Olemme siis muuttamassa vuodeksi maalle täällä Islannissa. Tuleva osoite löytyy Länsivuonoilta, noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Reyk...

Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon?

22.5.19 Satu Kommentteja: 19

Olemme siis muuttamassa vuodeksi maalle täällä Islannissa. Tuleva osoite löytyy Länsivuonoilta, noin kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Reykjavikin ytimestä, missä olemme pitäneet kotia yli kymmenen vuotta. Tuleva vuosi tuntuu suunnitelmissa ihanalta! Mutta kuten kaikessa, myös tästä asiasta onnistun kyllä kaivamaan esiin ne huolenaiheet ja kohdat, jotka voivat mennä pieleen. Eniten minua mietityttää se, kuinka lapset sopeutuvat uuteen kouluun, päiväkotiin, kaveripiireihin ja harrastuksiin.



Koska kyllähän tämä nyt on aikamoinen elämänmuutos. Tai no, itse asiassa seikkailu on parempi sana, koska emmehän me vielä tiedä, jäämmekö pidemmäksi aikaa vai riittäkö vuosi vai tuntuuko se jopa liian pitkältä. Ei voi vielä tietää. Mitään.

Minulle itsellenihän tämä muutto on todella iisipiisi pala piirakkaa. Otan läppärin, lisänäytön, lisänäppiksen ja langattoman hiiren mukaan. Siinä on työpaikka. Työkaverit pysyvät pääosin netissä kuten tähänkin asti. Toimistotila kylästä on jo löytynyt, samoin crossfit-sali (10 minuutin kävely kotiovelta, hirmuisen luksusta) ja kahvila ja muutama kaveri. Puolisollekaan tämä ei tule olemaan mikään vaikea, sopeutumista vaativa hanke: hän tekee jonkun verran etätöitä Reykjavikiin ja pitää paljon enemmän vapaa-aikaa. Hiihtää, vaeltaa, kiipeilee ja maastopyöräilee, yksin ja yhdessä lasten kanssa. Hän yrittää karsia tekemistä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta. Minä saan sillä välin tienata kuulemma ihan rauhassa rahaa eli keskittyä töidentekoon. Sehän sopii!

Mutta sitten ne lapset. Niihhh. Niiden pitää käydä samalla tavalla koulua ja päiväkotia kuin Reykjavikissakin. Sosiaalinen piiri menee siis täysin uusiksi. Heille tulee uudessa kotikylässä harrastuksia, mutta ne ovat uusia. Hyvät ystävät ja kaverit jäävät tänne Reykjavikiin. Löytyykö sieltä uudesta paikasta uusia kavereita? Millaisia kavereita? Unohtuvatko ne ystävät, joihin he ovat tutustuneet täällä Reykjavikin 101-postinumeroalueella? Lasten sosiaalinen elämä ja kotoutuminen osaksi ryhmää niin koulussa kuin päiväkodissa on käynyt tähän asti todella helposti.

Ei ole ollut sen isompia kahnauksia, ei kiusaamista tai yksinäisyyttä tai mitään. Vähintään kerran päivässä joku koputtaa oveen ja pyytää ulos leikkimään tai tulee kylään, vähintään kerran päivässä esikoinen sujahtaa ulos pyytämään kavereita ulos.

Mitä jos se kaikki, mikä nyt on todella hyvin, muuttuukin muuton myötä huonommaksi? Tätä minä päässäni pyörittelen  ja näen sen riskitekijänä  (mutta ainoana) kun Länsivuonoille suuntaamme. Niin, siis näin minä tämän koen.



Puoliso on myöntänyt, ettei jaa huoltani alkuunkaan. Hänen mielestään kaikki menee tietysti ihan hyvin. "Ne saavat siellä uusia kavereita jo ennen puoltapäivää." Minä taas olen enemmän sitä mieltä, että vaikka meillä ei ole ollut mitään hankalia leikkikavereihin ja ystäviin liittyviä ongelmia lasten kanssa, se ei tarkoita ettäkö niitä haasteita ei voisi tulla eteen muualla, tulevaisuudessa.

Muutto on aina riski etenkin sosiaalisessa mielessä. Ehkä uudessa koulussa ei olla yhtä ehdottomia kiusaamisen vastaisessa työssä. Ehkä päiväkodissa on erilainen kulttuuri kuin täällä, mihin me olemme Reykjavikissa tottuneet. Ehkä kaikki meneekin ihan päin pakaroita ja lapset alkavat surra vanhoja kavereita ja dissata meitä, kun olemme heidät sinne vuorten väliin raahanneet.

Suomalainen positiivari täällä haaveilee realistisesti. Ehhh.

Olen jutellut tästä aiheesta lastenkin kanssa. Olen yrittäny pitää puheet minimissä, etteivät lapset suotta ennakkohuolestuisi ja jännittäisi uusien kavereiden löytämistä. Varovaisesti olen kuitenkin kysellyt, että miltä tuntuu se ajatus, että me asutaankin vähän aikaa muualla. Pampulalla kaikki näyttää olevan lähtökohtaisesti jees. Hän ei toisaalta vielä ihan ymmäräkään.

Esikoinen ymmärtää jo, mitä muuttaminen ja välimatka tarkoittaa, mutta hän ei silti vaikuta tekevän asiasta samanlaista potentiaalista ongelmaa kuin minä itse.

Hänen mielestään on tosi kivaa saada uusia kavereita ja pyytää heitä uuteen kotiin kylään. Hän myös ehdotti, että vanhat ystävät voisivat joskus tulla viikonlopuksi yökyläilemään. "Voidaan hakea ne sitten lentoasemalta". Niin. Reykjavikista tosiaan onneksi pääsee Isafjörduriin potkurikoneella pari kertaa päivässä, ja matka-aika on noin tunnin mittainen.

Näille vanhoilla ystäville on sitten kuulemma tosi kivaa näyttää uutta kotia ja esitellä uudet kaverit. Ja uusille kavereille on kivaa näyttää, millaisia kavereita Reykjavikissa on.

Ihanan positiivista ja yksinkertaista.



Kuinka lapset sopeutuvat muuttoon? Kolme neljästä on sitä mieltä että jees-jees-kaikki-menee-hyvin. Yksi neljäsosa välillä pohtii, onko tässä mitään järkeä. Että onko mitään järkeä riskeerata "kaikki" se kiva mikä on onnistuneesti rakennettu tänne Reykjavikiin sen takia, että voidaan seikkailla vuosi jossain jännänkuuloisessa paikassa.

Olisipa taito oppia sellaiseen positiiviseen heittäytymiseen. Voisi olla aika jännää kokeilla, miltä tuntuisi löysin rantein tsilailu ja se, kun viskaa varovaisuuden hetkeksi kompostiin muhimaan omissa mehuissaan.



Olisipa muuten mahtavaa kuulla kokemuksia muilta vastaavissa tilanteissa olleilta. Miten muutto sujui lasten sosiaalisen elämän kannalta? Oliko se helppoa vai vaikeaa, löysivätkö he nopeasti uusia kavereita ja unohtuivatko ne vanhan kaveripiirin ystävät? Vertaistuki best! Jos ette halua laittaa julkisesti kommentteja näkyviin tänne blogiin, niin saa laittaa vaikka yksäriä Instan puolella.

19 kommenttia:

  1. Lapset ovat paljon sopeutuvaisempia otuksia kuin me aikuiset. Upea seikkailu teillä on edessä ja siitä jää varmasti suuri sekä hyvä jälki lasten tulevaisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kyllä tämä varmasti ihan hyvin menee, jännittää ja kauhistuttaa kuten aina uuden edessä.

      Poista
  2. Mun mielikuvat Islannista ei ilmeisestikään pidä oikein paikkaansa. Ajattelen Islannin tosi pienenä maana, missä tuollainen 8h automatka ei ole edes mahdollinen, tuossa ajassa koko saaren olisi kiertänyt jo pari kertaa! Samaten koen, että Islannissa ainoa elämä on oikeasti siellä pääkaupungissa ja muualla asuu korkeintaan yksinäisiä lammaspaimenia, noin kaukana "syrjässä" pääkaupungista ei vaan voi olla elämää. Saati ihan oikeasti kouluja ja crossfit-saleja. Teidän muutto mun päässä kuulostaa paljon kamalammalta, kun muutatte jonnekin jorpakkoon koko seudun ainoina ihmisinä! Todellisuudessa Islanti ei ilmeisesti ole niin pieni saati autioitunut, kuin sen kuvittelen.

    Mukavaa reissua ja seikkailua! Lapset kyllä varmasti sopeutuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta ja matkanteko on hidasta, kun tiet ovat mutkikkaita ja vuoria on paljon; maksiminopeus on 90 km/h. Noin 2/3 islantilaisista asuu pk-seudulla ja loput 100 000 ripotellen ympäri saarta. Tuollla alueella jonne me mennään, asuu noin 1,6 % islantilaisista - oli ihan peliliike muuttaa alueen suurimman kylän keskustaan. Lammaspaimeneksi musta ei olisi... :D

      Poista
  3. Tämä on varmasti hyvin lapsikohtaista! Me muutettiin hyvin lyhyt matka, kaikki säilyi periaatteessa kotia lukuunottamatta samana, mutta silti toisella lapsista meni vuosi sopeutua muutokseen.

    Ja hei, sama juttu. Tunnin lentomatka Islannin sisällä, eka ajatus oli, että sehän on mahdotonta noin pienessä maassa :D

    Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, se on sellainen "Helsingistä Rovaniemelle" :D
      Onkin kyllä kiinnostavaa (siis jännittävää) nähdä, kuinka luonteiltaan hyvin erilaiset sisarukset sopeutuvat ja miten kaikki menee.

      Poista
  4. Hyvin se menee! Olen about sinun ikäisesi ja muutin lapseni vanhempieni työn vuoksi parin -- muutaman vuoden välin maata (ja jopa mannerta!). Olin hyvin ujo, mutta silti onnistuin löytämään uusia kavereita muutamassa viikossa. Ja ne muutot tekivät erittäin helpoksi aikuisena sopeutua uusiin tilanteisiin ja paikkoihin. Lisäksi opin miltä tuntuu olla "ulkopuolinen" -- se varmasti lisää empatiakykyä. Mielestäni lapsellekin siis tekee nimenomaan hyvää vaihtaa paikkaa ja näkökulmaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä on kyllä ihan totta! Empatia on kamalan tärkeä taito ihmiselle eikä se välttämättä synny ihan itsestään. Eli tässä on muutossa on näiden riskien toinen puoli myös tämä henkisen rikastumisen kokemus.

      Poista
  5. Kuulostaa hienolta! Löysin itseni googlaamasta "apuraha kirjaan jos kirja ei valmistu". :-) Osaatko sinä sanoa mitä sitten tapahtuu, jos ei saakaan romaania kirjoitettua? Tai tehdäänkö siinä säätiöiden puolelta jotain laaduntarkkailua? :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se pitää vaan raportoida, että mitä teki apurahalla. Jos kirja ei ilmesty, eivät he peri rahaa takaisin (ellei apurahan antajan säännöissä erikseen niin sanota), mutta voi olla vaikeampi saada samasta paikasta seuraava apuraha, jos edellinen hanke ei toteutunut. Mutta ei sekäään mahdotonta ole; eli ollos huoleton :)

      Poista
  6. Muutatte kuitenkin saman maan ja kulttuurin sisällä, joten on kaikki syy uskoa että asiat menevät hyvin. Meillä on kokemusta maiden välisestä muutosta lapsen ollessa neljävuotias, enkä suosittele samaa kenellekään. Lapsi masentui yli puoleksi vuodeksi, vetäytyi ja torjui uudet kaverit päiväkodissa. Kaipuu vanhaan kotiin itketti lasta vielä vuosi muuton jälkeen. Sä voit aina sanoa lapsille että vanha koti odottaa ja sinne palataan. Mulla ei ollut tuota samaa mahdollisuutta ja sydän oli kyllä murtua. Kaikkein älyttömintä oli noi puheet "lapset ovat paljon sopeutuvaisempia kuin aikuiset". Niin, monet lapset varmaan ovatkin. Mutta eivät todellakaan kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tämä oli kyllä tärkeä puheenvuoro. Lapsilla voi sopeutuminen kestää pitkäänkin, ihan kuten joillakin aikuisilla. Millainen tilanne teillä on nyt, asutteko vielä siellä minne muutitte lapsen ollessa nelivuotias?

      Poista
  7. Me muutettiin pienestä pohjoisesta kaupungista töiden perässä (käytännössä pakon edessä) Helsinkiin 3 vuotta sitten. Viisivuotias ei tuolloin saanut päiväkotipaikkaa omasta lähiöstä, joten vuoden ajan kuskasimme häntä päikkäriin toiseen kaupunginosaan. Hän ehti juuri saada päikkäriryhmästä hyviä kavereita, kun hänet siirrettiin oman kaupunginosan eskariin. Eskariryhmässä kaikki muut olivat tunteneet toisensa jo useamman vuoden ajan, jotkut miltei synnytyslaitokselta saakka. Sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä tyttäremme kuitenkin pääsi mukaan leikkeihin, vaikka hän aluksi meinasi jäädä ulkopuoliseksi. Nyt eskarin ja ekaluokan aikana kaverit ovat tulleet tärkeiksi ja läheiseksi - ja meidän pitäisi (käytännössä pakon edessä) muuttaa taas.

    Lapsi (joka on aiemmin suhtautunut muutoksiin positiivisesti) itkee ja sanoo, ettei suostu enää vaihtamaan koulua. Mikä on hyvin ymmärrettävää. Hän on tehnyt töitä sen eteen, että tutustuu, saa kavereita ja kotiutuu. Itse en ole tehnyt yhtään töitä em. asioiden eteen. Olen vain ajatellut, että kaikki on väliaikaista ja enhän minä tänne koskaan halunnut, niin miten muka voisin tänne kotiutua. Lapset eivät ehkä osaa ajatella, että elämänvaiheet olisivat väliaikaisia. Se on vahvuus, mutta varmasti se samaan aikaan tekee muutoksista kipeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tämä, nämä kaveripiirimuutokset, ei ole ihan pikkujuttu. Ja kun lapset ei vielä ymmärrä sitä aikahorisonttia samalla tavalla kuin aikuiset. Siksi nämä tilanteet voivat olla tosi vaikeita.

      Poista
  8. Itse muutin n. 7v. Australiasta Suomeen vastentahtoisesti niin kyllä sopeutuminen otti aikaa. Mutta varmasti auttaa jos lapsilla lähtökohtaisesti hyvä mieli muuttamisesta. Tärkeintä vielä tuossa iässä on kuitenkin vanhemmat ja perhe ja sen tuoma turva.

    VastaaPoista
  9. Me muutettiin (tosin maasta toiseen, matka-ajan pituus tosin on about sama :)) Kun lapset oli 8v ja 4v. Pienemmälle muutto oli tosi iisi, toki siis ikävä vanhaan kotiin ja vanhojen kavereiden luo on iskenyt useampaan kertaan. Esikoiselle muutto oli paljon hankalampi, vaikka tyttö oli erittäin positiivinen, sopeutuminen uuteen kouluun ja uusiin kavereihin kesti yllättävänkin kauan. N puolen vuoden jälkeen en enää jännittänyt, miten koulussa ja kavereiden kanssa menee. Mun esikoinen tosin on aika hitaastilämpeävä ja ujo, ja vaikka pinnallisesti uuden koulun aloitus sujui siihen nähden hyvin, aika paljon kuitenkin jouduttiin käymään juttelemalla läpi muuttoa ja uutta ympäristöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä se piti sanoa, että siinä mielessä meidän muutto oli saman tyyppinen, että muutettiin paljon vilkkaamasta paikasta aika eristäytyneelle alueelle, mikä mua huolestutti kovasti. Mutta harrastukset rakentui sit sen mukaan, nykyään molemmat lapset rakastaa vaeltamista...

      Poista
  10. Myös vanhempien asenne muuttoa kohtaan on ratkaisevassa asemassa. Jos muuttoa oikein odotetaan perheessä kuin yhtä uutta osaa elämänmittaisessa seikkailussa, on hiukka eri lähtökohdat sopeutumiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas väitän, että vanhempien asenne ei itse asiassa ole niin ratkaiseva, vaan kuten aikuisillakin, lapsillakin muutoksiin suhtautumisessa merkittävämpää on luonne. Voisin hyvin kuvitella, että jos muut perheessä ovat muutoksista innostujia ja sitten joku olisi muutoksista ahdistuja, niin ahdistuja saattaisi kokea siitä melkoista ristiriitaa, ja no, ahdistua jopa lisää, jos hänen tunteitaan ei osattaisi ottaa huomioon ja ne olisivat muihin nähden "vääränlaisia". Tärkeintä ei suinkaan ole suojella näitä muutosvastarintatyyppejä muutoksilta, vaan hyväksyä kaikenlaiset tunteet, minkä toki Satu tuntuukin tekevän :)

      Poista

Mitä tuumaat?