utustuin yhteisen kaverin kautta toimittajan töitäkin tehneeseen naiseen, joka on muuttamassa pian Suomesta Norjaan , pieneen kalastajakylä...

Vinkit uuteen maahan: tutustu suomalaisiin ja hanki salikortti

2.10.14 Satu Kommentteja: 9

Tutustuin yhteisen kaverin kautta toimittajan töitäkin tehneeseen naiseen, joka on muuttamassa pian Suomesta Norjaan, pieneen kalastajakylään. Vaihtelimme naamakirjan välityksellä kuulumisia ja fiiliksiä ulkomailla asumisesta. Mietimme, miten sitä parhaiten ihminen kotiutuu uuteen maahan ja saa itselleen sosiaalisen verkoston, johon nojautua. Täydellisessä ulkopuolisuuden tunteessa kun ei ainakaan minun mielestäni ole mitään vapauttavaa. Se on kamalaa ja ahdistavaa. On pakko olla sosiaalista sutinaa, jotta pää kestää jo muutenkin hankalan ympäristön. Kyllä vain, hankalan. Uusi ympäristö on minulle aina hankala. Kieli on vieras, ruokakaupassa myydään ihmeellistä ruokaa ja jengi syö illallista täysin käsittämättömiin aikoihin.
Kersan muovailuvahallinen näkemys oudosta tyypistä vieraassa ympäristössä.
Olen tehnyt itselleni kodin Kreikkaan (puoli vuotta Kreetalla hanttihommissa), Barcelonaan (asuimme siellä pari vuotta puolison kanssa) ja lopulta Islantiin, jossa asuinvuosia on takana nyt kuusi. Miten olen onnistunut sopeutumaan?

Menin kielikurssille. En todella suunnitellut jääväni Jorgoksen vaimoksi Kreetalle vuosikymmeneksi, mutta menin silti heti kreikan kielen alkeiskurssille. Halusin oppia lukemaan katukylttejä, vittuilemaan yli-innokkaille gigoloille ja tilaamaan ruokakaupassa juustot paikallisella kielellä.

Kun asuimme miehen kanssa Barcelonassa, tiesimme, että emme tulisi jäämäään sinne loppuelämäksi. Silti menin kielikurssille, koska jos halusi saada edes hyvänpäiväntuttuja, oli pakko osata vähän enemmänkin kuin buenos dias. Islannissa suoritin kielestä kolmen vuoden kanditutkinnon, koska halusin oppia puhumaan oikein. Silloin tiesin, että jäisin tänne ainakin vuosikymmeneksi.

Paitsi että kielikurssilla oppii kieltä, siellä tapaa muita yhtä uunossa tilanteessa olevia ihmisiä. Ei niistä välttämättä parhaita ystäviä tule, mutta onpa edes joku, jonka kanssa jutella ja käydä baarissa kaljalla. Ja sen jonkun kautta voi tavata jonkun toisen, jonka kanssa synkkaakin ja syntyy ystävyys.
Arkiston helmiä Kreetalta. Vuosi noin 2001.
Menin punttisalille. Jokaisessa uudessa maassa hankin ensimmäisen viikon aikana salikortin. Spinning-tuntien ylämäkiosuuksilla lähtee yhtä sairasta läppää joka maassa. Kun haisee yhdessä muiden kanssa hielle, syntyy yhteenkuuluvuudentunne. Ja jokainen sellainen hetki on uudessa ympäristössä leijuvalle irtolaiselle tärkeä. Jalkapallohan on ihan paras tapa tutustua uusiin ihmisiin missä päin maailmaa tahansa, mutta kun en osaa eikä laji kiinnosta. Siksi tyydyin bodarikorttiin.

Menin töihin. Kreetalla heitin asiakkaita sisään turistiravintolaan. Kymmenen tunnin työpäivät ja kuuden päivän työviikot nopeuttivat kummasti sopeutumista paikalliseen tahtiin. Tarjoilijoista ja kokeista tuli kavereita, joiden kanssa vietettiin myös ne muutamat satunnaiset vapaatunnit baarissa.

Barcelonassa olin freelancer, mutta sen sijaan että olisin jäänyt kotiin tietokoneeni kanssa etsin friikkuyhteisön, josta vuokrasin itselleni työpöydän. Islannissa noudatin samaa tapaa: vapaana yrittäjänä, mutta läsnä muiden samanlaisten parissa.
Joku työsäätö kesken Barcelonassa, 2007.
Imin tietoa. Luin kaikissa uusissa asuinpaikoissa paljon sanomalehtiä, kyselin tutuilta politiikasta ja otin selvää paikallisten arkipäivästä ja vitutuksen aiheista. Kyselin verottajasta, poliitikoista ja siitä paikallisesta suuryrityksestä, joista jokaisella on joku mielipide. Matkustin, kyselin, kävin elokuvissa ja kirjastoissa ja katselin. Kun opettelee asioita paikallisesta elämästä, tulee ihan huomaamattaan sen paikan asiantuntijaksi. Sitä tietoa voi sitten purkaa blogissa, kirjoittamalla kirjan tai hankkiutumalla töihin, jossa voi käyttää hyväkseen omaa syntyperäänsä ja kohdemaasta kertynyttä tietoa. Islannissa olen nobody, ei täällä kukaan kysele minun mielipiteitäni Islannista. Suomesta saan kuitenkin lähes päivittäin Islantiin liittyviä kyselyjä. Se luo paitsi töitä myös tunteen siitä, että todella olen osa tätä yhteiskuntaa.
"Going local." Kaikkien tosivaeltajien repussa kulkee matkakaasugrilli. Islanti, noin 2008.
Tutustuin muihin ulkomaalaisiin. Tämä jakaa mielipiteitä. Jos olisin joka kerta vetänyt rastin seinään kuullessani ulkosuomalaisen suusta sanat "minähän en sitten ulkomailla hengaa muiden suomalaisten kanssa vaan hankin paikallisia ystäviä", olisi seinälläni nyt hautausmaa. Tuollainen ajattelutapa on raivostuttavan mustavalkoista. Eihän sillä ihan oikeasti ole väliä, onko tyyppi suomalainen vai kreikkalainen. Molemmissa on täysurpoja ja molemmissa on hyviä tyyppejä. Sitä paitsi muihin ulkomaalaisiin on alussa paljon helpompi tutustua kuin paikallisiin. Se on ihan normaalia: ulkkarit ovat yhdessä pihalla järjestäessään arkeaan. Paikallisilla taas on täysin omat kuviot arkirutiineineen, joihin kiinni pääseminen vie enemmän aikaa. Olen itse tutustunut kaikkiin tuntemiini islantilaisiin ulkomaalaisten kaverieni kautta - paitsi siihen yhteen, jonka lapsi on oman lapsen luottokaveri päiväkodissa. Mistä päästäänkin viimeiseen kohtaan:
Islanti, 2011.
Hankin lapsen. Tämähän ei varsinaisesti kuulunut integroitumissuunnitelmaani, mutta siitä on kyllä ollut luvattoman paljon apua. Päiväkotien ja perhekerhojen kautta tai ihan vaan ruokakaupassa rattaiden kanssa hortoillessa sitä kokee olevansa samaa jengiä niiden muiden vankkuriseurueiden kanssa vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi. Tuttavuuksia ja hetkellisiä kohtaamisia syntyy kuin itsestään. Vain toinen vanhempi voi ymmärtää ne fiilikset, kun lapsi oksentaa keskelle ruokakaupan keskikäytävää kello viiden iltapäiväruuhkassa. Sitä tuntee olevansa todella kaukana kotoa.

9 kommenttia:

  1. Varmaan auttaa myös paljon, että ilmeisesti olet ekstrovertti. Jos olisit sisäänpäin kääntynyt tai arka, voisi olla rankkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen uusissa tilanteissa kyllä aika ujo, tai ainakin hiljainen. Mulla kestää aika usein melko pitkään, ennen kuin lämpenen :)

      Poista
  2. Allekirjoitan. Harrastukset - mitkä vain sosiaaliset sellaiset- auttavat siihen, että edes kerran-kaksi viikossa on jokin paikallinen sosiaalinen kontakti. Itse ymmärsin myös sen, että sosiaalisen verkoston luominen on työtä, ja vaikka kuinka tökkisi tai ei yhtään huvittaisi, pitää vaan aina mennä mukaan ties mihin kissanristiäisiin ja juttuihin jotka ei itseä niin kiinnostaisi, vaikkei yhtään huvittaisi, jos joku kutsuu mukaan. Kun sitten on viimein tätä kautta saanut niitä kavereita, voi jossain vaiheessa sanoakin, että tänään ei huvita.

    Tuo tutustu suomalaisiin, tärkeä huomio! Ei kannata hengata pelkästään suomalaisten kanssa, mutta on kiva, että silloin tällöin pääsee purkamaan toisen suomalaisen kanssa kulttuurishokkiasioita: sitä kuinka ärsyttävää on se, että posti ei toimi niin kuin ennen tai kuinka typerää on kun kardemumma on liian hienoksi jauhettua tai näitä muita pieniä arkipäivän asioita, jotka jossain vaiheesa kaatavat kupin nurin, eikä niitä ymmärrä kukaan muu kuin se toinen, joka on samassa tilanteessa.

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, verkostoituminen vie aikaa ja energiaa, mutta se on pakko tehdä. Musta tuntuu että se kavereiden haaliminen siinä alussa on helpointa tehdä muiden ulkomaalaisten kautta, koska muuten mulle tulee olo, että vien hakuammunnallani niiden paikallisten aikaa, joilla jo on ne omat verkostonsa ja kaverinsa. Mutta ehkä tässä on asia, jossa voisi itsekin tsempata...

      Poista
  3. Naulan kantaan, ei paljoa lisattavaa, olen toiminut aika monissa maissa asuessa pitkalti nain ( tosin en tehnyt lasta kun tassa vikassa), muutamissa vahan vaarin ja sen kylla huomasi, sopeutumiseen menikin sitten enemmin aikaa. Kieli on ihan übertarkea, muuten ei tajua mistaan mitaan. Ja toiset suomalaiskaverit, paikallisten lisaksi, tarkeita ja varsinkin mita pidemmaksi ajaksi jaa niin toisinaan on ihan pakko tarve purkautua sille toiselle suomalaiselle kun kaikki mattaa. On myös hyva vaantaa aivot jossain vaiheessa asentoon etta kaikkea ei tartte verrata Suomeen, taalla elateen nain ja silla selva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä: liikaa ei tosiaan kannata jäädä vertailemaan Suomeen, muuten tuntuu että on toinen jalka koko ajan kotimaassa eikä tule sellaista juurtumisen oloa uuteen maahan.

      Poista
  4. Juuri pääsin kirjoittamasta pikkuisen samasta aiheesta oman blogini puolella, tosin hyvin eri näkökulmasta. Allekirjoitan itse listasi täysin (no, lasta en ole tekaissut, mutta muuten noudattanut melko samoja periaatteita ulkomailla asuessani). Sekä paikallisten että muiden maahanmuuttajien kanssa kaveeraamisessa on molemmissani mielestäni puolensa ja kumpiakin kannattaa pyrkiä harrastamaan. Ensimmäiset tuovat pysyvyyttä ja syventävät kuvaa uudesta kotikulttuurista, jälkimmäiset tarjoavat kallisarvoista vertaistukea.

    Viime vuosien maahanmuuttovaikeudet omalla tontilla liittyvät siihen, ettei vastahakoista aikuista ihmistä voi pakottaa harrastamaan tai vuokraamaan itselleen yhteisöllistä työtilaa, vaikka kuinka itse tietäisin sen auttavan kotiutumisessa uuteen kotimaahan. Hänen on täytynyt löytää oma tapansa, vaikka se kovin kivuliaalta on vaikuttanutkin. Toisaalta en itse ole koskaan muuttanut yhtä kauas, yhtä vieraaseen ympäristöön, yhtä yksinäiseen elämäntilanteeseen. Onneksi kyseessä on terävä ja supliikki kaveri, joka puhuu nyt kieltä, tietää uudesta kotimaastaan ja -mantereestaan paljon sekä on saanut yhden tosiystävän ja useamman kaverin, vaikkei osallistunutkaan yhdellekään kurssille tai harrastusryhmään.

    VastaaPoista
  5. Muutin ehkä noin puoli vuotta sitten Norjaan. Aika hyvin olen asioita ruksinut listalla! Kielikurssilla kävin ja tarkoitus olisi myös jatkokurssille piakoin, pulla on uunissa ja on katsottuna valmiiksi Suomi-Seura Oslon lapsiaktiviteetteja. Paikallinen puoliso, sekä hänen sukunsa ja ystävänsä ovat hyvää plussaa. Salikorttia harkitsin, mutta tuo pulla ja pahoinvointi sitten kaatoivat tämän suunnitelman ja se sitten vähän jäi.

    Loppujen lopuksi olen niin internetin lapsi, että melko vähäiset oikean elämän kontaktit riittävät. Eli vaikka erityisen läheisiä ystäviä tai edes kavereita ei täällä vielä ole, niin olo on kotoisa ja hyvä. Ystävät muutenkin ovat suhteellisen laajasti ympäri maailmaa, mutta netti riittää todella pitkälle.

    Norja kyllä muutenkin on suomalaiselle aika matalan kynnyksen paikka asua. Kulttuurishokkia ei varsinaisesti itselleni ainakaan ole tullut. Jotkut asiat ovat erilaisia, mutta valtaosa on tuttua ja turvallista. Kieltäkin ymmärtää oikeastaan samantien, puhumisen kanssa sitten menee turhan ujosteluksi.

    Hyviä vinkkejä kyllä oli teksti täynnä. Varsinkin, jos muuttaisi vieraamman kulttuurin maahan, jossa ei olisi anoppeja appeja ja ties mitä puolison kavereita valmiina odottamassa.

    VastaaPoista
  6. Hirmuisen hyviä vinkkejä! Harmi vain, että suurin osa ei ole oikein toiminut omalla kohdallani...

    Puolisoni kustanti mulle kielikurssin, mutta kyseessä oli etäopetuksena tapahtuva kurssi, koska kontaktiopetus olisi ollut aivan liian kallis.

    Olen asunut Hollannissa jo kolmisen vuotta, ja olen käytännössä ollut koko tuon ajan työttömänä aktiivisesta työnhausta huolimatta. Asumme sellaisella alueella, jossa on jo muutenkin vaikea löytää töitä. Olisi iso plussa, jos voisimme muuttaa työnhakuystävällisemmälle alueelle, mutta taloudellinen tilanne ja kalliit asuntomarkkinat hankaavat siinäkin vastaan.

    Ystäviäkään ei ole oikein löytynyt... Tutustuin erään tapahtuman kautta pieneen joukkoon paikallisia ihmisiä, mutta olisivatko sitten ikäero (tää kyseinen porukko oli lähes vuosikymmenen mua nuorempi) tai intressit vaikuttaneet, niin kunnon kaverisuhteita ei oikein muodostunut. Kun ei tuolla puolisollakaan ole oikein kavereita täällä eikä hän kovin paljoa pidä yhteyttä sukulaisiinsa, tää koko tilanne tuntuu vähän oravanpyörältä. (Tässä vaiheessa mainitsen, että puolisoni on myös tietoinen tästä koko noidankehältä tuntuvasta tilanteesta, ja häntä harmittaa suuresti, että tätä on jatkunut jo näinkin pitkään.)

    Noh, saas nyt nähdä kuinka ensi vuonna käy kun odotan tällä hetkellä esikoistamme. Ken tietää, ehkä jotain muuttuisikin...?

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?