Minun neljä ulottuvuuttani

Googlasin tänään internetiä läpi yhtä lehtijuttua kirjoittaessani ja törmäsin mielenkiintoiseen sosiaalipsykologiseen työkaluun nimeltä Joharin ikkuna. Minulle aivan uusi käsite, mutta sen perusteet olivat sen verran nopea hahmottaa, että uppouduin lukemaan artikkelia pidemmälle.


Yksinkertaistettuna kyse on siis siitä, että jokaisella ihmisellä on neljä ulottuvuutta:

1. Alue jonka näyttää itselleen ja muille. Avoin pelikenttä.
2. Alue, jota ei itse itsessään tunnista, mutta jonka muut näkevät. Niin sanottu oma sokea kulma.
3. Alue, josta ei itse tiedä eivätkä muut sitä näe. Siis ne kaikilta piilossa olevat asiat.
4. Alue, jonka itse itsessään tiedostaa, mutta jota tietoisesti ei halua näyttää muille. Elikkä: luurangot kaapissa.

Koin tämän älyttömän mielenkiintoiseksi työkaluksi reflektoida omaa itseäni ja käytöstäni. Tein nopean käytännön harjotuksen ja mietin, millaisia nuo neljä aluetta juuri minun kohdallani mahtavat olla.

1. Ainakin kaikki se, joka näkyy somessa. Ja ne aiheet ja aiheiden näkökulmat, mistä itse eniten muille puhun.
2. Tätä pitäisi ehkä kysyä kaikilta muilta kuin itseltäni, mutta yksi juttu, joka on ollut ennen aluella 2 ja tipahtanut sieltä paljastumisen kautta alueelle 1. Olen perso sellaisille kehuille, jotka liittyvät tekemiseeni. Jos joku haluaa minulta työelämässä jotain, on parasta aloittaa vaikuttaminen valuttamalla sanallista kermaa aikaisemmista hyvin onnistuneista työprojekteista. Tietynlainen riippuvuus työelämään liittyvästä positiivisesta palautteesta. Ja näitä aiheita on varmasti muitakin!
3. Äärettömän kiinnostava alue - piilevät asiat, joita vielä kukaan ei ole löytänyt. Kukapa tietää, mitä sieltä oikeissa olosuhteissa ulos putkahtelee. Tämän alueen olemassaolo on yksi syy lisää pitää omaa tavallista arkeaan suurena seikkailuna.
4. Pieniä rikkeitä, pahoja ajatuksia. Näitä on kaikilla eikä niistä välttämättä tiedä kuin läheisin ystävä tai oma puoliso, eivätkä välttämättä hekään. Veikkaan, että eniten näitä pimeitä asioita tulee käsiteltyä turvallisen välimatkan päästä esimerkiksi fiktion kautta. Televisiosarjat, elokuvat ja kirjallisuus ruokkivat ja silittelevät nelossektorin varjoissa lymyileviä asioita.

Lisäksi voi myös miettiä sitä, minkä kokoisia nämä alueet omassa itsessä ovat. Olenkohan tyyppi, joka ei aukea muille, ei niin millään. Siis sellainen ihminen, "josta ei saa otetta". Vai onkohan sitä ihminen, jota on helppo, ehkä jopa liian helppo lukea? Tai ihminen, jonka motivaattorit loistavat kauas ilman että niitä itse tunnistaa?

Tämän harjoituksen teko tuntui hauskalta ajatusjumpalta kesken kiireisen työpäivän. Ehkä ihmistuntemuskin hieman lisääntyi. Kannustan kokeilemaan!

Tunnisteet: