Islantilaisista nimistä kysytään usein. Tänään tämä takataskulla lämmennyt jutuaihe palasi mieleeni, kun sain jälleen kerran islantilaiselt...

Mikä olisi sinun islantilainen nimesi?

30.4.19 Satu Kommentteja: 11

Islantilaisista nimistä kysytään usein. Tänään tämä takataskulla lämmennyt jutuaihe palasi mieleeni, kun sain jälleen kerran islantilaiselta tyypiltä sähköpostiviestin, joka alkoi miehelle osoitetulla tervehdyksellä. Emme ole vielä tavanneet kasvotusten ja hän päätteli etunimestäni, että olen mies. Näin on käynyt lukemattomia kertoja.


Islannissa on melko tiukka nimilainsäädäntö. Vastasyntyneelle - jos sen molemmat vanhemmat ovat islantilaisia eikä heillä ole muuta kansalaisuutta - ei saa antaa mitä tahansa nimeä, vaikka se olisi ihan kelpo nimi muualla maailmassa.  Nimen täytyy löytyä Islannin nimirekisteristä. Jos nimeä ei ole siellä, pitää anoa lupa. Jos nimivaltuutettu ei hyväksy nimeä, sitä ei hyväksytä.

Päästäkseen nimirekisteriin nimen täytyy olla hyvien tapojen mukainen eikä se saa olla loukkaava. Nimi ei saa sisältää kansinvälisiä kirjaimia (esim ä-kirjan ei sovi), sen pitää kirjoitusasultaan muutenkin sopia islannin kieleen ja se pitää pystyä taivuttamaan kieliopillisesti. Nimilautakunta kiinnittää huomiota kuulemma etenkin nimen genetiivimuotoon.

Esimerkiksi nimi Anna tomii Islannissa, koska se on naisennimi, joka päättyy a-kirjaimeen ja se taipuu kielen neljässä sijamuodossa siististi ja kivasti: Anna, Önnu, Önnu, Önnu.

Sääntöjä on tajuttoman pitkä liuta, mutta pari hauskaa huomiota. Esimerkiksi kaikki kirjaimeen "i" päättyvät nimet ovat Islannissa automaattisesti miehen nimiä. Sellaiset nimet kuin Salli, Mirjami, Siiri, Sari ja Irmeli eivät menisi läpi tytön nimenä. Vastaavasti kaikki kirjaimeen "a" päättyvät nimet ovat täällä naisen nimiä. Pekka, Jukka, Joona, Miika ja Mika ei käy pojalle nimeksi.



Etunimen jälkeen tulee "sukunimi" eli joko jonkun poika (-son) tai tytär (-dóttir). Perinteisesti sukunimi on ollut patronyymi eli isän etunimen mukaan. Meidän lapsillamme on molemmilla etunimensä jälkeen Björgvinsdóttir eli Björgvinintytär. Yhtä lailla tuo ns. sukunimi voisi olla myös matronyymi: Satusdóttir eli Satuntytär. Minun mielestäni olisi kuulostanut hölmöltä yhdistää islatilainen substantiivi suomalaiseen etunimeen, joten päädyimme siksi patronyymiin.

On toki mahdollista ottaa lapselle myös molempien vanhempien etunimet, eli lapsemme voisivat olla myös Björgvinsdóttir Satusdóttir. Siinä olisikin Islannin ulkopuolella tavaamista.

Täällä voit muuten lukea jutun siitä, miten me valitsimme omien lastemme nimet.

Koska sukunimi tulee äidin tai isän tai molempien etunimestä, täällä ei ole mahdollisuutta vaihtaa nimeä naimisiinmennessä. Se, että on jonkun lapsi, ei muutu siitä, että iskee haarukat yhteen aikuisena jonkun tyypin kanssa. Ihanan helppoa. Jokaisella on oma nimi ja se ei siitä muutu.

Etunimensä saa vaihtaa ja patronyymin voi vaihtaa matronyymiksi tai toisinpäin, mutta vanhempien ulkopuolista matro- tai patronyymiä ei voi valita eikä sitä voi vaihtaa niin sanottuun tavalliseen sukunimeen.

Jos korjaa aikuisena sukupuolta, voi toki vaihtaa -son pääteen -dóttiriin tai toisinpäin. Työn alla on muuten  lakiuudistus, joka parantaisi muunsukupuolisten asemaa Islannissa ja nimiasia on siinä yhtenä yksityiskohtana mukana.

Jos minulla olisi islanninkielinen etunimi, olisin luultavasti Saga, koska Saga tarkoittaa suomeksi Satua. Jos haluaisin tehdä väännöksen Satu-nimestäni, voisin yrittää hyväksyttää etunimen Sata. Se taipuisi islanniksikin kivasti kaikissa neljässä sijamuodossa: Sata, Sötu, Sötu, Sötu.

Sekä patro- että matronyymillä nimeni olisi siis kokonaisuudessaan:

Sata Heikkadóttir Merjudóttir.

Siinä onkin oiva vappunimi. :)


11 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Perheellämme on kesän jälkeen edessä jännittävä elämänmuutoskokeilu. Me aiomme muuttaa. Muutamme Islannissa maalle asumaan vuodeksi. Me...

Neljä kuukautta elämänmuutokseen

27.4.19 Satu Kommentteja: 38

Perheellämme on kesän jälkeen edessä jännittävä elämänmuutoskokeilu. Me aiomme muuttaa.

Muutamme Islannissa maalle asumaan vuodeksi.

Meidän satavuotias omakotitalo täällä Reykjavikin keskustassa vaihtuu 200 vuotta vanhaan pikkuruiseen puutaloon Länsivuonoilla.

No niin, nyt se on sanottu. Iiks!


Puolisoni kertoi suunnitelmastamme työpaikallaan eilen ja nyt minäkin voin kertoa siitä täällä blogissa.

Olemme kypsytelleet ajatusta jo aika pitkään. Itse asiassa on aika loogista, että tämä tapahtuu nyt. Huomaan sen, kun katson omia vanhoja kirjoituksiani. Aika usein ajattelen kirjoittaen.

Olen ollut huomaavinani sellaisia pieniä polkujen avauksia, jotka ovat tuoneet minut tähän kohtaan, missä nyt olen ihmettelemässä. Kun kirjoitin ensimmäistä Islantiin sijoittuvaa kirjaa - se oli Mondon Islanti-opas, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vähän yli kymmenen vuotta sitten  - olin kirjoittanut sinne Länsivuonoista näin:

Ehkä juuri siitä syystä Länsivuonoista on vuosien saatossa tullut oma suosikkialueeni Islannissa. Joku päivä ostan täältä itselleni kesämökin. Sellaisen vanhan ja rapistuneen, joka seisoo pienen kylän laitamilla. Sellaiselta rannalta, jossa hylkeet viihtyvät.  

Vähän yli vuosi sitten tein Mondolle matkajuttua Länsivuonoilta. Jutusta tuli mielestäni hyvä. Olin superiloinen, että Mondo valitsi sen jälkeen Länsivuonot tämän vuoden luontomatkakohteeksi. 

Muutama viikko sitten laitoin Instagramin puolelle kuvan valkoisesta talosta meren rannalla. Kuvatekstissä haaveilin näin:

Tuolla minä voisin joskus asua. Pitää ullakolla kirjoitusretriittiä itselleni, juoda iltapäivisin tuulen ulvoessa gintoniceja ja miettiä, kuinka murhauttaisin kirjani päähenkilön. Illalla myöhään muu perhe palaisi uimahallireissulta ja sitten syötäisiin kalapullia. Tykkään tästä suunnitelmasta!

Silloin en vielä varmuudella tiennyt, tuleeko tästä suunnitelmastamme mitään. Mutta olen pikkuisen ennakoinut kuitenkin; olen hakenut jäätävän määrän apurahoja viimeisen vuoden aikana. Yhtään liioittelematta olen käyttänyt noin puoli päivää joka työviikko viimeisen vuoden aikana apurahojen skauttaamiseen, hakukriteereiden kahlaamiseen ja hakemusten tekemiseen. Tuli kymmeniä hylsyjä ja sitten kävi iso munkki. Sain yhden ison apurahan Länsivuonoille sijoittuvan romaanin kirjoittamista varten. Jep.

Tuo kuva tuossa Instagram-postauksessa on - tadaa - Länsivuonoilta. Nyt kun ajoimme työreissun ja pääsiäisloman yhdistelmältä kotiin (olimme siis Länsivuonoilla), nappasin kuvan hienosta maisemasta. Autossa tajusin, että samaa taloa näköjään taas kuvailen. Se ei ole se meidän tuleva koti, mutta jotenkin tuohon maisemaan kiteytyy tämä koko juttu. Tilaa, vuoria, merta, omakotitalo, hiljaisuutta ja tie, joka vie jonnekin. Luultavasti seikkailuun!



Aika monta pientä signaalia siitä, että jotain kiherryttävän kivaa voisi olla tapahtumassa. Että jotain pitäisi tehdä, jotain on tuloillaan. Olemme keskustelleet tästä aiheesta puolisoni kanssa jo monen monta kertaa. Jokin aika sitten päätimme, että emme me voi vain jäädä odottamaan ja puhumaan tästä asiasta. Tai toki voimme, mutta mitään ei kyllä silloin tapahdu. Että NYT mennään.

Mennään kokeilemaan. Me emme voi tietää, miten meidän perhe voi, miten meidän parisuhde voi, miten me itse voidaan ja miten meidän työt voivat täysin eri ympäristössä kuin missä nyt olemme. Mutta emmehän me voikaan tietää, jos ei lähde kokeilemaan.

Niinpä me olemme nyt laittamassa Reykjavikin kotiamme vuokralle vuodeksi. Me muutamme osan tavaroistamme - mutta vain pienen osan - Länsivuonoille Ísafjördurin kylään, josta olemme vuokranneet omakotitalon vuodeksi. Talossa on narisevat lattiat, kapeat oviaukot ja keittiön ikkunasta näkyy vuoret, kalastusalukset ja merta.

Pääni on täynnä ajatuksia muutosta, ihmisistä joita olen Länsivuonoilla tavannut, seikkailuista luonnossa, kirjankirjoitushaaveista. Paljon on myös pieniä huolia: saavatko lapset uusia kavereita, pitäisikö vuokrataloon tuoda oma kahvinkeitin,  minkälaista on mennä uudelle luokalle uudessa koulussa, millainen se uusi päiväkoti, saanko minä uusia tuttuja, toimiiko netti, voiko tulla lumivyöry, meneekö sähköt myrskyssä.

Työni lähtevät mukaan läppärissä. Puolisoni aikoo tehdä etätöitä, mutta vajaata viikkoa, että hänelle jää aikaa juosta vuorilla ja puljata ulkona lasten kanssa. Minä voin sitten sillä välin kirjoittaa kirjaa siellä mökissä. Mielikuva minusta mökissä keittiönpöydän ääressä kirjoittamassa tuntuu ihan naurettavan hyvältä. Aika sitten näyttää, millaiseksi se hetki todellisuudessa taipuu.



Tästä aiheesta tulen varmasti kirjoittamaan seuraavan vuoden aikana vielä paljon. Mutta tällä hetkellä tilanne on siis se, että elokuussa me lähdemme.

Se on pääosin hirvittävän hauskaa, jännittävää ja ihanaa, mutta moni asia myös epäilyttää ja tuntuu epävarmalta. Mutta niinhän kai elämässä aika usein. Jos pelaa varman päälle, ei voi saadakaan kuin sen varman. Tilaa yllätyksille ei jää. Tajusin tämän jälleen tänään, kun olin Reykjavikin keskustassa kävelemässä kotiin. Rakastan tätä pikkuruista pääkaupunkia, sen värikkäitä aaltopellillä päällystettyjä puutaloja, pieniä baareja, ravintoloita ja hipahtavaa elokuvateatteria. Sitä paitsi pääkadulta näkee meren ja meren takana Esja-vuoren.



Katselen sitä vuorta useita kertoja päivässä. Ongelma on vain ollut se, että minä pääasiassa vain kastelen noita vuoria. Harvoin on aikaa mennä sinne. Sen haluan muuttaa.

Nyt muutamme kahden vuoren väliin vuonon pohjukkaan. Kylässä on vuoristohiihtomahdollisuudet, laskettelukeskus ja Islannin parhaat murtsikkamaastot. Kesällä pääsee maastopyöräreiteille vuoristoon ja vaeltamaan, melkein meidän takapihalta.

Nyt en siis aio enää vain katsella vuoria, vaan aion mennä sinne. Se olkoon tämän tulevan seikkailuvuoden voimalause.

38 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Jes, vihdoinkin saan kirjoittaa tämän otsikkoon! Unelmaduunarit-podcast saa jatkoa useilla uusilla jaksoilla. Jebadejebabajee! Hurjan hausk...

Unelmaduunarit-podcast jatkuu!

25.4.19 Satu Kommentteja: 0

Jes, vihdoinkin saan kirjoittaa tämän otsikkoon! Unelmaduunarit-podcast saa jatkoa useilla uusilla jaksoilla. Jebadejebabajee! Hurjan hauskalta ja hyvältä tuntuu, etenkin kun tauko edellisten jaksojen jälkeen jäi aika pitkäksi. Mutta nyt  minä ja Lähiömutsista tuttu Hanne olemme taas mikkien edessä kuulokkeet korvilla. Tänä keväänä ja tulevana kesänä julkaistaan uusi Unelmaduunarit-jakso joka keskiviikko.


Ensimmäisessä jaksossa vieraamme on designbrändi Myssyfarmin toinen perustajaosakas Anna Rauhansuu. Juttelemme jaksossa siitä, kuinka tärkeää omassa työssä (harrastuksessa tai ihan missä tahansa muussakin asiassa) menestymisessä on se, kuinka vakavissaan hommaan lähtee.



Kaikkea voi harrastaa vaikka vain vähäsen kerrallaan, ja se voi todellakin olla se juuri oikea tapa jollekin toteuttaa omia mielenkiinnonkohteita ja haaveita. Mutta jos haluaa jostain yksittäisestä työasiasta itselleen uran ja työtä ja menestystä ja hyvää mieltä, on pakko tehdä alusta asti kunnolla ja lujasti.

Jaksossa riittää asiaa myös käsityöyrittäjyydestä, hinnoittelun tärkeydestä ja oman brändin rakentamisesta.

Podcastiamme voi kuunnella Spotifyssä (haulla: Unelmaduunarit - kausi 3), Soundcloudissa ja pian myös iTunesissa. Tästä voitte kuunnella uusimman jakson suoraan:

Enjoy!


Aloimme tehdä Unelmaduunareita Hannen kanssa melkein kaksi vuotta sitten. Suosio yllätti. Saimme käsittämättömän upeita vieraita kertomaan oman menestyksensä saloja ja jakamaan vinkkejään meille muille. Erityisen paljon minulle ovat mieleen jääneet juttutuokiot Anna Perhon, Antti Holman, Vimma-vaatemerkin Marjut Rahkolan, tulevaisuustutkija Ilkka Halavan ja kansanedustaja Elina Lepomäen kanssa. Yli 120 000 kuuntelukertaa ylittyi kevyesti ja me mietimme Hannen kanssa kovasti, vieläkö jatkaisimme, kenen kanssa ja miten.

Pienen miettimistauon jälkeen täällä ollaan taas. Jeah! Tästä eteenpäin joka keskiviikko on luvassa uusia tarinoita unelmaduunin löytymisestä ja siinä onnistumisessa.

Ja Hyvin Tärkeä Huomio tähän loppuun. Tuo meidän uusi podcast-kuvake on muuten aivan supermahtava, vai mitä? Hauska ja oivaltava kuva, joka on onnistunut tavoittavamaan meidän fiilistä ja persoonallisuuksiamme niin hyvin. Piirros on taitavan kuvittajan Kaisa Kartelan käsialaa.

0 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Vein puolison yllätysreissulle itseni kanssa Tokioon . Vohaa! Kirjoitin reissuun lähdöstä aikaisemmin täällä blogissa ja lupasin, että avai...

Tokio eli matkavinkit päivä päivältä

24.4.19 Satu Kommentteja: 8

Vein puolison yllätysreissulle itseni kanssa Tokioon. Vohaa! Kirjoitin reissuun lähdöstä aikaisemmin täällä blogissa ja lupasin, että avaisin tuon pienen kirjavan matkasuunnitteluvihkosen sisällön matkan jälkeen. Tässä se nyt olisi. Juttu on megapitkä ja siinä on aivan liikaa kuvia, joten palatkaa jutun pariin kun ehditte, jos nyt ei kerkeä keskittyä.



Ensin muutama irrallinen huomio reissun suunnittelusta.

Suunnittelen aikuisten reissut aina etukäteen. Oli kyse sitten vapaapäivästä kotikaupungissa tai seikkailusta vähän kauempana, suunnittelen jokaisen reissupäivän etukäteen, jos kyse on aikuisten reissusta. Sellaisella matkalla suurin osa valveillaoloajasta vietetään ravintoloissa, kahviloissa ja baareissa. Koska en halua käyttää vapaa-aikaa sähläykseen kohteessa - on todella ärsyttävää alkaa etsiä ravintolaa silloin, kun on jo nälkä. Niinpä teen etukäteen jokaiselle matkapäivälle väljän aikataulun ja ravintolavaraukset.

Joku saattaa suunnattomasti nauttia haahuilusta ilman aikatauluja, seikkailusta tuntemattomassa ja löytämisen riemusta. Koska tiedän että en lukeudu tähän seikkailijaheimoon, mukanani reissuilla kulkee aina jonkinsortin ohjelmavihkonen.



Suunnittelen väljästi ja jätän aikaa siirtymiin. Siirtymien väliin jäävää aikaa ei kannata mitoittaa alakanttiin, koska vapaa-ajalla ei saa olla liian tiukka aikataulu! Mistään ei ehdi nauttia, jos on jo kiire metrolla seuraavaan paikkaan. Noh, tämän nyt tajuaa jokainen. Koitain noudattaa tätä omaa neuvoa siten, että joka päivälle laitan korkeintaan yhden kaupunginosan tai muu tarkkaan rajatun alueen. Kun lounas ja illallinen ovat samassa kaupunginosassa, siinä jää kivasti aikaa tutustua kaikkeen muuhun aterioiden välissä.



Majoitus. Tällä on väliä. Tokiossa halusin majoittautua sekä hienosti että perinteisesti. Olen kerran aikaisemmin käynyt Tokion Park Hyatt -hotellissa. Hotellissa aivan kaikki teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sinne oli päästävä uudestaan. Lattiamattojen tuntu jalkojen alla, sänkyjen paksut lakanat, hienostunut mutta ei pröystäilevä ilmapiiri, tilan tuntu, kahvikupin muoto, valaistus, aamuvarhaisella oven alta sujahtava englanninkielinen uutislehti ja kenkien vahauspalvelu. Kallishan se on kuin piru, mutta kokemuksena ainutlaatuinen. Park Hyatt sijaitsee pilvenpiirtäjäkaupunginosassa Tokion keskustan länsipuolella Shinjukussa.


Kuva: Satu Rämö

Yövyimme muutaman yön myös aivan toisenlaisessa ympäristössä: itäpuolen vanhassa Asakusan kaupunginosassa japanilaisessa Sadachiyo-nimisessä ryokanissa, jonka löysin Tripsterin Japani-oppaasta. Majatalossa oli kylpyosasto, jossa oli ihana pulahtaa kuumiin vesiin pitkän päivän jälkeen. Monen ruokalajin japanilainen aamiainen tarjoiltiin ruokahuoneen matalilla pöydillä. Majatalon huoneissa oli oma kylpyhuone, teesetti ja suuri oleskelutila, jonka lattialle iltaisin levitettiin japanilaiset patjavuoteet.


Kuva: Satu Rämö.


Kuva: Satu Rämö.


Kuva: Satu Rämö.

Torstai - tempuraa


Saavuimme aamulennolla Tokioon. Otimme junan Uenon asemalle ja menimme viereiseen Uenon puistoon katsomaan kirsikkapuiden kukintaa. Väkeä oli piknikillä sankoin joukoin, mutta hyvin mahduimme matkalaukkuinemme sekaan eikä kukaan töninyt. Tietenkään; ollaanhan Japanissa. Tunnelma puistossa oli älyttömän upea ja kaikkialla niin kovin kaunista.







Puistokävelyn jälkeen veimme matkatavaramme ryokaniin, kävelimme Asakusan suurimmalle matkailunähtävyydelle Sensoji-temppelille. Temppelialueella käppäilyn jälkeen menimme tempura-aterialle Nakaseihin, tempura-ravintolaan lyhyen kävelymatkan päässä temppeliltä. Voi jösses, miten voivatkaan olla uppopaistetut kasvikset ja äyriäiset näin herkullisia. Täydellinen ateria.







Perjantai - sakebaari ja sushia


Perjantaina suuntasimme heti aamiaisen jälkeen yhteen Tokion suosikkikaupunginosistani: Nakameguroon. Se on sellainen Tokion Punavuori. Ei edullisinta seutua asua, mutta ei säihkyvän kallistakaan, paljon designkuteisiin pukeutuneita mammoja lapsineen ja koiria hassuissa asusteissa.



Kaupunginosan upean Meguro-joen molemmin puolin kasvaa kirsikkapuita, joten kirsikkapuiden kukinnan aikaan kaupunginosa on aivan erityisen upea. Kaduilla kävellessä tuntui kuin olisi taidokkaasti tehdyn satukirjan aukeamilla. Tältä seudulta olin bongannut sakeen erikoistuneen gourmet-baarin, Hangarin. Söimme siellä muutaman annoksen suuruisen kevyen lounaan. Jokaisen ruokalajin kanssa tarjoiltiin ateriaan sopivaa sakea. Omistaja työskenteli itse tiskin takana ja kertoi meille juttuja sakesta, riisinjyvän koon vaikutuksesta saken makuun ja vuosikertojen välisistä eroista. Hangar on yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia ravintolamuistoja tältä matkalta.





Meguro-joen varrella on paljon ns. kolmannen aallon kahviloita. Japanilaisethan eivät perinteisesti ole kahvinjuojakansaa, mutta länkkärityyliset kahvilat ovat yleistyneet.

Kahviloiden ja ravintoloiden lisäksi tarjolla oli paljon katuruokaa. Sakuran eli kukinta-ajan takia joen varteen parkkeeratut olut- ja sakevaunut tarjoilivat juomia ja ruokakojut pikkupurtavaa kukkien ihastelijoille. Iltayhdeksän aikaan suuntasimme sushille ravintolaan, jota emme olisi sattumalta voineet löytää. Pieni kapea portaikko johdatteli metroasemalle vievältä kadulta ylös toiseen kerrokseen.

Tupa täynnä paikallisia ja pöydillä näkyi mitä mielikuvitksellisimpia annoksia. Naapuripöytään kannettiin kala-aterioita, joissa kalat vielä elivät. Se oli turhan roisia omaan makuuni. Halusin, että oma kalani on kuollut ja rullattu riisin sisään, kun se kannetaan pöytään. Koska ruokalistat olivat vain japaniksi, mutta onneksi kuvallisia, valitsimme molemmille yksinkertaisennäköiset sushilajitelmat. Nappivalinta!  Sushiravintolan nimeä en löytänyt mistään, mutta osoite on 1-Chome-30-10 Aobadai (Nakameguro). Se sijaitsi Yamate Tunnel -tien varressa, noin sata metriä joenrannasta.



Lauantai - jälkkäriravintola ja japanilainen kapakka


Suuntasime aamupalan jälkeen metrolla Harajukuun. Pääostoskatu Takeshita on täynnä krääsäkauppoja ja siellä on liian paljon väkeä (etenkin turisteja, jotka tönivät), mutta sivukaduilla oli väljempää. Pysähdyimme psykedeelinpinkeillä leivoksilla ja tissuttelimme baareissa parit oluet.

Kävelimme Harajukusta reilu puoli tuntia pilvenpiirtäjäkaupunginosaan Shinjukuun Tokion keskustan länsipuolelle. Varasin pöydän kehutusta Janice Wong -jälkiruokaravintolasta, joka sijaitsee aivan Shinjukun juna-aseman kyljessä. Nautimme lounaaksi viiden ruokalajin jälkkärimenuun viineineen. Kalliimmanpuoleisiin ravintoloihin kannattaa mennä lounaalle: samaa tasoa ja melkein puolet edullisempaa. Ja koska on lomalla, ei pienet päivähiprakat haittaa mitään.


Kuva: Satu Rämö



Kävelime Shinjukusta kohti Shibuyaa ja matkan varrella meille vinkatussa craft-olutbaarissa (Watering Hole), josta jatkoimme matkaa kapakkaan illalliselle.

Siskoni kaveri suositteli muutama vuosi sitten 35 Step Bistro -nimistä izakayaa (ravintolatyyppinä izakaya on sellainen rento juottoloa, "taverna", jossa tupakoidaan, räntätään kaljaa, syödään ja metelöidään). 35 Steps Bistro sijaitsee hotellin alakerrassa, jonne vievät kadulta hämärästi valaistut rappuset. Jos tänne menee, niin kannattaa valita pikkuannoksista ainakin liekitettyä makrillia ja tofua. Parasta tofua, mitä olen ikinä syönyt. Kävelymatkan päässä on kuuluisa monikaturisteys Shibuya crossing. Illallisen jälkeen kävimme sielläkin ihmettelemässä ja otimme metron/junan kohti Asakusaa.



Sunnuntai - luksusta pilvenpiirtäjähotellissa


Kun Tokion Park Hyatt -hotelliin pääsee, sieltä ei tee mieli poistua. Niinpä minulla olikin selkeä game plan tälle päivälle. Hotelli tarjoaa näköalabaarissaan hotellin asukkaille muutamalla kympillä sormiruokaa ja rajattoman määrän skumppaa, cocktaileja, oluita ja muita juomia kello 17–20. Vedimme skumppahiprakat ja katselimme vieressä avautuvaa Tokiota. Pilveinpiirtäjäbaarista lähdimme jatkoille lähellä sijaitsevalle pikkubaarien alueelle, Golden Gaihin. Monet matkaoppaat varoittelevat, että baareihin eivät pääse kuin paikalliset kanta-asiakkaat, mutta ainakin tällä hetkellä lähes joka baarin ovessa oli lappu, jossa turistitkin toivotettiin englanniksi tervetulleiksi ja kerrottiin paikan säännöt (tyyliin: Tilaa juotavaa puolen tunnin välein, tai siirry muualle.) Jokaisessa baarissa on vain muutama istumapaikka, ja osa baareista sijaitsee parvella, osa katutasossa. Koska baareissa on ahdasta, on soveliasta joko ostaa juoma tai häipyä - ja jutella muiden asiakkaiden kanssa.

Meidän pöytäämme istahti brasilialainen mies, joka kertoi perustaneensa mobiilimaksamiseen erikoistuneen pankin ja oli nyt työmatkalla myymässä teknologiaa japanilaisille. Jälkeenpäin googlasin tyypin; sehän oli miljardööri. Toinen pöytäseurueestamme oli japanilainen stand-up-koomikko. Se oli hyvin hauska ja sakenhuuruinen ilta, josta en ihan kamalasti sen enempää muista.



Maanantai - finediningiä eli lounas kaisekissa


Park Hyatin upean aamiaisen jälkeen hengailimme hotellissa ja nautimme olemisen kauneudesta. Seuraava etappimme oli lounas. Valitsin kaiseki-ravintoloista (perinteinen monen ruokalajin erittäin kauniisti katettu ateria) Kien-nimisen pikkuruisen paikan, jolla on muistaakseni yksi tähti. Noin kymmenen ruokalajin lounas oli käsittämätön kokemus. Ravintola oli ensinnäkin niin pieni, että meidän piti kävellä selkä seinää vasten sinne sisään, että mahduimme käytävältä meille katettuun huoneeseen. Huoneessa oli vain yksi pöytä ja kaksi tuolia. Tällaisia huoneita ravintolassa taisi olla vain kaksi tai korkeintaan kolme. Pöytävaraus on siis aivan ehdoton. Eteemme kannettiin niin kauniita annoksia, että meinasi taju lähteä ihan vaan ruokia katselemalla. Jokainen yksityiskohta maistui erikoisen hyvälle, jollain tavalla uudelle. Enpä ole aikaisemmin esimerkiksi syönyt näin hyviä kalanruotoja.


Kuva: Satu Rämö.

Äyriäisiä, vihanneksia, kalaa, maukkaita riisiruokia, keittoja... Kaikki kauniisti aseteltuna, kuin yksittäisiä taideteoksia jokainen. Ruokaa tuli lopulta niin paljon, että emme pystyneet syömään viimeistä ruokalajia loppuun. Olimme siitä kovin pahoillamme ja kiittelimme vuolaasti kokkia ja tarjoilijaa, mutta olimme vain aivan liian täynnä. Tarjoilia ehdotti pakkaavansa mielellään lopun ateriasta meille mukaan styroksiboksiin, jotta voisimme nauttia sen loppuun myöhemmin. Ihana ajatus!

Ravintolan jälkeen kävimme iltapäiväkävelyllä katselemassa kirsikkapuita. Tämän puiston nimi oli niinkin helppo kuin Chidorigafuchi.



Olimme loppupäivän niin luvattoman kylläisiä, että jouduimme jättämään illallispaikan väliin. Tarkoituksenamme oli iltasella mennä robotisoituun sushi-pikaruokalaan (tästä kerrottiin Tripsterin Tokio-oppaassa), mutta se jäi tällä kertaa kokematta. Söimme kaiseki-aterian loppuun styroksiboksista hotellimme sängyllä ja katselimme, kun aurinko laski ja horisontissa näkyvä Fuji-vuori vaipui pimeän yön suojaan. Sitten menimme kattobaariin jatkamaan tissuttelua.



Tiistai - digimuseo TeamLab


Viimeinen täysinäinen reissupäivä Tokiossa. Mahtavan aamiaisen jälkeen tsekkasimme ulos hotellista ja lähdimme kohti Odaiban kaupunginosaa eli suurta tekosaarta, joka on asuin- ja viihdekeskusalueena varsin uusi. Sinne meidät vetsi digimuseo TeamLab Boarderless, joka oli kiehtonut minua jo pitkään. Osa näyttelyähän kävi Suomessa Helsingissä viime vuoden puolella, mutta en silloin päässyt paikalle. Nyt näimme Tokiossa näyttelyn kokonaisuudessaan. Ja voi että, se oli kyllä minun mielestäni todella hieno.

Käsittämättömän upeita valoinstallaatioita, äänimaailmoita ja konkreettisia esineitä, joita sai siirrellä ja hiplata. Lasten kanssa tämä on varmasti yksi Tokion hienoimpia nähtävyyksiä ja mekin nautimme siitä suuresti. Minuun näyttely teki isomman vaikutuksen, puolisoni oli kriittisenä ukkona hieman "paljon melua aika tyhjästä" -mielipiteellään liikkeellä. Hänen mielestään elämys ei ollut niin ihmeellisen wow. "Ihan kivoja valoja,  paljon jonoja, huonosti merkitty."



Jos suunnitelmissa on mennä TeamLabiin, kannattaa muistaa muutama juttu. Liput on melkeinpä pakko ostaa etukäteen, koska saman päivän liput saatetaan myydä paikan päällä loppuun jo aamusta. Vaikka sinulla on ennakkolippu taskussa, varaudu silti jonottamaan sisään, jopa yli tunti. Käy siis vessassa ennen jonoon astumista ja syö tarpeeksi tuhti ateria ennen näyttelyyn menoa tai varaa mukaan jonoeväitä. Näyttelytilassa ei ole lainkaan ruokaa myynnissä. Automaateista saa juomapulloja. Näyttelyn sisääntuloaulassa on todella hyvät tilat varastoida matkalaukkuja ja muuta roinaa. Vessoja on riittävästi. Varaa ainakin kolme tuntia tilan kiertelyyn, sillä opasteita ei juuri ole ja kaikki huoneet löytääksen pitää olla vähän seikkailumieltä.



TeamLabin jälkeen kävimme katsomassa, millaista on moderneissa japanilaisissa ostoskeskuksissa. Kävimme lähiostarilla ryystämässä ramen-keitot ja suuntasimme sen jälkeen lentokenttähotellille Naritan lentokentälle. Koska lentomme lähti seuraavana aamuna kello yksitoista ja koska Tokiossa välimatkat ovat todella pitkiä, päätimme ostaa itsellemme pidemmät yöunet ja säästää viimeisen yön majoituskuluissa yöpymällä hikisessä ja ahtaassa hotellissa lentokentän välittömässä läheisyydessä. Se oli kyllä hyvä idea. Oli nimittäin kivaa matkustaa kentälle vain viisi minuuttia bussilla ja nousta koneeseen levänneenä ilman minkäänlaista kiireen tuntua tai matkustushikeä otsalla.



Muutama käytännön matkavinkki Tokioon:


Tokiossa on mahtava julkinen liikenne, joka toimii älyttömän hyvin. Maailman suurimmassa kaupungissa on paljon parempi ja täsmällisempi metro kuin vaikka Lontoossa. Myöhästymiset ovat harvinaisia, eikä joka päivä joku linja ole poissa käytöstä. Kannattaa siis suosia julkisia ja käyttää takseja vain, jos on pakko eli esimerkiksi silloin jos liikut puolenyön jälkeen, jolloin metroliikenne lakkaa.



Kannattaa hankkia julkiseen liikenteeseen ladattava kortti, jolla voi matkustaa eri metrofirmojen linjoilla ja Tokionssa junalla sekä busseilla. Erilaisia julkisen liikenteen firmoja on niin rutosti että niistä ja niiden lippuhinnoista on vaikea päästä ainakaan turistina kartalle. Metro- ja junalinjasto näyttää hyperaktiiviselta sekasotkulta, mutta se on todella looginen ja se toimii hyvin. Ei kannata pelästyä tuota metro- ja junaverkoston karttakuvaa :)

Kannattaa hankkia kaikissa Tokion julkisen liikenteen junissa, metroissa ja busseissa kelpaava maksukortti. Suicaa tai Pasmoa saa asemilta ja siihen voi ladata rahaa kaikilla asemilla (joko käteisellä tai kortilla). Joka kerta kun korttia käyttää porteissa, se näyttää, paljonko kortissa on vielä arvoa jäljellä.



Aivan ehdoton reissuseuralainen on myös Tripsterin Tokio-matkaopas. Todella paljon käytännön vinkkejä ja hauskoja detskuja Tokiosta. Kirja oli meille isoksi avuksi reissulla ja sen suunnittelussa. Kirjan kirjoittaja tuntee Tokion perusteellisesti.


Ison aikaeron, kalliiden kännykkäsoittojen ja japanilaisten hieman vajaan englannintaidon takia pöytävarausten tekeminen itse on aika vaikeaa. Koska minulla ei ole tokiolaisia kavereita, joilta olisin voinut pyytää ystävänpalveluksia, käytin paikallista pöytävarauspalvelua JpnEasy, jonka kautta tein pöytävaraukset. He veloittivat varauksesta muutaman euron palvelumaksun (maksettiin varauksen yhteydessä) ja Michelin-ravintoloiden kohdalla varauksen pystyi tekemään vain maksamalla aterian etukäteen. Kien-ravintolassa toimimme näin, eli maksoin lounaan etukäteen varausta tehdessä ja ravintolassa maksettavaksi jäi enää vain erikseen tilaamamme juomat. Älyttömän kätevä ja ainakin omasta mielestäni luotettava palvelu.



Siinäpä se sitten oli. Materiaalia on vielä vaikka kuinka, eli luulenpa toisen Tokio-postauksen olevan paikallaan hieman myöhemmin.

Mutta tämä reissu. Ah. Se oli loistava, mieleenpainuva ja hyvin erityinen kerran elämässä -tyylinen matka.

Kaikki tosi hyvät kuvat on ottanut Björgvin Hilmarsson, ja nuo keskinkertaiset räpsyt ovat minun ottamia (merkkasin ne erikseen kuvateksteihin).

8 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Arkeeni on hiipinyt aikavaras. Se vie aivan liian paljon tunteja viikosta, tuskaisen monta. Netflix. Ja se tapahtui ihan vahingossa. Ensin ...

Tein itselleni Netflix-säännöt

21.4.19 Satu Kommentteja: 10

Arkeeni on hiipinyt aikavaras. Se vie aivan liian paljon tunteja viikosta, tuskaisen monta. Netflix. Ja se tapahtui ihan vahingossa. Ensin katsoin pari jaksoa silloin tällöin. Sitten jakson joka ilta. Yhtäkkiä huomaan tuijottavani kolmea jaksoa joka päivä. Se on ihan älytön määrä.


Havahduin tähän sisään kutsumaani varkaaseen kirjan ääressä. Kirjoitin viime viikolla jutun ruuhkavuosirallista ja kirjasta, josta sain ajatusruokaa oman arjen tasapainottamiseen. Kun kustantaja lähetti kirjan tuota kaupallista yhteistyöjuttua varten, paketissa tuli pari muutakin kirjaa. Tartuin näistä kahdesta ohuimpaan, koska ajattelin sen sopivan hyvin pääsiäisloman pitkän automatkan viihteeksi.



Kun kirjan nimi on Keskittymiskyvyn elvytysopas (sen ovat kirjoittaneet aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala), pakotin itseni keskittymään sen lukemiseen. Lyhyet kappaleet, tiivis ilmaisu ja järjestelmällinen eteneminen - pystyin siihen plus pariin bensispysähdykseen.

Etkö pysty enää keskittymään? Poukkoiletko pikkuhommasta toiseen ja huomaat tehneesi jotain ilman että ajatus on ollut lainkaan mukana? Tunnistatko itsesssäsi levottoman älylaitteiden parissa räpeltäjän?

Kirjassa kysytään. Vastasin:

No vähän vaikeaa on välillä.
Kyllä. Huomaan että näin on ainakin muutaman kerran viikossa.
KYLLÄ.

Oletteko te kenties huomanneet, että en ole ehtinyt postata tänne blogiin entiseen malliin yhtä paljoa? Myönnän, että en vain ole saanut aikaiseksi.

Nämä jutut eivät näy ulospäin, mutta näidenkin asioiden kanssa olen painiskellut:

Seuraava kirja, jonka pitäisi olla jo työn alla. Äh, en vain ole saanut sitä aloitettua.

Ja sitä seuraava, johon sain apurahan, pitäisi käynnistyä, kun tuo ensiksi mainittu on saatu valmiiksi.

Työhuoneeni on räjähtänyt papereista, kansioista, kirjoita, johdonpätkistä, kynistä ja pölystä. Ei ole (muka) ollut aikaa järjestellä.

Listaan voisi lisätä vielä vaikka ja mitä, mutta en nyt jaksa keskittyä siihen enempää. Ironista.



Keskittymiskirja teki pisteliäitä havaintoja, joista osa osoitti yhtäläisyysmerkkejä omaan arkeeni. Kirjan neuvoista olin muutamaa jo näköjään alitajuisestikin alkanut työstää. Yksi suurimmista tämän vuoden saavutuksista on ollut se, että olen saanut kiireen tuntua karsittua tehtyäni tietoisen päätöksen siitä, että en enää halua olla ihminen, jolla on kiire. Se päätös on pitänyt aika kivasti.

Mutta ihan hiton paljon tässä on vielä tehtävää. Eikä tullut muuten mitenkään yllätyksenä, että Netflixin tuijottaminen on lisääntynyt samaan aikaan kuin tunteeni siitä, että arki ei ole nyt ihan niin paljoa hallinnassani kuin mitä se voisi olla.

Jumaleissön. Minä olen addiktoitunut katsomaan televisiosarjoja. En aikaisemmin ollut "tällainen". En tiennyt televisiosarjoista oikein mitään, hankin Netflixinkin tuttavapiirissäni viimeisten joukossa. Ihan oikeasti ajattelin, että minä en kyllä tähän suoratoistoon lähde vaan vuokraan leffani videovuokraamosta. Kolme vuotta sitten uhkailin, että en todellakaan aio uusia Netflix-tilaustani. Juu ei ihan pitänyt se lupaus sitten.

Koska onhan se mielihyvä nyt ihan mielettömän kiva minkä saa, kun painaa punamustaa logoa ja applikaatio aukeaa kännykännäytölle. Kuulokkeet päähän ja aah siellä Alicia Florrick tylyttää syyttäjää. Vielä yksi ja vielä yksi jakso ja sitten kyllä nukkumaan/tekemään töitä/lukemaan/<lisää tähän ihan mikä tahansa toiminto>. Ja siinähän se keskittymiskyky sitten menikin.



Jälkeenpäin olo on sisäisesti tahmea eikä mieleen jäänyt pyörimään mitään oikeasti viisasta. Luultavasti ei mitään. Ehkä pari hataraa havaintoa käsikirjoittajien nerokkuudesta ja Alician uudesta kampaustyylistä. Ei jäänyt edes hyvä, rentoutunut olo vaan päinvastoin: turhautunut, vähän ahdistunut ja laiska olo. Aivan päinvastainen olo kuin siitä ihanasta leijumisen tilasta jonka saavuttaa kävellessään leffateatterista ulos hyvän leffan jälkeen. Vaikka leffa olisi ollut hömppää tai juoneltaan hassu, siitä jää silti rentoutunut ja kiva olo. Netflixin jälkiolo on aivan toisenlainen.

Tämän Netflix-piereskelyn syy on siinä, että ihmisen vahvuus on usein myös se ihmisen heikkous.

Solahdan täysillä siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Enkä varmasti ole mikään maailmankaikkeuden poikkeus. En tiedä onko edes olemassa sellaisia ihmisiä, jotka syövät konvehtirasiasta vain yhden suklaan, katsovat 500 jaksoa sisältävästä televisiosarjasta vain jakson silloin tällöin, keräilevät postimerkkejä mutta vain yhden per vuosi, ovat hyvin verkostoituneita ja osallistuvat hallitustyöhön, mutta vain yhden yhtiön hallitukseen kerrallaan tai käyvät crossfitissä vain kerran parissa viikossa.



Koska tämä Netflix-asia solahtaa laariin asiat, joihin voin vaikuttaa (inspiraationa tämä Valeäidin mainio juttu), tämä on asia johon aion vaikuttaa.

Tein siis itselleni Netflix-säännöt.

1. Katson loppuun Good Wifen viimeisen tuotantokauden (olen nyt sen puolivälissä). Sen jälkeen deletoin Netflix-applikaation kännykästäni. Kun ohjelmaa ei voi katsoa missä vain ja milloin vain, sitä katsoo aivan varmasti vähemmän.

2. Jos Sopranosiin tulisi lisää jaksoja, antaisin itseni katsoa ne. Mutta kun ei tule, niin ei tarvitse katsoa.

3. Aion käyttää Netflixiä enää vain tykillä. Eli kun katson jotain viihdykettä, sen pitää olla sen arvoista, että jaksan laittaa laitteet päälle, odotella että videotykki alkaa toimia, ehdin tehdä popcornia, ehdin valmistautua asiaan, jolla on väliä.

4. Katson Netflixistä enää asioita, jotka eivät jatku. Eli vaikka leffan tai dokumentin.

5. Koska en pidä täyskielloista, edelliseen kohtaan on yksi poikkeus: aion katsoa sarjaa, jos se on hyvä ja se on suomalainen. Jos Sorjoseen tai Karppiin tulee lisää jaksoja, katson ne. Ratamo ja Ivalo ovat minulle vielä tuntemattomia, mutta jos tulee tilaisuus, nämä ovat poikkeuslistalla myös. Ja vain tykillä.

Minulla oli tänään tunninmittainen tyhjä kohta päivässä ja päätin kirjoittaa tämän tekstin Netflixin aikasyöppöydestä sen sijaan että olisin katsonut yhden jakson Good Wifea (sen kohdan, jossa Alicia ehkä päättää asettuuko ehdolle syyttäjänvirastoon vai ei, iiks). Tästä se lähtee.

10 kommenttia:

Mitä tuumaat?

Sori klikkiotsikosta. Mutta kun noihin kahteen sanaan tiivistyy koko islantilaisen pääsiäisen ydin. Saavuimme eilen talvipurhjehduksel...

Suklaista páskaa

19.4.19 Satu Kommentteja: 3

Sori klikkiotsikosta. Mutta kun noihin kahteen sanaan tiivistyy koko islantilaisen pääsiäisen ydin.


Saavuimme eilen talvipurhjehdukselta takaisin maihin, tarkemmin sanottuna Ísafjördurin satamaan. Tulimme yhden päivän etuajassa, koska täksi päiväksi oli luonnonsuojelualueelle ennustettu niin märkää myrskyä, että hiihtäminen olisi ollut hankalaa ja matka meren yli melkoista keikutusta.  Niinpä aikaistimme lähtöä vuorokaudella.

Ja täällä ollaan, maissa!



Vuokrasimme perheen kanssa talon pääsiäisen yli Ísafjördurista ja vietämme loman täällä musafestareilla ja paikallisia tapahtumia kierrellen.

Pitkäperjantain viettomme alkoi perinteisellä pääsiäismunan etsinnällä. Lapset juoksevat rastilta toiselle ja saavat kierroksen jälkeen palkinnoksi pääsiäismunan. Tällaisia munajuoksuja järjestetään pitkin Islantia pääsiäisen tienoilla ja tänään mekin kävimme hölkällä. Serkukset juoksivat jalkapallokentältä keskustaan retkeilykauppaan, hautausmaan vierestä pieneen metsikköön, pulkkamäkeen (jep, täällä on vielä vähän lunta) ja sitten maaliin, josta jokainen sai rasteilla leimattua lappusta vastaan pääsiäismunan.





Teki ihan todella hyvää tällainen pieni aamulenkki, koska nyt se suklaamunastelu alkaa. Islannissa on ollut tapana - jo minun puolisoni lapsuudessa - herkutella pääsiäisenä suklaamunilla, joista suurimmat ovat jalkapallon kokoisia. Suklaamunan sisään on kätketty karkkipommi: irtokarkkeja, lakusuklaata, riisisuklaata, lakritsinpaloja, marmeladia, tikkareita... Suklaamunan suklaa on useimmiten vaaleaa maitosuklaata, suklaalakritsia, tummaa suklaata ja nykyään on tarjolla vegaanisuklaamuniakin.



Osa lapsista potkaisee munan rikki (käärittyään sen ensin muovipussiin), osa pilkkoo munan nätteihin paloihin ja asettelee kulhoon, josta karkkia nautitaan pitkin pääsiäispyhiä. Jotkut haukkaavat aamulla ensimmäisen palan ja syövät loput pääsiäispäivällisellä jälkiruuaksi.



Islannissa valmistettiin ensimmäiset suklaapääsiäismunat 1920-luvun tienoilla ja siitä asti niiden koko on vain kasvanut. Eri valmistajat antavat munilleen erilaisia kokoluokituksia, mutta yleisin taitaa olla se, että pienin suklaamuna on numero 1 ja numero 7 on suurin. Kuvissa Pampulalla on koko 3 ja tuo toinen on seiskakokoa. Ruokakaupoissa suklaamunatornit alkavat hipoa kattorakenteita muutama viikko ennen pääsiäistä ja pääsiäisen jälkeen ne häviävät. Suklaamunia saa vain pääsiäisenä, ja siksi niitä pitää syödä kerralla paljon.



Jokaisesta suklaamunasta löytyy islanninkielinen elämänviisaus, joka kuuluu lukea ääneen muille huoneessa olijoille. Minun munastani löytyi seuraava: Þeim  sjal úr garði fylgja sem maður vill að aftor komi. Eli jotakuinkin näin: Saata puutarhaan asti ne vieraat, joiden toivot palaavan takaisin kylään.

Seuraavaksi ajattelin syödä vähän suklaata.

Hyvää pääsiäistä eli Gleðilega Páska.

(Naurattaa tämä sama läppä ihan joka vuosi.)

3 kommenttia:

Mitä tuumaat?