Syyskuussa toistuu joka vuosi sama traditio: alan lukea uudestaan Reko Lundanin tuotantoa. Tähän liittyy yksi sentimentaalinen muisto yli k...

Kuivattuja yrttejä

21.9.15 Satu Kommentteja: 2

Syyskuussa toistuu joka vuosi sama traditio: alan lukea uudestaan Reko Lundanin tuotantoa. Tähän liittyy yksi sentimentaalinen muisto yli kymmenen vuoden takaa. Asuin yliopisto-opiskelijana Helsingissä ja kävin silloin tällöin vanhempieni luona viikonloppuvisiitillä Forssassa. Express-busseissa jaettiin tuohon aikaan muuten melko tyhjänpäiväistä ilmaisjakelulehteä, paitsi että siinä julkaisitin Reko Lundanin kolumneja.
Oli syksy, muistaakseni tenttiviikko. Olin menossa maalle pitkäksi viikonlopuksi. Jossain Karkkilan kohdalla avasin lehden ja luin Lundanin kolumnin, jossa ei oikestaan tapahtunut mitään kovin merkittävää. Hän kertoi tarinaa siitä, kuinka aina syksyllä mielen valtaa rajat tunnistava ja rauhallinen olo, koska silloin kuivataan puutarhan yrttejä. Kirjailja kertoi, kuinka hänellä on tapana aina syksyisin paahtaa oman kasvimaan satoa. Basilikat ja timjampit kuivuivat pellillä uunin alatasossa alle sadassa asteessa muutaman tunnin. Kun yrtit olivat kuivuneet, hän kertoi laittavansa ne pieniin lasisiin purkkeihin ja merkitsevänsä purkkien kanteen tussilla ja teipillä sadonkorjuuajan. Sen jälkeen hän haisteli pitkään omia sormiaan, joihin on tarttunut kuivuneiden yrttien tuoksu.

Joka syksy kun teen samaa - siis kuivaan ennen lyhenevien talvipäivien saapumista sen, mitä ikkunalaudan tai kasvimaan kasveista on jäljellä (mikä ei yleensä ole kovin paljon). Maustelehtiä purkittaessa olen joka kerta purskahtaa vähän itkuun. Luultavasti epäreiluuden takia. Reko Lundan kuoli aivan liian nuorena.

Purkitin eilen yrttejä ja pohdin rajalisuutta ja siten, miten kaikki voi olla ohi yhdessä silmänräpäyksessä ja aivan yllättäen. Tänään palasin Lundanin tuotantoon. Kirjoitin Viikkoja, kuukausia -teoksesta tänne blogiin muutama vuosi sitten, aloitinkin tänään siitä. Pidän paljon myös hänen kahdesta ensimmäisestä romaanistaan Ilman suuria suruja ja Rinnakkain. Niitä minulla ei ole omassa hyllyssä, mutta luulenpa että Reykjavíkin Pohjolan talon kirjastosta saattaisi löytyä. Näytelmistä olen nähnyt kaikki vuoden 1999 - Helsinkiin muuttovuoteni - jälkeen esitetyt eli Teillä ei ollut nimiä, Tarpeettomia ihmisiä, Ihmisiä hyvinvointivaltiossa ja Kutsumattomia vieraita. Ne olivat kaikki järkyttävän hyviä. Suurimman muistijäljen jätti perheväkivaltaa käsitellyt Tarpeettomia ihmisiä, jonka huikeat näyttelijäsuoritukset yhdistettynä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan tapaan käsitellä perheväkivaltaa saivat ihon kananlihalle.

Huh. Paljon sitä näköjään löytyy asiaa kuivatusta lehtipersilijasta.

2 kommenttia:

  1. Reko Lundanin sairaudesta kertova "Viikkoja, kuukausia" on yksi mun lempikirjoista. Kaikessa surullisuudessaan ja lopullisuudessaan siinä on syvää rauhallisuutta. Sitä samaa jota olen nähnyt kuolevia syöpäpotilaita hoitaessani itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä.
      Kirjalla on kaikessa kamaluudessaan upea lopetus.

      Poista

Mitä tuumaat?