Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon?

Olemme siis muuttamassa vuodeksi maalle täällä Islannissa. Tuleva osoite löytyy Länsivuonoilta, noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Reykjavikin ytimestä, missä olemme pitäneet kotia yli kymmenen vuotta. Tuleva vuosi tuntuu suunnitelmissa ihanalta! Mutta kuten kaikessa, myös tästä asiasta onnistun kyllä kaivamaan esiin ne huolenaiheet ja kohdat, jotka voivat mennä pieleen. Eniten minua mietityttää se, kuinka lapset sopeutuvat uuteen kouluun, päiväkotiin, kaveripiireihin ja harrastuksiin.



Koska kyllähän tämä nyt on aikamoinen elämänmuutos. Tai no, itse asiassa seikkailu on parempi sana, koska emmehän me vielä tiedä, jäämmekö pidemmäksi aikaa vai riittäkö vuosi vai tuntuuko se jopa liian pitkältä. Ei voi vielä tietää. Mitään.

Minulle itsellenihän tämä muutto on todella iisipiisi pala piirakkaa. Otan läppärin, lisänäytön, lisänäppiksen ja langattoman hiiren mukaan. Siinä on työpaikka. Työkaverit pysyvät pääosin netissä kuten tähänkin asti. Toimistotila kylästä on jo löytynyt, samoin crossfit-sali (10 minuutin kävely kotiovelta, hirmuisen luksusta) ja kahvila ja muutama kaveri. Puolisollekaan tämä ei tule olemaan mikään vaikea, sopeutumista vaativa hanke: hän tekee jonkun verran etätöitä Reykjavikiin ja pitää paljon enemmän vapaa-aikaa. Hiihtää, vaeltaa, kiipeilee ja maastopyöräilee, yksin ja yhdessä lasten kanssa. Hän yrittää karsia tekemistä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta. Minä saan sillä välin tienata kuulemma ihan rauhassa rahaa eli keskittyä töidentekoon. Sehän sopii!

Mutta sitten ne lapset. Niihhh. Niiden pitää käydä samalla tavalla koulua ja päiväkotia kuin Reykjavikissakin. Sosiaalinen piiri menee siis täysin uusiksi. Heille tulee uudessa kotikylässä harrastuksia, mutta ne ovat uusia. Hyvät ystävät ja kaverit jäävät tänne Reykjavikiin. Löytyykö sieltä uudesta paikasta uusia kavereita? Millaisia kavereita? Unohtuvatko ne ystävät, joihin he ovat tutustuneet täällä Reykjavikin 101-postinumeroalueella? Lasten sosiaalinen elämä ja kotoutuminen osaksi ryhmää niin koulussa kuin päiväkodissa on käynyt tähän asti todella helposti.

Ei ole ollut sen isompia kahnauksia, ei kiusaamista tai yksinäisyyttä tai mitään. Vähintään kerran päivässä joku koputtaa oveen ja pyytää ulos leikkimään tai tulee kylään, vähintään kerran päivässä esikoinen sujahtaa ulos pyytämään kavereita ulos.

Mitä jos se kaikki, mikä nyt on todella hyvin, muuttuukin muuton myötä huonommaksi? Tätä minä päässäni pyörittelen  ja näen sen riskitekijänä  (mutta ainoana) kun Länsivuonoille suuntaamme. Niin, siis näin minä tämän koen.



Puoliso on myöntänyt, ettei jaa huoltani alkuunkaan. Hänen mielestään kaikki menee tietysti ihan hyvin. "Ne saavat siellä uusia kavereita jo ennen puoltapäivää." Minä taas olen enemmän sitä mieltä, että vaikka meillä ei ole ollut mitään hankalia leikkikavereihin ja ystäviin liittyviä ongelmia lasten kanssa, se ei tarkoita ettäkö niitä haasteita ei voisi tulla eteen muualla, tulevaisuudessa.

Muutto on aina riski etenkin sosiaalisessa mielessä. Ehkä uudessa koulussa ei olla yhtä ehdottomia kiusaamisen vastaisessa työssä. Ehkä päiväkodissa on erilainen kulttuuri kuin täällä, mihin me olemme Reykjavikissa tottuneet. Ehkä kaikki meneekin ihan päin pakaroita ja lapset alkavat surra vanhoja kavereita ja dissata meitä, kun olemme heidät sinne vuorten väliin raahanneet.

Suomalainen positiivari täällä haaveilee realistisesti. Ehhh.

Olen jutellut tästä aiheesta lastenkin kanssa. Olen yrittäny pitää puheet minimissä, etteivät lapset suotta ennakkohuolestuisi ja jännittäisi uusien kavereiden löytämistä. Varovaisesti olen kuitenkin kysellyt, että miltä tuntuu se ajatus, että me asutaankin vähän aikaa muualla. Pampulalla kaikki näyttää olevan lähtökohtaisesti jees. Hän ei toisaalta vielä ihan ymmäräkään.

Esikoinen ymmärtää jo, mitä muuttaminen ja välimatka tarkoittaa, mutta hän ei silti vaikuta tekevän asiasta samanlaista potentiaalista ongelmaa kuin minä itse.

Hänen mielestään on tosi kivaa saada uusia kavereita ja pyytää heitä uuteen kotiin kylään. Hän myös ehdotti, että vanhat ystävät voisivat joskus tulla viikonlopuksi yökyläilemään. "Voidaan hakea ne sitten lentoasemalta". Niin. Reykjavikista tosiaan onneksi pääsee Isafjörduriin potkurikoneella pari kertaa päivässä, ja matka-aika on noin tunnin mittainen.

Näille vanhoilla ystäville on sitten kuulemma tosi kivaa näyttää uutta kotia ja esitellä uudet kaverit. Ja uusille kavereille on kivaa näyttää, millaisia kavereita Reykjavikissa on.

Ihanan positiivista ja yksinkertaista.



Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon? Kolme neljästä on sitä mieltä että jees-jees-kaikki-menee-hyvin. Yksi neljäsosa välillä pohtii, onko tässä mitään järkeä. Että onko mitään järkeä riskeerata "kaikki" se kiva mikä on onnistuneesti rakennettu tänne Reykjavikiin sen takia, että voidaan seikkailla vuosi jossain jännänkuuloisessa paikassa.

Olisipa taito oppia sellaiseen positiiviseen heittäytymiseen. Voisi olla aika jännää kokeilla, miltä tuntuisi löysin rantein tsilailu ja se, kun viskaa varovaisuuden hetkeksi kompostiin muhimaan omissa mehuissaan.



Olisipa muuten mahtavaa kuulla kokemuksia muilta vastaavissa tilanteissa olleilta. Miten muutto sujui lasten sosiaalisen elämän kannalta? Oliko se helppoa vai vaikeaa, löysivätkö he nopeasti uusia kavereita ja unohtuivatko ne vanhan kaveripiirin ystävät? Vertaistuki best! Jos ette halua laittaa julkisesti kommentteja näkyviin tänne blogiin, niin saa laittaa vaikka yksäriä Instan puolella.

Tunnisteet: ,