Mitä tuumaat?