"Jos mä en halua tehdä mitään muuta, niin onko mun pakko?" kysyi parikymmpinen Mira eilisen Hesarin haastattelussa . Miralla ei o...

Syrjäinen paikka

1.3.13 Satu Kommentteja: 42

"Jos mä en halua tehdä mitään muuta, niin onko mun pakko?" kysyi parikymmpinen Mira eilisen Hesarin haastattelussa. Miralla ei ole koulutusta, työpaikkaa eikä palkkatuloja. Hän on kokenut itsensä syrjätyneeksi: käyttänyt päihteitä, viillellyt itseään ja hakenut terapiasta apua. Nykyään Miralla on lapsi, ja he elävät kotihoidontuella, lapsilisällä ja elatusmaksuilla.
Sosiaalitoimisto maksaa vielä toistaiseksi Miran asumisen ja kamppailulajiharrastuksen. Miraa ei hävetä ottaa rahaa vastaan."Se on mun kansalaisoikeus, että saan rahaa, jos en muuten voi elää."

Luin koko jutun. Pariin kertaan. Ensin meni kaalin kokoinen herne nenään. Suomessa on maksuton peruskoulu, maksuton kouluruokailu ja toimeentulotukijärjestelmä. Opintorahasyteemi, tuettua opiskelija-asumista, opiskelija-alennuksia. Työttömän pohjoispohjanmaalaisen muksulla ja miljonääriperheen kermaperseellä on ainakin teoriassa sama mahdollisuus mennä ammattikouluun, lukioon tai vaikka yliopistoon. Kaikki lapsiperheet saavat lapsilisää ja kaikki mutsit saavat äitiyspakkauksen. Kun muistaa, miltä ne lapset näyttivät, jotka eivät omista edes paitaa, alkaa kyrsiä, että joku tuomitsee suomalaisen yhteiskunnan - siis sen oman jääkaapin täyttäjän - sairaaksi. Ei perkele.

Mutta sitten toisaalta. Pari facebook-kaveriani sai näkemään asian toisen puolen: "Siistii terveen jeesustella samal ku jotkut ei paase ees ulos himasta."

Osui ja kalahti. Kun ei ole itsellä koskaan ollut mitään oikeita mielenterveysongelmia, on vaikea tajuta, miltä se tuntuu, kun ei ihan oikeasti pysty tekemään mitään. Laiskottelulla ja lamaantumisella on vissi ero. Vaikeampaa mun onkin nyt tajuta se, että miksi juuri Suomessa on - jos Evan arviot pitävät paikkansa - jopa 50 000 syrjäytynyttä olevaa nuorta, jotka elävät jutun Miran kaltaista elämää.

Yritän esittää arvailuja. Epävarma tulevaisuus yhdistettynä huonoon itsetuntoon? Mutta eiväthän kaikki epävarmat änkyttäjät syrjäydy. Pitkä, pimeä talvi ja suomalainen melankolia? No kyllä näillä Islanninkin leveysasteilla yksilöt tekevät itsareita, masentuvat ja vetävät viinaa, mutta ei täällä silti ole tuhansien syrjääntyneiden nuorten muodostamaa massaa tai parikymppisiä työkyvyttömyyseläkeläisiä, jotka ovat täysin tippuneet kyydistä.

Voisikohan yksi syy Suomen ja Islannin eroon olla se, että täällä melkein kaikki nuoret käyvät töissä nuoresta iästä asti? Se on mahdollista, koska melkein kaikille on tarjolla töitä. Kun kokee yhden, vaikka miten pienen onnistumisen työelämän alussa, on pokkaa jatkaa eteenpäin ja ylöspäin. Kun on päässyt alussa hyvään vauhtiin, pienet kuopat matkalla eivät kaada koko kuormaa.

Miksi massa suomalaisia nuoria syrjäytyy? Jos jollain teistä on tähän näkemys tai edes arvaus, kuulisin erittäin mielelläni. Niin varmasti Mirakin.

42 kommenttia:

  1. Teen töitä alle 29-vuotiaiden nuorten pudokkaiden kanssa. Itse näen että näistä löytyy ihmisiä, joilla on oikeita mielenterveys tms. ongelmia, ja työkunto tulee olemaan luultavasti aina heikko ja ainut mitä voi tehdä on ohjata kuntouttaviin toimintoihin. Sitten on ryhmä jotka pelaa ettei ikinä tarvisi tehdä mitään, hakee pakkohaussa vaan lukioihin joissa on yli kasin keskiarvo ja tietää ettei pääse. Ja näin ollen tuet pysyy. Hirveesti on huomattavissa että tämänkaltaiset asiat periytyy. Nyt varmaan liikun vaarallisilla vesillä kun sanon tän, joten sanon ettei tokikaan kaikilla. Mutta mielenterveysongelmat periytyy, ja asenne koulua ja työelämää kohtaan periytyy. On ollut huomattavissa että jos vanhemmilla on hyvä ja positiivinen asenne työelämään, niin ei ne mun asiakkaina kauaa ole.
    Sitten on myös niitä asiakkaita, joiden vanhemmilla on tuntunut olevan terve asenne työelämään, mutta ilmeisesti vanhemmilla ei oo sietokykyä lapsen kiukkua kohtaan. Lapsi sitten on päässyt pyörittämään vanhempiaan halunsa mukaan ainakin tähän reilu parikymppiseen asti. Siihenkin on aika vaikea sanoa mitään jos yrittää sanoa että mee kouluun niin saat ammatin, töitä ja rahaa, jos nuori vastaa että musta on kivompi shoppailla.

    Summasummarum. Valtaosa siihen massaan minkä media mieltää syrjäytyneeksi johtaa mun havaintojen mukaan juurensa perheen problematiikasta. Se että onko sen juuret oikeesti sieltä vai onko tässä joku suurempi solmu sen suhteen miten peruskoulussa on opettajat huomaamattaan suhtautunut ("sun isovelikin oli saapas, et säkään mitään opi") niin vaikea sanoa. Mut suurimmalla osalla samat ongelmat on havaittavissa perheessä. Sitten on myös niitä joita elämä on vaan koetellut vaikka perusasiat vaikuttais olevan kunnossa.

    Yks ongelma mikä systeemissä on, että kaikkien ei oo pakko tehdä mitään. Joidenkin mielestä mielenterveysongelmaisenkin on vaan parempi antaa olla yksinään neljän seinän sisällä, ainakin pari vuotta jos se menis vaikka itsestään ohi. Hoidon saaminen on vaikeaa. Ja itse oon sitä mieltä että jos ei oo työkuntoinen niin sitä pitäis harjoitella, kuntouttavia työpajoja on olemassa, sinne vaan harjoittelemaan työelämätaitoja ja kuntoutumaan. Ei ne yksin kotona olemalla parane juuri koskaan.
    Olikohan tää tarpeeks sekava kommentti vastaheränneeltä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Yks ongelma mikä systeemissä on, että kaikkien ei oo pakko tehdä mitään. Joidenkin mielestä mielenterveysongelmaisenkin on vaan parempi antaa olla yksinään neljän seinän sisällä, ainakin pari vuotta jos se menis vaikka itsestään ohi."

      Helvetin hyvä huomio. Mielenterveysongelmat eivät parane itsestään. Sitten kun miettii tuota 50 000 massaa - jos ilmaan heitetty numeraali pitää paikkansa - en voi olla ajattelematta sitä, että eivät nuo kaikki VOI olla mielenterveysongelmaisia. Se tuntuisi jotenkin niin käsittämättömältä, että Suomen kokoisessa maassa elää keskikokoisen kaupungin verran nuoria, joilla menee huonosti.

      Tästä asiasta on muuten ylipäätään tosi vaikea ulkopuolisena puhua mitään ilman, että saa kukan hattuun tai natsipossuleiman otsaan. Kun en todellakaan symppaa sellaisia tiukan linjan oikeistolaisia, joiden mielestä kaikkien pitäisi pärjätä omillaan eikä mitään yhteiskunnan tukia tarvita. Mutta mä en kestä myöskään tuota "ei mua kiinnosta mennä duuniin, kun duunia tekemättäkin pärjää, ja yhteiskunta on paska" -valitusta. Eniten harmittaa se, että ne, jotka kykenisivät tekemään töitä jos vain viitsisivät, vievät resursseja ja huomiota niiltä, joilla oikeasti menee todella huonosti.

      Poista
  2. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että tuo nuorena töihin pääseminen kyllä estää syrjäytymistä. Kun itse olin nuori aloitettiin kesätyöt 15-vuotiaina naapurin lasten hoitamisella, mutta enää ei ole tuollaisia töitä ja melkein joka paikassa vaaditaan 18 vuoden ikää ja ajokorttia. Tämän huomasivat meidän pojat tänä keväänä. 18 tulee täyteen heinäkuun lopulla,joten ei siinä paljon kesätöitä ehdi tehdä.
    Toisaalta tänä päivänä on esim. kouluissa jo niin valtava vaatimustaso (kavereiden kesken), että ellei lapsella ole varaa merkkivaatteisiin ja kalliiseen luuriin, on helposti kiusaamisen kohde, joka vaikuttaa koulumenestykseen ja mielenterveyteen.
    Kolmantena seikkana pitäisin Suomessa vallalla olevaa Kaikki mulle heti-periaatetta. Koska rahaa saa myös tekemättä mitään, miksi vaivautua. Tuet ovat hyviä, kun niitä käytetään oikein. Mutta kaikilla asioilla on puolensa. Toivon, että Suomessa saataisiin nuorille töitä ja vanhempi väki eläkkeelle. Tämäkin pienentäisi syrjäytymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmasti ihan totta, että nykyään ei ole samalla tavalla töitä tarjolla kuin vaikka joskus 1980-luvulla. Ja jos on, niihin otetaan palkaton harjoittelija.

      Poista
  3. Itsekin Etsivää nuorisotyötä tehneenä komppaan vahvasti Titiommia - ne kellä siellä kotona ne perusasiat on (ollu lapsuudessakin) suht. kunnossa, pääsevät kyllä eteenpäin pienen potkimisen jälkeen, mutta niillä jotka ei oo niitä eväitä siihen elämään koskaan saanu ei ole useinkaan kovin valoisa tulevaisuus edessään... Valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen tässä samaa mieltä; samalla tavalla kuin rahallinen varallisuus, myös muu perheen pääoma periytyy.

      Karrikoiden: vaikka kaikilla olisikin (Suomessa) mahdollisuus hankkia maksuton koulutus, on se kuitenkin käytännössä helpomaa espoolaiselle kermaperseelle kuin sille Iisalmesta kotoisin olevalle alkkisvanhempien jälkikasvulle, joka on joutunut maksamaan kotona asumisestaan vanhemmille vuokraa siitä asti, kun vanhempien oikeus lapsilisään loppui.

      Poista
  4. Mullakin meni herne nenaan tosta jutusta ja taitaa olla vielakin. Komppaan Titiommia, hyvia argumentteja ja varmaan aika totta. Asun maassa missa valtion tukiverkosto on aika nolla joten perheet tukevat, aina, jasenia ei paasteta syrjaytymaan silla se on koko perheen hapea. Olen vahvasti samaa mielta etta syrjaytyminen periytyy ja kyseessa on perheiden problematiikka. Mutta se etta nuori ajattelee etta on mun kansalaisoikeus saada rahaa kun ei muuten voi elaa, on musta aika halyttava ajatusmaailma. Jostainhan se raha aina tulee ja jossain vaiheessa sen tulo loppuu, paljon on oikeuksia mutta eikö ole enaa mitaan velvollisuuksia? Olen nahnyt dokkarin missa kotiinsa vuosikausiksi syrjaytyneita nuoria pelasti kodeistaan kahden hengen nuorisotiimi paakaupunkiseudulla, missa naiden vanhemmat ja ystavat on? Aivan kasittamatönta etta joku voidaan jattaa vuosikausiksi tallaiseen tilaan. Kirjoitin omassa blogissani ehka aihetta sivuten lapsiperheiden ahdingosta: http://ulkosuomalainenaiti.blogspot.com/2013/02/lapsiperheet-ahdingossa.html
    Jotenkin taalta kasin tuntuu ihan hullulta etta kaiken sen yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen, tuen ja avun jalkeen syrjaytyneita nuoria on tallaiset maarat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän toisaalta sen, että tuloerojen kasvaminen ja työttömyyden kasvu on katkeroittanut monien nuortenkin mielet. Mutta kun ei se yhteinen raha silti kasva puussa. Tuhannen nettoeuron eteen siivooja joutuu siivoamaan helvetin monta hotellihuonetta ja bussikuski ajamaan ison määrän kilometrejä.

      Poista
  5. Monesti ihmetellään, miksi kaikki eivät hyödynnä tarjottuja mahdollisuuksia. Oma veikkaukseni on, että koska ei ole tietoa eikä taitoa. Aktiivisuuskin on osin opittua ja jonkin tavoittelemiseen pitää saada motivaatio jostain. Jos lähipiirin esimerkki näyttää muuta, ei tietoa ja taitoa kerry kuin poikkeusyksilöille.

    Voidaan vaikkapa verrata kahta samanikäistä nuorta suunnilleen samoilla ominaisuuksilla. Toinen saa kannustusta ja ennen kaikkea vaihtoehtoja, joista valita oman pään mukaan, vanhempien tahtoa vastaan tai sen mukaisesti. Toinen sen sijaan ei saa niitä vaihtoehtoja eikä sen puoleen kannustustakaan. Ei siis jätä valitsematta, vaan ei tiedä, mitä mahdollisuuksia on. Silloin ei valise mitään. Niistä mahdollisuuksista kerrotaan ehkä teoriassa opon tunnille, mutta motivaatio ei riitä, jos ei ole kokemusta siitä, mitä mikäkin mahdollisuus (koulu, työ yms.) tuo tullessaan. Voi siis ehkä saada aikaiseksi hakea kouluun, mutta miksi käydä koulua?

    Tähän tieteelliseen läpimurtotulokseen olen päätynyt seuraamalla sukulaisperhettä. Koko suku on aika lailla kouluttautunutta, tavallista työssäkäyvää väkeä, paitsi tämä yksi perhe. Perheessä käytetään alkoholia ihan reippaasti eikä harrastuksia tai sosiaalisia suhteita ole. Ne vähätkin suhteet ovat tulehtuneet. Perheeseen syntyi 90-luvulla vähän yllärinä kaksi poikaa, jotka varhaislapsuudessaan osoittivat merkkejä melkoisista lahjoista. Nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä pojat eivät tee mitään. Eivät käy koulua, eivät ole töissä, ovat pitkästyneitä ja jo ihan perustaidot normaaliin kanssakäymiseen puuttuvat.

    Tältä pohjalata oma veikkaukseni on, että kun pojat eivät ole nähneet erilaista elämää, eivät he sitä myöskään osaa kaivata tai valita. Sukulaiset ovat eri planeetalta, mutta riittävän kaukana, jotta heistä olisi saanut mallia (lisäksi vanhempien asenteet sukulaisia kohtaan ovat negatiiviset).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämäkin todella laittoi ajattelemaan. Voisikohan tässä olla yksi syy eroihin esimerkiksi suomalaisten nuorten ja eteläeurooppalaisten nuorten välillä. Jossain Italiassa ja Espanjassa - etenkin pienemmillä paikkakunnilla - yhteisö usein kannattelee, vaikka omat vanhemmat olisivatkin hanurista. Jos on kohdalle osunut anaalit vanhemmat, mallin parempaan elämään saa esimerkiksi sedältä, naapureilta tai serkuilta. Kuten säkin totesit; tieto omista mahdollisuuksista on jo kipinä motivaatioon.

      Poista
  6. Lienee selvää, että jos yhteiskunta näyttäytyy vieraana, mutta rahaa antavana eikä omaa vastuuta ole tarvinnut ottaa koskaan mistään, niin helpostihan siinä ajattelee, että kansalaisella on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia. Miten oikeastaan voisikaan ajatella toisin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kuten tuolla ylempänäkin jo joku kommentoi, tässä se oman lähipiirin malli (Suomessa useimmiten omat vanhemmat) on hiton keskeisessä asemassa. Jos perhe elää kymmeniä vuosia tukien varassa, ei ympäristössä kasvaneella skidillä ole mitään muutakaan, mistä ottaa mallia.

      Peruskoulussa ei välttämättä tarvitsisi opettaa pörssisijoittamisen alkeita, mutta siellä voisi jollain tavalla tuoda esiin niitä mahdollisuuksia, mitä hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa olevilla ihmisillä voisi olla käytössä. Ei mitään "kuorin itseni koska luulin olevani appelsiini" -huumevalistuspaskaa, vaan oikeasti erilaisista taustoista tulevien ihmisten ketomia omakohtaisia kokemuksia ja selviytymistarinoita. Tai ehkä tällainen elämänhallinnan opetuskokonaisuus on jo opetussuunnitelmassa...

      Poista
  7. Kahdessa kulttuurissa3/01/2013 1:53 ip.

    Mun työni on tehdä duunia juuria näiden alle 25 syrjäytyneiden kanssa ja pohdin Salamatkustaja ihan samaa, joka helvetin päivä.

    Joskus tekisi mieli sanoa suoraan jollekin nuorelle, että ota ittees niskasta kiinni ja mene töihin, ryhdistäydy perkele, äläkä valita. Mutta meidän työnkuva on ymmärtää ja pohtia nuoren kanssa yhdessä ratkaisuja. Mun ei pitäis varmaan sanoa tätä ääneen, mutta sanon kuitenkin, yhteiskunta hyysää liikaa. Toimeentulotuki on viimeisijaista ja sitä saat, jos et mitään muuta saa.

    Työntekoa ei arvosteta ja käsitykset omasta osaamisesta ja ylivoimasuudesta ovat pilvissä. Peruskoulun suorittanut nuori, jolla ei ole ollut mitään sen jälkeistä koulutusta eikä mitään työkokemusta, on sanonut mulle, että ei ainakaan tee mitään paskaduunia. Vanhemmatkin on kuulemma sanoneet, että mitään paskaduunia ei kannata tehdä. Palkan pitää alkaa vähintään 2:lla ja perässä kolme nollaa, muuten ei lähdetä. Joka paikassa on vain kerrottu, että tää nuori on niin vitun siisti tyyppi, että se saa ihan mitä tahansa duunia. Yritä siinä sitten palauttaa kaveria maanpinnalle.

    Sitten on tietysti näitä, joiden perhetausta ei suo armoa. Kukaan ei ole ollut potkimassa eteenpäin tai kannustamassa. Ylisukupolvinen toimeentulotukiasiakkuus, fattan asiakkaita kolmannessa polvessa. Mistä malli toisenlaiseen elämään?

    Tai kukaan ei kehtaa puuttua. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että itse olisin jättänyt esim. lukion kesken ja jäänyt kotiin hengailemaan. Vanhemmat ei luonnollisesti olisi antaneet ja kyllä muutkin sukulaiset olisivat puuttuneet asiaan varsin nopeasti. Kaikilla ei kuitenkaan ole näin. Meillä on ehkä hieman ärsyttävyyteenkin saakka toisten elämään puuttuvat sukulaiset, mutta ainakaan ei ole välinpitämöttömyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostan sulle hattua, kun teet tällaista työtä. Oikeasti. Ihan helvetin tärkeää.

      Mistäköhän ihmeestä nuo epätodelliset odotukset kumpuavat? Tositeeveestä? Ulkoavaruudesta? Mitvit!!

      Tekis mieli käydä ravistelemassa noita paskaduunista puhuvia vanhempia. Vittujumalauta! Anteeksi kiroilu, mutta tuo asenne on todella raivostuttava. Miksi ei nähdä sitä yhteyttä, että ensin pitää tehdä jotain vähemmän mukavaa ja pienieleistä, että voi saavuttaa pisteen A. Kun saavuttaa A-pisteen, pääsee etenemään seuraavaan pisteeseen jne. Pienistä onnistumisista kasvaa itsetunto, josta saa uutta voimaa yrittää lisää. Esimerkki omasta elämästä: Jos mä en olisi tehnyt puhallusvillaa yövuorossa lukioiässä ja saanut peruspalkan päälle nopeasta työnteosta seurannutta urakkalisää, mulla ei olisi ollut rahaa ostaa kauppiksen pääsykoekirjoja ja järjestää aikaa lukemiselle. Sain hankittua ne kirjat. Mä en koskaan unohda sitä onnistumisen tunnetta.

      Itse asiassa nyt kun mä tätä asiaa pohdin, näen yhden merkittävän yhteyden miljonäärien kersojen ja sosiaalitukien varassa elävien välillä. Olen tavannut molemmista ryhmistä masentuneita tyyppejä, joiden arjessa ei ole mitään merkitystä. He ajelehtivat paikasta toiseen, ovat jatkuvasti tyytymättömiä itseensä eivätkä pysty rakentamaan itselleen toimivaa arkea. Toisella on varaa lähteä Etelä-Afrikkaan safarille, kun alkaa ahdistaa, mutta ei ne 10 000 euron kameralla otetut valokuvat norsuista sen oloa paranna. Toisen rahavarat riittävät jokailtaiseen mäyräkoiraan, joka kannetaan Siwasta kotiin ahdistusta lääkitsemään. Pintapuolisesti näiden tyyppien elämät ovat kuin yö ja päivä, mutta oikeastaan ongelma on ihan sama: kumpikaan ei ole laittanut, syystä tai toisesta, oman arkensa rakentamisessa tikkua ristiin. Molemmat ovat masentuneita, turhautuneita ja kokevat elämänsä merkityksettömäksi.

      Poista
  8. Yhdyn aikalailla edellisiin kommentoijiin ja ammatin puolesta minäkin olen samaa kohdannut. Tosin puhun yhden kesän heikolla kokemuksella. Perheisiin päin minäkin katsoisin, mutta olisko siinä se alue johon puuttua. Neuvolan varhainen tunnistaminen ja puuttuminen (joka nykyään on aika heikkoa), kouluterveydenhuolto (sielläkin huonot resurssit) ja opiskelijaterveydenhuolto. Noissa voitaisiin ainakin alkaa mahdollisimman ajoissa tunnustelemaan perheen tilannetta, asenteita ja nuoren syrjäytymisvaaraa.

    Toimeentulotuki sitten.. Mustakin sitä pitää saada, kun sitä tarvitsee, mutta voisko olla systeemi, jossa sitä saa tietyn aikaa ja sen jälkeen rahan saamiseksi aletaan vaatimaan aktiivista koulutuksen/ammatin hankkimista/kuntouttavaa psykoterapiaa/ongelmien ratkaisuyrityksiä. En tosin tiedä minkälainen systeemi tällä hetkellä on.

    Täällä Briteissä tunnutaan tukien suhteen olevan paljon tarkempia. Esim. itse en saisi täältä edes äitiyspäivärahaa, kun en ole ammattiani täällä edeltäväst harjoittanut. Ihan reilua sinänsä, kun olen vasta maahan muuttanut. Täälläkin on ihmisiä, jotka vuosikausia elävät tuilla vaan, kun ei huvita tehdä "paskaduunia". Toisaalta taas täällä on paljon asunnottomia ja hätää kärsiviä siinä mittakaavassa, että sellaista ei Suomessa nähdä. Eli tukisysteemi ei täälläkään ole ihan kohdallaan. Varmaan se aina on tasapainoilua heittellejättämisen ja lusmuilijoden elättämisen välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasapainoilua; sitä se todella on. Ei kyllä yhtään käy kateeksi poliitikkoja, jotka tekevät näitä asioita koskevia päätöksiä...

      Poista
    2. Mäkin olen pohtinut tuota perheisiin puuttumista omia sukulaispoikiani seuratessani (kirjoitin tuolla ylempänä). Näillä lapsilla on ydinperhe ja jonkunlainen toimeentulo (isällä on ihan hyvä duuni, joka on kuitenkin muinaisjäänne, eikä vastaavaa alkoholistille sopivaa duunia ole pojille tarjolla). Siksi he eivät ole minkään maailman kontrollin piirissä. Kuitenkin juuri noille pojille olisi tehnyt hyvää joku "mieskaveri" tai mitä näitä nyt onkaan, jotka tarjoaa esimerkkejä toisenlaisesta elämästä.

      Tilannetta kärjistää entisestään se, että ero muuhun sukuun on räikeä, joten on valittu poteroitumistaktiikka, jottei tarvitse tuntea - mitä? Alemmuutta? Tässä ei siis ole kyse sukupolvelta toiselle periytyneestä kierteestä, mutta siitä kyllä varmasti tulee sellainen.

      En siis koita väittää, että kaikkien pitäisi valita "menestyvä" elämäntapa. Mutta näkeehän sen kilometrin päähän, että pojat kärsivät. Jotain olisi pitänyt tehdä jossain vaiheessa, mutta mitä?

      Poista
  9. Minä voin puhua ihan omasta kokemuksesta, koska olen entinen syrjäytynyt nuori. Väli 16-22v meni aika hunningolla. Peruskoulun jälkeen kävin kymppiluokan (ka 8,2), yhden vuoden lukiota ja yhden vuoden ammattikoulua. Lukio jäi kesken, koska koin etten pärjää siellä. Lisäksi rahasta oli koko ajan pulaa, olin juuri muuttanut omaan asuntoon enkä saanut vanhemmilta juuri ollenkaan rahallista tukea enkä munkäänlaista kannustusta, he olivat lukioon menoa vastaan ja hankin asunnonkin itse. Ammattikoulu ei vastannut odotuksiani ja meni muutenkin överiksi alkoholin tultua kuvioihin. Jossain vaiheessa olin ns. työmarkkinatuella töissä n. vuoden verran, eli tein samoja töitä kuin yritysten palkatut työntekijätkin mutta sain Kelalta ehkä 1/3 siitä palkasta. Muutenkin työelämästä tuli sitä kautta todella huono kuva. Sitten eräs tuttu vinkkasi, että sossun toimeentulotuella saa enemmän rahaa kuin opiskelemalla tai töissä käymällä. Ja niinpä muuten sai. Elelin tyytyväisenä kaupungin vuokrakaksiossa koirani kanssa, kävin näön vuoksi mielenterveystoimistossa juttelemassa "ongelmistani" ja biletin paljon. Vanhemmat syyllistivät minua todella rankasti ja sanoivat häpeävänsä kun en tee mitään. Meitä oli 4-5 täysi-ikäisen työn porukka, joita yhdisti sama "syrjäytyneisyys". Nykyään kaikki ovat perheellisiä, hankkineet ammatin ja ovat muutenkin elämässä kiinni.
    Itse työllistyin 22-vuotiaana juuri sille alalle, jota olin ammattikoulussa opiskellut, ja olen nyt ollut 10v työelämässä. On omakotitalo ja kaksi lasta :)
    Näin jälkeenpäin ajateltuna en häpeä kyseistä ajanjaksoa, mutta minua surettaa sen hirvittävän epävarman ja itsetunnottoman tytön elämä joka olin. Ajauduin huonoihin ihmissuhteisiin ja kiltteyttäni lainasin mm. rahaa ja vaatteita saamatta niitä ikinä takaisin. Olen myös katkaissut välit vanhempiini, mikä olisi varmaan kannattanut tehdä jo nuorempana että olisin uskaltanut tehdä omat valintani. Olen onnellinen, etten menettänyt luottotietojani enkä kajonnut alkoholia vahvempiin päihteisiin. Tosin niistäkin seikoista huolimatta moni on selvinnyt kunnialliseksi veronmaksajaksi, vaikka kallistahan meidän elättäminen on yhteiskunnalle ollut ja tulee olemaan.

    Jos minulta kysytään, niin itsetunto on avainasemassa kun puhutaan syrjäytymisestä. Toinen seikka on se, että Suomessa on todella helppoa ja houkuttelevaa syrjäytyä; täysi-ikäisenä saa asunnon ja toimeentulotuen. Jos on tottunut jo lapsena elämään köyhyysrajan alapuolella (kuten minä), ei ole mikään ongelma elää tarjousmakaroonilla ja sisustaa kämppä ilmaiseksi saaduilla huonekaluilla.

    -Heli-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisään vielä, että se masennusdiagnoosi on melkeinpä välttämätön että saa toimeentulotukea tai ylipäätänsä mitään tukia (niin minulle ainakin silloin sanottiin). Itse en edes syönyt lääkkeitä vaikka niitä minulle toistuvasti määrättiin keskivaikeaan masennukseen. Eräs lääkärikin totesi, että hän kyllä puhuisi pitkittyneestä murrosiästä eikä mistään masennuksesta.

      Poista
    2. Heli, kiitos kun kirjoitit! Kommenttisi tuo tähän keskusteluun arvokasta konkretiaa. Kokemuksesi jälkeen on nimittäin - ainakin minun - paljon helpompi nähdä se, kuinka pienestä se joskus on kiinni. Että onko ajelehtiminen ohimenevä biletysjakso varhaisaikuisuuden kynnyksellä vai meneekö se liian pitkälle, jolloin takaisin on tosi vaikea kääntyä eikä mistään saa enää otetta. Sattuman lisäksi varmasti myös perheellä ja kaveripiirillä on merkitystä, kuten kirjoituksestasikin kävi ilmi.

      Upea juttu, että sait haluamaltasi alalta töitä ja asiat menivät oikeaan suuntaan.

      Poista
  10. Tämä on niin hyvä ja ajatuksia herättävä keskustelu, että minäkin haluan ravistaa hatustani omat arvaukseni. Väitän, että suomalaisen yhteiskunnan sairautena on se, että ihmisiltä puuttuu kokemus siitä, että omalla ponnistelullaan voi vaikuttaa asioihin.

    Jotkut vanhemmat haluavat varmistaa lapsensa turvallisuuden ja menestymisen niin huolellisesti, ettei lapsi pääse saamaan opettavaisia kokemuksia epäonnistumisesta eikä omillaan pärjäämisestä. Suorittaapa lapsi oman osuutensa miten innokkaasti tai innottomasti tahansa, lopputulos on aina sama - se vanhempien ja opettajien suunnittelema. Toisissa perheissä taas vanhemmat ovat itsekin oppineet, ettei omalla toiminnalla voi vaikuttaa mihinkään.

    Kulttuurishokki voi olla rankka, kun ensimmäistä kertaa joutuu itse huolehtimaan omasta pärjäämisestään. Työelämä ei sopeudu nuoren vaatimuksiin, vaan nuoren pitäisi sopeutua työelämän vaatimuksiin. Ja ongelmaa pahentaa se, että nuorten on helpompaa saada elantonsa sosiaalitukina kuin päästä työelämään kiinni. Nuorten on todella vaikeaa noudattaa ohjetta "jos haluat rahaa, tee töitä", koska töitä ei ole tarjolla. Eikä nuoren käytettävissä olevan rahan määrä korreloi mitenkään hänen näkemänsä vaivan kanssa.

    Ratkaisuksi ehdotan mahdollisimman helposti ymmärrettävää suhdetta ponnistelujen ja palkkion välillä: Jos haluat viikkorahaa tällä viikolla, suorita tehtävä X. Jos haluat enemmän rahaa, tee myös Y ja Z. Jos haluat lähteä kavereiden kanssa ulos, se onnistuu vain, jos koulusta ei tule valituksia häiriköinnistä. (Ja sitten vanhempien täytyy varautua kestämään lapsen murjotusta, jos hän ei saa pitää kavereiden kanssa hauskaa koska sai jälki-istuntoa.)

    Luulen, että iso osa suomalaisen etsivän nuorisotyön asiakkaista ei olisi niin lamaantuneita, jos heillä olisi muutamia vuosia aikaisemmin ollut islantilainen mahdollisuus mennä töihin ansaitsemaan omaa rahaa. Jos kaikki kaverit ovat töissä mäkkärin siivoajina, niin se on normaali osa elämää. Jos kaikki kaverit viettävät ympärivuotista kesälomaa, niin se ainoa siivoajana työskentelevä varmaan tuntee tekevänsä paskaduunia - varsinkin, jos niillä kesälomailijoilla on käytettävissään enemmän rahaa kuin työssäkäyvällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, ihana kirjoitus ja hyviä ajatuksia! Ponnistelun ja palkkion välillä on tosiaan oltava selvä yhteys. Kuka nyt haluaisi huonoa vaihtokauppaa tehdä? Jos saa jotain tekemättä mitään, niin eihän kukaan suostu tekemään jotain jos saa vaan tosi tosi vähän jotain takaisin.

      Oikeastaan tuohon panos-tuotos korrelaation motivoivaan vaikutukseen törmään itsekin omassa työelämässäni, vaikka konteksti on eri; ei mua kiinnosta ottaa vastaan jotain työprojektia, jos siitä maksetaan ihan naurettavan vähän palkkaa eikä kyseinen homma palkitse millään muullakaan tavalla.

      Poista
    2. Mielenkiintoista keskustelua täällä! Pidin erityisesti Schödingerin Kissan huomioista. En ole ammattilainen tässä asiassa eli ajatukseni perustuvat vain mutu-fiiliksiin ja mitä olen läheltä seurannut joidenkin entisten koulukavereiden sekoilua, sekä mitä itse kokenut elämässä.

      Itseänikin on usein ihmetyttänyt nämä entiset luokkatoverit, joista moni on ns. "syrjäytynyt nuori" - on välillä ollut todella vaikea ymmärtää että kuinka he eivät vain pääse kiinni mihinkään töihin tai koulutukseen ja tahtovat jäädä kotiin sohvalle lojumaan, vaikka sinänsä ovat fiksuja tyyppejä. Jotenkin välillä tuntuu siltä, että maailma näyttäytyy heille niin vaikeana ja ehkä vähän pelottavanakin, ei uskota omaan pärjäämiseen. Siinä tuntuu olevan helpompi mennä esim. sossuun, joka on ikään kuin "huolehtivien opettajien jatke", kuin alkaa taistella "vieraassa maailmassa" kylmästi omasta työpaikasta tms. Näissä tutuissa on paljon myös niitä, jotka ovat ehkä jotenkin onnistuneet työpaikan tai opiskelupaikan löytämään mutta yhtäkkiä jättävätkin sen koska eivät jotenkin pysty. Usein kuulee myös sanottavan että "ei se ollutkaan mun juttu", mutta mitään vastausta ei tunnu olevankaan että mikä se oma juttu olisi. Ehkä perhetausta vaikuttaa, mutta toisaalta sanon myös, että tunnen myös monia, joilla yhtä huono perhetausta ja silti pärjäävät todella hyvin elämässä.

      Joka tapauksessa, tähän liittyen tuossa HS:n haastattelussa tuo Mira vastasi kysymykseen mielestäni itse aika hyvin, mm:

      "Sä istut himassa ja mietit että mitäköhän vittua mä tekisin tänään, että mua ei oikeastaan tarvita missään."

      "Silti yksi asia painaa mielen perukoilla: se, että niin harva menestyy. Jos ei vielä koskaan ole saanut tuntea onnistuneensa, miten uskaltaisi lähteä polulle, joka on kivinen heillekin, jotka ovat aina pärjänneet elämässään?"

      Ja tuo "ihminen tuomitaan yhden virheen perusteella" tietysti.

      Poista
    3. Jatkoa edelliseen kun pitkä sepustukseni ei mahtunut yhteen vastaukseen, pahoittelut pitkästä vastauksesta:

      Eli sanoisin tässä ylläolevaa kommenttia kompaten, että tässä yhteydessä pitäisi myös miettiä suomalaista yhteiskuntaa laajemmin, ihan kulttuurisessakin mielessä - onhan se aika kova maailma. Ok, tukia on kyllä olemassa, mutta kun ei se raha kaikkea merkitse. Joskus tuntuukin että suomalainen yhteiskunta on nimenomaan kova, koska on yleinen käsitys että "tiskiltä saa tukia", ja siksi ei kenenkään tarvitse oikeasti välittää toisista. Yksin saa taistella melkoisesti - monet luovuttavat jo ennen kuin viitsivät edes yrittää. Ja luovuttaminen on helppoa, koska "ei mua oikeasti tarvita missään": kuka kaipaa? Ei kukaan. Ja ihmisillä on kuitenkin hirveä tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ja Suomi on vielä hyvin työkeskeinen maa, jossa oman ihmisarvon voi usein lunastaa vaan tekemällä paljon töitä. Jos on siitä jo hieman syrjässä niin itsetunto ei siitä kasva, vaan oma hyödyttömyyden tunne, ja siinä varmaan se kierre on jo valmis.

      Toinen juttu tuossa haastattelussa on mielestäni totta, nimittäin se, että miten kaikki voivat "menestyä" kun hyvin pärjäävillekin ja voimakkaille tämä kaikki on suomalaisessa yhteiskunnassa melkoisen kivikkoinen tie. Ei siis ehkä kaikille, mutta itse pidän itseäni ns. "menestyvänä nuorena" ja tie on ollut äärimmäisen kova. Minulla on ehkä ollut - onneksi! - hyvät edellytykset tehdä tuo kamppailu, mutta ei kaikilla ole samaa. Itse menestyvistä lähtökohdista (joihin lasken ylipäänsä sen että on koulutusta ja työtä) on usein vaikea nähdä, mikseivät muut vain tee samaa, mutta itse tiedämme, että jos se ei ollut meillekään helppoa, niin miten ns. "heikommat" voivat siihen pystyä? Ei se kaikille ole vain naminami-pusipusi-bumtsibum.

      Eli halusin nyt tuoda vain tämänkin näkökulman mukaan, että tässä olisi aineksia pohtia asiaa myös syvemmin yhteiskunnalliselta kannalta ja siltä että millainen suomalainen yhteiskunta oikeastaan on. Omasta kokemuksesta voin esimerkiksi sanoa että kun minulla on ollut lyhytaikaisia työttömyysjaksoja ja esim. äitiyslomajaksoja kahden lapsen äitinä, niin kyllä molempien jaksojen eläminen on ollut ulkomailla helpompaa kuin Suomessa, vaikka toisessa tukia ei juurikaan ole ja toisessa taas peräti "anteliaasti". Homman nimi on se, että Suomessa näissä tapauksissa tippuu aika lailla sosiaalisen systeemin ulkopuolelle ja on liian helppo tuntea olevansa "syrjässä".

      No niin, varmaan tästä tuli jo hienon epämääräinen sepustus, mutta mielenkiintoista keskustelua siis!

      Poista
    4. Ei ollenkaan epämääräinen, vaan monella tapaa tosi kiinnostava! Etenkin toi pohdiskelu suomalaisen yhteiskunnan olemuksesta herätti mussa uusia ajatuksia. Mä olen jotenkin aina uskonut ja luullut, että suomalainen yhteiskunta on pehmeä ja kannustava. Että kaikille annetaan ainakin jonkinmoinen mahdollisuus pärjätä sosioekonomisesta luokasta tai sukunimestä huolimatta. Oma päätelmäni tosin taitaa perustua vain mun omaan henkilökohtaiseen kokemukseen. Kelaan nimittäin usein sitä, että jos mä olisin syntynyt pienituloiseen perheeseen esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai jonnekin päin Kiinaa, mulla ei olisi välttämättä vähäisiäkään tsäännsejä olla siinä, missä mä nyt olen. Mutta kuten sanottua, eihän oma kokemus ole koko totuus. Kirjoituksesi pisti miettimään sitä, että onks meidän (tai siis Suomen) yhteiskunta todellakin kaukana kannustavasta. I dunno. Tärkeää näitä asioita on kuitenkin miettiä, koska mikään ei ainakaan muutu mihinkään suuntaan, jos ei ensin tiedosta että nykytilanne ei alkuunkaan toimi.

      Poista
  11. Mielenkiintoisia kommentteja.

    Mitä mieltä olette sitten heistä, jotka ovat nuoresta saakka tehneet töitä, mutta ovat uupuneet siihen vuosien saatossa? Nimittäin työnantajat ottavat nuorista kaiken irti kun katsovat, ettei heillä ole varaa kieltäytyä iltavuorosta aamuvuoron päälle. Tämä menee väliaikaisena kesätyöläisenä, mutta ei ole kestävää työn suunnittelua. Mutta tilanne on vakio ainakin hoitoalalla, kun henkilökuntaa ei vain ole tarpeeksi ja sijaisuudet ovat määräaikaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöljää hr-toimintaa ja osaamatonta johtamista, valitettava ongelma saletisti monilla työpaikoilla. Jos samalla työpaikalla useat uupuvat ja palavat loppuun, syy on hyvin todennäköisesti siellä työnantajapuolella ja olemattomassa henkilöstöjohtamisessa. Hankalinta noissa tilanteissa työntekijän kannalta on varmasti sen päättäminen, milloin nostaa kytkintä.

      Poista
  12. Oletko lukenut työnteon kannattavuutta sivuten tämän jutun? http://www.hs.fi/kotimaa/Lukekaa+se+kohuraportti/a1362126347424 Mun mielestä näkökulma on hyvä, jos työn tekeminen vähentää tuloja, ei se oikein motivoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä luin tän Sutisen kommentin. Itse raporttia mä en ole vielä lukenut, mutta taidankin tehdä sen nyt!

      Poista
  13. En tunne tämän päivän kotimaista koulutusjärjestelmää (oma lapsi ei vielä ole koulussa), mutta muistan omasta "nuoruudesta", kuinka iso hyppäys oli holhoavasta koulujärjestelmästä itsenäiseen opiskelumaailmaan. Uskoisin, että nuorille voisi ja kannattaisi antaa enemmän vastuuta omasta elämästä jo peruskouluaikana. Usein vastuu liittyy vain koulun käymiseen, mutta kun elämä on paljon muutakin. On paljon helpompaa vain "olla", kun joku muu on miettinyt ja hoitanut asiat puolestasi, mutta silloin ei tarvitse myöskään kehittyä ja aikuistua. Vaikeus tulee siitä, että osa nuorista kypsyy nopeammin aikuisten maailmaan kuin toiset. Kannatan lämpimästi edes jonkinlaista työssäkäyntimahdollisuutta, koska se kasvattaa nuorta paljon paremmin osaksi yhteiskuntaa kuin mikään muu. Tietysti koulumaaimakin, ainakin lukio, on kovin vaativa nykyään ja aikaa pitäisi jäädä myös harrastuksille. Toivon, että onnistun kasvattamaan oman lapseni sopivaa vauhtia itsenäistyväksi aikuiseksi, sitten kun sen aika on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisikohan siitä olla apua, että jokainen joutuisi esim. yläasteella tekemään ihan kunnon harjoittelujakson (mitä TETiksi kutsuttiin joskus 90-luvulla...) Siis ei mitään kahden viikon hengailua mutsin tai faijan työpaikalla, vaan oikeaa työntekoa oikeassa työpaikassa kuukausi tai pari. Jotta TET toimisi kunnolla, siihen pitäisi aktiivisesti saada lähialueen yritykset mukaan. Lupaamalla vaikka pieniä verohelpotuksia :)

      Poista
    2. TET on ainakin minun kouluvuosistani muuttunut niin, että se työpaikka pitää itse hankkia, koulu tulee avuksi vasta, jos ei muuten onnistu. Tässä on jo yksi piste, missä nuoret jaetaan voittajiin ja häviäjiin.

      Poista
    3. Satu: ongelmana on myös se, että yrityksille on yleensä enemmän riesaa kuin hyötyä tettiläisistä. Heille ei voi antaa oikeasti mitään vastuullista työtä, koska heillä ei ole ammattitaitoa eikä välttämättä sopivia perusominaisuuksiakaan (kuten tarkkuutta ja keskittymiskykyä). Jotain tekemistä pitäisi keksiä, siihen pitäisi vielä hieman kouluttaa tai ohjata ja sitten vielä valvoakin. "Ilmaisuus" tulee siis helposti kalliiksi. Mitä olen omalla työpaikalla seurannut tilannetta, niin aika penseästi koululaiset suhtautuvat johonkin "toimistotarvikevaraston siivoamiseen". Pitäisi olla juuri sitä siistiä sisätyötä tietokoneella tehtävää hommaa, että voi sitten samalla pitää Facebookia auki. Tilanne on varmaan parempi aloilla, missä on esim. rutiiniluonteisia varastotehtäviä. Toki niihinkin liittyy nykyään hienot tietotekniset apuvälineet, mitä pitäisi osata käyttää.

      Poista
    4. Totta. Siksi TETläisen ottamisesta ja paimentamisesta pitäisi jotenkin palkita yrityksiä, esim. tarjoamalla verohelpotuksia. Kannustin se on pienikin porkkana.

      Siistiä sisätyötä tietokoneella. My ass... Miten ihmeessä nuorilla ihmisillä voi olla niin anaali asenne, mistä se tulee?

      Poista
  14. Olen tehtaassa työssä, olen huomannut et näiden nyky nuorten asenteessa on tullut valtava muutos muutaman vuoden aikana, kesätyö pitäisi olla puhdasta, mielellään tietokoneella tehtävää hyvä palkkaista työtä. Ja lomat pitää saada valita itselle ennen kuin "vakituiset" joita he tulevat lomittamaan valitsevat omat lomansa.. itse olen ajatellut että syynä voisi olla liian helposti saatavat vaatteet/luurit yms.. tämähän ei sinänsä syrjäytymistä ole mutta ei nämä kyllä isoa kolhua tarvi kun enää ei kiinnosta mikään. Olen omilta tenavilta vaatinut aina rahaa vastaan jotain, vaikka ihan pieniäkin asioita esim. Roskien vienti tms... joilla nyt ei liikaa rasitu. Sitten kun lapset haluaa jotain kalliinpaa mietitään pari viikkoa - kuukausi ja silloin kyllä huomaa 14v tytöstäkin et ny tienataan esim uutta luuria, kotihommat hoituu jos haluaa tarpeeksi jotain ja oppii samalla ettei mitään saa ilman.

    VastaaPoista
  15. Näin koulussa työskentelevä (jossa aikuisia ihmisiä ainakin iänpuolesta) usein mietin, että nyt on sellainen sukupolvi, joka on tottunut saamaan ilman työntekoa. Sitten ekan kerran kun OIKEASTI jotakin vaaditaan, tuleekin vastaan kiukuttelua ja selittelyä kun ei viitsitä nähdä vaivaa. On päästy liian helpolla. Siis toki tätä ei voi yleistää kaikkiin, on tän hetken nuorissa myös tosi hyviä motivoituneita tyyppejä!

    Muistan myös omasta varhaisnuoruudesta tyyppejä, joilla oli hyvä koti, varakkaat vanhemmat. Niitä nuoria, jotka kokeili eri kouluja ja lopetti, vanhemilta kyllä sai massia elämiseen. Itse duunia ja opiskelua samaan aikaan tekevänä joskus pänni, kun kaveri sanoi, että hänen vanhemmat ovat valmiina panostamaan hänen hyvinvointiin - tekemättömyyteen.

    Paskaduuni on yksi käsite mistä en pidä. Ja niitä edellä mainittuja jotka on saaneet elää vanhempien rahoilla, jotka eivät alennu mitään "paskaduunia" tekemään. No, ilman ammattitaitoa ja kokemusta ei mun mielestä olis varaa nirsoilla. Itse kannatan sitä, että nuoret eivät saisi jäädä kellumaan, vaan rahan eteen olisi tehtävä edes jonkun näköistä yhteiskunnallista viikkotuntia, olisi se sitten vaikka katujen siivoamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh yes. Matalapalkkaisen, usein suorittavan tason työtehtävien väheksyminen on hanurista. Asenteet ovat ihan viturallaan! Mä ainakaan työnantajana en ottaisi töihin ketään, joka ei ole aloittanut omaa työuraansa niistä perustehtävistä. Jos ei ole koskaan siivonnut, ollut kassalla töissä tai järjestänyt varastoa, niin ei kyllä opi tekemään projektisuunnitelmiakaan..

      Poista
  16. Minulle tuosta Miran tarinasta kaksi ajatusta mieleen:

    Ensinnäkin, vaikka kuinka tekisi mieli, niin ei pidä moralisoida eikä arvostella, kun joku kertoo tarinansa. Sillä ei saa aikaan muuta kuin sen, että kukaan syrjäytynyt ei halua tarinaansa kertoa.

    Toiseksi, kun saa lapsen ja elää kotihoidontuella, niin se ikään kuin pyhittää syrjäytymisen: "Lapset ovat vain kerran pieniä, uraa voi tehdä myöhemmin, nyt haluan satsata heidän hyvinvointiinsa toisin kuin nuo uraäidit." Tosiasiassa, urasta on helppo luopua lasten vuoksi, jos sitä uraa ei ole koskaan ollutkaan.

    VastaaPoista
  17. Tästä postauksesta on mennyt jo hetki, mutta kirjoitanpa silti omasta kokemuksestani.

    Oli lähellä, ettei minulle käynyt melko lailla juuri näin niihin aikoihin, kun täytin 20. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, samaan aikaan sairastanut vaikeasti viimeiset 4 vuotta, ja tämän lisäksi vielä erittäin huonossa parisuhteessa. Kun aloin fyysisesti parantua ja pääsin tuhoisasta parisuhteesta eroon, en vain yksinkertaisesti kyennyt enää yhteiskunnan täysi-ikäiseltä jäseneltään odottamaan taisteluun joka ikisestä asiasta. Koska taistelulta se tuntui.

    Koska olin täysi-ikäinen, kaikki oli tehtävä itse henkilökohtaisesti, kunnosta riippumatta. Eipä sillä, vanhempani olivat yhtäkkiä aivan kyvyttömiä vaikeuksieni edessä. Ehkä oli liian monimutkaista jo heillekin. Yhtäkkiä mikään elämässä ei ollut taattua, kaikkien asioiden hoitaminen tuntui vaativan järjettömän määrän lomakkeita, soittelemista ja luukulta toiselle juoksemista, joka sekään ei vielä taannut, että asiat oikeasti hoituvat. Menetin elämästäni kaksi vuotta ihan vain sille, etten jaksanut henkisesti enkä fyysisesti hoitaa kaikkia asioitani itse ja sillä intensiteetillä, jota järjestelmä odottaa.

    Työtä en ole vieroksunut koskaan tai ollut täysin työkyvytön, mutta työnhaku tuntui tilanteessani ylivoimaiselta taakalta. Lopulta menin työvoimatoimiston kautta työhärjoitteluun erittäin mieluisalle alalle, mutta "pelkkään" harjoitteluun päädyin ihan vain siksi, että sitä kautta oli helppoa päästä työhön. Ei tarvinnut osata markkinoida itseään paperilla ja taistella, kun harjoittelupaikka pyysi suoraan haastateltavaksi, ja saman tien töihin. En ollut huono tai vailla taitoja tai edes pientä työkokemusta, työnhakuprosessin mankeli vain tuntui mahdottomalta ajatukselta, ylimääräiseltä paineelta, jota en olisi jaksanut.

    Nyt, vuosia myöhemmin, olen opiskelija, piakkoin valmistumassa yliopistosta. Edelleen pelkään kuollakseni työnhakuprosessia tilanteessa, jossa minulla ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin se työstä ja paikasta yhteiskunnassa taisteleminen. Vanhempani ovat edelleen täysin kädettömiä tällaisten ongelmien edessä, muutoin en voisi parempaa lapsuudenperhettä toivoakaan. Pelkään sairauteni uusimista ja siitä väistämättä aiheutuvaa työ- ja yleisen toimintakyvyn alenemista, sekä uutta taistelukierrosta terveydenhuollon, kelan ja työkkärin ja ties minkä vakuutusyhtiöiden kanssa.

    Tälläkin hetkellä koen opintojeni raskaimmaksi osaksi yliopiston kanssa asioimisen, kun koskaan ei voi tietää kuka oikeasti jostakin asiasta vastaa, ja yhden pienen asian selvittämiseen voi mennä viikon verran sähköpostittelua, toimistoissa juoksemista ja vänkäämistä. Usein vastassa on vielä "hittoako kyselet" -mallinen asenne, joka ei ole omiaan kohottamaan mielialaa. Yksinkertaisesti en jaksa sitä, miten kaikkea on jaksettava tinkiä, vaatia, kysellä perään ja ottaa loputtomasti asioista selvää itse, silloinkin, kun asioi sellaisen henkilön kanssa, jonka ainoa työtehtävä on neuvoa asiakkaitaan.

    Haluaisin voida elää ja tehdä työtä ja opiskella rauhassa ja voida luottaa, että kun sairastun, joku ajattelee parastani, koska en itse kykene asiaani ajamaan. On ihan helvetin kovaa huomata alle 20-vuotiaana, että mikään näistä ei ilmeisesti ole koskaan mahdollista, eikä missään välissä ole mahdollisuutta hengähtää elämästä, koska kyydistä tippuu heti. Enää en ole syrjäytymisvaarassa, mutta en kovin kaukanakaan siitä. Kysymys ei ole mistään muusta kuin siitä, miten pitkälle jaksaminen riittää. Ei välttämättä kovin pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaoit sun tarinan! Yksittäisten ihmisten omakohtaiset kokemukset antaa ihan eri tavalla perspektiiviä tähän(kin) asiaan kuin pelkkä tilasto.

      Voimia sinulle :)

      Poista
  18. Postaus on vanha, mutta tahdon huomauttaa siihen, että Suomessa on myös erittäin suuri keski-iäisten aktiivisesta elämästä tipahtaneiden joukko.

    Nuorien syrjäytymistä selitetään asenteilla ja laiskuudella, mutta keski-ikäisten ei. Miksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio. Ainakin omalla kohdallani tämä keski-ikäisten syrjäytyneiden huomiotta jättäminen tässä(kin) keskustelussa johtuu varmaankin siitä, että mä en itse tunne näitä ihmisiä. Nuoria syrjäytyneitä taas olen tavannut paljon enemmän.

      Poista

Mitä tuumaat?