n suuresti yllättynyt huomattuani, että viime viikon luetuin ja kommentoiduin juttu oli pohdinta pienten lasten vanhempien rooleista kotona...

Rikas uratykki vai downshiftaava pienyrittäjä?

23.9.14 Satu Kommentteja: 26

En suuresti yllättynyt huomattuani, että viime viikon luetuin ja kommentoiduin juttu oli pohdinta pienten lasten vanhempien rooleista kotona ja työelämässä. Osuin näköjään aika ajankohtaiseen aiheeseen. Viime viikolla samasta aiheesta väännettin myös A-Studion illassa. Kiitos Ylen Areenan pääsin ulkomaillakin nauttimaan tästä keskustelusta. Itse keskustelu oli mielestäni varsin asiallista. Otsasuoni alkoi tykyttää vain ruudulla pyöriviä tviittejä lukiessa. Vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta keskusteltaessa piti tietysti vetää esiin lapsen etu, koska se nyt vaan on kestohyvä argumentti ihan mihin tahansa. Paitsi että ei ole. Typerää väittää, että olisi lapsen edun vastaista, jos isät viettäisivät pidempiä aikoja pienen lapsensa kanssa kotona. Joku muisti tietysti ystävällisesti myös kysyä, kannattaako niitä lapsia sitten edes hankkia, jos työ on kerta tärkein. Argh. (Jännä juttu muuten, mutta tämä aivopieru osoitetaan usein vain työorientoituneille naisille.)
Kuva: Björgvin Hilmarsson.
Koska itse varsin toistuvasti marmatan vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta, taloudellisesta tasa-arvosta, äitien paluusta työelämään ja oman taloudellisen edun valvomisesta, lienee varmaan paikallaan, että kerron avoimesti omasta urastani ja taloudellisesta tilanteestani. Tähän väliin kehotan muuten lukemaan Valeäidin kerrassaan mainion jutun työuran ja perheen yhdistämisestä. Se on yksi hyvä esimerkki elämästä, jossa voi olla sekä menestyvä johtaja ja äiti.

Itse olen ekonomi, mutta pienituloinen ekonomi. En tienaa 10 vuotta työelämässä olleeksi ekonomiksi edes ammattiliittoni tilastollista keskipalkkaa. Silti olen taloudellisesti riippumaton: voin ostaa lähes kaiken mitä haluan, tehdä melkein kaiken sen mikä lisää onnellisuuttani eikä juuri koskaan mikään asia perheessämme ole rahasta kiinni.

Vaikka emme tienaa paljon, rahatilanteemme on hyvä, koska menomme ovat pienet. Olimme onnekkaita, kun pystyimme viisi vuotta sitten ostamaan oman asunnon. Laitoimme kaikki siihenastiset säästömme asuntoon kiinni. Koska Islannissa oli tuohon aikaan lama pahimmillaan, saimme kämpän edullisesti. Jos maksaisimme samasta seitsemänkymmenen neliön keskusta-asunnosta tällä hetkellä markkinavuokraa, se olisi ainakin kaksinkertainen summa verrattuna asuntolainanlyhennykseen. Vuokra-asuntotilanne on Reykjavikissa asukkaiden kannalta juuri nyt todella surkea.
Yksi monista työkavereistani.
Omat henkilökohtaiset menoni ovat pienet, koska minun ei tee mieli kalliita asioita. En tiedä, olenko menneinä tiukkoina vuosina oppinut pitämään asioista, jotka eivät maksa paljoa, vai onko minulla vain käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, että tulen onnellisemmaksi uudesta kirjasta kuin kalliista käsilaukusta. Meillä ei ole televisiota, eikä tällä hetkellä autoakaan. Sen sijaan käymme leffassa, vuokraamme leffoja ja ajelemme satunnaisesti taksilla tai vuokra-autolla. Tykkään ratsastaa, mutta meillä ei ole - eikä tule - omia hevosia. Maksan mieluummin tonnin viiden päivän ratsastuvaelluksesta kuin tuhansia euroja vuodessa oman hevosen ylläpidosta + eläinlääkärikulut. En ole lieemmin innostunut hintavista urheilulajeista. En ole ikinä lasketellut, pelannut golfia, halunnut maastopyöräillä tai pelata jääkiekkoa. Ei vaan ole hotsittanut.
Edellisviikon Islannin-matkalla allamme oli vuokra-auto.
Rakastan hyviä kuohuviinejä ja samppanjaa, mutta koska tulen jo kahdesta lasisllisesta känniin ja saan hirveän darran, tulee pulloa tavallisena viikonloppuna harvemmin avattua. Mieluummin menen samppanja-lasilliselle baariin tai ostan viinakaupasta skumppaa pikkupulloissa (onneksi nykyään pikkupullotetaan ihan hyviäkin merkkejä).

Pienten menojen lisäksi oleellista omassa tilanteessani on se, mitä teen työkseni. Olen jo vuosia yrittänyt mahdollisimman tehokkaasti sotkea vapaa-aikaa ja työaikaa keskenään. Haluan päästä tekemään työaikaan asioita, joita haluaisin tehdä vapaa-ajallakin. Näin ei tarvitse lähteä töiden jälkeen tai lomilla varta vasten harrastamaan, vaan voi vaikka nukkua pidempään! Työ ei ainakaan ihan joka päivä tunnu puuduttavalta työltä. Olen toimittajana ihan tarkoituksella erikoistunut matkajournalismiin enkä esimerkiksi EU-asioihin. (Emme varmasti olisi voineet tehdä viimekeväistä maailmanympärimatkaamme tismalleen sellaisena kuin sen teimme, jos en olisi myynyt muutamasta kohteesta lehtijuttuja kuvineen.)
Edellisellä Islannin-reissulla otimme kuvat keväällä ilmestyvään kirjaan.
Halu kirjoittaa blogia nousi omasta mielenkiinnostani kirjoittamiseen. Sitten toinen asia seurasi toistaan ja käsissä alkoi olla kustannussopimuksia, apurahahakemuksia, koneella valmiita tuotoksia, blogimarkkinointiyhteistyökuvioita ja tilillä euroja. Ei mitään kymppitonnin kertasuorituksia, mutta rahaa kuitenkin.

Rakastan matkailua ja olen todella hullaantunut Islannissa seikkailuun, joten lienee luonnollista, että halusin kirjoittaa matkaoppaan ja siitä muutaman vuoden kuluttua lähteä itse organisoimaan Islantiin seikkailuhenkisiä luontolomia. Niistä saa tuloja, mutta ennen kaikkea molempien työtehtävien kautta olen päässyt tekemään asioita, joita olisin tehnyt vapaa-ajallakin ja näin maksanut niistä markkinahinnan.
Toimittajamatkalla tulivuoren sisään.
Rikastuminen ja vaurastuminen ovat eri asioita. En usko että tulen työlläni koskaan rikastumaan enkä rikkaaksi edes pyri - nykytilanne riittää. Yritän kuitenkin kerätä itselleni vähitellen varallisuutta, jonka turvin selviän eläkkeellä tai josta saa ensihätään, jos jotain yllättävää sattuu arjessa. En tykkää ottaa riskejä, mutta olen silti pyrkinyt aktiivisesti sijoittamaan, koska käyttötilillähän raha ei lisäänny. Olen yrittänyt osake kerrallaan nujertaa sisäistä talousnynnyäni sijoittamalla säännöllisesti pieniä summia osakkeisiin. Omistan yhdessä parin läheisen perheenjäsenen kanssa pari pientä kiinteistöä, joista tulee vuokratuloja. Lainojen maksuunhan ne kaikki tulot menevät, mutta ehkä noin parinkymmenen vuoden päästä tuottoja alkaa sataa omaan taskuun.
Jopolla palaverista toiseen.
Olenko uraorientoitunut? Perinteisesti ajateltuna en todellakaan. Olen tehnyt pidempiaikaisia palkkatöitä viimeksi jäätelökioskilla kesällä 1995. Eilakaislan työntekijänä kävin kerran järjestämässä pankkiiriliike Evlin hallussa olevat yritysten vuosikertomukset aakkosjärjestykseen. Työsuhde kesti kaksi päivää ja se tapahtui vuonna 2000. Sen jälkeen perustin ensimmäisen firmani: toiminimen, jonka nimi oli Räiskäle. Firma on vaihtunut ja kotimaakin, mutta ei minulla tälläkään hetkellä ole työsuhde-etuja eikä perinteisessä mielessä jännittävää ekonomin urapolkua. Ne ainoat miljoonat joita työssäni pyöritän, ovat Islannin kruunuissa. Mutta ehkä siltikin olen urahaukka? Pidän työstäni yrittäjänä niin paljon, että pidin vain muutaman kuukauden mittaisen äitiysloman miehen jäätyä kotiin. Omalla ammattitaidolla on väliä omalle hyvinvoinnilleni: on tärkeää, että voin tehdä myös jotain muuta kuin olla äiti. Menen aamuisin innosta puhkuen töihin (okei, en ihan joka aamu, mutta useimmiten.)
Työn ja perhe-elämän voi välillä yhdistää vaikka ottamalla lapsi mukaan työmatkalle.
Olenko rikas? No en todella ole. Palkkatuloina en tienaa edes islantilaisten keskipalkkaa. Vai olenko sittenkin pikkuisen rikas? Jääkapissa on nytkin pullo Bollingeria, suunnitteilla pari matkaa ja kaapissa pari mekkoa, joista en ole vielä ottanut edes hintalappuja irti.

Uratykkiys ja vakaa taloudellinen tilanne ovat toden totta suhteellisia asioita. Samalla on myös hyvä muistaa se, että köyhyys tai rikkaus eivät aina ole ihmisen omista valinnoista tai omasta halusta kiinni. Pienituloinen voi saada perinnön ja saada sen hyvillä peliliikkeillä kasvamaan isoksi pesämunaksi. Kahdenkymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa nauttivakin voi ihan hyvin joutua velkajärjestelyyn. Kuka tahansa voi sairastua syöpään ja meiltä kaikilta tulee jossain vaiheessa kuolemaan joku läheinen. Elämässä voi sattua lähes mitä tahansa ihan kenelle tahansa.

Pohdimme Valeäidin kanssa hänen bloginsa Facebook-seinällä sitä, miten vaikeaa tuloista ja varallisuudesta itse asiassa onkaan puhua edes läheisimpien kavereiden kanssa. Rahaan liittyy niin paljon kaikkea muutakin kuin vain numeroita: mahdollisuuksia, kompromisseja, pakkoa ja asioita, joita saattaa syystä tai toisesta haluta peitellä. Omista tuloista puhuminen voi nolottaa, oli palkka iso tai pieni. Sitä jotenkin pelkää, että määrittelee itsensä muiden silmissä tiettyyn lokeroon, jonne ei kuitenkaan tunne kuuluvansa. Oletteko samaa mieltä? Minua ainakin vähän nolotti kirjoittaa tämä juttu. Onneksi nolous on itselleni ihan normaali olotila. Sitä nimittäin tuntee vahvasti olevansa elossa, kun pääsee silloin tällöin punastelemaan ihan kunnolla.

26 kommenttia:

  1. Itse pohdin raha-asioiden vaikutusta sosiaaliseen elämään, kun osalla kavereista alkaa olla säännölliset työtulot, joilla reissata ja istua siellä skumpalla. Ja itse pyöritetään lapsiperhearkea ja maksellaan lainaa pois yhden aikuisen tuloilla. Aika moniin kutsuihin ja reissuihin joutuu sanomaan kiitos ei...

    http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/elama-saastoliekilla-eli-asiaa-rahasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kirjoitus!

      On kyllä ihme juttu, että tilanne ns. jäätyy, jos joku seurueesta sanoo olevansa juuri nyt pa eikä pysty lähteämään vaikka terassille drinkeille. Mikä ihme siinä on, mikä ihmisiä tilanteessa lamauttaa? Kun asian voisi ohittaa olankohautuksella ja jollain toisella edullisemmalla idealla, tai vaikka tarjoamalla frendille (koska tosiystävien kanssa kaikki aina tasaantuu).

      Ravintolalounaan tai leffaillan sijasta kun voisi tehdä yhdessä myös jotain, joka ei maksa paljoa tai ei yhtään mitään, mutta useamminhan se yhdessä tekeminen on aikuisilla jossain baarissa tai ravintolassa istumista. Vaikka aidosti kivempaa voisi olla sen itsekeitetyn kahvipannullisen ja pullatarjottimen kanssa ystävän kotona. :)

      Poista
  2. Mun ystäväpiiri koostuu pk-seudulla akateemisesti koulutetuista, osa töissä valtiolla osa yliopistoissa ja osa firmoissa. Varsin hyvätuloista jengiä näin ollen ja raha-asiat eivät ilmeisesti ole insinöörihenkisille kauhea tabu, koska näistä on puhuttu, tiedän suurimman osan kavereista asuntojen hinnat, lainat ja palkatkin (ja he meidän). Eli tutussa seurassa raha-asiat eivät ole tabu ja esim. asuntojen hinnat kiinnostaa kovin pk-seudun markkinatilanteen ilmapuntarina (joo ja naapureidenkin kanssa on puhuttu omien asuntojen hinnoista ilman ongelmia). Vieraassa seurassa vähän vaihtelee ja joskus oma hyvätuloisuus (& kertynyt varallisuus) saattaa vähän nolottaakin, mutta pääosin ei. Ehkä juuri siksi, että oma elinpiiri on kuitenkin aika homogeenisesti ylempää keskiluokkaa.

    Mutta tämän hyvätuloisen poppoon seassa se mikä vaihtelee on menot. Meidän perhekunta taitaa olla nuukimmasti päästä. Ostetaan järkevästi ja tarpeeseen ja ollaan hintatietoisia. Toiset ostavat sitten enempi "kun tekee mieli", oli se sit artesaanijädeä tai artekia. Meillä lapsi vaatetetaan alesta ja kirpputoreilta (koska äiti on pihi ja kierrätyshenkinen, ei siksi ettei tilillä olisi rahaa) ja autoakaan ei kantakaupungissa ole rahasyöppönä. Me elettäisiin samantasoisesti puolellakin tuloista (eli säästöön jää huomattava summa joka kk) kun taas kaveriperhe samankokoisilla tuloilla on joku kuun lopussa tili tyhjänä. Luulisin että tämä on osin luonnekysymys ja osin tottumus, meillä mennään näin ja heillä mennään noin, kukin tavallaan :) Hih ja Helsingissäkin oli 5 vuotta sitten loistotilanne ostaa asunto, siihen kiinnitettiin pääosa varallisuudesta silloin, nyt kun laina on loppumassa pitäisi miettiä että mikä on seuraava sijoituskohde...

    Mutta joo, loppukaneettina, vaikka raha-asioista puhuminen joskus aina vähän nolottaa, niin tietyllä tavalla olen oikeasti hurjan ylpeä itsestäni, että kun muutin pois kotoa 15 vuotta sitten, oli mulla ehkä 1000 euroa säästettynä kesätyörahoista ja olen sen jälkeen elettänyt itseni ja kouluttautunut ja tehnyt töitä kuin pieni apina ja säästänyt niin että markoissa olisin pitkältä toisella miljoonalla (hah, oispa kiva olla mijonääri ;)). Tokihan elämässä on paljon muuta tärkeämpää kuin raha, mutta kun lähtee aikalailla nollasta, niin kyllä se rahakin oikeasti tärkeältä tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiätkö, mulla oli ihan sama tilanne! Muutin kotoa jo 16-vuotiaana (lukioon olisi muuten ollut niin pitkä matka), ja kituuttelin jollain 300 markalla kuukausi useamman vuoden. Sen jälkeen opintotuki ja opiskelija-alennukset yliopistossa teki elämästä jo melkein leveää. Sitten vähitellen kun huomasi että joku on valmis maksamaan omasta osaamisesta koko ajan enemmän ja enemmän, alkoi tulot kasvaa ja yhtäkkiä alkoi olla varaa siihen jos tähänkin. Kyllä se vaan hyvältä tuntuu, kun sen on itse tehnyt :)

      Ainut mikä silloin vuonna 1999 harmitti Helsinkiin muuttaessa, että ei ollut säästöjä tai jotakuta, joka olisi voinut yhdessä ostaa pienen yksiön jostain keskustan liepeiltä. Sillä olisi tehnyt hyvät voitot jos nyt pääsisi myymään...

      Poista
  3. Tää oli tosi kiinnostava postaus, kiitos että "kehtasit" julkaista! :-)

    Täällä Norjassa nuukailu ei todellakaan ole muodissa. Täytyy myöntää, että toisinaan tällaista suomalaista 90-laman nuorta hirvittää, kun norjalaiset pröystäilevät rahoillaan. En varmaan ikinä totu siihen, että ympärillä on niin paljon rikkaita, jotka esittelelvät vaurauttaan niin häpeilemättä. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Islannissa oli toi meininki vuosina 2000-2008. Ja taas se on alkamassa :D

      Poista
  4. Mä uskon, että kulutustottumuksiin vaikuttaa paljon oma lapsuudenperhe. Jos ei ole saanut kotoa jatkuvan kuluttamisen mallia, niin sitten voi aikuisenakin olla harkitsevampi kuluttaja. Mulla kuluttamiseen liittyy myös ideologisia valintoja: mielestäni kulutuksen vähentäminen on suoraan hyvä ympäristöteko. Olen myös sitä mieltä, että jos kaikki kuluttaisivat kuten meidän perhe, olisi kansantalous vielä suuremmissa ongelmissa. Silti mielestäni koko perheemme on mielestäni hyvin pukeutunut ja meillä on kiva koti ja ylipäätään kaikki mitä tarvitaan. Mutta esimerkiksi minä ostan talvitakin keskimäärin kerran neljässä vuodessa ja kesätakkikin on ollut jo kuusi vuotta. En ole nähnyt tarvetta vaihtaa. Joskus jostain blogeista olen havainnut, että vissiin monet uusii ulkovaatteensakin vähintään kerran vuodessa. Olen kyllä hienoisen häkeltynyt tästä. Kun ei tulisi itselle mieleenkään.

    Sitten nämä säästöasiat ovat myös luonnekysymyksiä. Mä olen niin turvallisuushakuinen, että tarvitsen hyvän puskurin säästötilille, jotta on helpompi hengittää. :) Työkuviot ovat kaikkea muuta kuin varmoja ja työttömyyden varallekin haluan varautua. Meillä on myös miehen kanssa aloiteltu oma-aloitteista eläkesäästämistä arvopapereiden kautta. Tämäkin liittyy turvallisuudentunteeseen. Tavoite on hajauttaa sijoittamistakin kiinteistöihin siinä kohtaa kun oma asuntolaina antaa myöden.

    Välillä mä kyllä mietin, että miten saman ikäisillä ja samalla koulutustaustalla olevilla ihmisillä on varaa elää niin paljon leveämmin kuin meillä (600-1000 k€:n asunnot), kaksi 40 k€:n autoa jne. Sitten muutama vuosi sitten mulle valkeni se, että useat yli 30-vuotiaat ovat a) voineet periä isovanhemmiltaan suuria summia ja b) saavat säännöllisesti suuria rahasuorituksia vanhemmiltaan. Ei kai siinäkään mitään väärää ole, vaikka joskus ajattelenkin, että olisihan se kiva omallekin kohdalle jotain tuollaista osua, kun tätä 25 vuoden asuntolainaa tässä makselee...

    Mutta lähtökohtaisesti en ole sen tyyppinen ihminen, että minua esimerkiksi kiinnostaisi blogeissa seurata miten jotkut käyttävät varojaan kulutustavaroiden osteluun ja sellaiseen "hohdokkaaseen" elämään. En ymmärrä miksi pitäisi edes raportoida jokainen merkkilaukkuostoksensa. Tai se montako niitä kaapissa on. Tällaiset asiat eivät vain yksinkertaisesti ole mulle tärkeitä. Tällainen sinun pohdintasi oli kyllä oikein mielenkiintoista. Ja sanottakoon vielä lopuksi, että olen taipuvainen ajattelemaan myös niin, että ne jotka pitävät suurinta ääntä tulojensa riittämättömyydestä ovat harvoin niitä köyhimpiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä on varmasti merkitystä, siis tuolla lapsuudenkodilla ja mihin siellä tottui. Luulen, että myös sillä on ollut väliä, että elin teini-ikää 1990-luvun lamassa. Kun melkein puolet kaikkien koulukavereiden vanhemmista oli työttömänä ja alkoi avioerota ja konkursseja, ei kauheasti luokkakavereidenkaan kesken kilpailtu kulutustavaroilla tai uusilla vaatteilla. MIkä näin jälkeenpäin ajateltuna oli erittäin jees.

      Mäkin ihmettelen noita megaluokan lukaaleja ja kalliita autoja. Toivon, että se olisi mieluummin perittyä rahaa kuin kaameita kulutusluottoja. Tai Eurojackpot :D

      Hyvin sanottu muuten tuo viimeinen lause.

      Poista
  5. Olen ollut ihan palkkatöissa suurimman osan elamaa, mulle rikkautta on ollut myöskin se, etta se mita olen saanut tehda, on ollut mielenkiintoista, merkkilaukut tai kalliit ravintolat eivat onneksi kuulu kiusauksiin vaan tuhlaan mieluummin hyvaan kohtuuhintaiseen viiniin ja johonkin kummalliseen ravintolaan, mika ei yleensa ole kallis. Luen suurella mielenkiinnolla sun juttuja liittyen yrittajyyteen ja arkeenne silla haave olisi etta saisin itse ideana muhivan oman pikku jutun pyörimaan, tiedan satavarmasti etta silla ei tulla miljönaariksi mutta jos saan siita sen verran tuloja etta maksan osa kuluista ja voin ostaa joskus jopa kalliin viinin ja tehda yhden matkan lisaa vuodessa, onnellisena, se riittaa meille. Kolme vuotta kotona mutta ihan perus 9-18 arki toimistohommissa ei houkuta, mieluummin töita vahan miten sattuu ja tulojenkin vaihtelevuuden pystyn hyvaksymaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra kommentista! Kivaa kuulla, että nämä yrittäjyysjutut kiinnostavat. Aika pienimuotoistahan tämä on, mutta kasvun mahdollisuuksia haistellaan aina säännöllisin väliajoin :) Kunhan kassavirta riittää kulujen maksamiseen ja palkkoihin, pidemmällä aikavälillä olisi tietysti tarkoitus saada osinkoakin, mutta siihen nyt menee vielä muutama tovi.

      Poista
  6. Vähän ohi aiheen, mutta olen hiljaa ihaillut sitä, miten olet tehnyt harrastuksistasi työtä. Into hommia kohtaan, yritteliäisyys ja elämästä nauttiminen näkyvät teksteistäsi hyvin. On hauska seurata, mitä kaikkea vielä keksitkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekisi mieli perusta CrossFit-sali. No ei vaan, jotkut asiat on vaan parempi pitää harrastuksina :)
      Kiitos kivasta kommentista!

      Poista
  7. Minusta tässä ei ole mitään noloa! Päinvastoin, nämä sun rahakirjoitukset inspiroivat ja potkivat tällaista laiskuria persiille. Mulla on (toistaiseksi) vakitulot, mutta suunnittelen jättäväni vakkarihomman ja hyppääväni kivamman pätkätyön perään. Saa nähdä, kestääkö kantti. Tätä varten olis pitänyt säästää, mutta tilaisuus tuli yllättäen ja viimeisen puoli vuotta olen tehnyt töitä osa-aikaisena. Nyt on koko ajan mielessä, että säästäminen olisi taas ajankohtaista.

    Hassua sinänsä, en tuhlaile älyttömästi, mutta paljon turhaa rahaa menee pieniin juttuihin, kahvilassa istumiseen (toki paljon harvemmin nykyään) ja aikakauslehtiin (vaikka luen blogejakin).

    Joten nolompaa musta on oma tilanne, olisi hienoa pystyä sanomaan, että olen oman kirstuni vartija, mutta oikeasti olen aika löyhäkätinen. Näköjään siihen on varaa. Yllättäviin menoihin mulla ei juurikaan ole ekstraa, tosin me molemmat kerätään puolison kanssa lainanhoitotilille joka kuukausi säästöä yllätysten varalle. Koska tili on yhteinen ja puolet tästä säästöstä mun, en silti osaa mieltää sitä henk.koht. säästötiliksi. Puolisolla on vielä sellainenkin, hyvällä mallilla, oma vastaavani taas ammottaa aika tyhjänä.
    Njoo, ryhtiliikkeen paikkahan se olis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tulee tarpeeksi hyvä tilaisuus vastaan, kyllä siihen kannattaa tarttua. Pätkähommasta saattaa hyvinkin muodostua pidempiaikaien bisnes. Mäkin perustin ekan firmani vain sen takia, että sain laskutettua kaikki opiskelija-aikana tekemäni osa-aikaprojektit ja tehtyä asiaankuuluvista kuluista verovähennykset. Sitten ei siltä polulta ole tullutkaan poistuttua.

      Kahviloista: mulla meni ennen aika pajlon rahaa ravintolalounaisiin ja kahvilla istumiseen, mutta sen jälkeen kun tuli lapsi ja kaikki aika on kortilla, oon huomannut että säästää aikaa kun keittää kahvit itse työpaikalla ja ottaa eväät mukaan. :)

      Poista
    2. Tilaisuus on hyvä, mutta useampi työkaveri on ollut pätkäsopimusten varassa jo pari vuotta. Rahoitus työhön tulee muualta, joten mikään ei ole varmaa. Toisaalta vanha duunini on yksi niitä harvoja, joissa vakkarivirka on olemassa. Mitään pysyvää ei siis ole tiedossa ja kun miehelläkään ei ole vakkarityötä, hiukan hirvittää. Nautin kyllä töistä suunnattomasti, joten se puhuu kyllä puolestaan.

      Mä teen myös useimmiten lounastauot töitä, mutta perjantaisin herkuttelen ravintolalounaalla :)

      Poista
  8. Musta sun elämä kuulostaa niin parhaalta; voit tehdä työksesi niin kuin sanot sitä mitä muuten tekisit vapaa-ajallasi, olet siis yhdistänyt ihaltavalla tavalla työn ja vapaa-ajan. Omaan palkkatyöhön täysin puutuneena haaveilen moisesta tilanteesta, ongelmana vain on sen intohimon löytyminen minkä varaan voisin "uuden elämäni" rakentaa. Nettisurffailulla en ole kuullut kenenkään tienaavan saati rikastuvan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen sellainen toisaalta-toisaalta-ihminen, eli nytkin on pakko taas muistuttaa ihan itseänikin, että onhan siinä toisaalta etunsa, että on palkkatyössä: saa kesälomalta palkan ja jos sairastuu, voi jäädä saikulle ilman että tulot tippuu heti. Voinhan mäkin totta kai sairastaa, mutta niinä viikkoina mistään ei tipu firmaan rahaa, ja se on vähän stressaavaa...

      Poista
  9. Pakko vielä lisätä sellainen näkökulma, että ainakaan Suomessa ei ns. uratykkikään välttämättä pääse rikastumaan. Aika monella alalla vaaditaan muultakin kuin ylimmältä johdolta pitkää päivää, kovaa tulosta ym. ilman, että kuitenkaan pääsisi lähellekään samoille ansiotasoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Keskijohto ja asiantuntijat vääntävät hullun pitkiä päiviä viiden tonnin kuukausipalkalla. Eikä siitä paljoa jää työtuntia kohden...

      Poista
  10. Joskus sitä tuntee itsensä ihan pälliksi. Mä en tiedä tuleeko musta koskaan niin "ajattelevaa aikuista", että osaisin sunnitella talousasioita viikkoa pidemmälle. Raha-asiat on mulle vaan jotain niin järjettömän epäkiinnostavaa. Paitsi että se lottovoitto nyt tänne heti. ;) Ollaan molemmat miehen kanssa vakitöissä, aloilla joissa työt ei lopu mutta missä valmistuttuasi olet heti taloudellisessa miehessä urasi huipulla (lue: palkkakehitys 0) Meillä ei rahaa säästy, eikä sijoiteta sitten mihinkään, mutta toisaalta sitä käytetään tällä hetkellä asioihin jotka tekee onnelliseksi. (Matkustelu, ruoka) Mä olen kuitenkin myös ylpeä siitä, että tämä omakotitalo on meidän ihan omin kätösin maksama, perintöjä on turha odotella myöhemminkään.

    -sylvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan oma talokin tavallaan sijoitus. Sen arvo nousee ja varsinkin jos sitä remontoi säännöllisesti, sen arvo pysyy ja kasvaakin. Velatonta asuntoa varten voi jossain vaiheessa ottaa pienen lainan ja ostaa sijoitusmielessä yksiön tai kaksion jostain opiskelijakaupungista ja laittaa vuokralle :)

      Poista
  11. Shit. Siis taloudellisessa mieLessä. Vai olisko vaan hitto pitänytkin ottaa se "taloudellinen mies". ;)

    -Sylvia

    VastaaPoista
  12. Satu, huomasitko tän: http://yle.fi/uutiset/sari_helin_kaaosvuosien_ja_tyon_yhdistaminen_on_mahdotonta/7500361

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo huomasin... Alkoi vähän harmittaa, kun tässä ei mainittu isää ollenkaan (Helinillä on kuitenkin aviomies). Ja miksi me naiset kilpaa syyllistytään? En tajua ollenkaan. Samanhenkinen kolumni oli Hesarissa aiemmin viikolla.

      Poista

Mitä tuumaat?