len vakaasti sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää välillä tehdä päiväretki oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Huomaan nimittäin, että a...

Löydä itsestäsi uusi, hullu puoli

5.10.14 Satu Kommentteja: 10

Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmiselle tekee hyvää välillä tehdä päiväretki oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Huomaan nimittäin, että ajatukseni juoksevat paljon nopeammin ja uusia polkuja,  jos arkirutiinien ohella opettelen jotain uutta juttua tai tutustun johonkin itselle ennalta täysin vieraaseen asiaan. Kuten nyt vaikka verta turskuvaan vapaaottelumatsiin reykjavikilaisessa sporttibaarissa. Tänään illalla löysin itseni karjumasta kurkku suorana kannustushuutoja, kun islantilainen Gunnar veti hyvin tähdätyllä suoralla jenkkivastustajalta silmäkulman auki. Antakaahan kun selitän.

Kun pieni Islanti mittelee jotain toista maata vastaan ihan missä tahansa lajissa, koko maa seuraa ja kannustaa. Ihan sama, onko kyseessä Euroviisut, käsipallo, snoukkakisat tai voimannostokisa, kilpailusta tulee kansallisesti tärkeä tapahtuma, jos kisoissa on mukana yksikin islantilainen. Aikaisemmin tällä viikolla oli puhetta uuteen maahan sopeutumisesta. Sinne kuuluisi lisätä osallistuminen näihin kansan yhteisiin tapahtumiin. Vasta kun kurkku karheana karjuu voittomielialaa asuinmaansa edustajan puolesta, alkaa aidosti kokea itsensä osaksi paikallista yhteiskuntaa.

Olen asunut täällä kuusi vuotta, mutta en ole käynyt kertaakaan sporttibaarissa seuraamassa urheilua. Tänään asiantilaan tuli muutos, sillä lähdin jätkien matkaan katsomaan, kun nuori (suokaa anteeksi tämä epäoleellinen sivuhuomautus: ja ihan sairaan komea!!) vapaaottelija Gunnar Nelson otteli jenkkiläistä vapaaottelijastaraa vastaan Ruotsissa. Ylläoleva videoklippi kertoo Gunnarin valmistautumisesta tähän otteluun.

Koska meillä ei ole kotona televisiota, lähdimme katsomaan ottelua naapurilähiöön baariin. Tilasin tiskiltä ison bissen ja kinkkupitsan ja istuin odottamaan ottelun alkua. Ajattelin ottaa tulevan täysin uutena kokemuksena. Kannustan islantilaista, tutustun tunnelmaan ja laitan silmät kiinni, jos mäiskintä käy liian väkivaltaiseksi.
Gunnar Nelson / kuva: Official site of Gunnar Nelson
Mitä vielä. Kun ensimmäinen islantilainen nyrkinisku läsähti vastustajan naamaan, heitin muun yleisön mukana nyrkkeihin puristuneet kädet ilmaan ja karjuin niin paljon kun jaksoin. Pari taklausta, lisää nyrkiniskuja ja pari ikävännäköistä potkua leukaan. Oimitenhienoa! Sydämenlyöntini tihenivät ja jännitys nousi. Huomasin huutavani islanniksi "Vedä sitä turpaan" ja karjuvani muiden islantilaisten mukana Gunnarille kannustushuutoja. Mikä yhteenkuuluvuudentunne! Pettymyskin oli yhteinen, kun Gunnar lopulta hävisi uransa ensimmäisen ottelun.

Matsin jälkeen tulin kotiin rauhoittumaan. Vähitellen mieleeni hiipi ajatus, että mitä helvettiä siellä sporttibaarissa oikein tapahtui. Enhän minä pysty katsomaan edes kovin väkivaltaisia elokuvia sulkematta välillä silmiä (otan yleensä leffoissa reunapaikan, että pääsen tarpeen niin vaatiessa liukenemaan paikalta huomaamatta), vastustan väkivaltaa ja niin edelleen. Upseeria enemmän lämpenen sivarille, mutta samaan aikaan olen pari minuuttia ensimmäisen vapaaotteluerän jälkeen karjumassa lisää vastustajaan kohdistuvia nyrkiniskuja.
Gunnar Nelson / kuva: Official site of Gunnar Nelson
Kehossani matsin aikana kihelmöinyt adrenaliinipitoinen tunne oli tuttu. Koin saman tunteen pelattuani vastustajan tuhoamiseen keskittyvää tietokonepeliä (kuten angry birdsiä) tai listittyäni sisätiloihin eksyneitä koppakuoriaisia puukengällä (kuole, senkin kusipäää!) tai seuratessani Djangon kostoretkeä Tarantinon uusimmassa.

Näen ristiriidan. Väkivalta on mielestäni ällöttävää, mutta silti innostun hakkaamisen katsomisesta. Onko meillä kaikilla taipumus innnostua viihteestä, jossa kaksi osapuolta tappelevat siitä, kumpi on vahvempi, parempi, taitavampi tai lyö kovempaa? Vai onko minussa ihan oikeasti joku väkivaltaa ihannoiva puoli? Ainakin olen todella hämmentynyt.

Vapaaottelun seuraaminen oli totisesti uusi kokemus, joka sai pohtimaan omaa itseään ja sitä, mitä kaikkea omien korvien väliin on tallentunut. Suosittelen edelleen retkiä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta pienellä varauksella: ne reissut sisältävät aina pienen riskin. Sieltä reuna-alueilta saattaa vahingossa löytää jotain sellaista, jota ei haluaisi löytää.

Myönnän jo odottavani Gunnarin seuraavaa ottelua.

10 kommenttia:

  1. Olen itse kokenut vähän saman. Mieheni nimittäin katsoo aika usein vapaaottelua telkkarista ja jos satun tulemaan olohuoneeseen juuri tuolloin pyydän häntä vaihtamaan kanavaa - yleensä kyllä ihan turhaan. Inhoan väkivaltaa ja mielestäni tuollainen tahallinen toistensa hakkaaminen ja vahingoittaminen on jotakin ihan järjetöntä, mutta silti jumitun usein sohvalle katsomaan ottelua mieheni kanssa. En ymmärrä itseäni, en ymmärrä mikä saa minut jäämään telkkarin ääreen ja jopa kyselemään mieheltäni mikä lajissa on/ei ole sallittua. Samaa ihmetteli muuten rauhaa rakastava ystävänikin, joka Japanin vaihto-oppilasvuotenaan oli erehtynyt poikaseurueen mukana katsomaan vapaaottelua livenä - ja innostunut näkemästään. Käsittämätöntä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jess, ihanaa että meitä on muitakin! Ei ole enää niin hullu olo.

      Poista
  2. Käytiin katsomassa sama matsi Akureyrin keilahallilla! Sanomattakin selvää, että paikka oli tupaten täynnä ja meininki oli kuin olisi katsonut Suomessa Suomi-Ruotsi finaalipelejä jääkiekon MM-kisoissa. Huh huh! Olisi ollut mielenkiintoista ymmärtää kannustushuudot islanniksi, mutta niitä meille ei ole vielä kielikurssilla opetettu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oli kyllä tunnelmat katossa, huhhuijaa :)

      Poista
  3. En ole koskaan pitänyt nyrkkeilystä, enkä katso sitä ikinä TV:stä. Pari vuotta sitten lähdin (vastahakoisesti) katsomaan live-nyrkkeilyiltaa. Kannustin hulluna Eva Wahlströmiä ja Robert Heleniusta. Muistan oikein odottaneeni, että hansikas osuu vastustajan kasvoihin saaden hikipisarat lentämään kehän kirkkaissa valoissa. Mitä siis tapahtui? Outo kollektiivinen hurma, josta jäi ristiriitainen tunne. Onko ihmiskunta oikeastaan muuttunut paljonkaan vuosisatojen saatossa? Pienellä pintaraaputuksella alta voi paljastua asioita, joita emme ehkä ole valmiita myöntämään itsellemmekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle olisi käynyt varmasti ihan samalla tavalla, jos olisin päässyt katsomaan Evan matsia.

      Onneksi suurin osa ihmisistä pystyy kanavoimaan sen matsia katsoessa esiin nousevan raivon ja energian jonnekin muualle ottelun jälkeen.

      Poista
  4. Joo, tunnistan fiiliksen. Muistan ikuisesti illan vuosia sitten sateisessa Ankaran syksyssa kun löysin itseni pienesta kuppilasta, jossa meita naisia oli ehka 5 ja miehia 50, seuraamassa tiukkaa jalkapallopelia, muistan edelleen sen fiiliksen, isot kaljatuopit ja sen elaimellisen meiningin kun maali tuli, olen kaynyt muutaman kerran uudelleenkin, ihan sairaan hauskaa ja mieletön fiilis!

    VastaaPoista
  5. Hahhah, mä seurasin vuosia amerikkalaista vapaapäiviä, Raw:ia ja Smack Down:ia, ja se oikeesti jo pateettista.

    VastaaPoista

Mitä tuumaat?