Minua pyydettiin Reykjavíkissa puhujaksi asiantuntijapaneeliin suomalaisesta politiikasta ja tulevista eduskuntavaaleista. Asiantuntijapa...

On pokkaa

12.4.15 Satu Kommentteja: 21

Minua pyydettiin Reykjavíkissa puhujaksi asiantuntijapaneeliin suomalaisesta politiikasta ja tulevista eduskuntavaaleista. Asiantuntijapaneeli aiheesta suomalainen valtakunnanpolitiikka - en ihan äkkiseltään koe kuuluvani tämän aiheiirin asiantuntijajoukkoon, mutta arvatkaas mitä. Menin silti!

Pohjolan talossa järjestettyyn tapahtumaan osallistui Suomen suurlähettilläs, pari Suomessa pitkään asunutta islantilaista ja politiikantutkija Lapin yliopistosta. Olin hyvin tietoinen siitä, että tiesin tuosta porukasta Suomen politiikasta vähiten. En todellakaan muistanut, milloin Vihreät ja Vasemmistoliitto jättivät viimeksi hallituksen, tai muistanut vuodelleen, milloin Lipposen 1. ja 2. hallitus aloittivat. Ajattelin, että nuo muut varmaankin tietävät sen. Minä kerron siitä, mistä tiedän.

Kerroin, miksi haluan äänestää Suomen vaaleissa, vaikka en enää edes maksa maahan veroja. Kerroin, kuinka tavallisena äänestäjänä olen ollut ehdokasta valitessa kuutamolla, kun välistä tuntuu siltä, että suomalaisessa puoluekentässä isoimmat erot ovat puolueiden sisällä, eivät niiden välillä. Kertasin omasta mielestäni tärkeimmät vaaliteemat kuten talouden, tasa-arvon ja toimivan hyvinvointiyhteiskunnan ilman tuloloukkuja. Mielestäni on nimittäin kaikkia kohtaan väärin, että työnteko ei ole kannattavaa. Monet syystä tai toisesta sosiaalitukien varassa elävät haluaisivat osallistua työmarkkinoille vaikka osa-aikatöitä tehden, mutta se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tämä ei ole pienituloisten, työttömien tai opiskelijoiden vika vaan systeemin, joka huutaa korjaamista.

Ihmettelin ääneen, miksi oppositiossa olevien vasureiden tai vihreiden kannatus ei ole noussut samalla tavalla kuin keskustan. Siis puolueen, jonka puheenjohtaja ottaa ennen vaaleja hintsusti kantaa yhtään mihinkään. Hän ei esimerkiksi suostu kertomaan, mitä mieltä on ehdotuksesta, että lääkäreillä olisi oikeus kieltäytyä tekemästä aborttia omaan arvomaailmaansa/uskontoonsa vedoten.

Sanoin lisäksi luultavasti aika monta tyhmää juttua, puhuin välillä epäselvästi ja joku yleisöstäkin katsoi sen näköisenä, että mitä tuo neiti oikein selittää. Mutta aivan sama. Tärkeintähän oli se, että oli pokkaa mennä. Ja kyllä siellä yleisössä joku nyökkäilikin.
Olivia-lehdessä oli taannoin juttuja pokkanaisista ja pokkanaiseksi oppimisesta. Olivian #Pokkanainen-teema oli jälleen mainio muistutus siitä, että meidän akkojenkin pitää tunkea itseämme aktiivisemmin framille. Kukaan ei sitä tilaa puhua tai palkankorotusta anna, jos ei sitä tilaisuuden tullen itse ota. Ei siitä tule asiantuntijaa, joka tuntee aihealueensa parhaiten, vaan siitä, joka osaa puhua aiheestaan kiinnostavalla tavalla ja pitää itsestään ja asiantuntijuudestaan meteliä.

Harvoin elämässä saa muutenkaan mitään, jos ei sitä lähde itselleen hakemaan. Kaikki oman elämäni isoimmat hyvät asiat ovat tapahtuneet pokkahypyillä tuntemattomiin vesiin. Avasin tämän blogin vuonna 2009, vaikka en tiennyt bloggaamisesta mitään. Ja hei, täällä ollaan vieläkin, ja nyt tästä areenasta on tullut mutkan jos toisenkin kautta osa työelämää. Muutama vuosi sitten tapasin rastatukkaisen Maaritin suomenkielisten lasten kerhossa ja aloimme pohtia, että olisi kiva tehdä jotain businesta yhdessä. Ööh, mitähän se voisi olla? Onko pokkaa? Kolme vuotta myöhemmin  kauppa on saanut kolmannen omistajan, Piian, ja tulevaisuudensuunnitelmia viedään eteenpäin kovalla vauhdilla - niistä lisää aivan pian!

Keväällä 2008 tiesin viettäväni seuraavan kesän vapaaherrana Islannissa ja halusin matkustaa maassa niin paljon kuin mahdollista. En ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut pidempää matkajuttua kirjoista puhumattakaan, mutta ehdotin silti Image Kustannukselle Islanti-matkaoppaan tekoa ja mainosmyyntikuviota. No sillä Suomi-Islanti-suhteiden tiellä ollaan edelleen.

Yhtä tärkeää kuin se, että on pokkaa haukata kakusta iso pala on se, että ei lannistu ei-vastauksista. Aina voi ja pitää neuvotella. Hyvin pienenä esimerkkinä: Pyysin paneeliesiintymisestäni rahallista korvausta, sillä tapahtuma oli keskellä työpäivää ja osallistuminen pois muista töistä. Järjestäjällä ei kuitenkaan ollut budjettia esiintymispalkkioihin. En lannistunut. Pyysin ilmaista lounasta - ja sen sain. En olisi saanut, jos en olisi pyytänyt.
Pokka, elämän leipä.
Vaikka näen ympärilläni tarttumisen arvoisia mahdollisuuksia, on minun kuitenkin myönnettävä, että en ole järin järjestelmällinen verkostojenrakentaja. Lähden mukaan juttuun, joka kiinnostaa ja joka ei voi huonoimmassakaan skenaariossa taipua taloudelliseksi megakatastrofiksi. En lähde väkisin hieromaan tuttavuutta tyyppien kanssa, joiden kanssa en tunne mitään yhteenkuuluvuutta, vaikka näillä tyypeillä olisi kuinka merkittävä asema tai valtaa. En halua menestyä huonossa seurassa. Sehän olisi katastrofi. Sitä paitsi hyvässä seurassa epäonnistuminenkin on helpompaa.

Perjantaiseen poliittiseen asiantuntijapaneeliosallistumiseen ei vaikuttanut mikään suurempi suunnitelma. Ajattelin vain, että  ehkä siellä tapaisi mukavia tyyppejä ja saisi uusia ajatuksia. Että mä meen, että on edes joku nuori nainen äänessä. Kovin huonosti siinä ei voisi käydä. Pahimmassa tapauksessa siellä ei tapaisi ketään, omat puheenvuorot menisivät päin persettä ja lounas osoittautuisi pettymykseksi.

No sitten tapasin yleisössä istuneen Elinin, Helsingissä työskennelleen Islannin entisen suurlähettilään - haastattelin häntä Islantialainen voittaa aina -kirjaankin - joka iloisena onnitteli kirjan ilmestymisestä ja sen saamasta hyvästä vastaanotosta. Elin esitteli minut saman tien kollegoilleen ja vinkkasi, että pidän Reykjavíkissa Marimekon vaatteita myyvää kauppaa. Rouvat olivat innoissaan ja lupasivat tulla ostoksille. Kas, kenties loin läsnäoloni kautta pari uutta asiakkuutta.
Aalto Bistron mainio lounas.
Vaikka miten hirvittää ja tuntuu, että ei osaa tai kehtaa, on vain kehdattava. Pitää olla pokkaa, vaikka kädet hikoilisivat ja sydän hakkaisi. Pahinta ei ole se, että änkyttää, sanoo jotain väärin, kaataa kahvikupin syliinsä tai tulee väärinymmärretyksi, vaan se, että ei sano sanaakaan.

Yritän opettaa tätä samaa ajattelua jälkikasvullekin. Koitan muistaa säännöllisesti kertoa lapselle, että ei se haittaa yhtään, vaikka luistellessa kaatuu tai tanssiesityksessä unohtuu askeleet. Se on tärkeintä, että on pokkaa mennä mukaan. Kun ollaan kylässä, ei tarvitse puhua kaikkien kanssa, jos se ei tunnu hyvältä. Mutta tullessa pitää sanoa päivää, saadessa kiitos ja lähtiessä heiheit. Siitä se rohkeus puhua ja osallistua sitten vähitellen kasvaa. Ei sitä kukaan juoksun vasta-alkajakaan kylmiltään puolimaratonille lähde.

Kun siis seuraavaksi joku kysyy, että lähdetkö mukaan tai voitko tulla puhumaan, pitää vastata JOO. Ja pyytää se lounas. Se oli nimittäin hemmetin hyvä.

21 kommenttia:

  1. Mä oli muutama viikko takaperin puhumassa eräässä paneelissa vanhempana. Ymmärsin muutaman kysymyksen ihan väärin ja hölötin sitten ties mitä päinvastaista, mitä kysyttiin. Olen siitä lähtien halunnut vajota jonnekin maan alle ja miettinyt että mitenhän urpona ne mua pitää mutta tämä sun kirjoitus jeesasi oloa. Kiitos siitä :) Ei nimittäin ollut siihen paneeliin etukäteen mikään tunku, mä menin vapaaehtoisesti. Mitä sitten jos meni vähän jauhoa suuhun ja tuli änkyteltyä. Yritin edes ottaa kantaa niihin asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut täsmälleen toi sama olo viimeiset kolme päivää. Tän tekstin kirjoittaminen auttoi, se helpotti taas näkemään sen, että joskus pitää vaan olla pokkaa yrittää vaikka ei ihan putkeen menisikään. Vielä tylsempi tilanne, jos me ei oltaisi lainkaan menty paikalle...

      Poista
  2. Olen samaa mieltä, pokkaa pitää olla ja sitä on hyvä kehittää nuoresta asti.
    Samaa olen yrittänyt itsekin kasvattaa omiin lapsiini. Tärkeintä on yrittää, ei haittaa vaikka vähän mokaisi, siitä aina oppii.

    Omia kokemuksia.. vuonna 1996 pidin parissa työttömien asiaa ajavassa mielenosoituksessa puheen mm. Eduskuntatalon portailla ja Rautatientorilla. Ikää oli silloin hikisesti 30v.
    Pokkaa on siis ollut jo silloin....

    Anekdoottina vielä tuosta Eduskuntatalon mielenosoituksesta... vanhin tyttöni oli silloin muutaman kk ikäinen ja kun tungin lastenvaunujen kanssa aidoilla rajatulle alueelle poliisit kyselivät että mihinkäs rouva kuvittelee menevänsä... kerroin olevani puhuja ko. tilaisuudessa. Poliisit katsoivat hiukan hitaasti, mutta päästivät kumminkin läpi. Ja yksi silloinen kansanedustaja (nainen) piti tyttöä sylissä sen aikaa kun puheen pidin...

    Olen itse ehkä muutenkin rasitukseen asti se joka avaa suunsa yleisissä tilanteissa ja kommentoi ja kysyy. Kaikki ei tykkää siitä, mutta ne välitä... jos haluan tietää kysyn ja jos haluan kyseenalaistaa puhujan sanoman kommentoin. Toki välillä myös silloin jos sanoma on ollut mielestä osuva komppaan. Myös ammatissani miesvaltaisella alalla on pakko olla pokkaa jos yhtään meinaa menestyä...

    Niin ja ei esim. poliitikotkaan aina niin järkeviä puhu... kun on katsellut noita vaalikeskusteluja enemmänkin sääntö on että kysymykseen EI vastata vaan aletaan puhua jotain omaa diibadaabaa... varsinkin jos kysymys on sellainen mihin pitäisi antaa kyllä/ei vastaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, olisin niin ollut mielelläni näkemässä tuon mielenosoitustilanteen :)
      Hyvä sinä!

      Mä olen oikeastaan vasta yli kolmekymppisenä oppinut sen, että itsestään täytyy pitää meteliä. Pelkät teot eivät yksinään riitä.

      Poista
  3. You are an inspiration!
    Hyvä sä, kiitos tästä tekstistä!
    -Anna

    VastaaPoista
  4. Loistava teksti. Tämä on parhaita blogeja, mitä olen lukenut ja sinä annat itsestäsi todella mukavan ja rehellisen kuvan. Tekstit ovat aitoja ja ajatuksia herättäviä. Kun pystyisi itsekin samaan... Pitää kai yrittää. Jos sitä pokkaa löytyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mukava ja inspiroiva palaute - kiitos sinulle :)
      Kyllä sitä pokkaa varmasti löytyy, täytyy vaan antaa mennä eikä liikaa miettiä.

      Poista
  5. Aivan mahtavaa, hyvä sinä! Joskushan jonkun on sanottava myös niitä ns. päivänselviä asioita, sillä ne saattavat kummasti välillä unohtua.

    VastaaPoista
  6. Hyvä Satu! Pitäisi itsekin yrittää olla reippaampi ja mennä epämukavuusalueelle useimmin. Toissa joulun alla jouduin puhelimitse suoraan radiohaastatteluun, kun esimiehelleni tuli este ja hän pyysi minua hoitamaan sen. Olin niin helvetinmoisessa paniikissa, osaanko vastata kysymyksiin edes jotenkin järkevästi, kun kuitenkin yritystä edustin enkä itseäni. No, kai se jotenkin meni, potkuja ei onneksi tullut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se meni varmasti tosi hyvin! Radiossa esiintyminen on musta kaameaa mutta vielä kaameampaa on kuunnella niitä lähetyksiä uudestaan, koska oman äänen kuuleminen jälkeenpäin tuntuu vaan niin väärältä.

      Poista
  7. Aamen. Viime aikoina on paljon ystävien kanssa keskusteltu sukupuolien välisistä palkkaeroista. Periaatteessa ystäväpiiriä kun katsoo, niin parempaan suuntaan ollaan menossa. Väittäisin kuitenkin, että iso syy palkkaeroon on se, että naiset pyytää liian vähän. Ei ole pokkaa. Itse pyysin vahingossa (luin palkkatutkaa väärin :D) työpaikkaa hakiessa reippaasti keskiarvoa enemmän ja sain sen. Näppäilyvirheestä johtuen mulla on kuukaudessa jokunen satanen enemmän rahaa käytettävissä. Ihan hienoa näin, mutta vielä hienompaa olisi jos olisin itse osannut arvostaa oman työpanokseni riittävän korkeaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaista, hyvä sinä! Ja kyllä, ehdottomasti samaa mieltä: naiset valitettavasti pyytävät yleensä esim. palkkaneuvotteluissa vähemmän kuin miehet - siis aloilla, joilla palkoista sovitaan, yleensä kai asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt + johto. Ja kun lähtötaso on alempi, matalampi taso jatkuu läpi työsuhteen siinä samassa firmassa.

      Poista
  8. Harvoin kommentoin, mutta nyt on aihetta. Itse olen se hiljainen tyyppi, jolla ei ole pokkaa ja joka aina tuskailee sen asian kanssa, että entä jos sanon jotain tyhmää tai väärin. Parempi olla hiljaa. Mitä ne musta ajattelee?? Työpaikalla, harrastuksissa jne. Tästä tulee kierre, jota on vaikea katkaista. Että jos oot saanut sen hiljaisen tyypin leiman, niin on todella vaikea lähteä purkamaan sitä. Omassa minä-kuvassani ja kavereiden seurassa en todellakaan ole hiljainen vaan ennemmin törkeä höpöttelijä, jonka huumori koostuu lähinnä kaksimielisyyksistä. On välillä tuskaista elää tässä nahassa. Oon monesti miettinyt että onko tähän jotain kursseja, joissa vois vapauttaa itsensä, mutta tuskin on. Kaikki taitaa kuitenkin lähteä arkipäivän rohkeudesta ja siitä, että poistuu omalta mukavuusalueeltaan, jota kautta saa taas lisää itseluottamusta pitää meteliä itsestään ja omista oikeuksistaan.

    En tiedä onko bloggaajan tärkeää kuulla tätä, mutta sun ajatukset on poikkeuksetta hyviä ja antaa ajattelemisen aihetta, vaikkei kaikesta samaa mieltä olisikaan. Oon alusta asti seurannut blogiasi ja nauroin vedet silmissä, silloin kun ensimmäistä lastasi odotit. Kaikkea hyvää myös toiseen raskauteen!

    -Henna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä voisin kirjoittaa tästä aiheesta ihan oman postauksen. Koska mä taidan ainakin vähän tietää, miltä susta tuntuu. Mä pelkäsin esiintymistä ja julkista puhumista ja ylipäätään puhmista muissa kuin kaveriryhmissä melkein parikymppiseksi asti. En ottanut ostaa mihinkään vapaaehtoisjuttuihin tai joukkueurheiluharrastuksiin, joissa tätä taitoa olisi voinut harjoitella. Ennen koulussa pidettäviä esitelmiä saatoin jännittää valvomalla pari yötä putkeen. Änkytin ja punastelin - se oli aivan kamalaa. Pienin askelin sitten jotenkin pääsin yli siitä - mutta kuten sanottua, mun pitää varmasti kirjoittaa tästä aiheesta ihan oma juttu...

      Kiitos onnitteluista - ja kehuista :)

      Poista
    2. Jos ujostuttaa avata suuta julkisesti ja pelkää itsensä nolaamista, auttaisiko seuraavanlainen näkökulman muutos: Ajattele tilannetta, jossa seuraat jotain julkista keskustelua, johon muut osallistuvat. Havaitset, että jotakuta puhujaa jännittää tai hän tulee välillä selittäneeksi asioita vähän hassusti. Miten suhtaudut häneen kuulijana? Minä en ainakaan mielessäni ilku toisten tyhmyydelle, vaan suhtaudun myötätuntoisesti toisen jännitykseen tai lapsuksiin. Luulen ja toivon, että suurin osa kuulijoista on samanlaisia. Omat möläytyksensä muistaa, muiden unohtaa.

      Toivon, että ajatus kannustaa avaamaan suun joskus jännittävässäkin tilanteessa :) Ajan myötä siitä tulee helpompaa.

      Poista
  9. Tää oli hirmu hyvä ja tärkeä teksti. Työelämässä pitää olla pokkaa, mutta kyllä sitä pitää arjessakin löytyä. Itse olen huomannut ihan liikaa olevani sellainen anteeksipyytelijä. Kirjasin omia kokemuksia viikonlopulta blogiin: http://chezhelena.com/2015/04/13/viikonlopun-aurinkoa-ja-pokkaakin/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihanaa kuulla, kiitos Hellu :)
      Mä meenkin nyt heti katsoon sun blogin.

      Poista
  10. Oot kyllä ihan mahtava pokkanainen, inspiroiva teksti jälleen kerran!
    Ja PS. odotan malttamattomana raskaus-sarjan postauksia! :D (En tajua edes miksi, en oo yhtään lapsi/vauva-ihminen, ja silti luin sun edelliset raskauspostaukset samalta istumalta, ja nykyisetkin perhe-elämään liittyvät postaukset suurella mielenkiinnolla (ja välillä ulvoen naurusta). Tai ehkä juuri siksi, että mua on aina kiinnostanut elämässä kaikki muu paitsi lastenhankinta, mutta iän myötä + parhaan mahdollisen elämänkumppanin löydettyä näitäkin juttuja on funtsittava, ja sulla on näihin just niin rempseä ja rehellinen ote.

    VastaaPoista
  11. Kiitos tästä tekstistä!! Tätä juuri kaipasin! Soitin tekstin lukemisen jälkeen pomolle ja kysyin palkan korotusta :D! Totesin että ei sitä muuten tule. Palkka on nimittäin sama kuin 6 vuotta sitten aloittaessani kyseisessä työssä, vaikka olen erikoistunut ja kouluttautunut maisteriksi. Perinteisellä erittäin miesvaltaisella alalla on pakko oppia pitämään puoliaan... Helppoa se ei ole vaatimattomalle ja vähän ujolle minulle, mutta olen alkanut kehittämään itseluottamusta ja laittamaan itseäni likoon. Sparraus, kuten tämä tekstisi, auttaa tosi paljon! :)

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?