Olohuoneemme sohvalla käytiin viime aamuyönä keskustelu aiheesta olenko
täysin anaali vanhempi. Keskustelun aloitin minä.
En käy
muskareissa, hiekkalaatikolla tai äiti-lapsi-jumpassa. Vanhemmuuden
vertaistukeni löytyy netistä lapsen nukahdettua. Kiinnostavaa - ja samaan aikaan lohdullista - huomata, että samoja ajatusia poukotellaan muuallakin. Lähiömutsi kirjoitti osuvasti syyllisyydestä muutama viikko sitten. Kirsi ”Äitijohtaja” Piha
avautui tällä viikolla samoista teemoista blogissaan. Vanhempien hyvyydestä ja huonommuudesta on
puhuttu ainakin siitä asti, kun tulin raskaaksi. (Ajasta ennen sitä en tiedä,
koska silloin tiesin vanhemmuudesta yhtä paljon kuin Englannin liigasta: olen kuullut puhuttavan, mutta aihe ei kiinnostanut.)
Aamuyöllinen
analyysimme alkoi siitä, kun olimme palanneet (taas) kaksin myöhäisillan
leffasta. Lapsi oli (taas) anopilla yötä.
Kun tulimme kotiin, kompastuin eteisessä lapsen leikkimopoon. Keräillessäni
itseäni pohdin hiljaa mielessäni, että anopille ei kävisi koskaan näin.
Se ei koskaan tulisi kotiin kahdelta aamuyöllä
kontaten tuulikaapissa.
 |
| Ydinperheeni jäsenet? I dunno. Muumit? |
Tämän faktan tunnustaminen tuntuu vähän ilkeältä, mutta sanon sen silti: lapsemme viettää
päiväkodin ulkopuolisesta ajasta noin viidenneksen mummollaan. Anopilla oli aikoinaan kolme lasta vuoden välein (ja
huhhuijaa - kaikki kestovaipoissa). Se hoiti omat lapset, ja nyt se kasvattaa myös lastensa
lapset.
Lapsi on oppinut
mummolassa käyttämään vesivärejä, muistamaan syntymäpäivämääränsä, laulamaan lastenlauluja,
sanomaan vanhempiensa etu- ja sukunimet ja rakentamaan legoista autotallin.
Kotona aika kuluu muumien, myyrän ja äidin alusvaatelaatikon seurassa.
Iski lievä synkkämielisyys. Olenko laiminlyönyt kasvatuksen? Olenko ulkoistanut äidin työnkuvan anopille? Luikertelenko irti
vastuusta? Pitäisikö jonkun ottaa minut huostaan?
Onneksi
kodissamme on näissä asioissa yksi aikuisen ihmisen järjen ääni – mieheni ääni. Hän muistutti,
että kersa on syntynyt juuri meidän
perheeseen. Ei lapsi analysoi iltaisin nukkumaan mennessään, että tämä on jo
toinen lauantai-ilta saman kuukauden sisällä amman luona, tai että miksi amma osaa opettaa hämähäkkilauluja mutta mutsi laula mitään.
Anoppi kuuluu meillä
yhtä lailla ydinperheeseemme kuin minäkin tai mun mies. Sen sijaan, että stressaan siitä,
teenkö itse tarpeeksi ja oikein, mun pitäisi pystyä olemaan tyytyväinen ja kiitollinen siitä,
että perheyksikössämme on aina joku, joka tekee tarpeeksi ja oikein. Olen henkeen ja vereen liberaali, mutta minun tekee silti vaikeaa omaa pesää penkoessani tajuta se, että hyvä perhe ei yksiselitteisesti tarkoita komboa,
jossa on jälkikasvun lisäksi äiti ja isä ja piste. Maailman kiltein anoppi ei ole usein työllistettävä lapsenhoitaja, vaan perheenjäsenen. Yritän palauttaa tämän ajatuksen mieleeni, kun
seuraavan kerran alan pohtia syvällisiä löytäessäni naamani kenkähyllystä.